Olisi helppo vain kadota.

Ympäri metsää löytyy vanhoja, hylättyjä rakennuksia... Tai ainakin suurin osa niistä vaikuttaa hylätyiltä. Rakennuksien kunto ja koko vaihtelee, osan ollen jo raunioina siinä missä jotkut vaikuttavat täysin asuinkelpoisilta. Tietenkin niissä saattaa jo siinä tapauksessa asua joku. Jotkut raunioista ovat peräti ajalta ennen ihmisten saapumista Cryptiin, haltioiden hylkäämää asutusta. Jotkut näistä raunioista ovat selvästi kokeneet sodan ja taruolentovainojen suuren hinnan. Puhutaan myös, että joissakin rakennuksissa kummittelee ja tämän tähden niissä ei kannata edes yötään viettää, ellei halua kirousta niskaansa...
Jostain päin metsää löytyy myös kokonaisia hylättyjä kyliä.

Valvoja: Crimson

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Agna » 24 Touko 2016, 18:04

Jerrell

Tukahtunut puuskahdus karkasi kuuron suusta kun neula lävisti vatsan ihon ensimmäisen kerran. Kipu ei ollut yhtä kokonaisvaltainen kuin haavan kastelusta aiheutunut aalto, mutta kipua silti. Jerrell ei jaksanut välittää siitä oliko neula steriili vai ei ja millaista jälkeä Nora tekisi, sillä hän halusi operaation olevan vain mahdollisimman nopeasti ohi. Kirjavat silmät tuijottivat kurtistettujen kulmien lomasta paperinpalaa. Kynää pitelevä käsi tärisi. Miehen olisi pakko odottaa hetki, että saisi kirjoitettua suoraa tekstiä. Ja sitten neula lävisti ihon uudelleen. Lanka tuntui inhottavalta kulkiessaan neulan tekemästä reiästä, mutta Jerrell yritti laittaa asiat perspektiiviin. Huolimatta puudutuksen puuttumisesta tämä oli varsin pientä siihen, mitä sotilaiden kenttäsairaaloissa tapahtui. Jäljet olivat hirvittäviä, mies uskoi, kenties raajojen mittaisia repeämiä ja raastuneita lihaksia sekä jänteitä. Kynää pitelevä puristus tuntui vaimealta. Uusi pistos, ja lanka kulki neulan perässä. Mies puhalsi raskaasti ilmaa ulos suunsa kautta ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän ei tiennyt kumpi oli pahempaa, haavan venyvästä ihosta johtuva kipu vai ajatus ihon neulomisesta. Sitten hän päätti ryhdistäytyä ja jatkoi järjestelmällistä, raskasta hengitystään nenän kautta. Ei tämä nyt voinut olla niin paha. Ei se niin suuri haava ollut. Ryhdistäydy. Se on pian ohi, hän rohkaisi itseään.

Paperille piirtyvistä sanoista muodostuva lause oli lyhyt. Jerrel ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän siirsi paperia kämmenensä alla ylemmäksi ja piirsi paperin alareunaan kukan. Piirsi toisenkin. Hän piirsi pieniä kukkia paperin reunaan kunnes tikkausprosessi oli ohi. Mies ei ollut uskaltanut vilkaista kätilöön kertaakaan operaation aikana. Ehkä siksi, että häpesi sitä, kuinka reagoi haavoihin ja niiden paikkaamiseen. Vatsan ihoa poltteli mutta se oli menettänyt suurimman osan tunnostaan ompelun puolessa välissä ja tehnyt hengittämisestä siten helpompaa. Nyt jäljellä oli kuumotus ja pistely ja vatsan alue punoitti edelleen ikävästi. Jerrell ei uskaltanut liikkua peläten että haava olisi kipeä. Hän tarkasteli tikkejä sillä välin kun Nora pesi käsiään ja totesi jäljen hyvin siistiksi. Nainen oli onnistunut kuromaan haavan siististi ja tasaisesti yhteen ja jälki oli suoraa. Tikit olivat pieniä ja arvesta tulisi luultavasti melko huomaamaton parannuttuaan. Mies kohotti vartensa varovasti pystyyn ja sulki paperilappusen käteensä. Haava tuntui hieman aralta, mutta rauhoittuisi varmasti hetken kuluttua. Pellavapaita laskettiin sen päälle, ja kangas oli onneksi tarpeeksi väljä ollakseen osumatta ihoon haavan kohdalta, kun Jerrell istui suorassa. Hän laski kätensä varovaisesti sangon viereen istahtaneen Noran olkapäälle saadakseen tämän huomion, ja nyökkäsi naiselle sitten hymyillen. Hymy oli vilpitön ja lämmin, joskin Jerrell tunsi edelleen olonsa hieman kärsineeksi äskeisen johdosta.
"Kiitos", hän sanoi ääneti ja päästi sitten irti olkapäästä, jotta nainen saisi siivota välineensä pois rauhassa. Jerrell kokeili nousta seisomaan eikä haavan iho tuntunut kinnaavan tikkejä vastaan, mikä oli ilahduttavaa. Nora ei selvästikään toiminut ensimmäistä kertaa elämässään parsijana.

Sitten Jerrell havahtui lappuseen, jota oli hyvän tovin pyöritellyt kädessään. Hän katsoi sitä ja pohti haluaisiko sanoa vielä jotain, mutta päätti, ettei halunnut. Nora kokosi veren punaamaa vettä sisältävään ämpäriin pari käytettyä pyyhettä, laukkuun lankaa jota ei käytetty sekä teräaseen jolla ihoa sitova lanka oli leikattu. Jerrell olisi tarjoutunut auttamaan jos olisi tiennyt, minne kaikki tavarat kuuluivat. Näin tietämättömänä hän kuitenkin olisi vain ollut tiellä, joten mies tyytyi katselemaan toisen toimintaa ja toivoi että naisen pää olisi jo selvinnyt hieman. Ainakin hän näytti paljon varmemmalta toimissaan, joskaan ei vielä yltänyt sen Noran tasolle, jonka Jerrell oli aiemmin tavannut. Se Nora oli ollut tomera ja määrätietoinen, tarkka itsestään ja kenties tarkka muistakin. Jerrell painoi katseensa lattiaan ja mietti, millainen taakka Noran harteilla mahtoi levätä. Oli se mitä hyvänsä, ainakin se oli saanut kätilön varpailleen kaikkien tuntemattomien ihmisten suhteen - tai varsinkin miesten. Ajatus sai Jerrellin surulliseksi, sillä hän ei yrittänyt olla paha eikä tungetteleva. Muisto siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran tunkeutunut Noran mökkiin sai hänen mahansa nyt vääntymään häpeästä. Olisipa hän tiennyt olla hienotunteisempi. Mutta kuinka kuuro olisi voinut aavistaa? Hän oli hädässä ja tarvitsi kätilöä nopeasti. Ja olihan Nora myöhemmin osoittanut ystävällisyyttään häntä kohtaan, joten ensikohtaamisen tuoma järkytys oli kai jo hälvennetty. Niin mies ainakin toivoi.

Jerrell nousi seisomaan ja otti muutaman hitaan askeleen kohti Noraa niin, että tavoitti hänet, missä hän sitten järjestelikin tavaroitaan. Hän kosketti varovasti toisen käsivartta ja ojensi sitten paperin, jota tuskissa piirrellyt kukkaset ja kivun ansiosta hieman harottavat kirjaimet koristivat. Minä olisin tehnyt hänelle samoin. Jerrell ajatteli, että ehkä yksi lause riitti kattamaan hänen ajatuksensa pihalla tehdystä tunnustuksesta ja Noran murheellisesta purkuhetkestä sen jälkeen. Mies halusi kiteyttää tuohon lauseeseen sen kummempia selittelemättä, että hänestä Nora oli ollut rohkea ja vahva päästessään pois tuon tuntemattoman hirviön luota, ja että hän oli eloonjäämistaistelun voittaja. Jerrell näki hetken mielessään hennon naisen arvet ja epäuskomuksen typerryttävä tunne juoksi hänen lävitseen jälleen. Jos tappaminen oli ainoa ratkaisu, se oli silloin oikea ratkaisu. Hirviön tappamisesta ei kukaan joutuisi helvettiin, mies uskoi. Hän haki kätilön katsetta ja tarkkaili ovaalin muotoisia kasvoja, niitä tähdittäviä pisamia ja kasvoja kehystäviä kiharoita. Ei, tämä nainen ei ollut paha. Kuuro laski katseensa vienosti hymyillen ja käveli sitten pois Noran luota siltä varalta, että tämä halusi vielä jatkaa siivojaan. Samassa Jerrell muisti myös, miksi oli alkujaan tullut mökkiin. Se hetki tuntui kaukaiselta ja oudolta, vaikka siitä oli varmasti vain tunti, jos sitäkään. Märkään ja veriseen paitaan pukeutunut mies käveli seinästä tukea pitäen ulos operointihuoneesta ja löysi sitten silmillään korin, jonka oli tuonut mukanaan mökkiin. Hyväksi toviksi hän oli jo unohtanut sen, mutta siinä se lepäsi samassa paikassa kuin mihin hän oli jättänyt sen etsiessään Noraa.

Jerrell palasi takaisin huoneeseen korin kanssa ja laski sen varovasti pöydälle, jolla tosin lepäsi myös kaikkea ei-ruokailuun-liittyvää. Hän katsahti Noraa hymyillen ja osoitti ensin koria, piirsi sitten itselleen suuren vatsan ja osoitti peukullaan ulos ovesta ilmentääkseen, että kori oli Loricalta - minkä kätilö kyllä luultavasti oli ymmärtänytkin jo. Sitten Jerrell osoitti jälleen koria ja sen jälkeen Noraa, kori oli siis Noralle. Nämä olivat itsestäänselvyyksiä, mutta hetki sitten nainen oli vielä ollut niin kyseenalaisessa kunnossa, ettei Jerrell ollut oikein varma oliko hän nyt entisensä vai edelleen muissa maailmoissa. Mies ei istunut alas eikä purkanut koria siltä varalta että Nora haluaisi viedä sen johonkin toiseen huoneeseen ja tarkastella tuomisia siellä. Poistua Jerrell ei vielä uskaltanut, sillä ei tiennyt oliko Nora täysin selväpäinen, ja ajatteli että tämä saattaisi vielä tehdä itselleen jotain.

//Tuli ihan jäätävää puuroa :--D Oon kirjottanu tätä nyt aamusta asti paloissa joten olkoon tällainen! Ajatukseni hyppii kuin peura ajovaloissa.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Wolga » 27 Touko 2016, 12:37

Kyllähän kätilö olkapään koskettamista hieman pakeni, oli selvää että hän kykeni paremmin sietämään Jerrellin kosketusta kuin muiden miesten – mutta ei hän mitenkään sinut ollut asian kanssa edelleenkään. Ei vaikka se aiempi, halaava ote oli tuntunutkin turvalliselta ja tyynnyttävältä, eikä hän silloin ollutkaan miettinyt mihin kaikkeen pahaan moinen asento olisi antanut mahdollisuuden. Nyt tilanne oli kuitenkin jo aavistuksen tyyntynyt, ei tuntenut oloaan enää niin äärettömän heikoksi ja rikkinäiseksi kuin silloin. Keskittyminen ihon paikkaamiseen oli auttanut, kun vain oli osannut työntää sen ikävän seikan mielestään että ilman hänen toimiaan ei parsimiseen olisi ollut tarvetta. Katse kohosi kuuroon ja jäykkä hymy kaartui huuliin, mitä nyt se turpea alahuuli ei oikein ollut yhteistyökykyinen ja hymy jäi hieman hassuksi, valjuksi yritykseksi. Hipaisi sormillaan miehen kämmentä olallaan ennen kuin käsi nostettiin pois ja nainen sai taas tilaa itselleen, hengitys tuntui kulkevan helpommin kosketuksen irrottua. Olisi tehnyt mieli sanoa, että ei ollut syytä kiittää sillä tämähän oli vähintä mitä hän saattoi miehen eteen tehdä, mutta päätti pitää kuitenkin suunsa kiinni ja keskittyä tavaroiden kasaamiseen.

Musta salkku napsautettiin kiinni, kun viimeisetkin sinne kuuluvat tykötarpeet saatiin paikoilleen. Tietysti ei mitään likaantunutta sillä kätilö oli kovin tarkka välineiden puhtaudesta. Yleensä hänellä oli tässä vaiheessa jo vettä kiehumassa välineiden keittämistä varten, mutta tämä tilanne oli tullut eteen niin kovin äkkinäisesti että hän ei ollut pystynyt varautumaan edes riittävällä määrällä vettä. Olo tuntui edelleen jotenkin irralliselta ja voimattomalta, kun polvet kuivuuttaan rahisten hento varsi kammettiin lattialta pystyyn. Karhean takin pinta kutitti ihoa, jolle tunto oli mielen tyynnyttyä suosiollisesti palannut. Niin, hänen pitäisi kaiketi vaihtaa ylleen jotain omasta vaatearkustaan, jotta kuuro saisi takkinsa takaisin – se oli varmasti ollut arvokas ostos, kyllähän Nora oli pistänyt merkille miehen vaatteiden siistiyden ja selvän panostuksen pukeutumiseen. Miksi mies oli edes tullut tänne? Hänen oli hankala muistaa sitä eväskoria, jonka oli nähnyt astuttuaan ovesta sisälle. Voimattomin käsin pöytä siistittiin ylimääräisistä tavaroista, mutta jätti kulmalle roikkumaan yhden puhtaan rätin siltä varalta, että haava vielä tihkuisi ja sitä tarvitsisi kuivata.

