Kirjoittaja Ivy » 29 Joulu 2016, 20:00
Tee kostutti mukavasti kuivaa suuta, maun ollessa ensin kirpeämpi sulien sitten kielenpäällä pehmeämmän miedoksi, täydellinen valinta makeisten kanssa, korostaen toisiaan juuri sopivasti. Delia sulki silmänsä, osittain teen mukavan rauhoittavasta vaikutuksesta osittain taas hiljentyen kuuntelemaan veljenpoikansa vastauksia.
Tällaisia hetkiä hän vaalitsi ylitse muiden, rauhallisia, aurinkoisia hetkiä teen, siiderin tai viinin kanssa, kera hyvän seuran tietenkin. Hillitty, väreilevä huokaus karkasi joutsenemon huulilta, teekupin kevyesti kilahtaessa takaisin tassinsa päälle. Theo oli kesän lapsi ja tämän lempiväriksi hän kuvaili mustaa yötaivasta. Sinänsä hyvin triviaali kysymys, jonka Delia oli nähnyt tarpeelliseksi esittää, sai hänet hymiseen itsekseen, Theon selittäen samalla kuinka ketään tiettyä ei ollut tullut vielä vastaan.
"Mmm'm olet vielä niin nuori..." Haltiatäti hymisi, katsoen alas lyhyempäänsä joka pian lähtikin esittämään omia kysymyksiään.
Delian paksut, melkein rehottavat kulmat nousivat kaarelle tämän ensimmäisestä kysymyksestä, teetassin laskeutuessa sylin tasolle, Theodluinin, hänen esimerkistä esittäessä toisenkin kysymyksen. Vaikka Theo oli sanonut, ettei hänen äitinsä ollut pahemmin rakastajastaan tälle puhunut, tuntui se kuitenkin haltianaisesta kovin absurdilta... Ja hyvin surulliselta.
"Hmm'm, sinulla on kyllä serkkuja, kaksinkin kappalein." Delia aloitti, valiten vastaavansa ensin kysymyksistä kevyempään.
Ehkä Theodluin ei tohkeissaan ollut yhdistänyt prinssejä sukulaisikseen tai sitten puolueettomilla mailla oltiin todella pihalla mitä kuninkaallisissa suvuissa tapahtui. Haltiakuningatar oli tietenkin tottunut, että kun kuningasperheeseen syntyi lapsi, sitä kailotettiin kansalle ja kovaa ja oletti sanan kiirivän pitkälle, kuten joka kerta heille oli kiirinyt, kun ihmisille oli syntynyt suvunjatketta, heidän pienimuotoiseksi harmiksi.
"Kruununprinssi Anton ja nuoriprinssi Limdur ovat molemmat vielä pieniä. Anton tosin osaa puhua melko hyvin, vaikka onkin jokseen ujo niin vieraan seurassa tekemään." Delia hymähti, miettien kahta jälkeläistään sen ohikiitävän hetken.
"Sukumme on muutoin melko pieni, sedälläsi ei ole lapsia ja Lanae on hädin tuskin naimaiässä. Vanhempamme ei ole enää luonamme, joten sinulla ei ole isovanhempiakaan." Jatkui luettelointi. Winderin suku ei tosiaan ollut mittava kokonsa vaan vaikutusvaltaisuutensa takia. Sekin oli sinänsä surullista, sota oli vienyt heitä tavalla tai toisella.
"Me Winderit olemme tosin kaukaista sukua Cúthalioneille, joten Kreivi Arethdrieli Cúthalionin voisi melkein myös laskea sukulaiseksesi. Hän hoitaa vanhan piilopaikkamme asioita." Ehkä se oli pitkä venytys saada kuulostamaan, että pienellä Theolla olisi enemmänkin perhettä, mutta käykööt tämä yleissivistyksenkin puolesta.
Kaunis teekuppi kolahti jällen tassin päälle, Haltiakuningattaren siemaistessa siitä nopeasti melkein kuin pienen rohkaisuryypyn tavoin, nostaen sen sitten kokonaan kärryille, pois käsistään, ennen kuin Ferendiriniä alkoi paremmin muistelemaan.
