Kirjoittaja Vahti » 02 Loka 2016, 19:56
Aleiga kohotti kulmiaan positiivisesti yllättyneenä että shamaani aikoi lainata hänelle kävelykeppiään soihduksi. Shamaanit kun yleensä olivat varsin tarkkoja mitä tuli heidän taikuuteensa liittyviin esineisiin kuten niiden kunto, huoltaminen ja käyttäminen. Toisaalta eihän metsästäjäkään lainaa helpolla joustaan tai veistään kenelle tahansa, sillä työkalut olivat aina henkilökohtaisia ja tärkeitä.
Vaikuttuneena sitten toisen halusta lainata tärkeää taikuuden työkaluaan Aleiga kuitenkin kohotti kätensä torjuvaan eleeseen.
"Vitsi. Nuolia käytän", hän laittoi tikarinsa pois ja ojentui kaivamaan viinistään kourallisen nuolia, sietoen ne yhteen nipuksi laukustaan löytämällä nahkanauhalla. Hänellä alkoi kyllä nuolet nyt olla vähissä... Mutta jos tunnelissa olisi jotakin, varsinkin jotakin mille ei fyysisesti voisi tehdä mitään, niin shamaanilla oli hyvä olla jotakin millä puolustaa itseään ja sitten vaikka suorittaa taikuutta. Eihän ollut varmaa kuinka paljon tämän luolan mekanismi napata taikuuden lähteitä ylsi tässä luolastossa. Jos tunneli oli tosin tarkoitettu pakenemista varten, olisi varmaan hyvin todennäköistä ettei tunnelissa reagoitaisi taikuuteen mitenkään.
Mutta ainakin nyt he tarvitsivat jonkinmoisen valonlähteen.
Aleiga veti huivin päästään, hiuksensa laskeutuen kasvojensa ympärille kunnes hän vetäisisi ne korvien ja olkien taakse, ja hän kietoi huivin nuolinippunsa toiseen päähän.
"Ja tietenkin millä sytyttää", hän vastasi pohjoisaksentillaan. Hänhän oli metsästäjä, tietenkin hänellä oli aina mukanaan kaikki tarpeellinen oli hän sitten leirissä, metsässä tai vaikka linnassa.
Hän kyykistyi lattialle, asetti nipun kivilattialle ja kaivoi tuluskivet laukustaan, sekä kuivaa heinää. Kangas itsessään ei syttyisi kovin helposti, joten hän tunki sen kourallisen mitä hänellä oli kankaan sisälle, ja alkoi tuluskiviään hakata että kipinät laskeutuivat kankaalle ja heinälle. Se vei hetken oman aikansa, kerran naikkosen epäonnistuen, mutta sitten kipinät alkoivat ruokkia itseään tarjotusta.
Hitaasti alkaen palamaan, ettei Aleiga heti uskaltanut kohottaa tekemäänsä soihtua, mutta sitten kun tuli paloi hieman vakaammin ja laajemmin hän lopulta nosti palavan soihdun käteensä.
Katsahtaen shamaaniin tyytyväisenä Aleiga alkoi astella tunneliin, samantien vetäen vapaalla kädellään tikarin valmiiksi esiin. Hän ei todellakaan pitänyt pimeistä paikoista...
Tunneli vaikutti pitkältä, jostain kuului vesipisaran tippumista, hohtavia kasveja oli kasvanut tunnelin kattoon. Muuten, heidän askelten lisäksi, oli hiljaista.
Aleiga ei pitänyt ollenkaan tunnelista, tuntien sydämensä lyövän samalla tavalla kuten silloin kun karhu oli häntä jahdannut. Tai ehkei ihan samalla: Aleigalla oli syvempi pelko tuntemattomaan pimeyteen, missä ei nähnyt mitään. Ehkä se oli osa sitä kun hän vielä oli poro, saaliseläin?
Jos oli, hän toivoi ettei se olisi pysyvää vaan katoaisi joskus. Mieluumin vaikka nyt.