Kurkku tuntui karhealta ja kiristävältä, tiesi nyt että sen täytyi johtua ihan muusta kuin pelkästä henkisestä kuristumisen tunteesta. Välähdyksen omainen, nopea muisto pyyhkäisi mielen läpi ja neito saattoi nähdä ne metsäläisen ruokottomat kasvot ja tuntea suuren käden puristuksen kaulansa ympärillä. Kätilön vasen käsi hakeutui rauhattomana kaulalle, ikään kuin tarkistamaan ettei siinä tosiaan ollut enää mitään. No eihän siinä ollut. Kaulan sivut tuntuivat kosketusaroilta. Mietteensä seisahtuivat, kun tunsi hipaisun käsivarrellaan. Katse kääntyi hitaasti kuuroon ja ojennettuun paperinpalaan. Hieman epäillen kätilö lappuseen tarttui ja pohti, että haluaisiko edes avata sitä – entä jos mies ilmoittaisi, että aikoisi nyt lähteä ja toivottaisi hyvää loppuelämää? Yllättäen ajatus Jerrellin menettämisestä tuntui pahalta, pyöräytti tyhjää vatsalaukkua nurinniskoin. Vaikka olisihan se ihan ymmärrettävää, hän oli puukottanut tuota miesparkaa ja jo ensikohtaamisellakin uhkaillut kirveellään. Kukapa näin epätasapainoisen kanssa haluaisi edes tehdä tuttavuutta? Eikä kätilö halunnut miehiä tuttavikseen nyt yleensäkään, mutta silti ajatus siitä että ei näkisi tätä lempeän oloista miestä enää, teki olon entistä kurjemmaksi. Kun hattupää ei kuitenkaan tehnyt elettä lähteäkseen, uskaltautui kätilö tarkastelemaan ojennettua lappua paremmin. Lyhyt lause ei ollut yhtä kauniin koukeroinen ja siisti kuin silloin joitakin aikoja sitten, synnytyksen jälkeen. Kyllä siitä silti sai hyvin selvää.

Outo helpotus pyyhkäisi kätilön läpi, odottamattoman hyvältä tuntui saada synninpäästö juuri tältä mieheltä. Tai ei kätilö toki tiennyt, että olisiko samat sanat jonkun muun ilmaisemana tuntuneet yhtä helpottavilta, sillä eihän hän ollut kertonut tätä vähääkään menneisyydestään koskaan kenellekään. Nora epäili, että jonkun muun sanomana ne olisivat menettäneet merkityksensä. Katseli siroja kukkia lapun alaosassa, ehkä niitä oli melkein yhtä monta kuin tikkejäkin. Vihertävien silmien katse nostettiin miehen kapoisiin kasvoihin kiitollisena, nainen joutui pureskelemaan alahuultaan jotta ei olisi päästänyt alaluomia kuumottelevia kyyneleitä poskilleen. Jotenkin tämän miehen ymmärtäväisyys ja läsnäolo sai olon hetki hetkeltä paremmaksi, mitä nyt sitä samaa matkaa kasvoi se hurja syyllisyys toisen puukottamisesta. Tosin, ei lapussa oltu eritelty että mitä toinen olisi tehnyt samoin. Olisiko samalla tavalla puukottanut häntä, vai tappanut sen merimiehen? Ehkä molempia, kuka tietää. Jerrellin kääntyessä hakemaan jotain, kumartui kätilö nostamaan tuon sangon ja hitain, voimattomin askelin kuljetti sen puisen hellan vierelle.

Kuuron palatessa korinsa kanssa, vilkaisi Nora pöytää jolla tosiaan vielä odotteli se musta laukku sekä jotain muutakin tarpeettomaksi osoittautunutta. Hieman poissaolevana katseli miehen elehdintää, ymmärtäen kyllä mitä tarkoitettiin. Nyökkäsi päätään pieni hymy huulillaan. Pienessä keittiö ja ruokailutilassa ei tarvinnut paljoa liikkua, kun jo saavutti miehen. Tavoitteli lähempänä itseään olevan käden sirojen kämmentensä väliin ja varovaisena antoi katseensa etsiä noiden surumielisen mallisten silmien katsetta. ”Kiitos”, lausui saatuaan huomion itseensä ja puristi kättä kämmeniensä välissä, ”jos mennään ulos, nautitaan auringosta?”, Nora ehdotti yllättäen itseäänkin sillä kuinka pian oli valmis unohtamaan tapahtuneet. Kuinka aktiivisesti yritti pyristellä tästä heikosta, musertuneesta olosta eroon. Irrotti otteensa nyt Jerrellin kädestä ja nojautui tutkimaan korin sisältöä, saattoi nähdä siellä pullon jotain – ehkä mehua? Toivottavasti mehua. Ja siirtyi sitten etsimään kaapistoista muutaman ajanhampaan kuluttaman motin, puhtaita ne toki oli vaikka ei ihan viimeisintä huutoa kuitenkaan. Kohotti motteja hetkellisesti hieman ylemmäs, osoittaakseen että korinkin voisi ottaa mukaan ennen kuin lähti siirtymään takaisin sille terassille, josta kaikki tämä oli alkanut. Aikomuksensa ei kuitenkaan ollut jäädä portaille istumaan, vaan astella hieman etäämmälle portaista ja istuutua pihamaalle. Aurinko ja ulkoilma tekisi heille hyvää. Kulkiessaan hän kääri valahtaneita hihoja, takki totisesti roikkui hänen päällään pitkänä ja muodottomana. No, hän kävisi vaihtamassa sen, kunhan ensin saisi istuutua hetken auringossa.


//Tadaa, mutta ei se tämäkään mikään kirjallisuuden huipputuotos ole. Joten älkäämme ottako stressiä tuotoksien laadusta liiaksi :D Ja hyvä tuo sinun oli :) //
Wolga
 

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Agna » 03 Kesä 2016, 18:48

Jerrell

Kätilön kosketus tuntui viileältä, pienet sormet olivat kylmät ja hieman nihkeät vesisoikossa uittamisesta, mutta niiden iho oli karaistuneisuudestaan huolimatta pehmeä. Kuuro nosti katseensa noista ihmeitä tehneistä kämmenistä lapsenpäästäjän silmiin. Nora näytti ymmärtäneen, mitä tarkoitusta varten kori oli. Jerrell oli ajatellut kenties jättävänsä sen kätilön tutkittavaksi ja nautittavaksi, hän oli ajatellut naisen haluavan purkaa tuomiset kaikessa rauhassa, mutta erehtyi. Sen sijaan kätilön kasvoilta oli luettavissa kiitoksen lisäksi ehdotus siitä, että he poistuisivat ulkoilmaan ja aurinkoon, ilmeisesti kori mukanaan. Jerrell näytti kenties hölmistyneeltä, mutta ehdotus tuntui mieltälämmittävältä. Nora ei siis haluaisikaan hänestä eroon mitä pikimmiten, vaikka heidän tapaamisensa alku olikin ollut kyseenalainen ja jopa surkea. Kuuro puristi vastaukseksi hennosti sitä kättä, jonka nainen oli asettanut miehen kämmentä vasten. Varovainen hymy nousi leukapartaisen miehen suupielille ja hän nyökkäsi pari kertaa innokkaasti päätään kuin pieni lapsi, joka oli juuri saanut luvan kajota kaikkiin korissa oleviin leivonnaisiin. Otteen irrotettuaan Jerrell seurasi Noran ilmeitä tämän silmäillessä koria. Suurin osa korin sisällöstä oli peitossa viltin alla, mutta sen raottamiseen ei paljoa tarvinnut nähdä vaivaa. Nainen lieni yhtä kiinnostunut korin sisällöstä kuin Jerrellkin, sillä Lorican leivonnaiset olivat tunnetusti moitteettomia, eikä Jerrell laittanut pahakseen että saisi maistaa niitä itsekin. Noran poistuessa etäämmälle kuuro nosti täyteen pakatun korin pöydältä takaisin käsiensä varaan. Hän kuljeskeli poissaolevan määrätietoisena punahiuksisen naisen perässä keittiön ovenrakoon ja odotti, kun toinen tutki kaappejaan. Kätilö löysi haluamansa: kaksi kuluneen näköistä astiaa, mutta Jerrell ei ollut nuuka sellaisen suhteen joten hän nyökkäsi hymyillen ja seurasi sitten Noran perässä ulos.

Ulkoilma tuntui hyvältä miehen keuhkoissa. Peräti puhdistavalta. Pienen tikkaushuoneen ilma oli alkanut tuntua kaiken sen kylmän hien keskellä entistäkin pikkiriikkisemmältä ja ahtaammalta, ja nyt metsän auetessa heidän edessään Jerrell tunsi ilman jälleen kiertävän kehossaan. Kenties se kuivaisi myös hänen paitansa ja rauhoittaisi häntä ylipäätään. Mies seisahtui hetkeksi terassille kori käsissään ja katseli aurinkoista maisemaa, jonka kaikkia irtonaisia osia kevyt kesätuuli heilutteli. Se kosketti ruohonkorsia, puiden oksia ja lehtiä ja sai ne tanssahtelemaan keskenään. Kaikkialla oli kaunista ja vihreää. Rauhallistakin, omalla tavallaan, kuten kaikki äänimaailmat kuurolle olivat. Jokin tässä näyssäkin sai hänet rauhalliseksi, vaikka ympärillä kohosikin tuntematonta metsää. Tai ehkä hänen kehonsa alkoi taipua väsymyksen alla ja hänen elimistönsä yritti saada häntä väkisin lepäämään. Tai ehkä hänen stressinsä purkautui nyt raukeutena, kun hektisimmät hetket olivat ohi. Kukapa tiesi. Jerrell asteli nurmelle Noran perässä ja laski korin maahan heidän väliinsä istuen sitten itse toiselle puolelle. Ruoho tuntui mukavalta kämmenten alla. Jerrell olisi riisunut saappaansa jos olisi viitsinyt vaivata naista jalkojensa hajulla niin pitkän kävelymatkan jälkeen - kaupunki kun ei kuitenkaan aivan Noran naapurissa sijainnut. Siispä jalkineet saivat pysyä siinä mihin ne oli suutaroitu.

Jerrell kääntyi sitten korin puoleen ja kokeili kädellään viltin materiaalia. Pehmeä, paksu. Huopaa, joka oli valmistettu luultavasti lampaanvillasta tuoksunsa perusteella. Mies nosti viltin pois korin päältä muttei tarjoutunut levittämään sitä heidän alleen siltä varalta, että Nora haluaisi mielummin pitää viltin puhtaana ja käyttää sitä vaikkapa peittona. Korin päällä oli edelleen hyvässä muodossa oleva piirakka, sen vierellä pullo mehua, pullo viiniä, kolme pitkulaista leipää ja alla omenat ja porkkanat. Kaikkea löytyi. Mies nosti pullot käsiinsä ja käänsi niiden etiketit naiseen päin. Toisessa luki "hedelmäviini" ja ilmeisesti sen sisältämät ainesosat, toisessa luki vain "herukka", eli se oli alkoholitonta. Jerrell kohotti ensin viiniä sisältävää pulloa korkeammalle, ja teki sitten sitä pitelevän kätensä etusormella kiekuroita ohimonsa yläpuolelle ilmoittaakseen, että sillä sai päänsä sekaisin. Mehupulloa kohottaessaan hän nosti vain peukalonsa ylös ilmoittaakseen, että se oli täysin tavallista juotavaa. Sitten hän laski pullot kätilön viereen arvioitavaksi, ja teki tilaa muille korissa oleville ruuille. Piirakan hän nosti nurmelle heidän viereensä ja muut korin antimet levitti paremmin katseltavaksi koriin niin, että Nora näkisi ne. Koska hän oli tuonut eväät, ei hän halunnut aloittaa niiden syömistä ja vaikuttaa epäkohteliaalta. Voisihan olla, ettei Nora haluaisi jakaa kaikkia korista löytyviä herkkuja lainkaan, ja se oli miehen mielestä täysin ymmärrettävää. Osa niistä oli tarkoituskin säästää myöhemmälle siltä varalta, ettei Noralla olisi rahkeita hakea omia ruokiaan. Jerrell muisti kyllä, miten suureen tarpeeseen kuivattu suolaliha ja leivänkäntty olivat viimeksi tulleet.

Mies nojasi taaksepäin käsiensä varaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Pimeys ja hiljaisuus. Vain hänen hiussuortuviensa kosketus nenänpäähän ja poskiin, sekä ruohon kutitus nilkoissa ja kämmenissä piti hänet yhä yhteydessä Cryptiin. Muuten hän olisi voinut olla jossain muualla. Yhtäkkiä mies tuli ajatelleeksi puuttuvia vaatekappaleitaan. Hän avasi silmänsä ja vilkaisi Noraa. Siinä oli takki. Liivi oli keittiötä muistuttavassa, pienessä huoneessa. Hattu oli ilmeisesti pudonnut äskeisen nojailun seurauksena nurmelle hänen selkänsä taakse, mutta siinä se lepäsi tyytyväisenä. Torvi sen sijaan oli mysteeri. Olikohan hän riisunut sen syöksyessään sisään taloon? Noran makuuhuoneeseen? Johonkin hän oli sen ilmeisesti jättänyt, sillä saapuessa hän oli vielä kantanut sitä mukanaan, mutta nyt sitä ei enää ollut. No, hänellä olisi aikaa löytää etsimänsä. Päivä ei ollut vielä pitkällä, ja nyt oli aika lepuuttaa aivoja. Jerrell tuli ajatelleeksi, ettei hänellä enää ollut paperia eikä kynää joilla kommunikoida, mutta ehkä he löytäisivät jonkun tavan. Jos eivät, hän voisi käydä etsimässä paperia sisältä.

//Uskomatonta miten unohdan aina ton Jerrellin torven :'D Voi jee. Alussa se on olemassa ja sitten se yhtäkkiä häviää mystisesti kun aletaan riisumaan vaatekerroksia. Tai sitten en ikinä muista että missä vaiheessa tarinaa oon heivannu sen johonkin. Kamalan vaikea vehje!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Wolga » 05 Kesä 2016, 23:59

Jerrellin olettamus siitä, että kätilö käyttäisi tuon lampaanvillalta tuoksuvan viltin mieluummin muuhun kuin heidän piknikkinsä alustaksi, oli oikea. Pehmeä ja puhdas viltti olisi miellyttävää vaihtelua karkeisiin, moneen kertaan pestyihin kankaisiin ja täkkeihin joiden alla Nora oli oppinut lepäämään. Viltti otettiin vastaan hymyn kera, se tuntui painavalta hänen edelleen varsin voimattomilta tuntuvissa käsissään. Ja niin pehmeältä. Pisamaiset kasvot haudattiin lampaalta vienosti tuoksuvaan huopaan, laiha poski hieraisi sen pehmeyttä lähes kaipaavasti. Ehkä tämä auttaisi häntä nukkumaan ensi yönsä, kaikista tapahtumista huolimatta. Ajatus oli toiveikas, mutta todennäköisesti hän ei kykenisi nukkumaan silmäystäkään vaan kuuron poistuttua synkeät ajatukset valtaisivat pään. Tietysti niiden pitäisikin vallata, sillä eihän asioista päässyt yli ilman niiden läpikäymistä – Nora tiesi kokemuksesta, että aina sekään ei täysin riittäisi. Hetken huovasta nautittuaan, se laskettiin ristittyjen jalkojen päälle ja huomio siirtyi takaisin Jerrelliin ja koriin.

