Iriador päästi suustaan myöntyvän hymähdyksen, hymynsä vain levitessä kasvoilleen paremmin kun hän sai ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen taas katsoa Dariusta. Jokaista niistä kasvonpiirteistä eleisiin, joita hän niin kovasti rakasti ja olisi halunnut nähdä jokaisena päivänä aina vain uudestaan ja uudestaan. Punapäinen myös piti siitä, kuinka yllättyneeltä kenraali vaikutti tästä vedosta, mutta ilmeisesti vain hyvässä mielessä.
Lorythas seurasi vierestä haltioita, sormillaan pyyhkäisten pikaisesti paikoitellen kosteita hiuksiaan takaisin paikoilleen, ennen kuin ne kädet laskeutuivat rennommin eteensä, hihojen suihin piiloutuen. Edes Puolikäärme ei voinut olla hymyilemättä rohkeammin Dariuksen sanojen jälkeen, tummatukan miettiessä milloin kaksikko oli tällaisen oppinut.
“Opettelin sen… ihan Iriadorin tähden. Kesän aikana...”, Hopeakäärme selvensi lempeällä äänellään, saaden Iriadorin katsahtamaan niiden sanojen myötä puoleensa, “Halusin, että hän voisi nauttia näkemisestä jälleen edes tällä tavalla”.
“Joten uhrasit sokeana varmaan satoja tunteja magian opetteluun niistä nuhjuisista kirjoista viinilasillisten äärellä”, Iriador huomautti Lorythakselle, saaden puolipedon naurahtamaan pirteämmin.
“Magia on ehkä veressäni, mutten sentään mikään suuren luokan velho ole - nuo silmätkin ovat pelkkä väliaikainen lumous, pelkkä kuvajainen omistani”, Lorythas aloitti, muuttuen mietteliääksi ja katon rajaan katsahtaen, “Minusta on alkanut tuntua siltä että sen vaikutus on pidempi jos olet seurassani…”. Entä voisikohan hän kopioida Dariuksen näön Iriadorille, jos opiskelisi ja harjoittelisi tätä enemmän? Sehän vasta jännittävää olisikin!
“Niin, kuten sekin kerta, kun teit loitsun yksi päivä väärinpäin vahingossa ja olit iltapäivään saakka sokeana”, Iriador pärskähti, rennolla äänenpainollaan saaden siitä huomautuksesta Seyrin punastumaan pienesti. Oli sekin ollut päivä. Iriador oli saanut ohjastaa sarvipäätä ja raahata ympäriinsä, sillä eihän näkemiseen muuten tottunut Lorythas ollut edes lievästä shokistaan osannut kotonaan suunnistaa kunnolla! Onni oli, ettei se lumous todellakaan ollut mitään pysyvää sorttia siinä vaiheessa. Mutta epäonnistumisista oppi, eikä sitäkään ollut sattunut enää toista kertaa myöhemmin uudelleen.
“Joka tapauksessa…”, Lorythas tuumasi lopulta raskaan, pitkän henkäisyn myötä, yrittäen selvästikin pitää itsensä kasassa ettei alkaisi murehtia haltioiden perään jälleen tietäessään, että hyvästien jättämisen aika olisi pian.
“Meidän pitäisi varmaan alkaa suunnitella sitä lähtöänne kaupunkia kohden seuraavaksi. Lainaan Lokenen satulaa… jälleen, niin teidän on mukavampi istua kyydissä. Tavaroitahan teillä ei hirveästi mukana tainnutkaan olla… ellette sitten jotain mukaanne halua täältä erikseen ottaa, ei se olisi mikään ongelma!”, Lorythas puheli hieman hermostuksissaan, kynsiään naputellen toisiaan vasten levottomana.
//NII HIRVEE DATIS JO PENTUNA. KUN MINÄ OLIN NUORI NIIN ME RIEHUTTIIN PIHALLA PÄIVÄT PITKÄT! Särkänniemen akvaario ois liian pieni Nigirille. Sekin vietäis kreikkaan >://