Kirjoittaja Vahti » 19 Syys 2016, 00:16
Kun velho kohosi jotenkuten jaloilleen seisomaan, Aleiga varmisti että hänellä oli kaikki tavaransa mukanaan. Ainakin jousi, nuolet ja teräase edes. Aseita oli vaikea hankkia tai tehdä uudelleen, tai ainakin aikaa ja materiaaleja vievää, sekä ei tietäisi mitä tästä... Riimun painamisesta saattaisi seurata.
Kun Vrowrik antoi luvan jatkaa, Aleiga piteli vasemmassa kädessään tikaria kun hän alkoi kaksin käsin painamaan kivistä riimua pohjaan. Kivi raapien vasten kiveä riimu meni tällä kertaa paljon helpommin, ja pohjaan painuessaan se kuulosti loksahtavan paikalleen.
Ja sillä hetkellä kun tuo kiviriimu oli painunut syvälle koloonsa seinämässä, luola -tai oikeammin sen valaistuneet seinät- sykähti. Tavallaanhan luolan saattoi mieltää eläväksi, olihan se kuin nälkiintynyt eläin käynyt Vrowrikin kimppuun, imenyt tästä kaiken energian mitä kerkesi ja sitten paistatteli saamassaan mustassa magiassa. Ja nyt se reagoitsi siihen mitä tehtiin sen sisällä.
Sykähdys ilmeni ikään kuin pulssina: valot himmeni hetkeksi, ja sitten samantien voimistui, ja näkymättömänä läpi ilman lävisti voima. Aleiga tunsi sen, vetäen terävästi henkeä tikaria pitelevä kätensä vavahtaen ja villikko horjahtaen kuin joku olisi häntä tönäissyt.
Sitten punaiset, verisuonimaiset, hohkaavat kaiverrukset seinämässä alkoivat liikkua, loitontuen painetun riimun ympäriltä sivuille, ylös ja alaspäin.
Kunnes seinämässä oli oven muotoinen kohta missä kaiverruksissa ei virranut mustaa magiaa... Tuo paljas kohta alkoi nyt omasta vuorostaan liikahdella, painua sisäänpäin äänekkäästi.
Aleiga otti askelia taaksepäin varuillaan, kunnes jalkansa osuivat huoneen alimman kehikon reunaa vasten estäen häntä menemästä enempää taakse.
Muodostunut ovi seinämässä lopulta siirtyi tarpeeksi taakse mentyään sivuun, seinän uumeniin upoten ja jätti tilalleen pitkän tunnelin mikä oli suurimmalta osin pelkkää pimeyttä siellä täällä heikosti hohtavia kasvia lukuunottamatta.
Aleiga ei oikein ollut varma. Hän kyllä mielellään yrittäisi raitava tiensä luolansuun sortuman läpi kuin... Mennä pimeään tuntemattomaan. Suupielet vääntyen alapäin pohjolainen katsoi epäröivästi tunnelia, sitten Vrowwia toivoen että toinen ajatteli samoin.