Katse oli varovaisen utelias, hieman eläväisempi kuin vielä toista tikatessaan. Ulkoilma teki tehtävänsä ja piristi kurjaa olotilaa ihmeellisesti, tai ehkä se oli tämä viltti jonka saaminen pelkkänä eleenäkin oli lämmittävä. Miehen pyörittäessä pitkää sormeaan ohimonsa vierellä, ei Nora voinut naurulleen mitään. Se kupli jostain rintalastan alta helpottavana rentoutumisen tunteena ja purkautui kuivuneiden huulien välistä kuulostaen lähinnä raakkumiselta, aiempi kuristusote kaulaltaan käheytti ääntä kiitettävästi. Lyhyen naurun päätyttyä, tilasi kasvoille se tuttu surumielisen vakava ilme, mutta kenties suupielet olivat nyt rennommat ja laihan vartalon asento hivenen eteenpäin työntyvä – avoimempi. ”Ehkä emme tarvitse viiniä”, tuumasi ja kohotti katseensa Jerrelliin, kun tämä oli laskenut pullot maahan hänen arvioitavakseen. Kätilö ei ollut juonut montaakaan kertaa ja vain kerran humaltumiseen asti, eikä tunne ollut häntä miellyttänyt pätkääkään. Oli hirveää menettää ote itsestään. Sanojensa tueksi sirot sormet kiertyivät viinipullon kaulan ympärille ja päätä pudistettiin, teki yökkäävän eleen jonka jälkeen viritteli arasti vinoa hymyä huulilleen. Ei ollut aivan varma, että sopiko tilanne miehen mielestä huvittelulle. Eihän se oikeastaan sopinut, ei kumpikaan heistä ollut varmasti palautunut päivän tapahtumista – tuskinpa vielä viikonkaan jälkeen. Kuitenkin, johtuiko se sitten siitä uutteen loppujen juomisesta, miehen turvallisesta läsnäolosta vai jonkinlaisesta jälkistressistä, Nora tunsi olonsa iloisemmaksi.

Katseli herkullisen näköistä piirakkaa, jonka mies nosti nurmelle ja kurottautui katselemaan korin muuta sisältöä. Kolmea leipää, porkkanoita, omenoita. Tunsi häveliäisyyden punan nousevan poskilleen kuumottavana, eihän hän mitään tällaista ollut toivonut, kun oli Loricaa auttanut synnytyksessään. Ei kukaan hänen asiakkaansa niin rikas ollut, että olisi näin paljoa halunnut. Ja tämä nainenhan oli jakanut jo omista matkaeväistään hänelle silloin synnytyksen jälkeen. Se tuntui riittävältä. Puhumattakaan tämän päivän tapahtumista. Tämä oli ihan liikaa. ”Syö kanssani?”, pyysi ja yritti artikuloida sanansa mahdollisimman tarkasti, muisti nyt viereensä lasketut kupit ja ojensi niistä toista kohti miestä, laski motin miehen jalan vierelle. Varmasti kuuronkin olisi nälkä, mikäli nyt puukotuksen jälkeen ruoka erityisesti sattuisi maistumaan. Nora oli elämässään oppinut, että ruokaa kannattaisi syödä aina kun mahdollisuus oli, vaikka ei olisi ollut nälkäkään joten antimet eivät jäisi koskemattomiksi. Kätilö noukkikin punaposkisen omenan sormiinsa ja nuuhkaisi sen makeaa tuoksua, joka suorastaan houkutteli iskemään hampaansa siihen.

Seurasi kuinka Jerrell otti rennomman asennon nurmella, pudotti hattunsakin noiden pitkähköjen ruskeiden hiusten päältä. Hiukset näyttivät hyvinvoivilta ja epäilemättä tuntu olisi miellyttävän pehmeä, ei sellainen karhea risukko kuin… no… Sillä ainoalla miehelle jonka hiuksia oli joutunut joskus koskettamaan. Havahtuessaan omaan tuijotukseensa, käänsi kätilö katseensa siniseen taivaaseen ja laskeutui huokaisten selälleen pehmeälle nurmelle, puraisi uudemman palan omenasta ennen kuin sulki itsekin silmänsä. Ihme kyllä, silmien sulkeminen ei tuottanut väläyksiä eletystä elämästä vaan rauhallisen tunteen jota vielä korosti ympäröivästä metsästä kuuluva lintujen sirkutus. Kevyt tuulenhuminakin kuului kahisuttavan oksia, vaikka sitä ei näin matalalla tuntenutkaan. Vapaan käden sormet siirtyivät näpläämään päällään olevan takin napituksia, ei avatakseen vaan tunnustellakseen niiden sileää pintaa. Hänen totisesti pitäisi pian käydä vaihtamassa joku oma paita ylleen, ehkä Jerrell tarvitsisi takkiaan pian. Vaikka Nora kyllä huomasi toivovansa, että kuuro viihtyisi vielä tovin hänen seurassaan. Oli kurja ajatella yksinjäämistä nyt.

// Joo, hitto tiedän niin tunteen! Tahdon olla niin suurpiirteinen, että hyvä jos hahmojen pigmentit ja vaatetukset vaihdu lennossa :D //
Wolga
 

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Agna » 15 Kesä 2016, 18:20

Jerrell

Naisen ehdotusta ei ollut vaikea ymmärtää, sillä tämä oli alituiseen ystävällinen ja muodosti sanansa helposti luettaviksi. Kuulevan ihmisen silmiin se olisi voinut näyttää hölmöltä, ikään kuin huutamiselta, mutta kuuro arvosti kasvolihasten liikuttelua aivan eri tavalla. Mies painoi kämmenen rintaansa vasten ja nyökkäsi syvään. Se olisi kunnia. Sitä hän ei kuitenkaan voinut sanoa ääneen, mutta ele sai tehdä tehtävänsä. Hän oli myös mielissään siitä, että oli saanut kätilön nauramaan - vaikkei sitä kuullutkaan. Hymyyn kaartuneet suupielet ja paljastetut hampaat tekivät kapeakasvoisesta, hyppyrinenäisestä naisesta sievän. Hän ei nauranut usein, vaikkei tuollaista hymyä olisikaan sopinut säästellä. Ehkä jumalat pelkäsivät tuon soman, nauravaisen hymyn kuluvan, ja soivat siksi lapsenpäästäjän osaksi enemmän vakavia asioita, kuin iloa. Nyt ilolle kuitenkin oli aihetta, tai oikeastaan ei ollut. Ehkä he olivatkin hyväntuulisia tyhjän tähden ja pilkkasivat niitä jumalia, jotka olivat yrittäneet tehdä tästä päivästä jälleen vain yhden kurjan päivän lisää. Jerrell oli yhtä mieltä juoman laadusta, kuin Nora: he joisivat tänään mehua. Mies poimi mehupullon maasta, väänsi korkin käsillään auki ja kaatoi mehua kohteliaasti ensin naisen mottiin, sitten vasta omaansa. Mukit saivat odotella siinä sitä hetkeä, että jommalle kummalle iskisi jano, mutta jo avattuaan pullon Jerrell saattoi haistaa mehun makeuden. Se tuoksui kesäpäiviltä ja marjatarhoilta.

Kun Nora poimi omenan korista, Jerrell tunsi hölmöä ylpeyttä ja huomasi hymyilevänsä tyytyväisenä. Minun omenani. Minun kasvattamistani taimista. Nora näytti pitävän omenasta, minkä seurauksena myös mies noukki itselleen hedelmän ja nuuhkaisi sitä. Haju oli hyvä ja hedelmä kypsä. Mies puraisi sitä nojaillessaan yhä toisella kädellään taaksepäin. Taimet eivät olleet olleet kovin pieniä, kun Jerrell oli hankkinut ne. Hän sai ne halvalla suuremmasta hedelmätarhasta, jota ylläpiti huolellinen tarhuri ja hänen kukkea, lempeä vaimonsa. Yleensä tarhasta haettiin varhaisempia ja nuorempia taimia, sillä kun varttuneempia taimia yritettiin siirtää, ei ollut takuita siitä juurtuisivatko ne vielä uuteen paikkaan. Jerrelliä oli kuitenkin onnistanut. Oli tarvittu kaksi miestä kantamaan puut paikalleen, mutta suojaisa ja aurinkoinen kasvupaikka takasi hedelmien kasvun kesä toisensa jälkeen. Nämä olivat kesän ensimmäisiä omenia - varhain kypsyviä ja siten myös kesän aikana syötäviä. Jerrell puraisi palan omenastaan ja sulki silmänsä toviksi. Hän tunsi omenan rouskeen hampaidensa välissä, muttei kuullut sitä. Maku sai hänet tuntemaan olonsa kevyeksi ja hieman turvallisemmaksi, vaikkei hän erityisesti pelännyt silläkään hetkellä. Vatsan ommeltu haava sai hänet tuntemaan olonsa hieman eksyneeksi. Häntä ei oltu koskaan haavoitettu, ei tällä tavalla. Henkisesti kyllä. Tämä kipu oli erilaista, tämän saattoi paikantaa, tästä jäisi näkyvä arpi josta kertoa tarinoita... Lapsilleko? Jerrell avasi silmänsä ja laski omenaa pitävän kämmenen lepäämään vatsalleen - hyvän matkaa arven yläpuolelle. Ajatus jälkikasvusta sai hänet surulliseksi vuosi toisensa jälkeen. Hän näki mielessään menetetyn lupauksen perheestä. Se kaikki oli uponnut evakkolaivojen mukana mereen jonnekin hänen valtakuntansa ja Cryptin välille. Kuuron oli pakko katsoa Noraa, sillä hän tunsi yhtäkkiä tukahtuvansa alituiseen hiljaisuuteen ja sen tuomaan yksinäisyyden tunteeseen. Kätilö oli siinä edelleen. Se sai miehen levollisemmaksi, ja hän puraisi omenaa uudelleen. Hyvän makuinen, suloinen omena.

Piirakka kummitteli Jerrellin silmien edessä nurmella, tukevasti omassa vuoassaan. Mies pohti, mahtaisivatko he tarvita veistä sen leikkaamiseen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mistä löytäisi kakkulapiota tai veitsen piirakan leikkaamiseen, ja Nora tuskin haluaisi että hän käyttäisi skalpelleja kakun leikkelyyn. Ne olivat ainoat veitset, joiden sijainnin hän suurpiirteisesti tiesi. Piirakan sijaan Jerrell tarttui mottiinsa, vilkaisi hymyillen Noraan ja kohotti sitä hieman ylöspäin. Mille me kohottaisimme maljan? Uudelle ystävyydelle? Olisitko sinä ystäväni? Vai jaatko aterian kanssani vain hyvää hyvyyttäsi, tai koska häpeät sitä, että viilsit minua? Mies nosti puisen astian huulilleen ja siemaisi. Mehu oli kertakaikkisen hyvää. Se ei maistunut pelkältä vedeltä, muttei saanut häntä irvistämään siksi, että olisi ollut liian makeaa. Maku oli juurikin kohdallaan, varsinkin jos sattui pitämään herukoista. Ja kuuron mielestä kaikki marjat olivat oikein hyviä. Puinen kuppi laskettiin maahan tukevasti parin lisähörpyn jälkeen ja sitten mies palasi viimeistelemään omenaansa. Kun siitä oli jäljellä enää kara, Jerrell nakkasi sen puolihuolimattomasti jonnekin kohti metsää. Hänen onnekseen omenanraato saavutti kuin saavuttikin metsäpusikon, eikä jäänyt Noran pihamaalle lojumaan. Kuuro virnisti kevyesti naiselle. Melkoinen heitto. Olisipa opettajani nähnyt, nojaileva mies pohti ja käväisi mielessään jälleen nuoruutensa päivissä. Hän pakottautui uudelleen todellisuuteen katsahtamalla naiseen vierellään. Silmät eivät uskaltaneet sulkea Noraa kovin pitkäksi aikaa katseensa alle, sillä Jerrell tiesi, että tämä piti miehiä epämiellyttävinä. Ehkei hän kaivannut katseita, olivat ne kuinka taka-ajatuksettomia tahansa. Kuuro vain oli niin mielissään seurasta, että olisi halunnut tallettaa naisen jokaisen piirteen muistiinsa. Koko tämän hetken. Korvata kaikki menetetyt äänensävyt, tuulen huminan, omenan rouskeen ja ruohonkorsien kahinan vain sillä, mitä näki. Heidän välisensä keskustelut, joita ei koskaan käyty. Jerrell mietti, mitä olisi halunnut sanoa naiselle. Hän kävi mielessään keskustelua katsellessaan naisen leppoisaa makoilua vihreällä nurmella.