"Hän oli.... Hän oli määrätietoinen ja... Huolehtiva." Delia aloitti, pyrkien olematta toistamatta itseään haukanpoikaselle, kuinka tämä niin tältä kasvoiltaan näytti.
"Vanhempiemme menehdyttyä hänestä tuli sukumme kartanon pää. Dariuksen tapaan nyt, hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa vietettävänään kasvotusten, hän tuntui tietävänsä aina tarkalleen miten tehdä ja toimia, kuten edesmennyt kenraali isämme oli tarkoittanutkin. Heh... Hän ja Darius olivat erottamattomia, armeijasta tuli heidän molempien elämä, mutta mitä he kerkesivät tulla meitä katsomaan, hän oli... Niin hyvin lämmin. Kartano tuntui aina valaistuvan kun saimme heidät kotiin ja Ferendirin oli aina ensimmäisenä ottamassa minut ja Lanaen syleilyynsä kun kiiruhdimme kilpaa heitä vastaan. Hän osasi saada meidät nauramaan." Delia tarinoitsi, pysähtyen huokaisemaan pehmeästi ihanille muistoilleen, mitä oli jäljelle jäänyt. Nostalgian autuuden paistaessa tämän kasvoilta.
"He tietenkin toivat mukanaan myös tarinoita ja isäsi antoi helpoimmin periksi kun minä ja Lanae pyysimme kuulemaan jonkin niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Elämä kartanolla ilman heitä ei ollut kovinkaan mielenkiintoista. Heh... Kerran hän meni taittamaan pukinsarvet pystistä ja lähti puskemaan kohden setääsi ne päässään, demonstroiden kunka oikukas otus heidät oli yöllä yllättänyt ja kukaan ei ollut osannut hätyyttä sitä tiehensä. Darius ei olisi halunnut leikkiä mukana, huitoen häntä lopettamaan ja Ferendirin kutsui häntä tosikoksi... Hän oli aina heistä se vakavampi jopa vapaa-ajallaan." Haltianainen naurahti, tunsien kirpeän pistoksen poskessaan jota toinen kalpeista kämmenistä kävi tunnustelemaan. Hänhän hymyili, nyt aivan aidosti isoveljeänsä muistellen.
Delia oli hetken hiljaa keltaisten silmien lipuessa takaisin seuralaiseensa, huomaten uponneensa muistoonsa ehkä tavallista intensiivisemmin.
"Ah... Mutta toisin kuin setäsi ja minun tavoin, hän ei ikinä perinyt haukankatsetta. Minä ja Lanae vertasimme häntä joskus pieneen karhuun, sillä hän luotti enemmän raakaan lihasvoimaansa." Haltiakuningatar kävi ripeästi jatkamaan, muiston kuplan puhjettua.
"Minusta tuntuu, ettei hän tainnut aina tiedostaa kuinka vahva oli... Käsivartemme olivat usein arat kun hän halasi meitä kuukausien poissa olon jälkeen. Hän kävi niin yht-yhteen Dariuksen kanssa, setäsi voidessa nojaten sukumme perimään... Yhdessä he tuntuivat voittamattomilta." Suupielet valuivat sanojen myötä aidosta hymystä ennemmin väkisin painettuun, Delian katsahtaessa alas taas toisiaan sukiviin sormiin.
"Sitten hän kaatui, johtaessa hyökkäystä Nahoriin. He tekivät virhearvioinnin ja... Hän ei koskaan palannut kotiin." Kuului kuivahko, tiivistetty päätös Ferendirinin kuolemasta jonka jättämää jälkeä lieni turha enää toistaa.
"Hm, voi ajatella nyt, että hän oli kerennyt kaiken tämän välillä tapaamaankin jonkun... Jos hän olisi vain kertonut meille, sinun ja äitisi ei olisi tarvinnut odottaa." Delia ravisteli päätään kevyesti sen noustessa katsomaan jonnekin salin nurkkaukseen, silmien kirpeytyessä jälleen mutta itkemään hän ei enää aikonut. Sen vielä kuitenkin varmistettua, käänsi hän vielä kasvonsa katsahtamaan kunnolla Theoon, silmäillen mitä tämä saattoi tuntea tai ajatella kaikesta kuulemastaan.