Kirjoittaja Crimson » 03 Marras 2016, 01:03
Atrevaux
Ah, vapaapäivät!
Vaikka vanhalle faunille jokainen päivä oli omalla tavallaan vapaapäivä, kun aikaansa sai kuluttaa sisätiloissa, eikä tarvinnut suotta hovin ulkopuolelle lähteä naamioitumaan. Mutta sen sijaan, että Atrevaux olisi huoneeseensa lukittautunut märehtimään muistiinpanojensa ääreen, oli pukinkoipinen päättänyt hieman virkistää muistiaan kuljeskelemalla tuttujen salien välillä omaksi ilokseen. Ihan sellaisena omana itsenään, jona faunia ei turhan usein linnan käytävillä nähtykään! Yhtenä hetkenä sarvipään saattoi löytää nauttimasta lasillisen viiniä yhdestä huoneesta, ja sitten taas toisesta arvostelemasta siivoojien epähuolimattomuuksia tai kaivelemassa kirjahyllystä jotain mielenkiintoista omaan valmiiksi täyteen hyllykköönsä. Vaikkei hänellä mitään varsinaista tekemistä ja tarkoitusta vaeltelulleen ollut, oli se oikeastaan aika rentouttavaa polkea sorkillaan pehmeitä mattoja pitkin käytävillä ja erinäisissä huoneissa pitkästä aikaa ilman minkäänlaista kiirettä tai huolenhäivää.
Sitä tavallisesti vakavaa ja kylmääkin ilmettä koristi myös rentoutuneenpuoleinen hymy, eikä Atrevaux nähnyt vaivaa kulmiaan kurtistaakseen jokaiselle vastaantulijalle tai mielestään turhanpäiväiselle – ja rumalle – taululle, jotka hänen kulkuaan seurasivat. Mikä sinällään oli erikoista, ettei siitä huolimatta kukaan uskaltanut punaiseen kaapuunsa verhoutuneelle velholle mitään todeta tai edes tervehtiä hovin sarvipäistä asukkia. Sanomattakin oli selvää painua seinää vasten ja kulkea pää painuksissa ohitse, kun turhankin leppoisaksi heittäytynyt kenraali asteli vastaan selkänsä suorana ja olemuksensa arvokkaana. Jälkeenpäin oli hyvä vielä tarkistaa, ettei vahingossakaan perässä laahautuvan helman päälle ollut astunut, ennen kuin vastaantulijan matka jatkui kaikessa hiljaisuudessa ohitse, askelten kiihtyen aina seuraavalle nurkalle asti, jottei Parebris ehättäisi mitään kommentoida noille omasta puolestaan. Turhaan, sillä faunihan ei aikoisi arvokasta aikaansa tuhlata mihinkään tyhmään lörpöttelyyn kenenkään sellaisen kanssa, joka häntä ei edes aikonut tervehtiä!
Paitsi siinä vaiheessa se sanojen vaihto käväisikin mielessä, kun muutama nyrpeämpi palvelijatar marssi häntä vastaan, vähällä ollen törmätä yhteen faunin kanssa. Vain tällä kertaa pukinkoipinen suostui väistämään itse syrjään. Suostui kohottamaan ihmeissään toista kulmaansa äänekkäiden valittajien kipittäessä ohitse, toisen niistä yritellen lepytellä pariaan parhaansa mukaan, joka vaahtosi jostain nokihirviöstä takassa. Sotkisi vielä paikat. Aiheuttaisi lisää työtä. Ja kehtasi vielä jotain laulellakin iloisena!
Mistä lienikään kyse niin Atrevauxesta tuntui siltä, että hänen pitäisi käydä sitä ”hirviötä” vilkaisemassa.
Lähistöltä totta vie kuului hyräilyä, nyt kun fauni osasi siihen kiinnittää huomionsa ajattelultaan. Ääntä ei ollut vaikeaa seuratakaan, sarvipäisen löytäessä pian hyräilyjen lähteen, joka tyytyväisenä tummassa tulipesässään nökötti vanhoilla hiilillä herkutellen - ihan kuin ne olisivat olleet kattauspöydän parhaimpia leivonnaisia! Ja hieman harvinaisemmin kielin lauleskellen, sorkkajalkaisen ymmärtäen niistä kyllä jokaisen äänteen ja ilmauksen – mikä pisti vanhan eliitin miettimään asiaa uudelta kannalta.
Taasko Aran oli kerännyt linnaan uuden lohikäärmeen? Tuollainen tulipesään sijoittautuminen ja hiilien mutustelu olisi voinut kai olla liskojen tapana, eikö? Lämpimään paikkaan hakeutuminen. Tulen jäänteiden syöminen. Kylläpä se ajatus tuntui oudolta jälkikäteen pohdittuna, vaikka olihan Parebris yhtälailla todistanut kellarin kultasilmäisen aikanaan rouskuttaneen jääpaloja ilokseen!
Mutta syystä tai toisesta Atrevaux ei aistinut otuksesta kuitenkaan liskopedoille tyypillistä maagista auraa tai hajua, jonka oli kyllä oppinut Oraakkelin seurassa ollessaan erottamaan liskoverisistä. Tai sitten tämä nokinen sankari vain osasi piilottaa hajunsa oveluuttaan.
Oli miten oli, asteli fauni pujopartaansa magiankorventamalla, hiilenmustalla kädellään haroen muina miehinä huoneeseen peremmälle. Hänen vihertävänä hohtava katse seuraili hyräilevää otusta ymmärtäväisenä, vaikkei Atrevauxella ollut vielä yhtä ainoata vihiä siitä mitä toinen mahtoi olemuksellaan – niin ulkoisella kuin sisäiselläänkin – edustaa. Mutta siksi fauni paikalle oli hakeutunut. Hän voisi hieman seurailla tämän tapauksen perään tällä kertaa. Ja rauhallisesti istui tulipesän äärelle, siitä sopivan kauas sijoitetulle nojatuolille, joka kookkaan olennon alla narahti kuin olisi ehkä rikki aikonut särähtää hetkenä minä hyvänsä ja tipauttaa kantamansa lattialle nurin.
”Onkohan tuollainen nyt ihan viisasta”, möreä ääni puhutteli noesta sotkeutunutta tapausta, Atrevauxen pitäen huolen siitä että puhui samalla lohikäärmeiden kielellä olennon kanssa, ”Hiilien syöminen siis – saat vielä vatsanväänteitä”.
//Täällä ollaan .w.//