Kai tiedät, että tulin tänne auttaakseni sinua?
Uskotko, että olisin voinut pelastaa sinut? Oliko parempi, että olin myöhässä?
Oliko mehu hyvää? Onko takkini lämmin? Ajatus käväisi Jerrellin mielessä, kun hän katseli tuota lähes kaikkialta roikkuvaa vaatekappaletta Noran päällä. Nora näytti hypläilevän nappeja ja takin kangasta. Takki sai naisen näyttämään hullunkurisen harteikkaalta. Pitäisitkö tuollaisesta takista? Mutta siten, että se mahtuisi sinun päällesi. Saattoihan Noralla olla omiakin takkeja. Luultavasti olikin. Ehkei hän haluaisi samankaltaista takkia muistuttamaan itseään tästä onnettomasta päivästä, joka tosin nyt näytti jo hieman valoisammalta. Jerrell käänsi katseensa metsään. Hän hengitti syvään ulkoilmaa ja tunsi särkevän kivun vatsanahassaan hellittävän. Iho alkoi turtua, hitaasti mutta varmasti. Varsinkin nyt, kun hän istui paikallaan, eikä iho liikkunut. Hän kallisti päänsä makoilevan kätilön suuntaan ja katseli pisamaisia kasvoja, joiden silmät oli suljettu.
Osaatkohan sinä tanssia?
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Wolga » 15 Kesä 2016, 23:40

Miten yksi omena saattoikin tehdä olon niin tyytyväiseksi? Kylläiseksi, iloiseksi ja jotenkin… jos nyt ei rakastetuksi, niin ajatelluksi ja välitetyksi. Tietenkään ei voinut tietää, että omena oli juuri Jerrellin huolella juurruttamasta taimesta kasvanut, varmasti omena olisi maistunut ja tuntunut vielä paremmalta, mikäli mies olisi kyennyt sen hänelle kertomaan. Sen sokerisen makea hedelmämehu tuntui huulilla tahmealta, eikä sen tahmeudelta aivan välttynyt suupieletkään kun sitä nautiskeltiin syömistä ajatellen varsin huonossa asennossa – ei se kuitenkaan Noraa haitannut. Ei ollenkaan. Eikä hedelmästä edes ollut paljoa jäljellä, vain muutaman nykerryksen verran. Ehkä joku parempaan tottunut olisi saattanut karan jo heittää menemään, mutta hänelle tällainen oli ylellisyyttä, ei pienintäkään murua haluttu heittää hukkaan.

Nora havahtui mietteistään, tai lähinnä siitä omenan tuottamasta nautinnosta, kun valo ja varjo liikahtivat suljettujen luomiensa yllä. Silmiä raotettiin, jotta saattoi nähdä miehen toimet paremmin ja huomasi nyt toisen kohottavan mehumottiaan, suupielet kaartuivat hymyyn mutta ei jaksanut kohota tavoittelemaan mottia omaan käteensä – niinpä päätyi tähän eleeseen vastaamaan vain pienellä hyväksynnän eleellä, joka saattoi kieliä hienoisesta huvittuneisuudestakin. Silmät suljettiin uudelleen ja päätä kallistettiin niin, että myös leuan varjossa kylpevä vaalea kaula saattoi saada osansa auringon säteiden suomasta lämmöstä. Aurinko sai pisamaiset kasvot hehkumaan, liiallisesti otettuna palaneen punaisena, mutta maltillisesti nautittuna kalpea iho tuntui saavan ihan uudenlaista ja tervettä hehkua. Myös jo valmiiksi runsaat pisamat tuntuivat lisääntyvän, sekä tummuvan. Toki siihen hieman enemmän tarvittiin kuin hetki rauhallista makaamista auringon alla, mutta useimmiten loppukesästä kätilön kasvoilta näki tämän viihtyvän ulkoilmassa niin paljon kuin mahdollista – vaikka ei aivan pavuksi paahtunutkaan. Hetken päästä havaitsi uuden valon vaihtelun luomiensa läpi ja raotti tällä kertaa toista silmäänsä, tuntematta tarvetta aivan erityiseen valppauteen Jerrellin seurassa. Ei voinut, eikä oikeastaan halunnutkaan, estää naurahdusta joka värisytti äänihuulia helpottavana hänen sattuessaan parahiksi näkemään karan heiton jälkeisen virnistyksen miehen kasvoilla. Eikö toinen ollut joskus kertonut olleensa narri? Tai jonkinlainen viihdyttäjä kuitenkin. Tuo vapautunut virnistys sai Noran vakuuttuneeksi siitä, että kuuro mies oli varmasti ollut hyvä työssään. Joku tuossa ilmeessä ja alati vakavien silmien iloisemmassa, veikeämmässä katseessa sen kai teki. Oikeastaan Jerrell näytti paljon nuoremmalta virnistellessään, ehkä hieman epäluotettavammalta mutta silti jotenkin kutsuvalta. Ehkä ilo kiehtoi kätilöä, joka toisinaan pohti menettäneensä kyvyn olla iloinen mistään muusta, kuin terveenä syntyvistä lapsista.

Vielä hetken siinä lämpimällä, kesän tuoksuisella nurmella makailtuaan hän kohottautui istumaan. Oli jo ehtinyt unohtaa kuinka jäykältä ja kipeältä kehonsa tuntuikaan, ei tosin mikään ihme sen lyhyen painin jäljiltä jonka oli tänään joutunut kohtalon ivasta suorittamaan. Harmillisen tietämättömänä Jerrellin hetki sitten mielessään pyörittelemistä ajatuksista neito suoristeli selkäänsä kaikessa hiljaisuudessa, katsellen välillä ripsiensä lomasta kuuroa ja pohti kuinka voisi mielessään virinneen ajatuksen esittää niin, että toinen ei pitäisi häntä kevytkenkäisenä. Sormet hypistelivät pitkiä hihoja ja katse siirtyi tuohon mottiin, johon mies oli kaatanut häntä varten mehuakin jo valmiiksi. Nora ojentautui mottia kohden, jotta saisi hetken ajatella jotain muuta kuin pyyntöään, joka tuntui välttämättömältä hänen mielenterveytensä vuoksi ja silti sai naisen vatsan vääntymään kippuralle pelosta. Se olisi ennen kuulumatonta, ehkä jopa hieman väärin. Motti vietiin huulille ja kätilö epäili, että voisi lakata juomasta ennen kuin viimeinenkin tilkka olisi kadonnut nieluunsa. Mehu oli hyvää, siis todella hyvää, suorastaan taivaallista, juuri sopivassa suhteessa makeaa ja kirpeää – sellaista jota voisi juoda niin janoon, kuin pelkäksi mielihyväksi. No, onnekseen omasi sen verran käytöstapoja, että ei kulauttanut ahneesti koko mottia tyhjäksi kerraksi vaan laski sen lepäämään reidelleen, nuolaisi kielensä kärjellä viimeisetkin omenan ja herukkamehun makuiset jäänteet hieman kuivan tuntuisilta huuliltaan. Ehkä he voisivat syödä vielä piirakkaa? Ajatus tuntui hyvältä ja antaisi hänelle hetken aikaa ennen kuin joutuisi lausumaan pyyntönsä ääneen. Jospa vain mies ei järkyttyisi.

Motti laskettiin nurmelle ja katse siirtyi suorana, ihmeenkin vakaana Jerrellin silmiin hymyn väreillessä suupielissä – Norasta tuntui, että kasvonsa eivät enää edes osanneet hymyillä. Tai jaksaneet, kun oli kaikista odotuksista huolimatta päätynyt nyt hymyilemään yhden hetken aikana enemmän kuin monena päivänä yhteensä. Tai aidommin. ”Vaihdan paidan ja etsin jotain jolla leikata tuota”, jälleen pyrki artikuloimaan mahdollisimman selvästi, siihen alkoi jo tottua eikä se tuntunut ollenkaan hölmöltä. Täytyisi vain varoa, että ei huomenna puhuttelisi odottavia ja synnyttäviä äitejä näin, nuo eivät välttämättä ymmärtäisi syytä vaan pitäisi kätilöä joko tyhmänä, tai heitä alentavana. Tai ei ehkä minään. Synnyttäjille usein oli aivan saman tekevää kaikki muu, kun keskittyivät vain tuskaisiin polttoihin ja työntämään uutta elämää maailmaan. Sanojensa tueksi hoikat sormet nyppäisivät takin kaulusta ja osoittivat sitten piirakkaa, niin hölmön kuvan kuin se voisikin antaa. Eihän hän sentään takkia aikonut piirakalla sotkea, tai toisin päin. Nora kohottautui jaloilleen ja loi vielä katseen Jerrelliin, kasvoilla viivähti aneleva ilme, kun lausui pyyntönsä, ”odota”. Ei se kuitenkaan ollut se, minkä lausumista ääneen yritti venyttää niin pitkälle kuin mahdollista.

Jalat eivät tuntuneet enää niin voimattomilta, kun kätilö asteli niin rakkaaseen hökkeliinsä. Taloon, joka tähän asti oli nöyrästi suojellut häntä ja niitä satunnaisia synnyttäjiä pahalta. Sen portaat narisivat tuttuun tapaan, kaide tuntui käden alla yhtä huteralta kuin aamullakin – mikään ei ollut muuttunut ja silti kaikki oli muuttunut. Jopa niin paljon, että aikoi pyytää lähes tuntematonta miestä yöpymään luonaan. Naisen kumartuessa vanhan sänkynsä äärelle, tarttui katse sen päällä lepäävään kellastuneeseen kirjeeseen. Pelkkä hapristuneen paperin näkeminen riitti kertomaan, että mistä kirjeestä oli kysymys. Olikohan Jerrell lukenut sen? Nora ensin kuvitteli, että tuntisi harmia ja ehkä olonsa jopa loukatuksi ajatellessaan miestä lukemassa ainoaa muistoa oikeasta perheestään. Mutta tunne, joka hiipi mieleensä oli yllättävä eikä ollenkaan negatiivinen. Se oli helpotusta, tuntui hyvältä ajatella että tämä mies tiesi jotain sellaista hänestä, jota täällä Cryptissä kukaan muu ei tiennyt. Oli hyvä, että joku oli saanut pienen vilkaisun hänen historiaansa. Miksi? Sitä kätilö ei osannut selittää edes itselleen. Näiden ajatusten siivittämänä Nora vilkaisi olkansa ylitse varmistaakseen, että oli edelleen yksin aurinkoisesta säästä huolimatta hämärässä huoneessa ennen kuin ryhtyi napittamaan takin auki ja kyykistyi vetämään tuon kelottuneen laatikon sänkynsä alta. Sieltä löytyi varsin valkoisena pysynyt pellavapaita, joka nopein liikkein vaihdettiin takin paikalle. Oli sääli luopua tuosta Jerrelliltä tuoksuvat, jotenkin turvalliselta tuntuneesta takista.

Pian Nora löysi itsensä jälleen pihalta, kävelemästä kohti kuuroa mikäli toinen edelleen oli siellä mihin oli tämän jättänytkin. Kädessään nainen piteli jonkinlaista leipäveitsen tyyppistä, ei se mitään uusinta huutoa ollut ja kaiketi melkoisen tylsäkin, mutta eiköhän he sillä saisi piirakasta palat leikattua. Käsivarrella puolestaan roikkui tuo takki, joka Jerrellin luo päästyään ojennettiin miestä kohden samalla kun kätilö laskeutui istumaan polvilleen miehen vierelle. Toki pienen hajuraon päähän. Sen jälkeen, kun takki häneltä otettaisiin, kumartuisi Nora piirakan puoleen ja leikkaisi sen säännöllisiin palasiin ja nyökkäsi sitten Jerrelliä kohti, kehotuksena ottaa siitä itselleen. Kätilö päätti ensin hörpätä mehuaan ennen kuin tyynnyttäisi kielenkantoja kutkuttelevan makeanhimonsa tuolla herkullisen näköisellä piirakalla.
Wolga
 

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Agna » 16 Kesä 2016, 16:01

Jerrell

Kätilön kasvot kertoivat, että mehu oli hyvää. Jerrell oli ollut aivan samaa mieltä maistaessaan sitä - se tosiaan oli onnistunutta. Hänen täytyisi ehkä käydä ostamassa pullollinen kotiinsakin, sillä jos koko erä olisi yhtä hyvää, olisi hänen hamstrattava siitä osa itselleen. Ensi vuonna sato ei välttämättä olisi näin hyvä, kuka tiesi. Mies seurasi Noran kasvoja kun tämä laski mottinsa maahan ja katsoikin sitten häneen. Se sai kuuron hätkähtämään mielessään. Ehkä hän oli häirinnyt tuijotuksellaan liikaa? Ei, tuskinpa, sillä kätilö hmyili jälleen. Se sai Jerrellinkin suupielet kaartumaan ylöspäin. Jälleen kerran oli kertakaikkisen vaivatonta saada Noran puheesta selvää, varsinkin kun hän puhui näin selvästi kasvot kuuroa kohti käännettyinä. Jerrell nyökkäsi hyväksymisen merkiksi ja vilkaisi sitten piirakkaa. Vihdoin, hän huomasi ajattelevansa nälkäisenä. Mies seurasi naisen nousua jaloilleen. Tämä näytti jo huomattavasti varmemmalla seisoessaan. Kenties omena ja mehu olivat tehneet hänelle hyvää ja palauttaneet osan verensokerista takaisin, tai sitten hetken rauhallinen makoilu oli rauhoittanut hänet. Nora pyysi häntä odottamaan, ja kulmiaan kohottaen Jerrell soi hänelle hymyn vastaukseksi. En ollut menossa minnekään. Vähemmän punertavat hiukset omaava nojautui nyt kyynärpäidensä varaan nurmelle ja sulki hetkeksi silmänsä. Nyt hän viitsisi tehdä niin, kun ei toviin tarvinnut silmiään. Hän yritti kuvitella lintujen laulun ja puistikkojen kahinan mielessään, mutta siitä oli niin kauan. Niin kauan. Tuuli silitti hänen poskeaan hellästi kuin lohduttaakseen, ja sitoi hänen pitkiä, pehmeitä hiussuortuviaan kiinni toisiinsa. Se ja käsiä hipsutteleva ruoho olivat ainoat asiat, jotka tällä hetkellä yhdistivät hänet todellisuuteen. Muutoin hän oli yksin jossain pimeässä. Sokea ei koskaan joudu yksinäisyyteen, hän ajatteli hetken surkeana. Sokea kuulee vaikka hänen korvansa suljettaisiin. Hän kuulee oman verensä kohinan ja sydämensä sykkeen. Korvia peittävistä kämmenistäkin kuuluu ääni, kun ne osuvat ohimolle. Jerrell nousi istumaan ja avasi silmänsä. Hän peitti molemmat korvansa käsillään. Ei mitään. Vain kosketus. Ei hän ollut muuta odottanutkaan, mutta toisinaan... No, sillä ei ollut väliä. Tuokioksi mies hautasi kasvonsa käsiinsä ja puuskahti sitten syvään. Ei hengityksen ääntä. Hän veti syvään ilmaa ja puhalsi uudelleen. Vain kohoileva rintakehä kertoi siitä, että hän hengitti yhä. Toisinaan se oli pelottavaa, kun hän istui yksin omassa kodissaan. Entä jos hänen hengityksensä ei kuulostaisikaan normaalilta? Jos se vinkuisi, rohisisi? Tuntisiko hän sen? Vai kuolisiko luullen, ettei hänellä ollut hätää? Mies huomasi kaipaavansa jotakuta vierelleen, jotta voisi taas varmistaa olevansa olemassa, mutta siinä ei ollut ketään.

