Kirjoittaja Vahti » 06 Tammi 2017, 18:14
Huolimatta tilanteen vakavuudesta, että heistä kahdesta todennäköisesti tulisia pian kiviotuksen puruleluja, Aleiga naurahti miehen sanoille. Ehkä se oli vain stressi ja kiihtymys mikä saivat naisen purkamaan ulos hermostuneisuuttaan kun hän yritti kiireesti mutta yksinkertaisesti kaivertaa riimua.
Yrittäen olla ajattelematta sitä miltä tuntuisisi tulla kivihampaiden ja -kynsien murskaamaksi...
"Pitkä tarina", hän tokaisi kun Vrowwi kysyi, ja Aleiga pudotti nuolen jolla oli kaiverrellut, kohottaen kaiverretun nuolenpään kasvojensa eteen. Merkki näytti tarpeeksi selkeältä, enää vain jokin yhdistämään taikuuden. Pohjolainen viilsi kyseisellä nuolenkärjellä kämmeneensä, sotkien terän huolellisesti omalla verellään. Kivipedon silmät alkoivat näkyä tunnelissa kun se lähestyi...
Aleiga nappasi jousen jalkojensa välistä ja latasi nuolen, tähdäten.
"Lyhyesti kerrottuna. Liian vahva kaksipäinen peto, miten tapa? Laita itseään hyökkäämään."
Tai niin hän toivoi, todella toivoi, että tämä menisi niin.
Hirviöpeto alkoi nyt tulla sisään kammioon, keho kierrellen sen perässä peremmälle. Se oli jälleen hidastanut tahtinsa, ikään kuin kissa alkaa hiiviskellä ja vaania kun se saa hiiren nurkkaan tahtoen vain pidentää nautintoa ennen lopullista hyökkäystä. Aleiga otti askeleen sivulle kun kammion keskiö esti häntä enää menemästä takaperin, jännittäen jousensa niin paljon kuin voimiltaan kykeni, että jousen puuosa alkoi valittaa taipumisestaan.
Ei ollut varmaa kuinka nopeita luolan lonkeromaiset kaapparit olivat, pitää olla nopea että nuoli ehtii otuksen sisälle.
Kivipeto aukaisi kivisen, irrallisen leukansa kun se asettui käärme valmistautuneena iskemään.
Aleiga vapautti nuolensa kohti sen suuta.
Ja huudahti yhden ainokaisen sanan pohjolaiskielellä kun nuoli oli juuri sukeltamassa pedon sisälle. Kalvakko hohde syttyi kivien ja punaisen hohkaavan magian seassa, kivipedon sisällä.
Ja niin kuin nälkäiset pedot kammion aiemmin kalpeina mutta nyt punaisina hohtavat köynnökset iskivät. Kietoutuen ja porautuen hämmentynene kivipedon ruumiin ympärille, läpi ja sisälle imemään kaiken magian mihin pääsivät kosketukseen. Käärmemäinen kiviolento katseli ja heittelehti kummastuneena tätä yhtäkkistä hyökkäystä luolalta, sen ikään kuin synnyttäjältä, itseltään.
Kaikki tapahtui hetkessä, vain kivien kalahdellen ja kirskuen toisiaan vasten kun olento ikään kuin kutistui kun sen imemä magia imettiin takaisin luolaan. Ja lopulta se oli vain tiukaksi vetäytynyt, kivenmurikoista muodostunut pallo mikä mureni lattialle isoksi kasaksi pieneksi soraksi kun mikään magia ei enää niitä pitänyt kasassa.
Ja köynnökset, saatuaan kaiken mitä oli, vetäytyivät takaisin, uppoutuen kammion seinämiin ja kattoihin.
Aleiga henkäisi, naurahti ja nauroi vielä lisää helpotuksesta, pamppaileva sydän helpottaen.
Onnistui. Se hemmetti vieköön onnistui!