Leton mielestä oli helpompi olla hiljaa kuin avata suutaan muille puhuakseen. Varmasti. Tuollainen ääni ei oikein sopinut ihmisten, tai minkään muunkaan kansan keskuuteen, ellei sitten tarkoituksella halunnut sillä huomiota herättää.
”Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat”, sarvikruunuinen tyytyikin toteamaan välistä rohkaisevasti hymyillen siivekkäälle, joka vaikutti jo rennommalta tilanteen suhteen. Lorythas hyväksyi heidät kaikki sellaisina kuin he olivat. Tuo arka ja jännittynyt ulkokuori muistutti Seyriä niin paljon itsestään, että sen näkeminen ja kuuleminen tällä tavoin oli Puolikäärmeestä jopa jokseenkin… suloista. Hänen mielestään Leto olisi voinut puhua hänen seurassaan ihan alusta alkaenkin näin! Mutta yhä hän ymmärsi toista ja sitä halua pysyä suosiolla hiljaa, kommunikoida jollain muulla tapaa kun ei tiennyt, miten muut tuollaiseen piirteeseen mahdollisesti suhtautuivat.
Puolikäärmeen sinertävä, rauhallinen katse valui seurailemaan niitä kahisevia siipiä, mutta pian se katse palasi taas toisen kasvoille Lorythaksen tuntiessa Leton silityksen kaulallaan. Tietenkin se nosti taas oudon hämmennyksen ylle, punan noustessa värjäämään korvanpäitä ja silmät aavistuksen laajenivat paremmin auki noinkin avoimesta kosketuksesta. Ei sillä, että Lorythas vieläkään sitä pahakseen olisi laittanut. Hän ei vain… kai osannut suhtautua tällaiseen kovinkin suoraviivaiseen lähestymiseen häkeltymättä, se oli niin uutta – joskin Lory myös epäili, ettei Leto vastoin myöskään samalla tavalla ymmärtänyt rajoja, jotka tällaisissa tilanteissa toisten mielestä olivat tärkeitä. Varsinkin, kun kyseessä oli vieras…
Mitään kyläpäällikkö ei ehättänyt tummahipiäiselle kuitenkaan vastata vielä, Leton sormien liukuessa kaulanpieleltä niille rumille jäljille Lorythaksen kaulanjuurella. Puolikäärmeen katse valahti alas, kasvot vallaten hetkeksi murheen, jonka sarvipäinen kuitenkin kävi karistamaan heikon hymyn tieltä.
”Ei tullut”, hopeaverisen kuiskaava ääni kaikui pitkin huonetta, hänen kohottaessa kasvojaan jälleen ylemmäs.
”Se on aika… pitkä tarina… katsos kun, minullakin oli joskus… siivet”, Lorythas hymyili pahoittelevasti poskipäillään yhä vieno puna, sen verran itseään kääntäen selin, että Leto saattoi seurata niitä arpia sinne selän puolelle. Eihän se taas nättiä näytettävää ollut Loryn mielestä, eikä varmasti ne raadellut jäljet näkevänkään – mutta jostain syystä Leton seurassa oli helpompaa käydä tällä tavoin raottamaan totuutta, kuin alkaa häpeilemään toisen edessä. Varsinkaan nyt, kun tummahipiäinen tuntui juuri päässeen ylitse omasta häveliäisyydestään.
”Mutta etköhän ottanut jo tarpeeksi selkääsi puolestani… ellet sitten vain… kykeni niitä tuosta häivyttämään pois ilman, että itsellesi siirtäisit”, Puolikäärme tuhahti kääntyen jälleen paremmin seuralaisensa puoleen, katsoen yhä pahoittelevasti hymyillen Letoon. Kyllä hän mielellään toisen avun ottaisi vastaan, muttei Seyr voinut sallia enää sitä, että tämä enkelinkaltainen hänen ruhjeitaan kantaisi puoliverisen sijaan. Kyllä Lorythas kestäisi, hän jaksaisi odottaa niiden paranemista kyllä – eivätkä ne nyt niin pahat olleet, eivätkä tulehtuisi, jos Vaern niistä huolta pitäisi.
”Tekee pahaa ajatella, että kärsit ja vuodatit verta aikaisemmin vuokseni sillä tavoin…”, sarvikruunuinen huokaisi, kulmiensa laskeutuen alemmas haikeasti, ”Haluan… hyvittää sen sinulle jotenkin”.
//No Frani on tommonen perkeleen hypenaatti. TIMI KYLMÄÄN SUIHKUUN. Timi ottaa kato viimesetkin huvit irti ennenkö se oikee isäntä saapuu paikalle. SARJIKSII JOOOOOOOOO. Sä ja sun doggosarjikset (DDD//