Vilkaistessaan olkansa yli kätilön mökkiä kuuro kuitenkin huomasi ilokseen, että Nora oli juuri astunut ulkoilmaan. Jerrell soi hänelle vienon hymyn tervehdykseksi ja nyökkäsi sitten kiitokseksi huomatessaan takkinsa naisen käsikynkässä. Mies otti takin vastaan ja asetti sen lepäämään nurmelle viereensä. Sää oli niin lämmin, ettei hän halunnut pukea vaatekappaletta päälleen; sitäpaitsi se olisi luultavasti hinkannut ikävästi haavaa vasten, sillä kangas oli niin painavaa. Jerrell seurasi silmät odotuksesta loistaen, kun lapsenpäästäjä leikkasi piirakan osiin. Veitsi, joka näytti vanhalta, liukui piirakan täytteen ja päällisen läpi vaivattomasti ja jakoi sen lähes tasapuolisen näköisiin paloihin. Kun Nora ei heti ottanutkaan piirakanpalaa, mies epäröi hetken kehtaisiko olla aloittava osapuoli, mutta naisen nyökkäys vakuutti hänet siitä, ettei hän ehkä tekisi kovin suurta etikettivirhettä. Ei sillä, että Nora olisi vaikuttanut naiselta, joka vahti etikettiä kuin rahamestari killinkejään. Siispä Jerrell rohkaistui ottamaan palasen ja tuki sen kärkeä toisella kädellään. Marjat olivat värjänneet piirakan suloisenpunertavaksi ja reuna sekä pohja olivat kauniin kultaiset. Haukatessaan palastaan Jerrellin oli pakko kääntää suupielensä jälleen kohti korvia. Se on niin hyvää! Hän huomasi naurahtavansa ja vilkaisi sitten Noraa. Piirakan kärkeä tukenut käsi osoitti nyt piirakanpalaa ja yhdisti sitten peukalon etusormeen ilmoittaakseen, että leivonnainen oli suussasulavan herkullista. Jerrell nyökkäsi kohti piirakkaa kehottaakseen Noraakin ottamaan palan.

Lopulta koko piirakka oli hävinnyt miehen suuhun ja hän pudisteli kädet toisiaan vasten, jotta sormenpäihin kiinni jääneet muruset tipahtelisivat nurmelle. Joku iloinen lintu luultavasti nokkisi ne siitä myöhemmin, jos löytäisi ne. Hetken Jerrell tutkaili saappaankärkiään siinä tavanomaisessa hiljaisuudessaan, kunnes sai sitten hassun ajatuksen. Hän tökkäsi Noraa käsivarteen etusormellaan saadakseen tämän huomion, ja nosti sitten etusormensa pystyyn - odotahan. Mies poimi korista käsiinsä kolme omenaa, kaksi oikeaan käteensä ja yhden vasempaan. Miehen suurissa kämmenissä oli helposti tilaa omenoille, ja sitten hän heitti yhden ilmaan, sitten toisen. Samalla kolmas omena vaihtoi kättä, ja pian hän jonglöörasi tottuneesti omenilla siinä ruohikolla istuessaan. Hän harrasti tätä pientä, leikkimielistä aktiviteettia kotonaan vähän väliä, ja omenat olivat helppoja heiteltäviä - nihkeitä ja hieman epätasaisia. Niitä hän nakkeli usein kotonaankin, ja niistä kyllä jäi lattiaan ikäviä jälkiä, kun sattuivat tipahtamaan. Tahmeat tahrat vaativat kunnon kuurausta aina, jos niin sattui käymään. Nyt omenat kuitenkin pysyivät ilmassa ja tuuheiden kulmakarvojen alta kurkkivat silmät seurasivat niitä tarkkaavaisesti, kunnes Jerrell päätti lopettaa ja nappasi toiseen käteensä jälleen kaksi omenaa, toiseen yhden. Sitten hän soi pienen istuaaltaan tehdyn kumarruksen Noralle, ja pitkät hiussuortuvat käväisivät hänen kasvoillaan ennenkuin hän heilautti ne taas pois tieltä. Miehen kasvoja koristi onnellinen hymy. Tällaista hän oli syntynyt tekemään, tästä hän piti. Ajatuksilleen mielessään hykerrellen hän asetti omenat takaisin koriin, ennenkuin ne tippuisivat johonkin ja muhjuuntuisivat. Porkkanoilla se ei ehkä toimisi yhtä hyvin, joten toivottavasti Nora ei innostuisi ehdottamaan moista.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Wolga » 17 Kesä 2016, 11:51

Oli nainen nähnyt sen himon kuuron kasvoilla jo aiemmin, kun toinen oli ihastellut häveliäänä makeaa leivonnaista joka niin houkuttelevan tuoksuisena ja värisenä oli heitä odotellut. Nyt ei voinut olla hymyilemättä, kun mies seurasi hänen toimiaan odottavaisena ja luoden samalla jännityksen tuntua kätilönkin iholle – sellaiset tunteet olivat tarttuvia, eikä siihen tarvittu edes koskettamista tai sanoja. Tämä jännitys oli kuitenkin hyvää, innokasta ja lähes lapsellista, oikeastaan aika suloista. Ei Nora tuntenut moista intoa ruokaa kohtaan, hänelle kaikki suuhunpantava oli loppujen lopuksi vain välttämätöntä polttoainetta josta toisinaan saattoi saada suurtakin nautintoa. Kuten siitä punaposkisesta, hedelmäisen makeasta omenasta. Ei hän kuitenkaan osannut sellaisia kaivata, tai oikeastaan himoitakaan sen kummemmin. Ehkä hän vain oli tottunut perin askeettiseen elämäänsä, siihen että ainoa merkittävä asia oli hengittäminen ja vapaus, kaikki muu ympärillä vain tukivat noita tarpeita. Tekivät kaikesta mahdollisen. Ne olivat myös asioita joita ilman ei ollut toista, ilman vapautta kätilö tukehtuisi ja ilman hengittämistä ei voinut olla vapautta. Niin yksinkertaista ja niin tärkeää. Oranssinsävyiset, tässä valossa jopa liekkien sävyyn vivahtavat suortuvat valuivat olkapäälle, kun hän kumarteli siinä piirakan yllä ja keskitti hetkeksi mietteensä symmetristen palojen leikkaamiseen.

Oli mukava kastella kuuron nautintoa, nähdä kuinka hyvältä tuon palan täytyi maistua ja antaa oman malttamattomuutensa lisääntyä. Siroa päätä kallistettiin sen verran, kuin kuristamisesta kivistävä kaula nyt suostui ilman turhaa kipua. Eihän kätilö niitä itse nähnyt, mutta hiusten valuessa pois kaulaa suojaamasta saattoi vaalealla iholla nähdä mustelmiksi tummentuneet jäljet metsäläisen suuresta kourasta. Katsomattakin hän tiesi, että huomenna joutuisi köyttämään huivin kaulansa ympärille vaikka olisikin lämmin. Hän ei omistanut korkeakauluksisia vaatteita, vaikka moiset olisivat varmaan sopineet hänen persoonalleen oikein hyvin kaikessa soveliaisuudessaan ja peittävyydessään. Hymähti, kun mies elehti piirakan maistuvan hyvälle ja vihertävien silmien katse oli näkevinään, että Jerrell piti herkkua suorastaan taivaallisena. Olihan toinen nauranutkin. Ehkä hänen olisi pitänyt tuntea häveliäisyyttä jäätyään niin pitkäksi aikaa tuijottamaan miestä seurassaan, havahtuen siirtämään katseensa muualle vasta, kun Jerrell kehotti häntäkin ottamaan. Miten olikin niin unohtunut tuijottamaan toista?

Saatuaan palan tuota totta totisesti herkulliselta tuoksuvaa piirakkaa toiseen käteensä, hän kurottautui kaatamaan mehupullosta täytettä mottiinsa jonka pohjalla oli vielä tilkka entisestäkin kaadosta. Ojensi sitten pulloa kysyvä ilme kasvoillaan kohti Jerrellin mottia, ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta kun jo kaatoi mehua puiseen mottiin. Tämän jälkeen suoristautui ja keskittyi nyt haukkaamaan piirakastaan palan. Se oli tosiaan herkullista, niin herkullista että hän joutuisi ehkä perumaan aikaisemmat ajatuksensa siitä että ei osannut himoita mitään – kaikkein vähiten ruokaa. Sillä tämä herkku kyllä oli himoitsemisen arvoista. Ehdottomasti. Huulet kaartuivat hymyyn ja nainen pudisti päätään hetkellinen hämmennys kasvoillaan, hymähti ja vilkaisi Jerrelliä. Matki toisen aikaisemmin tekemää elettä ja painoi etusormen peukaloaan vasten. Hyvää, todella hyvää.

Kosketus, tökkäisy käsivarrellaan sai naisen havahtumaan ja siirtämään alituiseen hieman epäileväisen katseensa Jerrelliin. Vaikka ei enää, tai ainakaan nyt, kavahtanut kuuron kosketusta ei hän silti voisi kehua olevansa täysin varaukseton toisen seurassa – olihan Jerrell kuitenkin mies. Ja naisen oli hankala antaa itselleen lupa luottaa yhteenkään mieheen ihan varauksettomasti, edes tähän varsin hyväntahtoiseksi osoittautuneeseen jolle aikoi ehdottaa jotain, joka tuntui tarpeelliselta ja pelottavalta. Ajatuksen juoksunsa kuitenkin keskeytyi, kun jäi katselemaan toisen toimia omenoiden kanssa. Piirakka pysytteli liikkumattomana sormissa, eikä nainen edes malttanut nostaa sitä suulleen makean nälkää tyydyttämään. Katseli silmät hitaasti virinneestä innosta ja ihailusta ymmyrkäisinä kuinka nuo omenat lennähtelivät ilmassa ja loivat pyöreitä kaaria lentoreitillään ennen kuin tipahtelivat hallitusti miehen suuriin käsiin. Ne tosiaan olivat suuret, tai no kätilön käsiin verrattuna ainakin, ja varmaan muutenkin – ei Noralla ollut juuri kokemusta miesten kämmenistä. Pienten lapsien kädet olivat aina pieniä, sukupuolesta riippumatta. Mitähän kaikkea noilla käsillä oltiinkaan tehty? Ei ainakaan mitään pahaa, siitä hän olisi voinut laittaa päänsä vaikka pantiksi. Ajatuksen myötä pieni surkeus kävi mielessään ja vilkaisikin omia käsiään nopeasti, ennen kuin edessään jatkuva jonglööraus vei hänen ajatuksensa mennessään ja palautti sen innokkaan, ihailevan ilmeen. Jerrell näytti niin onnelliselta, ja toisen onnellisuus tuntui tarttuvalta eikä Nora voinut kuin hymyillä niin että hampaansakin vilkkuivat edelleen aavistuksen turvonneesta alahuulesta huolimatta. Kätilö taputti jo hetkeä ennen kuin mies lopetti, taputti pienen hetken kiivaammin toisen lopetettua ja kumartaessa ja nauroi ääneen. Yritti parhaan kykynsä mukaan osoittaa ihailuaan, siihen omaan hienovaraiseen tapaansa – tämä taputtaminenkin oli suorastan hurjastelua hänelle.

”Jää yöksi”, pyyntö lipsahti huulilta hieman vähemmän huolitellusti artikuloiden, ei siinä innostuksessaan ehtinyt edes moista seikkaa ajattelemaan. Tajutessaan sanansa, Nora hätkähti ja nosti käden huulilleen – käänsi katseensa pois ja olisi kai purrut huulensa sisäpintaa, mikäli se ei olisi jo valmiiksi ollut arka ja tykyttävä. Sehän hänen oli pitänyt kysyä jo jonkin tovin ajan, ehkä se näin lipsautettuna oli jotenkin helpompi sanoa. Kätilö pakotti itsensä rentoutumaan jälleen, vaikka sirot hartiat jäivätkin vielä jäykäksi hänen odottaessaan vastausta olematta ihan varma siitä mikä toivoi sen olevan. Päivää oli kuitenkin vielä jäljellä, vaikka hiljalleenhan sekin illaksi jo alkoi kääntymään. Ehkä Jerrell voisi opettaa häntäkin heittelemään noita omenoita? Ehkä hänkin tarvitsisi jotain hauskaa, innoittavaa elämäänsä? Ja yöseuraa, tänä yönä kun tiesi että ei uskaltaisi levätä yksin ja hänen pitäisi nukkua – miten voisi auttaa odottavia ja synnyttäviä lopenuupuneena?


// Norahan alkaa ihan hullutella :'D

Ja mää vähän editoin kirjoitusasua//
Wolga
 

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Agna » 04 Heinä 2016, 19:00

Jerrell

Kätilön nauru syntyi jonnekin kuuron miehen sopukoihin, kauas alitajuntaan joka koostui muistoista ja mielikuvituksesta, samoin kuten yhteen osuvien käsien taputus, vaikkei Jerrell niitä oikeasti kuullutkaan. Jo se, että hän näki ilon ja ihastuksen Noran kasvoilla, riitti vallan mainiosti luomaan mielikuvan täpötäydestä salista, joka taputti oodin päätteeksi villisti. Joku saattoi vislatakin. Seitsenkuninkainen sali oli täynnä riemua ja senaatti nyökkäili hyväksyvästi toisilleen. He olivat tehneet oikean valinnan. Ja nyt tämä yksi, myöhään illastamaan jäänyt vieras, eli punahiuksinen kätilö oli juuri omiaan saamaan entisen hovinarrin suupielet nousemaan ylös nauravaiseen hymyyn. Hieman tämänpäiväisiin tilanteisiin yhteensopimattomasti hän tunsi yhtäkkiä olevansa enemmän kotonaan kuin aikoihin. Oliko kukaan taputtanut hänelle vuosiin? Ei varmasti sen jälkeen, kun hän jätti kotisatamansa ja katseli sataman yli lentäviä, vapautettuja lintuja. Jerrell tunsi hehkuvansa ja kohensi asentoaan nurmella. Ei tämä kaikkivoipa olo luultavasti kovin kauaa kestäisi, mutta antaisi hänelle potkua koko loppuviikoksi, kun hän kuokkisi vihanneksia pienellä pellollaan tai lypsäisi vuohia suu, silmät ja sieraimet täynnä karvoja ja kengät mutavellillä kuorrutettuna. Vielä joskus hän palaisi hoviin, ja ehkä kotiinkin. Vielä joskus. Viimeinen mielikuva kodista oli katapulttikivien sarja, joka murskasi kolmasosan satamasta ja tykit, joiden ampuessa hänen korvansa juuressa tinnitus oli ensin jäänyt pysyvästi, ja hävinnyt sitten vieden kaiken hänen kuulostaan mennessään. Ja viimeiset äänet, jotka hän oli kuullut, olivat olleet surevien evakuoitavien itkut. Missä he mahtoivat olla nyt?

