Kirjoittaja Crimson » 03 Touko 2016, 15:01
Isä ja tytär, Nukan arkailuista huolimatta, näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, että vieraat voisivat heidän mukaansa tulla. Wyrius oli niin ystävällinen vieraitaan kohtaan muutenkin, jottei Lorythas olisi edes saattanut pahoillaan olla siitäkään, vaikka nuo olisivat pyytäneet heitä odottamaan jossain tietyllä virstanpylväällä että Nuka oli ansansa saanut haettua. Säästihän tämä aikaakin, jos siitä lähdettiin.
Seyr jäi seurailemaan kuinka Lokene yhä jaksoi paksussa hangessa temmeltää, Wyrrin taas rohkaisten luoden tyttäreensä silmäyksen, joka suuntaan kävi heille neuvomaan. Siitäkös pieni punainen serpentti jälleen otti vinkistä vaaria heti kun vain kykeni, suorastaan rynnäten kentauritytön ohjeistamaan suuntaan kuin mikäkin kala meressä. Oli tuossakin tapauksensa, Wyrius itse ei olisi kovin pitkään jaksanut moista villiä katsella – vaikka nuoret olivat nuoria, tosin… mikä lohikäärmeiden mittapuulla oli laskettavaksi nuoreksi? Kyläpäällikkö siihen olisi varmaan vastauksen ennemmin tiennyt, mitä jo harmaantunut Wyrius, jolle jo pelkästään Seyrin ”iättömyys” tuntui pelkältä mahdottomuudelta.
”Minä voin talsia ensimmäisenä”, Hurjatuuli tuumi hymyillen, mutta ennen kuin ehätti ottamaan askeltakaan eteenpäin, kävi Seyrin virheetön vihellys kiinnittämään hänen huomionsa. Sen vihellyksen myötä kyläpäällikön ratsu kohotti päätään taas hölmönä hangesta, rauhallisemmin tallustellen lähemmäs heitä.
”Annetaan Lokenen kulkea edellä, ei tarvitse teidänkään kuluttaa voimianne suotta lumessa kahlatessa”, Puolikäärme hymisi, Lokenen tuhahtaen arvostelevasti veljensä idealle, hännän päällään heittäen kiusallaan lunta mokomaa kohden. Hetikö sitä töihin piti ruveta, kun kerrankin vapaalle lähdettiin! Lorythas tietenkin jäi sen kevyen lumisateen alle, kyläpäällikön katsellessa teennäisen näreisenä toinen kulma koholla, kun karvaläjä lähti nokka pystyssä muina miehinä talsimaan eteenpäin Pumpkinin perään. Wyrius seurasi toimenpidettä varuillaan vierestä, mutta kun valkea karvaläjä lähti yhtä innokkaasti kuin aikaisemminkin seuraamaan sen pikku serpentin perässä, hörähti kentauri varsin rennosti, yltyen sitten nauramaan mokomille. Jo sitä oli aikoihin eletty.
”No eiköhän mennä sitten, päästään takaisin leiriinkin ajoissa ja vieraat pääsevät sitten lämmittelemään ja asettumaan aloilleen”, Wyrius ilmoitti ykskantaan, lähties sen karvaperkeleen polkemaa leveää polkua pitkin kulkemaan eteenpäin.
Eihän niiden ansojen hakemisessa pitkään kestänyt, Pumpkinin ja Lokenen hoitaen omaa osuuttaan jahdista varsin mallikkaasti. Kai tämän saattoi jopa laskea jonkinsortin aarrejahdiksi, kun ansa ansalta edettiin eteenpäin, ja niiden jälkeen lähdettiin suuntaamaan takaisin kohdin leiritulia eräänlaista palkintoa odottelemaan. Aamu oli ehättänyt jo pitkälle, johan siinä kulkiessa pieni nälkäkin alkoi vatsassa kurnuttaa itse kullakin samalla, kun Wyriuksella ja Lorythaksella näytti juttua lentävän keskenään kuin vanhoilla tekijöillä. Olivathan he kaupankävijöinä tunteneet toisensa jo kauan, Wyrrin vieraillessa vähintään kerran kesän tullen Briarissa uusimassa kauppasopimusta muun muassa suurikokoisesta karjasta, josta heidän laumansa aroilla ja pohjoisissa metsissä paimensi lähinnä ruuaksi. Lohikäärmeille, riittihän niistä omiinkin suihin, maidon ja taljojen ollessa kuitenkin se tärkein asia, jota kentaurilauma noista valtavista, lempeistä jäteistä itselleen haalivat. Kyllähän heillä ruokaa riitti, ja talvenkin tullen riistaeläimiä pystyi metsästämään aina kun tarve oli. Tämänkin iltaiseen juhlaan ruokaa ja juomaa oli varattu riittämiin, tuskin kenellekään jäi nälkä tai jano, kun kentaurit kekkereitään pitivät ja nuotiolla ilakoivat pitkälle yöhön saakka taivaantulista nauttimassa.
Lorythas neuvoi Lokenea jäämään toistaiseksi suurempana leirin ulkopuolelle, Pumpkin pitäkööt tuolle seuraa, lähtisivät vaikka käymään katselemassa pohjoisen maisemia jos muuta eivät keksineet. Tietenkin naaras oli myöhemmin tervetullut omassa ruhtinaallisessa kolossaalisuudessaan iltatulille, mutta toistaiseksi mokoma karvakasa taisi olla leirin puolella vain tiellä. Siinä tohinassa Seyr myös unohti ratsunsa laukkuihin pakkaamansa tuliaiset, Wyriuksen pitäessä kyläpäällikön kiireisenä luokse tulleilla jutustelijoilla, jotka etelän tulokkaan kuulumisia tahtoivat kysellä ja toivotella miehen tervetulleeksi juhlistamaan tätä erityistä päivää heidän seuraansa.
”Mikä tahdot niin etköhän voi mennä jo edeltä, pistä soppa tulille niin kyläpäällikkö pääsee asettumaan taloksi luoksemme”, Hurjatuuli puhutteli Nukaa, tytön nappaamia saaliita siltä pitkältä kepiltä ojentaen naruista tytölle hymyillen, ”Minä esittelen leiriä hieman Seyrille sillä välin, tullaan ihan kohta perästä”. Saisi itse huolehtia saaliistaan, ei kukaan niitä ollut täällä käsittelemässä toisen puolesta, vaikka mielellään Wyrri olisikin työt muiden puolesta tehnyt. Tyttäriensä piti oppia elämään tässä karussa maailmassa, niin kuin kaikkien muidenkin.
//Destiny… MILLON TAAS MENNÄÄN DESTINYYN RIEHUUN!!??!??!! Kyl me vielä joskus pärjätään isoille miehille vielä, ootas vaan. KUN MINÄ OLEN ISO NIIN ÄITI MINUSTA TULEE VISKIKURPPA! Oiskin viskii, vähän ehkä tekis ny mieli//