Kirjoittaja Crimson » 10 Loka 2016, 21:03
Hopeakäärmeen katse oli lempeä. Lämmin. Lähes jopa salaa lisää aneleva Dariuksen kohottautuessa ylös suudelmistaan. Kyllä Lorythas noteerasi ne lanteen painautumiset itseään vasten, ollen enemmän kuin valmis vain haluamaan Winderiä kaikessa tässä karussa ympäristössä ja lämpimän hetken keskellä. Mutta samalla Seyristä tuntui, että se olisi aiheuttanut vain lisää haavoja, tuskaa… mielipahaa ja inhoa.
Kaipailevat kosketukset pysähtyivät kuitenkin sijoille Dariuksen sanojen myötä, Lorythaksen mielen sekoittaen jälleen aivan uudenlaisen tunteen. Mikä kuitenkin jäi vain pimeän päälle leijumaan, valmiina tipahtamaan pohjattomaan kuiluun, kun haltia pyysi häntä inhoamaan itseään. Lämpöisen rakkauden tilalle jäi vain tyhjä ja kylmä kolo, tukipilareiden sortuessa sen ympäriltä ja vangiten sinne alleen kaikki ne mukavat tunteet. Jäljellä jäi pelkkä hylätty ja jätetty, epävarma olo.
Ja se tuntui äskeisen jälkeen pahalta…
Ja kylmältä…
Mitään Lorythas ei tehnyt. Ei sanonut. Jäi vain kaipaamaan Winderin kosketusta, palavan hohteen hiipuessa rinnasta kuin siihen olisi heitetty äkisti jääkylmää vettä tai pihalla puhaltava kylmä olisi saanut puoliverisen lohikäärmeen vain hyytymään sijoilleen. Katse ei seurannut perässä, kun Haukansilmä valui huovalle hänen vierelleen maaten siitä yltä. Sarvipäinen sivuutti täysin Dariuksen sanat haavojen vuotamisesta.
Hopeaverinen vain makasi selällään sijoillaan. Kuin valveuneen vaipuen siksi hetkeksi, ennen kuin pakottava tarve sai Lorythaksen kääntymään Haukansilmään päin ja vetämään tuon vain takaisin itseään vasten. Kasvojen käydessä kiehnäämää jälleen tummaa tukkaa vasten, Lorythaksen seisahtuessa Winderin kanssa kasvotusten otsa otsaa vasten, ja vain katsoen tuota syvälle silmiin, ”Särjet sisältäni paloja väittämättä, että minun pitäisi inhota sinua…”.
”Ainoa minkä haluan työntää pois, on tuo itseinhosi”, Puolikäärme kuiskasi väristen.
”Oikeasti… välitän…”, ei se kuulostanut oikealta, ei sopivalta siihen mitä Puolikäärme halusi selvästi sanoa, koko lauseensa jääden silminnähden kesken kun Seyrin katse valui alas haukankatseesta. Mutta ei Lorythas vain kyennyt kertomaan Dariukselle, että ehkä sisimmissään rakasti toista enemmän, kuin oli itselleen antanut luvan ylipäätään tehdä. Mitä muuta se lämmin tunne sisällä saattoi muka olla? Ei Lorythas ollut ikinä kokenut ketään kohtaan tarvetta sitoutua millään tavalla… vaikka usein antoi olettaa olevansa rohkea ja täsmällinen, lensivät ne perhoset kuitenkin alati vatsanpohjalla aina, kun sarvikruunuinen Winderiin törmäsi. Eikä sitä voinut vain selittää verisiteellä. Siinä piti olla paljon muutakin. Paljon jotain sellaista, jota Lorythas ei osannut kokemattomuuttaan sanoin selittää…
”Ja merkitset minulle niin paljon… ja…”.
Ei. Se olikin vaikeampaa mitä Lorythas edes kykeni kuvittelemaan. Sanat vain jäivät siihen kielenpäälle ja saivat Puolikäärmeen huokaisemaan syvään, tyytymään siihen tiukkaan halaukseen, josta hän ei halunnut päästää enää irti.
//K-lätkä, tartten semmosen meidän kämpän oveen. Kukaan ei uskaltais tulla enää vieraisille. KAHVIAAAAAAAAA. Kahvi on must, tai muuten alkaa sattuun päähän. Minäkö muka riippuvainen, älkää naurattako <: Löysin kaupasta sun kahvikolan. Joonas piilotti semmosen meidän koriin ja mä jouduin kiikuttaan sen all the way sieltä kassoilta takasin sinne vitun limuosastolle kauhuissani, perkele. Fran the hero oli tehnyt tarpeensa kauppareissun jälkeenkin sisälle, joten VIELÄKÄÄN me ei päästy lähteen lenkille ja vituttaa//