Jerrell katsoi Noran kasvoja juuri, kun tämä avasi suunsa - melkein niin nopeasti, että näytti siltä kuin hän olisi halunnut jäädä tulematta ymmärretyksi. Kuuron silmä oli kuitenkin harjaantunut liikkeiden seuraamiseen, joskaan mikään ei valmistanut häntä tällaiselle kysymykselle. Kaikenlaiset käytöstapansa unohtaen mies jäi tuijottamaan kulmat kohollaan kätilöä, joka oli jo piilottanut suunsa ja katseli muualle. Ilme Jerrellin kasvoilla oli vähintäänkin hölmistynyt, joskaan Nora ei onneksi nähnyt sitä katsellessaan toisaalle. Miehen kämmenet lepäsivät reisiä vasten, kun hän oli juuri ollut pyyhkimässä niitä housuihinsa. Ilme oli mietteliäs, vakavakin, kulmat painuivat nyt pohdiskelevaan kaareen ja Jerrell harkitsi noita sanoja tarkkaan. Oliko hän todella lukenut ne? Hetkeksi hän palasi pirstoutuneesta ja palavasta satamasta takaisin mukulakivikadulle, jota hänen teatteriseurueensa piti tukevassa otteessaan. "Haluaisitko tulla esiintymään hoviimme?", pitkänhuiskea, tyylikkäästi pukeutunut hallitsija oli kysynyt diadeemi otsalleen painettuna. Nuori, parraton ja ruipelo taiteilijasielu oli silloin vastannut hetkeäkään epäröimättä, että hän haluaisi. Siitä hyppäyksestä tuntemattomaan oli syntynyt unohtumaton ajanjakso, joka oli tuonut tullessaan pelkkää hyvää. Nora oli jo kääntänyt kasvonsa takaisin ja odotti omaa vastaustaan ilmeisen jäykkänä, kuin vastaus olisi ollut hänelle tuomio, oli se mikä tahansa. Ei enää niin nuori, leukapartainen ja pitkänhuiskea mies, yhä taiteilijasielu, siirsi katseensa hentoisen kätilön silmiin ja nyökkäsi sitten lempeästi hymyillen. Haluaisin. Ja ruipelo poika käveli jälleen hoviin ensimmäistä kertaa silmät innostuksesta loistaen; todellisuudessa taas kuuro mies yritti peitellä innostustaan ja onnellisuuttaan leikkaamalla itselleen toisenkin palan piirakkaa. Oliko hän nyt virallisesti saanut uuden ystävän? Jerrell katsahti kysyvästi Noraan veitsi piirakan reunalla, valmiina leikkaamaan naisellekin palan, mikäli hän haluaisi toisen. Piirakka olisi joko syötävä tänään kokonaan tai sitten suojattava jollain myöhempää varten, tai muuten se muuttuisi kivikovaksi. Nyt päältä rapea ja sisältä pehmeä piirakka kuitenkin vielä totteli veistä muitta mutkitta, kun Jerrell leikkasi sitä. Hänen oli vaikea piilotella hymyään - toivottavasti se ei sentään näyttänyt siltä, että tilanteessa olisi ollut jotain naurettavaa - Jerrell vain tunsi saaneensa siinä samaisessa hetkessä hetkeksi otteen elämästä, vaikka syy olikin vallan yksinkertainen ja toisten mielestä jopa vähäpätöinen moiseen mielennostatukseen. Se oli tälle miehelle kuitenkin samantekevää. Hänen ihmiskontaktinsa rajoittuivat kahdella kädellä laskettaviin ihmisiin, ja nyt heitä oli yksi lisää, kenties. Hän vaali jokaista ystäväänsä ja hyvänpäiväntuttuaan kuin kukkaa kämmenellä, koska hänellä ei enää ollut perhettä.

Mies haukkasi palan uudesta piirakansiivustaan. Se oli aivan yhtä hyvää kuin edellinenkin pala. Hänen olisi pakko hakea tätä lisää Loricalta, tai ehkä kysyä ohje ja kutsua Nora leipomaan kanssaan. Siitä olisi voinut tulla huvittava kaaos. Ja hentoinen kätilö näytti muutenkin siltä, että hän saattaisi kaivata lisää piirakkaa luidensa ympärille. Jerrell vilkaisi koriin ja hänestä tuntui yhtäkkiä hassulta, että he olivat aloittaneet ruokailun piirakasta ja jättäneet leivät koriin. Oli ehkä epäkohteliasta syödä jälkiruoka ensin, mutta toisaalta he olivat ikään kuin retkellä tässä kätilön pienellä pihalla, joten sitä ei kai laskettu oikeaksi ruokailuksi. Mies vilkaisi varovasti naista ja odotti ehkä jonkinlaista reaktiota äskeisen kysymyksen ja siihen annetun vastauksen jälkeen. Missä hän nukkuisi? Vaatisiko tämä jotain toimenpiteitä? Ilmeisesti Eleonora ei pitänyt Jerrelliä enää uhkana, mutta miksi hänet laskettiin? Hän ei ollut aivan varma kätilön motiiveista, mutta uskalsi aavistaa, että nainen tunsi olonsa turvattomaksi tämänpäiväisen jälkeen, ja kaipasi seuraa. Ajatus sai Jerrellin heltymään. Sellainen olisi varsinainen tunnustus - kaivata nyt turvaa kuurolta mieheltä. Mutta olihan hän kai parempi vaihtoehto, kuin hiljainen ja pimeä mökki, jossa vain yksinäisyys piti kätilölle seuraa.

//Suorastaan riehaantuu :'D Sori tämä yhtäkkinen katoamiseni, olikin sitten vähän kiireisempi juhannus ja koko viikko sen jälkeen!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Wolga » 10 Heinä 2016, 23:51

Myöntävä nyökkäys ja lempeä hymy, katsekontakti. Ne kolme elettä saivat kätilön runnellun sydämen jättämään lyönnin väliin kauhusta, mutta jatkamaan pian hieman kiihtyneemmässä rytmissä ujon mielihyvän tuottamasta innosta. Päätä pudistettiin piirakan tarjoamiselle, sillä ajatus tulevasta yöstä sai vatsansa vääntymään punokselle. Hän ei ollut nukkunut miehen kanssa sitten… Merimiehen tumma varjo tuntui leijuvan hänen yllään jälleen, hiipineen ajatuksiinsa nyt kun katseli kuuroa miestä hieman pidempään, kun ajatteli tuota miettiessään toisen olevan ensimmäinen hänen tuvassaan yöpyvä miesvieras. Edes hänen luonaan synnyttäneiden miehet eivät olleet saaneet jäädä pieneen hökkeliin yöpymään, vaan nuo toimitettiin vaimoineen - tai ilman - yönselkään. Ehkä kylmää, mutta välttämätöntä. Ja nyt hän oli vapaaehtoisesti, heikkouttaan ja pelkoaan tarjonnut yösijaa miehelle hänen luotaan. Miehelle nimeltä Jerrell, joka oli kuuro ja laiha, entinen hovinarri joka ei varmasti laittaisi yhdellä sormella hyökkääjiä aisoihin, mikäli heitä todellinen uhka kohtaisi. Oli tarjonnut yösijaa, koska halusi ajatella yhden olevan hänen puolellaan. Ja hänen puolestaan. Ja tämä sirokasvoinen kuuro oli ollut paikalla aina, kun hän tarvitsi – jo kahdesti. Kyllä sen täytyi jo merkitä jotain? Ja jos ei merkinnytkään, niin ainakin Nora huomasi kaipaavansa toisen seuraa nyt. Eikä se johtunut pelkästään pelosta, saatikka puukottamisen aiheuttamasta syyllisyydestä. Ehkä se oli orastavaa ystävyyttä, jota hän tunsi. Sellaista kuin ihmisten oli normaalia tuntea toisiaan kohtaan, tarvetta seurasta ja läheisyydestä etenkin tällaisten valitettavien tapahtumien jälkeen.

Jostain läheisestä pusikosta lentoon pyrähtävä lintu sai kätilön havahtumaan ajatuksistaan ja siirtämään katseensa mieheen, vai oliko se pysytellyt toisessa koko ajan mutta näkemättä mitään? Ei Nora ollut aivan varma ja se saikin hänet hieman häpeämään. Mitä lienee toinen ajatteli, kun oli jo aiemmin päässyt todistamaan hänen hulluuttaan. Varovainen hymy piirtyi suupieliin, kun katseli Jerrellin syövän piirakkaa ja lopulta myös se vatsaa vääntävä heikotuskin tuntui helpottavan. Nora kumartui leivonnaisen puoleen ja leikkasi palan itselleen. Mikä olikaan hauskempaa kuin jättää niin sanottu pääruoka väliin ja aloittaa jälkiruualla? Nora haukkasi kolmion malliin leikatun piirakkapalan kärjen ja silmät sulkeutuivat mielihyvästä, se totisesti tuntui jumalten herkulta – vähintään. Ehkä se oli jopa liian hyvää jumalille. Jännitys tuntui helpottavan jokaisella pureskelulla, mikä ihmeellinen vaikutus makealla ihmiseen olikaan? Oikeastaan se rentous mahtoi johtua seurastaan ja sen tuottamasta turvallisuuden tunteesta, hyvästä olosta kun ainakin hetken uskoi olevansa lähes normaali.

Nora ojensi kätensä kohti Jerrellin kättä, sitä joka ei pidellyt leivonnaista ja laski ujosti kätensä toisen käden vierelle – mikäli se lepäsi jossain sellaisessa paikassa että moinen oli mahdollista. Liian häveliäänä tarttuakseen siihen kiinni, mutta kuitenkin kaivaten sitä tunnetta kun saattoi olla kosketuksissa toiseen ihmiseen. Tunne ei ollut yhtä kaunis ja puhdas kuin silloin, kun sai vastasyntyneen kämmenilleen mutta vähintään yhtä hauras ja kuitenkin voimakas. Eritavalla vain. Nyökkäsi miehelle ilman mitään erityistä syytä, ehkä vakuutellakseen että tämä oli hyvä näin – kaikessa hiljaisuudessa ja miljoonien sanomattomien sanojen leijaillessa heidän ympärillään. Hiljaisuus oli hyvä. Nora oli liikaa mielensä vanki puhuakseen ja no Jerrell taas oman vammansa, mutta hyvä niin sillä ei kätilö totisesti olisi osannutkaan puhua. Ei varmaan olisi edes halunnut puhua. Kaipasi vain hiljentymistä, toisen olennon hengityksen kuuntelemista ja ympäröivän luonnon ääniä. Voisiko mitkään sanat koskaan niitä päihittää? Tuskinpa vain. Oikeastaan se oli aika ironista, toinen pystyi puhumaan mutta ei halunnut ja toinen taas epäilemättä olisi voinut olla kovinkin puhelias, mutta ei kyennyt.

Missähän kuuro lepäisi? Ehkä hänen sängyssään ja hän voisi levätä lattialla jos laittaisi niitä vilttejä ja patjoja pehmikkeeksi – ei hän paljoa tarvitsisi. Olisikohan Jerrell kovin kipeänä herättyään hänen sängystään, joka oli lattiaa vain hieman pehmeämpi, patjakin muotoutunut sekä kätilön että siinä vuosia sitten nukkuneen hökkelin omistajan muotoihin. Parempi se kuitenkin oli entä lattia. Niin Nora ainakin uskoi. Eivät he ainakaan samassa sängyssä voisi levätä, se olisi jotenkin liian intiimiä ja sopimatonta. Antaisi aivan väärän kuvan hänen haluistaan ja toiveistaan, mitä hän sitten tekisi jos kuuro kuvittelisikin hänen toivovan jotain sellaista mitä miehen ja naisen nyt saattoi kuvitella toivovan toisistaan kahden kesken ollessaan? Ajatus tuntui kylmäävältä, mutta Nora päätti vakuutella itsensä uskomaan miehen hienotunteisuuteen – kuka nyt haluaisi mitään intiimiä kanssakäymistä tällaisen päivän jälkeen?

”Opetatko minullekin sitä?”, käänsi ajatuksensa takaisin jonglööraukseen syötyään piirakkansa, keskittyen jälleen artikuloimaan mahdollisimman selvästi vaikka olihan toinen kyennyt hieman huonommin lausutut sanat ymmärtämään. Samalla elehti käsillään samaan tyyliin kuin Jerrell oli omenoita heitellyt. Nora ei kyllä ollut ihan varma, että kannattaisiko hänen heitellä noita kallisarvoisia hedelmiä, olisi kurjaa jos ne menisivät pilalle tipahtaessaan maahan.


// Niinhän tuo kesäloma on ottanut osansa täälläkin :D Joten, ei haittaa mitään vaikka välillä venähtää //
Wolga
 

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Agna » 31 Elo 2016, 09:43

Jerrell

Kuuro katseli huojentuneen näköistä kätilöä hymyillen. Toisaalta Nora vaikutti myös hyvin poissaolevalta ja mietteliäältä; epäilemättä he kummatkin olivat yhtä hämmentyneitä äskeisestä kysymyksestä, mutta ei se Jerrelliä haitannut. Hämmennyksillä oli tapana selvittää itsensä ajan mittaan. Tikattu haava kuuron mahassa tuntui pingottuvan kun hän kokeili suoristaa itseään, ja se sai miehen kupertamaan selkäänsä vaistomaisesti. Varovasti hän kuitenkin asetti itsensä jälleen ryhdikkäämpään asentoon, sillä olisihan tikkien kestettävä liikeratoja. Nora oli kieltäytynyt lisäpalasesta piirakkaa, mutta päätyi kuitenkin leikkaamaan sitä tovin kuluttua itselleen. Se hymyilytti kuuroa - tulisipahan leivonnainen syödyksi.
Laskemaan päin oleva iltapäiväaurinko teki metsän puiden ylimmistä lehdistä kauniin läpikuultavia, ja Jerrell tutkiskeli niitä haltioissaan. Näetkö? hän olisi halunnut kysyä. Maailma, jossa on olemassa tuollaista kauneutta, ei voi olla kovin paha. Eikä sellainen maailma, joka oli täynnä naurua, kehuja ja rakkaudentunnustuksia. Tai vettä ja ruokaa. Tai uljaita taruolentoja, kauniita haltioita ja rohkeita ihmisiä. Mies haukkasi viimeisiä paloja piirakastaan ja kallisti päätään. Miksi sellaiseen maailmaan mahtui silti myös niin paljon pahuutta? Jerrell kurtisti kulmansa ja yritti kuvitella päässään henkilön, jonka Nora oli surmannut, muttei osannut. Jerrellillä ei ollut harmainta aavistusta, millainen henkilö kyseessä oli. Mies - se oli varmaa. Mutta miksi hän oli päässyt Noran lähelle? Vahingossa? Oliko hän sukulainen? Mies yritti katsella läpikuultavaa lehvästöä pyyhkiäkseen ajatukset mielestään, muttei enää pystynyt näkemään sitä samalla tavalla, ja se sai hänet harmistumaan.

Kuuro tunsi hennon kosketuksen, lähes hipaisun, oikean kätensä kämmenen ulkoreunassa. Käsi oli vain levännyt nurmikolla ja tunnustellut korsia, mutta nyt sen viereen oli laskettu toinen. Niin lähelle, että sen kai saattoi laskea kosketukseksi. Kuuro katsahti kämmentään ja sitä kautta Noraa. Nainen nyökkäsi, ja jostain syystä tilanne sai miehen hämilleen - joskin häntä myös hymyilytti kovasti. Ehkä tilanne oli jotenkin ujo. Jerrell tunsi itsensä niin varovaiseksi tämän linnunkaltaisen kätilön kanssa, joka oli hyvää vauhtia uppoamassa kainaloitaan myöten menneisyyteensä. Ehkä Jerrell tunsi, että oli hänen asiansa pitää tuo hentoinen luomus pinnalla, vaikka sinänsä Noran menneisyys ei kuulunut hänelle lainkaan, ja olisi ollut epäkohteliasta ja tungettelevaa väittää toisin. Ehkä kaikki selkiytyisi aikanaan. Ehkä Nora löytäisi rauhan jostain muusta asiasta. Jos hän jatkaisi menneisyyteen katselua vielä pitkään, joutuisi hän lopulta kääntymään kohti tulevaa vain huomatakseen, että se oli jo karannut häneltä.

Kun mies tunsi pienemmän käden poistuvan omansa viereltä hän käänsi kasvonsa naista kohti. Ja aavistus oli oikea, sillä Nora vaikutti siltä, että hänellä oli asiaa. Mies sai kyllä selvää toisen sanoista, muttei heti hoksannut, mitä tämä oikein tarkoitti. Hän kurtisti kulmiaan. Opetatko mitä? Mutta kun Nora imitoi käsillään jonglöörausliikkeitä, mies tajusi asian heti. Hänen kasvoilleen ilmestyi ahaa-ilme ja pää nyökkäsi innokkaasti ja vakuuttavasti vastauksen. Tottahan hän voisi opettaa, joskin varsinaisen taidon oppimiseen voisi mennä hyvä tovi - toivottavasti se ei lannistaisi naista. Jerrell nosti sormensa hymyillen pystyyn ja otti käsiinsä kolme omenaa. Hän ajatteli, että olisi ehkä vielä hyvä näyttää, miltä lopputulos näyttäisi, ja jonglöörasi muutaman heiton verran kolmella omenalla. Tärkeintä oli pitää katse palloissa - tai omenoissa - jotta ne laskeutuisivat takaisin käteen. Alku oli kuitenkin aina hankalin, ja siksi se pitäisikin aloittaa yksinkertaisesti. Jerrell ojensi Noralle yhden omenan ja nyökkäsi kohteliaasti. Olkaa hyvä. Hän nosti jälleen sormensa pystyyn sen merkiksi, että näyttäisi ensin mallia.

Jerrell piti leukansa suorassa ja taputti sitä pari kertaa kämmenselällään yrittäen näin kertoa, että pään tuli pysyä suorassa. Sitten hän osoitti etu- ja keskisormellaan silmiään, ja sitten omenaa. Seuraat vain katseellasi palloa, et päällä. Mies laski toisen omenoistaan nurmikolle ja näytti itse mallia vain yhdellä omenalla. Hän heitti omenan kämmenestä toiseen. Leuka pysyi korkealla, mutta silmät seurasivat pallon lentorataa. Hän toisti heiton muutamia kertoja ja kehotti sitten kämmenellään Noraa kokeilemaan, saisiko hän omenan kiinni. Oli tietenkin selvää, että naisella oli paljon pienemmän kämmenet, joten niillä ei ehkä saisi yhtä varmaa otetta, mutta toisaalta kätilö oli todistanut olevansa hyvin käsityötaitoinen ihminen, ja osaisi täten varmasti napata omenan - ainakin ennemmin tai myöhemmin.
Huolimatta siitä, hallitsisiko Nora yhden pallon nappaamisen, Jerrell halusi näyttää, miten opetus jatkuu. Hän otti käteensä nurmelle lasketun omenan ja kehotti sitten taas katsomaan. Tätä olikin paljon vaikeampaa selittää ilman sanoja, joten mies piti hetken tuumaustauon ja katseli hieman tuskastuneena jonnekin naisen ohi. Olisipa ollut helppoa, jos hänellä olisi ollut paperia, mutta toisaalta tätä kai saattoi pitää jonkin sortin haasteena. Nora voisi kyllä kysyä, jos ei ymmärtäisi. Jos hän vain kehtaisi. Sitten Jerrell ryhdistäytyi ja heitti ilmaan yhden omenan. Kun se oli korkeimmassa kohdassaan eli lakipisteessään, Jerrell heitti toisen omenan. Ja niin omenat vaihtoivat käsiä ja laskeutuivat toisiin kämmeniin hieman toistensa jälkeen. Kuuro vilkaisi kysyvästi kätilöä ja virnisti. Hän yritti piirtää yhdellä kädellä ensimmäisen omenan lentokaarta, ja kun se oli olevinaan korkeimmassa kohdassaan, Jerrell nosti toista omenaa pitelevän kätensä etusormen pystyyn, ja osoitti kohtaa, johon ensimmäinen omena oli nyt seisahtunut. Sitten hän palautti toista omenaa pitelevän käden takaisin paikalleen ja oli muka heittävinään jälkimmäisen omenan ylös. Hän toisti liikkeen vielä pari kertaa siltä varalta, että Nora ei käsittänyt - ja ehkä siksikin että jonglööraus tuotti hänelle suurta hupia. Virnistellen hän ojensi toisen omenan naiselle ja kehotti häntäkin kokeilemaan, ja voisihan hän heitellä vain yhtäkin omenaa, jos tuntisi olonsa epämukavaksi. Kolmella omenalla he voisivat kokeilla sitten joskus, kun omenat olisivat pienempiä, tai mielummin vaikka erivärisiä palloja. Ehkä olisi parempi olla sekoittamatta kätilön päätä enää enempää.

//Kröhöm minulla olisi miljoona tekosyytä tähän kestoon, mutta annan niiden nyt olla :'D Täällä ollaan!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Wolga » 21 Syys 2016, 21:16

Hiljainen, lähes äänetön kommunikointi tuntui hyvältä – siltä, että toinen ei odottanutkaan hänen puhuvan mitään, ei odottanut hänen pitävän keskustelua yllä tai vastailevan liian uteliaisiin kysymyksiin pelkkää kohteliaisuuttaan. Vielä paremmaksi sen teki, että he kumpikin kykenivät ymmärtämään toisiaan. Hänkin, vaikka ei osannut ainoatakaan viittomaa, eikä huulilta lukemisen taitoa hyväksi saattanut kehua – mikäli kuuro nyt sattuisi jotain sanoja huulilla muotoilemaan – sillä kätilö oli jo kauan sitten oppinut välttämään turhan pitkiä katsekontakteja ihmisiin. Ei sen enempää kuin kohteliasta oli. Epäilemättä tämä hiljainen, kummankin osalta aivan yhtä varovainen ja ujo kanssakäyminen teki osaltaan yhteisestä ajanvietosta mahdollista. Joku puhelias ja villimpi olisi varmasti tukahduttanut kätilön jo heti alkuunsa, ja toisaalta kätilö olisi kenties hiljaisuudellaan ahdistanut sellaista henkilöä joka kaipasi vilkasta keskustelua ja kanssakäymistä. Olikohan Jerrell ollut äänekäs ja aivan erityisen iloluontoinen, kun oli vielä kuullut? Varmasti. Epäilemättä narrin oli täytynyt olla hyvinkin ulospäin suuntautunut ja valmis esiintymään kenelle tahansa. Jälleen huomasi tuntevansa hienoista surua toisen puolesta, kuinka julmaa olikaan viedä sellaisen ihmisen kuulo?

Ajatusten myötä kulmien väliin syntynyt ryppy silottui, kun Jerrell lyhyen hetken heitteli kolmea omenaa ilman läpi kämmeneltä kämmenelle. Kulmat kohosivat huvittuneisuuden sekaisesta järkytyksestä ja nainen ehti jo pudistella päätään, eihän hän nyt heti voisi kolmea heitellä. Hän oli kuitenkin vain kätilö, ei mikään taiteilija – ei silmän ja käden yhteistyö nyt niin saumatonta ollut. Ilme ja olemus muuttui helpottuneeksi, rennommaksi, kun käteen ojennettiin vain yhtä omenaa. Ehkä sen kestäisikin tiputtaa muutaman kerran, jos söisi sen sitten pian ennen kuin makea hedelmä ehtisi tummua saatujen kolhujen vuoksi. Nora otti tarjotun omenan käteensä, katseli hetken kuinka pyöreäposkinen pinta lepäsi pienellä kämmenellä naisen pohtiessa hedelmän painoa ja mahdollisuuksiaan sen kiinni saamiseen. Pian keskitti kuitenkin huomionsa sormensa merkiksi nostaneeseen Jerrelliin. Nyökkäsi hitaasti ymmärtämisen merkkinä, kun mies liioitellun selvästi osoitti oikean päänasennon, pienen naurun saattelemana Nora suoristi selkänsä ja niskansa, jotta sai leuan sopivaan asentoon. Tuntui hölmöltä matkia toista ihmistä näin aikuisiällä, kyllähän lapset sitä tekivät mutta aikuiselle se oli sopimatonta. Nyt tosin heidän asentonsa toisiinsa nähden oli varsin hankala oppimista ajatellen, etenkin kun Nora parhaansa mukaan yritti matkia miehen tekemisiä. Olisiko kovin tungettelevaa asettua istumaan miehen eteen, niin että saattaisi paremmin nähdä ja tehdä yhtä aikaa. No, kyllähän yöksi pyytäminenkin oli tungettelevaa ja sen ajatuksen sysäämänä nainen vaihtoi varoen paikkaansa niin, että saattoi nyt istua kasvokkain Jerrellin kanssa. Laihat jalat ristittiin ja asento haettiin ohjeiden mukaiseksi.

Jännittynyt hymy nosti suupieliä, kun häntä kehotettiin kokeilemaa vuorostaan omenan heittelyä. Nora pyöräytti niskojaan ja huokaisi, vilkaisi vielä Jerrellin kasvoja hakeakseen niiltä jotain… Ehkä hyväksyntää, rohkaisua? Nora liikutteli kämmentään tunteakseen kuinka omena liikkui sitä vasten, sen pinta tuntui liukkaalta ja liikerata omituiselta. Kohotti leukaansa, ehkä hieman liioitellusti ja heitti sitten ensimmäisen, varsin matalan kaaren ilmaan. Voima ja liike oli kuitenkin ylimitoitettu ja omena meinasi lentää paljon kämmenen ohi, Nora joutui ojentautumaan sivulle lähtenyttä omenaa kohti ja nappaamaan sen molempiin käsiinsä. Nenä nyrpistyi epäonnistumisen johdosta. Seuraavaan heittoon hän keskittyi tarkemmin, leukaperät kireänä ryhti lähes sotilaalliseksi suoristettuna. Tällä kertaa omena tipahti vastaanottavan käden sormille, mutta ei liukunut maahan asti. Kätilö virnisti ja vilkaisi Jerrelliin, eikä tyytyväisyyttä varmasti ollut hankala nähdä kasvoilta. Kolmas heitto, tällä kertaa hieman rennompi ja innostuksessa hutiloitu, tiputti omenan nurmelle heidän väliinsä. Nora kumartui poimimaan sen takaisin käsiinsä, ei kuitenkaan heittänyt neljättä kertaa huomatessaan, että Jerrell halusi jatkaa opetustaan. Kulmat keskittyneessä kurtussa Nora seurasi heittelyä ja sen jälkeen kaarta piirtävän sormen liikettä, nojautui hieman eteenpäin – ikään kuin se olisi auttanut häntä omaksumaan ohjeistetun. Vaikka, ei hän kyllä ihan vielä kahta omenaa heittelisi, ei varmasti. Nora pudisti hymyillen päätään, heristi sitten sormeaan ilmassa. ”Ei pidetä kiirettä”, lausui hymynsä lomasta ja ryhdisti sitten asentoaan uudempaan yritykseen yhdellä omenalla. Kätilö keskittyi tuohon omenaan, lennätti sitä muutamia kertoja kädestä käteen – pari kertaa se tipahti maahankin, mutta muutaman kerran ihan onnistuneesti kämmenelle. Jokainen onnistuminen kirvoitti pisamaisille kasvoille riemuitsevan hymyn ja pisamaisille poskille kohosi puna innostuksesta. Lopulta, viimeisen heiton onnistuessa laskeutumaan kämmenelle, Nora virnisti ja nosti omenan huulilleen ja haukkasi siitä suurieleisesti. Nyt riittää.

”Kiitos”, kiitti miestä syötyään suunsa tyhjäksi. Tämän jälkeen käänsi huomionsa maahan levitettyyn piknikkiin ja ryhtyi keräilemään eväitä takaisin koriin, ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä sillä yhtä nopeasti kuin ilta hämärtyi, kasvoi jännitys vatsanpohjassa – eikä se ollut pelkästään hyvää jännitystä. Nora kuitenkin tiesi, että tuntisi olonsa paljon turvallisemmaksi Jerrellin kanssa kuin yksin. Päättäväisesti kätilö työnsi ajatuksensa pois mielestään, oli harmillista antaa omenan heittelystä valaistuneen mielialan laskea täysin turhaan. Nora ei kuitenkaan aivan osannut enää päästä takaisin siihen samaan mielentilaan ja rentouteen. Hitaasti piirakan loppu, mehupullo ja omenat – ne tippumattomat – löysivät tiensä takaisin koriin, siinä ne olisi helppo kuljettaa keittiöön. Jospa piirakkakin säilyisi huomiseen ainakin. Täytyisihän hänen jotain tarjota vieraalleen aamusella, että tämä jaksaisi taivaltaa takaisin ihmistenilmoille. Venytellen Nora nousi jaloilleen, jotka jo tuntuivat paljon tukevimmilta kuin aikaisemmin ja jännityksestä huolimatta olonsa oli muutenkin huomattavasti tasapainoisempi, parempi. Varmasti suuri syy siihen oli tässä kuurossa seuramiehessään. Jerrellin ansiosta hän taisi olla edelleen hengissä, kylmäävä muisto siitä pohjattomasta mustuudesta riipaisi sydänalaa ikävästi kun mielensä hiipi takaisin aikaisempiin tapahtumiin. Kyllähän ne vielä palaisivat, moneen kertaan, mutta nyt hänellä oli ainakin syy pakottaa itsensä unohtamaan ne täksi illaksi.

Nora johdatteli heidät kohti ränsistynyttä, mutta niin kovin somaa mökkiään. Korinkin oli napannut kyynärtaipeelle roikkumaan. Katse seisahtui kirveeseen, joka hylättynä nökötti paikoillaan – ehkä hän täksi yöksi ei nostaisi sitä ulko-oven vierelle. Nora kääntyi vielä katsomaan Jerrelliä, mikäli toinen seuraisi häntä, arka hymy häivähti suupielissä kun näki miehen. Kaikesta huolimatta tuntui hyvältä, että toinen oli siinä saavutettavissa ja saatavilla jos vain tarvitsisi. ”Ole kuin kotonasi”, toivotti ja niiasi jäykästi, katseli toista vielä hetken ennen kuin käänsi selkänsä ja lähti viemään koria sisältöineen keittiöön, etsimään herkuille paikkoja josta ne voisi aamulla jälleen nostaa esille.


// Tässäpä tätä viimein ! :D //
Wolga
 

Re: Olisi helppo vain kadota.

ViestiKirjoittaja Agna » 31 Joulu 2016, 13:47

Jerrell

Hieman kömpelön, mutta tosissaan yrittävän naisen jonglöörausta oli lähestulkoon riemastuttavaa seurata. Ei tietenkään siksi, että Jerrell olisi halunnut nauraa hänen huonoudelleen, vaan päin vastoin; oli ilahduttavaa, että Nora keskittyi tekemiseensä niin tunnollisesti, vaikka kuuro oli ottanut opetuskehotuksen enemmänkin huumorilla. Keskittynyt ryppy muodostui välillä pisamaiseen otsaan ja hävisi sitten. Aina, kun Noran katse sattui eksymään Jerrellin omaan, mies nyökkäsi hymyillen ja rohkaisi tätä kokeilemaan. Tällainen opetustilanne, niin pienimuotoinen ja mitätön kuin se olikin, sai miehen tuntemaan jonkinlaista ylemmyyden tunnetta. Ehkä siksi, että hän tiesi nyt paremmin, mitä tehdä. Aiemmin Nora oli opastanut häntä synnytyksessä ja hän oli ollut kuin kala kuivalla maalla pidellessään käsiään vieraan naisen haarovälissä ja tukiessaan limaisen ja töhnäisen vauvan päätä. Ajatus sai hänen virnistämään itsekseen. Ajatusten välissä suotiin taas kannustava nyökkäys naiselle, joka oli vahingossa tiputtanut omenan maahan. Ei se mitään. Synnytysopetuksen jälkeen Jerrell oli taas saanut asettaa sormen suuhunsa yrittäessään estää hourivan tyttörukan potentiaalista itsemurhayritystä, vaikka näyttikin onnistuneen siinä. Ainakin viimeisen parin tunnin ajan Nora oli vaikuttanut ilahduttavan rauhalliselta. Jerrellille ei tosin vieläkään ollut aivan selvää, mitä mökissä oli ennen hänen saapumistaan tapahtunut. Eikä ollut sanoja tai eleitä, joilla sellaista olisi saattanut kysyä.

Jerrell naurahti hyväksyvästi ja nosti kätensä sovinnollisesti pystyyn, kun Nora ilmoitti, ettei ollut vielä valmis enempään kuin yhteen omenaan. Mitä enemmän hän heitti, sen useammin omena laskeutui kämmenelle. Yksi koppi oli niin varman näköinen, että Jerrell antoi sille lyhyet aplodit ryhtiään röyhistellen. Nora olisi voinut tykätä hovinarrin pestistä. Tai vaikka sitten vain harrastuksena. Ei hän varmasti olisi kenellekään halunnut esiintyä, mutta kokovartalosukkaan ja helisevään hattuun pukeutuminen ja tanssahtelu oli yllättävän vapauttavaa. Se olisi saattanut tehdä jännittyneelle kätilölle hyvää, vaikka he sitten olisivat vain pyörähdelleet kahdestaan Noran tomuisessa mökissä. Jos Jerrellillä vain olisi vielä ollut toimiva kuulo. Kun kätilö päätti esityksensä haukkaamalla omenaa, Jerrell taputti käsiään yhteen uudelleen - kevyesti ja aristokraattisesti kuin olisi ollut hoviyleisöä. Naisen kiittäessä mies nyökkäsi hymyillen päätään, olehan hyvä.

Mies nousi kohteliaisuuttaan ylös heti kun Norakin, ja nainen oli onneksi jo häneen selin hänen tehdessään niin, sillä mahan vastaommeltu haava nyppäisi niin kipeästi nopean suoristautumisen myötä, että Jerrellin oli pakko ottaa pari irvistelevää harha-askelta. Hän yritti normalisoida asentonsa nopeasti, kun Nora pyöri ympäriinsä keräilemässä syötäviä ja juotavia koriin. Jerrell auttoi keräämään ruuat jokseenkin järjestelmällisesti korin pohjalle ja oli jo tarjoutumassa kantaamaan sen sisälle, mutta kuten arvattavaa, tomera kätilö oli jo koukannut sen kyynärvarteensa eikä varmasti antaisi hänen kantaa sitä. Jerrell hymähti itsekseen ja keräsi vaatekappaleensa nurmelta mukaansa kävelläkseen Noran perään kohti mökkiä.
Pitkänhuiskea mies kumarsi vastaukseksi naisen niiaukseen ja katseli hetken mietteliäänä ympärilleen. Missä hän nukkuisi? Kätilön synnytyshuoneessa oli ollut jonkinlainen, ilmeisesti ponnistukseen tarkoitettu penkintapainen, joten Jerrell voisi yhtä hyvin nukkua sen päällä. Tai sitten lattialla, jos Nora haluaisi pitää ammattivälineensä puhtaina. Jerrell viisasi kohti huonetta, jossa häntä oli kursittu kokoon, ja ilmoitti hyväksynnän saatuaan vievänsä tavaransa sinne.

Ilta kului hiljaisissa merkeissä. Heh. Uudet ystävykset kirjoittelivat jonkin verran nyt kun paperia oli käsien ulottuvilla, ja Jerrell muun muassa kehui Noran jonglöörausyritystä nyt kun siihen oli parempi mahdollisuus. Illan hämärryttyä heidän oli kuitenkin aika painua yöpuulle, ja Jerrell arveli että Nora tunsi olonsa yhtä väsyneeksi, ellei väsyneemmäksi kuin hän itse. Olihan tämä päivä ollut tosiaan melko uuvuttava. Mies toivotti viittomalla hyvää yötä, ja vaikkei Nora varmasti osannut elettäkään viittomaa, saattoi hän arvata mitä se tarkoitti. Sen jälkeen kuuro sulkeutui omaan rauhaansa tähän pieneen keittiöntapaiseen vastaanottohuoneeseen ja riisui päällyvaatteensa pois. Hän päätti loppujenlopuksi nukkua lattialla unohdettuaan kysyä lupaa penkillä nukkumiseen - tosin ihan kuin Nora olisi kehdannut evätä häneltä siihen lupaa kuitenkaan - joten liivistä ja pellavapaidasta pyöriteltiin tyynyntapainen, takki sai toimia lakanana ja peittonaan miehellä oli Noran ystävällisesti lainaama, hieman vanha ja virttynyt tekstiili. Se kelpasi Jerrellille oikein hyvin. Jerrell painoi hatun silmilleen varjostamaan ikkunasta tulvivaa tähtien ja kuun valoa, ja ennen kuin hän huomasikaan, oli uni jo tullut.

Aamulla Jerrell ei muistanut, minne oli mennyt nukkumaan, ja nousi hämmentyneenä ja hieman lihassärkyisenä istumaan. Aivan. Mies hieraisi unihiekat silmiltään ja katseli ympärilleen kulmiaan kurtistellen. Hänen pitäisi pukeutua. Jokohan Nora olisi herännyt? Ja jos oli, kuinkahan kauan hän oli jo valvonut. Jerrellillä ei ollut hajuakaan siitä, kuinka pitkällä aamu jo oli, sillä aurinko oli noussut jonnekin toiselle puolelle mökkiä. Vaivalloisesti mies kiskoi paidan ylleen ja saappaat jalkaansa. Punaiseen liiviin tullut tahra erottui nyt paremmin, kun veri oli kuivunut ruskeaksi ja koppuraiseksi, ja reikä sen ympärillä näytti näkyvämmältä. Liivi täytyisi viedä räätälin korjattavaksi, ei kai siinä muu auttanut. Nyt hän ei kuitenkaan jaksanut vetää sitä päälleen vaan vaappui ulos makuuhuoneestaan seiniä pitkin koputellen, siltä varalta että Nora sattuisi olla vähissä pukeissa. Jerrell kuitenkin huomasi hänen makuuhuoneensa oven olevan jo auki, ja käveli sitten kohti keittiötä. Hän hieroi pöllämystynyttä hiuspehkoaan ja kurkisti keittiön seinän taakse olettaen löytävänsä Noran sieltä. Nainen ei ollut siellä. Jerrell arveli, että hän oli ehkä kylpemässä tai heittämässä vettä, sillä makuuhuonekin näytti olevan tyhjillään. Siispä hän istahti pöytään, johon oli jätetty eilisistä eväistä koottu aamupalan näköinen. Mies ei viittinyt aluksi aloittaa yksin, mutta kun tovi oli vierähtänyt ja hänen vatsansa ilmoitti olemassaolostaan, oli hänen pakko haukata leipää ja syödä yksi omena. Pöydällä oli pullossa vettä, joten mies kulautti siitä varovasti haistettuaan ensin ettei se sisältänyt mitään ihmeellisiä puudutusaineita.

Hiljaisuutta jatkui. Nainen ei ollut kotona, Jerrell ymmärsi hetken kuluttua hieman pettyneenä. Oliko hän ehkä tullut katumapäälle? Tai oliko hän nukkunut tässä mökissä alkuunsakaan? Jerrell kävi pihalla ja raikas tuuli sai hänet heräämään jokseenkin lopullisesti. Eleonora ei ollut täällä, ei takapihalla, ei sisällä eikä lähiympäristössä. Pää painuksissa mies palasi sisälle ja koitti pohtia, mihin nainen oli mennyt. Ehkei se ollut hänen asiansa. Ehkä tämä ei ollutkaan ollut niin hyvä idea. Jerrell söi aamupalansa kuitenkin loppuun, sillä ruuat oli selvästi jätetty pöydälle syötäviksi. Sitten hän kokosi ne takaisin koriin ja peitteli piirakanlopun liinalla, joka piirakan päällä oli ilmeisesti ollut yönkin yli. Leivonnainen oli pysynyt ilahduttavan hyvänä aamuun asti, joten toivottavasti mies osasi peitellä sen yhtä hyvin, jotta se säilyisi myöhempää varten. Pöydällä oli yhä eilisen kirjoittelun jäljiltä paperia ja kynä, joten Jerrell käänsi uuden lehtisen ja kirjoitti siihen "Kiitos Nora", piirtäen tekstin alle sievän pienen neilikan, nyt kun hänellä ei ollut oikeita kukkia tarjottavana kiitokseksi vieraanvaraisuudesta. Ehkä hän voisi tuoda naiselle oikeita neilikoita joskus myöhemmin.

Mies kävi keräämässä loput tavaransa: torvensa, hattunsa, takkinsa ja liivinsä, ja varmisti sitten ettei mitään tärkeää jäänyt lojumaan ympäriinsä. Jatkuvasti hänen mielessään kyti pieni toivo siitä, että Nora olisi vain hakemassa vettä tai muuta vastaavaa, ja ilmestyisi ovesta, mutta niin ei käynyt. Hän oli tosiaan mennyt menojaan, ja niin kuuronkin olisi tehtävä. Kun vaatteet oli puettu päälle ja jäljet siivottu, mies varmisti vielä että ulko-ovi oli kunnolla kiinni hänen lähtiessään. Sitten hän jätti mökin taakseen, hieman ymmällään tästä aamusta, mutta toisaalta onnellisena siitä, että pääsisi ensi yöksi omaan sänkyynsä nukkumaan. Kaikenlaisiin seikkailuihin sitä itsensä välillä järjestikin.

//HUHHH sain kuin sainkin ennen ensi vuotta näpyteltyä :'D Mikä nolostuttava kesto. Suorastaan hävettävä. Mutta tämä on purkissa! Poikki! That's a wrap! Kohti seuraavaa tunteiden riepotusta. (;
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Edellinen

Paluu Hylätyt mökit, asunnot, tönöt ja rakennukset

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron