Allies of the night

Vanhametsä on alue Quinn metsässä, joka on täysin kuollutta. Tällä alueella ei kasva mitään. Maa on pelkkää tomuista, tamppautunutta multaa. Suuri, karu alue on täynnä pystyyn kuolleita, kivanlahoavia puita. Vain harva olento viihtyy tällä alueella. Väitetään, että metsä on kuollut magian vaikutuksesta. Musta magia olisi kuihduttanut tämän osan metsää, johtuen velhojen salaseurojen tapaamisista aikanaan.

Valvoja: Crimson

Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2017, 17:51

Henry


Hämärä oli jo laskeutunut keväiseen metsään. Joskaan, tämä osa Quinn metsästä ei koskaan ollut kovin keväinen, vanhametsä kun oli aikalailla kuollutta ja karua aluetta ilman minkäänlaisia elonmerkkejä. Toki täältäkin elämää löytyi, jos osasi etsiä oikeista paikoista. Mutta juuri nyt, Henry toivoi ettei törmäisi yhteenkään elämänmuotoon, kun kerran yksin oli.
Tavatontahan se oli, että kuningas yksin metsässä linkkasi eteenpäin, mutta ei hän tähän tilanteeseen vapaa-ehtoisesti ollut hankkiutunut! Heidän kimppuun oli hyökätty. Henry kera parikymmenpäisen saattueensa oli palaamassa kylävierailulta takaisin kaupunkiin päin ratsain, kun vihollisen joukot olivat törmänneet heihin. Kuninkaan saattue ei mitenkään eronnut tavallisesta ihmisten partiosta, sillä Henry suosi tällä tavoin "Piilossa" matkaamista, mutta kerta vastapuolen joukot olivat kohdanneet, niin tietenkin siitä yhteenotto oli seurannut. Haltiat eivät selvästikään olleet heitä tieten tahtoen väijyneet, vaan sattumoisin törmänneet heihin. Kaikki oli sujunut hyvin aluksi, kunnes haltiat olivat päässeet niskan päälle. Siinä vaiheessa yksi läheisimmistä henkivartijoista oli päättänyt, että oli viisainta lähteä kuninkaan kanssa pois tilanteesta. Jos kävisikin huonosti, olisi sentään yksi heistä siniverisen kanssa paennut paikalta. Tietenkään Henrystä ei tuntunut mukavalta jättää muita pulaan, mutta tällaisissa tilanteissa hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella viisaampiaan ja ajatella tilannetta pidemmällä tähtäimellä. Sitä paitsi, jokainen mukaan lähtenyt oli enemmän kuin valmis uhraamaan henkensä kuninkaan tähden.

Näin ollen ratsain Henry ja naispuolinen henkivartija olivat lähteneet kiireenvilkkaa paikalta pois. Hetken näytti jopa siltä, ettei heidän poistumistaan oltu edes noteerattu, kunnes takaa-ajoon lähti kaksi haltiaratsukkoa. Takaa-ajo vei eteenpäin metsässä, heidän poiketen poluilta ja suunnaten vaikeakulkuisempaan maastoon siinä toivossa, että takaa-ajajat luovuttaisivat. Mutta ei, kaksikko pysyi tiukasti perässä, kulun suunnaten jyrkän kukkulan reunalle. Alhaalla avautui näkymä vanhaan metsään. He olivat saapuneet kahden metsän reunalle ja ainoa turvallinen tie jatkaa oli perääntyä takaisin tai jatkaa kielekkeen reunaa eteenpäin. Mutta henkivartija päätti, että he ottaisivat yhteen vihollisen kanssa, ennen kuin jatkaisivat. Jo hetken heitä oli ammuttu nuolilla perään, jos he vielä jatkaisivat pakenemista, olisi riskinä se, että heihin vielä osuisi. Niinpä kaksikko pysähtyi, Henryn jättäytyen henkivartijansa taakse, tuon kääntäen ratsunsa ympäri ja asettuen saapuvien vihollisten ja kuninkaan väliin.

Yhteenotto ei kuitenkaan koskaan ehättänyt alkaa. Talven jäät ja lumi oli heikentänyt kielekkeenreunaa ja kevään tullen kivi ja maa oli murentunut, heikentynyt ja nyt kun neljä ratsukkoa samaan aikaan samalle kaistaleelle tömisteli, petti maa alta. Maamassan ja suurienkin kivien mukana nelikko ratsuineen vyöryi alas jyrkkää rinnettä. Toinen haltioista sai heti surmansa tippumisen ohessa, siinä missä myös Henryn mukana ollut henkivartija. Henry ja toinen haltioista selvisivät ruhjeilla, mutta heidän ratsunsa eivät olleet niin onnekkaita.
Tippumisen ohessa Henry menetti tajuntansa hetkeksi ja kun heräsi, joutui hän repimään jalkansa kuolleen ratsunsa alta. Sentään se oli se puinen raaja, joka puristuksiin oli jäänyt, muuten tilanne olisi voinut olla huonompi. Tovi siinäkin toimituksessa meni, mutta lopulta siniverinen sai kuin saikin itsensä irti ja vaivalloisesti pystyyn. Miekan tupen kyljestä Henry irrotti itselleen kävelykeppinsä, joka kulki mukavasti siinä teräaseen mukana aina matkassa. Heti ensitöikseen Henry koitti huhuilla henkivartijaansa nimeltä, mutta tuo ei vastannut eikä mokomaa edes näkynyt. Arvata saattoi, että nainen sekä toinen haltia olivat valtavan maamassan alla murskaantuneina, eikä Henry täten voinut auttaa. Mutta toinen haltioista oli näkyvillä, tajuissaan ja äärimmäisen vihainen. Silti, tuo ei päässyt Henryn kimppuun – onneksi. Tuo oli jäänyt niin pahasti menehtyneen ratsunsa alle, ettei saanut itseään irti millään. Henry olisi tietenkin voinut auttaa, mutta haltia heti ensitöikseen lähti ampumaan häntä nuolilla. Huonoin tuloksin tosin, haltiamiehellä ei ollut kovinkaan suotuinen asento jousen käyttöön, eikä tuo saanut jännitettyä joustaan kunnolla.
Henry jäi hetkeksi seurailemaan haltiamiehen kiroamista ja hyökkäysyrityksiä turvallisen välimatkan päästä. Hän olisi toki halunnut auttaa, mutta toisaalta ei hän voinut. Varmasti haltia olisi hänet tappanut, jos hän tuon olisi auttanut pois pinteestä – tai vähintäänkin ottanut vangiksi. Lisäksi, jos hän tähän jäisi, saattaisi perästä tulla vielä lisää haltioita. Ei Henry tiennyt, miten taakse jääneet joukot pärjäsivät vihollisen kanssa, saatikka kuka sieltä ensimmäisenä ehättäisi paikalle tulemaan. Ja tietäen vanhanmetsän, pian täällä parveilisi raadonsyöjä sun muita otuksia, joihin Henry ei välttämättä halunnut törmätä.

Näin ollen hän oli tehnyt nopean, kenties typerän tai sitten henkensä säästävän päätöksen – siniverinen oli lähtenyt kävelemään pois paikalta.
Aluksi hän oli edennyt nopeasti, mutta mitä pidemmälle hän oli päässyt, sitä hitaammaksi askel oli muuttunut. Oli kovin vaikeaa edetä puujalan kanssa, varsinkin kun Henry ei tekoraajansa kanssa varsinaisesti vielä ollut maastossa kävellyt. Hyvänä puolena tässä oli se, että hän tiesi missä oli. Maasto oli tuttua niiltä ajoilta, kun hän oli vielä ollut prinssi ja kapinallisuuttaan lähtenyt samoilemaan pitkin poikin metsiä. Parasta olisi siis koittaa pyrkiä lähimpään ihmisten kylään, tai sitten jatkaa matkaa suoraa kohden kaupunkia – ennemmin tai myöhemmin sieltä tulisi vastaan etsintäpartio, jos kuninkaan saattuetta ei kuulunut takaisin määräpäivään mennessä.
Siihen ne hyvät uutiset sitten loppuivatkin. Nyt pimeän laskeuduttua Henryllä ei ollut mitään valonlähdettä, kuu ja tähdet olivat harmaan usvan takana ja kajastivat vain hämärästi aavemaista kajoaan pystyyn kuolleeseen metsään. Hänellä ei myöskään ollut kovin hyviä vaatteita tällaiseen samoiluun. Yllään oli vain mustat, saappaisiin pussitetut housut, aluspaita sekä tummanharmaa tunikka sen yllä. Tunikan yllä taas tummanpunainen, hieman koreampi ja helmaltaan polviin yltävä, korkeakauluksinen takki. Takki tietenkin kieli, ettei Henry ihan köyhimpään kastiin kuulunut, mutta sitä taas ei nähnyt kunnolla tummanharmaan, paksun viitan alta. Viitan huppunsa Henry oli nostanut päänsä päälle, joten eipä hänen kasvojaankaan ihan heti tunnistanut. Tosin eipä hänen kasvonsa niin tunnetut olleet, että ihan jokainen asukas tällä mantereella olisi Henryn kuninkaaksi tunnistanut. Ja nyt kun hän oli uupunut ja likainen aikaisemman maavyöryn johdosta, ei häntä kyllä missään nimessä ylimystöksi olisi uskonut...
Eivätkä vaatteet olleet tällaiseen keliin sopivat. Totta kai niissä matkasi ratsain, mutta yön viiletessä alkoi tulla jo kylmä, varsinkin kun osa vaatteista oli kastunut tippumisen ohessa.

Lopulta, monta tuntia matkattuaan Henry pysähtyi lepäämään, istahtaen korkeahkolle kivelle. Jalkaa pakotti ja voimat olivat lopussa, mutta ei hän voinut tähän jäädä lepäämään pitkäksi aikaa. Harmi, ettei hänellä ollut ruokaa saatikka edes vettä, tulentekotarpeista puhumattakaan. Oli hän aikanaan tiukemmistakin paikoista selvinnyt, mutta siitä oli jo vuosia ja tilanne oli nyt hieman toinen. Sentään hänellä oli miekkansa, mutta siitä ei ollut apua muuta kuin itsensä puolustamisessa.
Huppunsa suojista Henry jäi kuuntelemaan ympäristön ääniä. Hän ei nähnyt ketään, mutta oli aivan varma, että jo tovin joku oli seuraillut häntä kauempaa. Tai ehkä se oli vain harhaluuloja, tällainen karu paikka pisti muutenkin mielikuvituksen laukkaamaan ja niskakarvat pystyyn. Mutta liian varomattomaksi hän ei saattanut langeta. Se oli aivan varmaa, ettei hän ollut täällä metsässä yksin...



// Mori toisitko piruparkasi tänne <8 otsikot on taas mun bravuuri //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Mori » 16 Maalis 2017, 19:54

Maurus & Maya (NPC)

Viileä kevät ilma puhalsi läpi metsän puiden oksien sekä sulavan lumen alta paljastunutta nurmikkoa, joka yritti varovaisesti kohottaa jo vihreitä korsiaan kohti vielä hieman heikkoa aurinkoa. Ilma oli raikas ja valoa riitti, mutta valo myös loppui vielä kesään verrattuna hieman aikaisemmin. Se oli varmaa, ettei kestäisi kauaa siihen että kesä saapuisi ja pyyhkäisisi luonnon kukkimaan. Metsässä rahisi, kuului ääniä ja linnun laulua vaimeasti. Hyönteisiä oli liikeellä, mutta vielä niin horroksessa, ettei siitä ollut mitään toivoa sanoa hyönteisten ääniksi, mutta silti joku kuunteli hiljaa ja nautti kaikesta, mitä luonto saattoi jakaa. Niin tämä oli nauttinut jo yhdeksänsataa vuotta. Maurus avasi vihreät silmänsä ja katseli ympärilleen rauhallisesti. Hän oli kuunnellut jo ehkä muutaman tunnin paikoillaan luonnon tuomia ääniä. Noin kuuden, ei, seitsemän kilometrin päässä oli kuulunut maaperän sortuminen ja sieltä päin kuului miekan iskuja. "Taitaa olla taistelu", kuului hänen sivultaan, kun miehen hartioita pitkin valuivat tumman harmaat käsivarret, jotka kietoutuivat hänen ympärilleen ja puristivat naisellista rintaa vasten. "Mmm, kuulostaa siltä", mies vastasi ja siirsi katseensa takanaan olevaan naiseen, jonka samanlainen vihreä katse kohtasi hänen. Maya hymyili isoveljelleen ja perääntyi sitten hetken päästä tiukasta halistaan. Oli vielä iltapäivä ja pian se siirtyisi illaksi ja sitten parhaimmaksi ajaksi eli yöksi. Kaksikko oli muutama tunti sitten herännyt ja lähtenyt liikeelle. Olihan heidän ainaisessa päämäärässään hakea uusi työnantaja itselleen ja siinä samalla tietyntapainen tarkoitus elämälleen, kerta mahdolliseen enkeliin eivät olleet törmänneet, jota olisivat voineet yhdessä hieman lyödä takapuoleen siitä kaikesta mitä tuo oli tehnyt heidän suvulleen.
Sisarukset kuitenkin molemmat tuijottelivat siihen suuntaan, josta tuuli toi ääniä. Hetken kaksikko oli täysin hiljaa, kunnes Mayan päästä alkoi kasvaa sekä kiertymään sarvet hänen kasvojaan kehystämään. Nainen näytti innostuneelta ja pöyräytti hetkessä kasvonsa veljeensä. "Mennään vilkaisemaan!" tuo vaati. Maurus tiesi, että kun sisar innostui tuon sarvet puskivat esiin ja hänellä ei ollut paljoa sanottavaa siihen asiaan, että toinen jotain halusi. Eihän heillä muutenkaan ollut mitään tekemistä ja liikkuessa yö tulisi nopeammin.

Mies nousi ylös kiveltä, jonka päällä oli istunut tai no se oli enemmänkin suuri lohkera, kerta keskinkertaiset kivet eivät kelvanneet istuma-alustaksi suurelle miehelle. Kun Maurus oli myöntynyt sisarensa kehotukseen, tuon sarvet katosivat ja sisarukset lähtivät liikkeelle. Täysin tummat hahmot, joilla oli pituutta melkoisesti näyttivät kaukaa pelottavilta olennoilta. Ehkä jotkut saattoivat havaita heidät vielä päivän valon antaessa tarpeeksi valoa metsän siimeksiin, mutta suurimmaksi osaksi kaksikko huikkui puiden pituuksiin sekä varjoihin. Kävely oli suorastaan rauhallista ja nautittavaa, kerta Maurus tyytyi katselemaan matkalla kasveja, jotka pyrkivät heräämään uudestaan eloon talven jäljiltä. Myös Maya pysähtyi muutamaan väliin täyttämään nälkäänsä ja tarjoamaan siinä samalla muutaman kasvin hänellekin. Maurus poimi maasta juuri puhjenneen leskenlehden ja suuteli sitä rauhallisesti. Kukka värähti pienesti ja himmea valo katosi miehen huulien välistä tuon suuhun. Pieni keltainen kukkanen varisi kuin tuhka konsonaan miehen käsistä ja matka jatkui.
Ilta oli laskeutunut, kun kaksikko oli kulkenut jonkin aikaa ja saapunut vanhaan metsään, jossa kuolleet puut sojottivat kohti taivasta. Ympäristö oli hiljainen, mutta se ei juurikaan ollut koskaan hiljainen demoneille, joiden kuulo oli tarkka. Ne olivat pehmeitä ja samaan aikaan kankeita askelia. Toinen askel kuului ihmiselle ja toinen askel taas tuli hieman perässä, kömpelösti ja antoi raskaan kuuloisen äänen. "Joku rampa on lähtenyt vaeltamaan pitkin metsää, eihän siinä ole mitään järkeä", Maya kuiskasi ja pienesti vain naurahti siihen. "Ei hän ole vaeltamassa, vaan etsimässä suojaa", Maurus totesi ja ojensi kätensä sisarelleen, joka niin dramaattisesti liikautti huuliaan sanoen Maurus ja laski sitten hellästi kätensä veljensä omaan. Heti kun Maya oli laskenut kätensä miehen omaan tuon keho näytti pyörähtävän nopeasti ja ottavan uuden muodon, joka asettui Mauruksen käteen tukevasti.

Hopeinen keihäs säihkyi pienesti kuun suomassa valossa, mutta Maurus perääntyi varjoihin, jonne hän myös hukkui. Mies ei liikunut ollenkaan paikaltaan, sillä hän näki jo tulijan hyvin, hyvin kaukaa. Hän vain katselisi täältä mitä toinen oli tekemässä. Hahmo piirtyi miehen silmiin. Se oli mies, miekan kanssa, jota tuo käytti enemmän kävelykeppinä kuin miekkana. Miehen kasvot olivat hupun alla ja tuolla oli muutenkin tumma asustus, mutta se ei suojanut miestä Mauruksen katseelta. Oli tullut jo niin pimeää, että se myös herätti demonin luonnollisen vietin riivata heikompiaan ja pitää hauskaa näiden kustannuksella. Toisaalta, mitä Maurus seurasi tätä hieman kankeasti kulkevaa miestä, huomasi hän, että tämä ei ollut tottunut kävelemään luonnossa. Tuon käsissä ei niinkään näkynyt hirvittävieä arpia tai kulmia sun muita kovettumia, jotka kertoisivat henkilön työstä. Mies ei ollut talonpoika tai ei tehnyt kovinkaan paljoa ruummillista työtä. Ruumiin rakenteeltaan mies näytti normaalilta ihmiseltä, mutta eleet sekä olemus kertoi arvokkaamasta, vaikkei se vaatteiden kanssa ehkä siltä tuntunut tai tuon kunto ei suonut sitä lisäarvoa, jota tuolla vielä ehkä olisi.
Hahmo oli tullut lähemmäs tai no jos noin viidensadametrin välipituus laskettiin lähellä, niin kyllä. Maurus ei ollut juuri liikkunut paikoiltaan, mutta nyt demoni lähti liikeelle. Hiljaisin askelin tuo lähti kiertämään kohdettaan, joka oli asettunut väsyneenä istumaan alas ja lepuuttamaan pakottavia jalkojaan. Siinä samalla Mauruksen sarvet alkoivat hitaasti ilmestyä miehen päähän. Ne kasvoivat ja kiertyivät tuon kasvoja koristamaan, kun vihreät silmät eivät päästäneet kohdetta katoamaan, ehkä jo hyvästä syytä vainoharhaiseksi muuttunut miestä.

Lopulta Maurus oli liikkunut täysin miehen selän taakse, noin kolmen metrin päähän tuosta, puiden ja varjojen suomaan suojaan. Vain vihreät silmät tuntuivat välkähtelevän piemeyden keskeltä. Tämä oli demonien jo vanhoja perinteitä kunnioittaen, hauskan pitoa. Sulavasti mies nosti hopeisen keihään käteensä, otti siitä hyvän otteen ja yhtä sulavsti heilautti sen matkaan ja keihäs myös lensi. Se iskeytyi täysin mies paran eteen, jossa hopeisen keihään silmämuna liikahti vinahtusti ja pysähtyi sitten tuijottamaan miestä silmiin. Kun mahdollisetsi säikähtäneen miehen huomio oli Mayassa, Maurus astui miehen selän taakse ja hieman ojentui kysymään: "Missä seurasi on?" Sitten demoni suoristautui ja seiso siinä koko mitallaan, katsoen lyhyempäänsä odottavasti, mahdollista vastausta. Ei Maurus sentään nähnyt oikeudekseen säikäyttää miesparkaa täysin kuoliaaksi, joten hän vain koki, että olisi parempi kysyä missä tuon seura oli.
"Sinun piti säikäyttää hänet! Eikä kysyä missä häenn seuransa on!" Kuului kuitenkin kiukkuisen kuuloinen naisen ääni, kun Maya oli ottanut humanoidin muotonsa kera sarvien ja nyt seisoi siinä, kädet puuskassa, mutru huulillaan ja pienet kulmakarvat kurtussa.

//No tässä ne on *työntää niitä päin* Otsikko on kuule oikein osuva
Mori
 

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2017, 21:34

Raskaasti siniverinen yritti tasailla hengitystään, vaikkei varsinaisesti hengästynyt ollut. Tuntui vain fiksulta koittaa hengittää rauhallisesti ja syvään, kun ahdistus rinnassa kasvoi ja sydän tuntui lyövän kiivaammin, mitä olisi pitänyt. Jälleen se kuoleman tuntu ja pelko valtasivat mielen, Henryn käyden pyörittelemään kävelykeppiään käsissään, koittaen viedä ajatuksensa muualle siitä omasta kehostaan. Se tuntui vain pahentavan asiaa aina, kun keskittyi kehon toimintojen seuraamiseen. Siinä tietenkin tuli myös ajateltua, ettei tämä sittenkään ollut hyvä idea. Ehkä olisi pitänyt pysyä vain sortumapaikalla ja odottaa, että joku tulisi. Hyvä se näin jälkiviisaan oli miettiä, mikä ehkä olisi ollut järkevin tapa toimia.
Siinä istuessa ja miettiessään Henry ei siltikään saanut karistettua pois sitä tunnetta, kuin joku häntä olisi tarkkaillut. Eihän se täysi mahdottomuuskaan ollut, joku saattoi hyvinkin olla lähettyvillä katselemassa häntä – humanoidi tai eläin – mutta hän ei harmikseen nähnyt ketään. Ei vaikka koitti rauhallisesti ympärilleen katsella. Metsä oli yksinkertaisesti liian pimeä. Monarkki kuitenkin pyrki säilyttämään rauhallisen olemuksensa, vaikka pelkäsikin. Mutta jos hän jotain oli oppinut, niin pelkoaan ei saanut näyttää, oli kyseessä sitten satunnainen kohtaaminen metsässä tai tapaaminen aateliston kanssa hovissa... Pelko oli heikkouden merkki ja heikot eivät pärjänneet täällä. Ei ainakaan Henryn asemassa.

Juuri kun oli saanut itsensä kutakuinkin rauhalliseksi ja harkitsi matkan jatkamista, lennähti jostain pimeydestä suoraan hänen eteensä keihäs. Tietenkin Henry jähmettyi sijoilleen tuijottamaan asetta järkyttyneenä, sillä syystä tai toisesta keihäs tuijotti takaisin. Lyhyen elämänsä aikana Henry oli kyllä nähnyt jos jonkinmoista lumottua ja tavallista asetta, mutta tämä oli jo jotain täysin uutta. Mitään siniverinen ei kuitenkaan ehättänyt tehdä, kun tuntematon ääni aivan vierestä tiedusteli, missä matkalaisen seura mahtoi olla. Katse kiri oudosta aseesta tuon tuntemattoman, tummahipiäisen miehen puoleen, mutta palasi takaisin eteenpäin, kun vuorostaan tuntematon naisääni puhui. Keihäs oli tiessään, mutta tilalla seisoi yhtälailla tummanpuhuva naikkonen. Arvata saattoi, että kyseessä oli saman rodun edustajia.. Mutta mitä nämä humanoidit mahdollisesti olivat, se oli vielä arvoitus. Ensimmäisenä tuli mieleen jonkinlainen mustahaltia, mutta ei Henry saattanut olla varma...

"Niin typerältä kuin se kuulostaakin", Siniverinen lopulta aloitti rauhallisella äänellä, "Mutta minun seurassani ei matkaa kukaan. Olen yksin, mikä on mahdollisesti typerin tapa ikinä matkata täällä päin Quinniä".
Vaikka puhuikin rauhallisella äänellä ja päällepäin vaikutti myös rauhalliselta, saattoi Henrystä kuitenkin aistia sen jäykkyyden, varautuneisuuden ja pelon. Mutta kuten jo todettu, pelkoaan ei parannut näyttää. Joskin sama se taisi olla, oliko hän peloissaan tässä seurassa vai ei – mikäli kaksikko aikoi päälle käydä, oli Henry alakynnessä eikä todellakaan kyennyt itseään puolustamaan, muuta kuin korkeintaan parin hassun sekunnin ajan.
"Täkäläisiä? Vai matkalaisiako tekin olette?", Nopeasti Henry jatkoi , koittaen keskustelua yllä pitää ja saada edes jotain selville muukalaiskaksikosta. Samalla hän laski hupun päästään, oli täysin turhaa piilotella kasvoja sen suojissa nyt enää – sitä paitsi, häntä ehkä hieman kiehtoi tunnistiko tämä kaksikko hänet kasvoilta vai ei.
Käsissään hän pyöritteli yhä kävelykeppiään, koskematta lainkaan miekkaansa, joka yhä huotrassa lepäsi. Ei hän halunnut vaikuttaa uhkaavalta tai edes ohjata tilannetta yhteenoton suuntaan. Jos hyvin kävisi, kaksikko jättäisi hänet rauhaan ja lähtisi omille teilleen, kun kyllästyisi ramman kiusaamiseen.



// JES. Oikeesti Maurus ja Maya on syy siihen miks vanhametsä on täynnä kuolleita puita. Ne on pussaillu siel vuosisadat samalla alueella kuspeja ja tässä on tulos //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Mori » 16 Maalis 2017, 22:13

Kovin rauhallisesti tämä väsynyt ja uupunut matkaaja otti heidät vastaan, mutta Mauruksen silmät eivät koskaan valehdelleet. Ne näkivät pienimmätkin muutoksen miehen kehossa, hengityksen tahdon, sydämen lähettämät tärähtelyt rintalastassa sekä hien. Äänestä kuului kankeus, hengityksen raskaus sekä värähtely, joka kieli pelokkuudesta. H olivat onnistuneet juuri hyvin. Mies oli hämmentynyt, peloissaa sekä varautuneisuudessaa. Mies ei kuitenkaan kyennyt puolustamaan itseään tuossa kunnossa laisinkaan. Maurus olisi helposti voinut tuupata hennon miehen maahan ja naksauttaa niskat, jos olisi halunnut. Sielun syöminen taas ei tullut mieleen, kerta sisarukset eivät juurikaan harrastaneet humanoiden sielujen syömistä. Kaikki elämä oli tärkeää ja kaikki pieni kiusa oli salittua rajoissa. Oli demoneillakin oma arvokuutensa, milloin heidät luettiin raakalaisiksi ja milloin sivistyneiksi.
Mies kertoi olevansa yksin, ilman seuraa tai seuralaisia. Tuo totesikin hermotuneesti, että oli varmaan typerintä kulkea yksin keskellä pimeää metsää. Olihan tuo totta, mutta yön suoma pimeys edelleen asetti sen epävarmuuden sillä, ettei mies saisi tietää miltä sisarukset näyttivät tai mitä nämä olivat. Sarvet päässä ja vain vaaleammat hiukset näkyivät himmeästi, mutta nekin melkein katosivat pimeyteen ympärillään. Mies kysyi olivatko he täkäläisiä. Takaa kuului naurahdus. Maya oli naurahtanut siihen, mutta ei sanonut mitään, hän soi Maurukselle tämän kunnian keskusteluun. "Emme taida olla kumpaakaan, olemme enemmäkin etsijöitä", Maurus lausahti yläilmoista. Mies laski huppunsa, selkeästi tehden eleen jolla mahdollisesti koitti ilmoittaa olevansa jotain arvokkaampaa. Demoni katsoi hetken, hiljaisuudessa tarkasti toisen kasvoja, kävi läpi sen jokaisen pienen kohdan. Katse näytti intensiiviseltä, kunnes se vain palautui takaisin peruslukemille. "Olet jotain rotuasi arvokkaampaa, eikö niin?" Maurus lausui viimein ja hitaasti laskeutui hieman lähemmäs, mutta siltikään hänen kasvojaan ei voinut nähdä kunnolla.

Hän oli kuin lasten painajaisista, suuri ja tummam hahmo, josta ei sanaut äärirajoja, vaikka millä yritti siristellä ja tarkentaa näköään. "Turhaan mietit miekkaasi, et olisi meille muutenkaan vastusta, sitä paitsi emme tulleet ketään tappamaan", hän sanoi ja sitten suroistautui takaisin ja nyökkäsi sisarelleen. Maya käveli sulavasti Mauruksen veirelle ja asetti käsivartensa veljensä olalle ja katsoi miestä. "Kaukana täältä kävi taistelu ja maata sortui siellä päin, sinä haiset maalle sekä verelle. Sinä haiset kuolemalle kulta rakas. Et ollut yksin alunperin, eikö niin?" Maya avasi suunsa ja hymyili pimeyden turvin.
Mitä kauemmin kaksikko analysoi miestä, joka kylmissään väreili, sitä enemmän Maurus mietti. Hänen sarvensa katosivat pian ja niin myös Mayan, sillä isoveljen sarvien katoaminen oli vain merkki siitä, ettei mies ollut aikeissa enää säikytellä ja leikki oli nyt loppu. "Kerrohan, mahdollinen aatelinen. Mitä seureellesi tapahtui ja miksi sinä olet nyt yksin" Maurus pyysi, eikä vaikutanut tippaakaan uhkaavalta.

//OMG. Hajosin niin pahasti tälle xD Ehkä ne onkin se syy vanhalle metsälle, siinähän vähän ehtii pusutella puita ja maata niin paljon ku haluaa//
Mori
 

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 17 Maalis 2017, 00:49

Etsijöitä. Se oli toki harvoin kuultu nimike, näin Henryn mielestä. Yleensä oli matkalaisia, seikkailijoita, jopa harhailijoita, mutta ei etsijöitä. Siniverinen nyökkäsi pienesti tälle toteamukselle, jäykkyydeltään kuitenkaan ei kyennyt mitään vastaamaan. Vaikka kaksikko ei suoranaisesti hänen henkeään uhannut, ei Henry todellakaan aikonut rentoutua ja luottaa kaksikkoon heti. Eihän hän edes kunnolla nähnyt heitä tässä sumuisessa pimeydessä, mitä nyt erotti päällisin puolin kaksikon, yksityiskohdat olivat sitten asia erikseen. Kieltämättä koko asetelma pelotti, muukalaiset kun tuolla tavoin piirittivät ja tarkkailivat, arvioivat, kuin saalistaan vaanivat pedot.
Sitten miespuolinen kommentoi miekkaa, mainiten ettei siitä ollut mitään hyötyä pienemmälle osapuolelle. Siinä samalla kuitenkin huomauttaen, etteivät he olleet täällä ketään tappamassa. Kai se oli osin huojennus, mutta toisaalta, ihan hyvin tämä kaksikko saattoi olla vihollisen leivissä ja valmis kuskaamaan siniverisen vihollisen vangiksi...
"Siinä taidat olla oikeassa", Henry hymähtikin toisen huomautuksille siitä, ettei hänestä ollut kaksikolle vastusta, "Mutta en minäkään verta mielelläni vuodata. Se on viimeinen ratkaisu, mihin taipuisin".

Katse kaventui pienesti, miehen tuumiessa siniverisen olevan rodulleen jotain arvokkaampaa, kuin tavallinen edustaja. Jo siitä reaktiosta saattoi päätellä, että tummahipiäinen mies oli osunut oikeaan.
"Olet siinäkin oikeassa", Henry lopulta myönsi, "Joskin mielestäni jokainen on yhtä arvokas, jokainen on saman arvoinen. Joskaan kaikki eivät jaa tätä näkemystä kanssani, valitettavasti".
Toki Henry olisi voinut jatkaa pidemmälle selittelyään tasa-arvosta, mutta kun tuo tuntematon sarvipäinen mies kumartui lähemmäs, pysähtyi siniverinen sanoissaan heti. Oli Henry karumpiakin näkyjä nähnyt matkatessaan aikanaan, mutta jokin tässä miehessä sai niskakarvat nousemaan pystyyn ja ihon kananlihalle. Ei tuo voinut olla haltia, ei haltiat saaneet Henryssä aikaiseksi moista kauhuntunnetta. Kyseessä oli jokin muu olento. Jokin, joka kykeni tahtoessaan tekemään mitä hirveimpiä tekoja, joita edes painajaisissaan ei voinut kukaan kuvitella...

Hetken Henry tuijotti tuntematonta silmiin, kunnes vilkaisi naispuoliseen olentoon, joka oli siirtynyt seuralaisensa viereen ja nyt mainitsi taistelun ja sortuman, maan ja veren, puhumattakaan kuoleman hajusta. Henry rykäisi pienesti, toisen kätensä hihaan pyyhkäisten mutaisia kasvojaan. Mitä tuohon nyt vastaisi? Hetken Henry mietti tilannetta, voisihan hän valehdella ties mitä, mutta kaksikko tiesi jo liikaa. Nuo olivat tarkkoja ja olivat seurailleet tilannetta kauempaa ja jo pidemmän ajan. Mutta ilmeisesti kaksikko ei häntä tunnistanut... Toisaalta, oli hän kuningas, aatelinen tai alempaa kastia, oliko sillä loppujen lopuksi väliä? Hän oli mennyttä, mikäli kaksikko oli vihamielinen. Piti vain toivoa, että kyseessä oli edes puolueettomia olentoja...
"En ollut alunperin yksin, siinä olette oikeassa", Henry lopulta aloitti, kun miespuolinenkin muukalainen oli pyytänyt häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut, "Olimme matkalla takaisin kaupunkiin. Ihmistenkaupunkiin. Kimppuumme hyökkäsi haltioiden partio, jäimme alakynteen ja koitimme paeta henkivartijani kanssa. Ajauduimme kielekkeelle ja maa petti altamme, kun vihollinen seurasi. Olen ainoa, joka siitä sortumasta selvisi".
"Onni kai sekin", Henry naurahti surkuhupaisasti, "Joskin jäin yksin. En tiedä, mitä kävi saattueelleni. Ehkä he selvisivät, ehkä he kuolivat. Mutta minun piti poistua sortumapaikalta, siltä varalta, että perääni lähtisikin viholliset, eivätkä omani".

"Olisin mielelläni jäänyt auttamaan muita... Mutta henkeni on kuulemma arvokkaampi, kuin yhdenkään heidän", Henry lopetti nopean tiivistelmänsä, vilkaisten nyt kaksikon puoleen taas. Sydän hakkasi yhä rinnassa ja pelko värjyi mielessä, mutta pikkuhiljaa Henry tunsi rauhoittuvansa. Eipä tässä tainnut olla muuta pelättävää, kuin kuolema? Ja jos totta puhuttiin, toisinaan se kuolema jopa kuulosti armollisen houkuttelevalta vaihtoehdolta kaiken sen vastuun rinnalla...
"Taisin unohtaa täysin esittäytyä", Jalkapuoli yllättäen naurahti, ojentaen samalla oikean kätensä kaksikkoa kohti kättelyn eleenä, "Henry Scarlington", kuului nimi, mutta ei titteli. Yhä se pieni mielenkiinto kyti pinnan alla, hän halusi tietää, tunnistaisiko kaksikko edes nimeä.
"Ja jos saan kysyä, keille minulla on ilo puhua tällä hetkellä..?", varovaisesti tiedusteltiin kaksikon nimiä.



// >DDDDD NII! Porukka vaan ihmetelly et ei perse miks nää puut vaan kuolee, pakko olla kirous. Ja samaan aikaan joku Maurus ja Maya imuttelee katajia siellä pusikossa //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Mori » 17 Maalis 2017, 13:59

Matkaaja tai enemmänkin paennut mies myöntyi siihen, että oli jotain arvokkaampaa. Ei Mauruksen tarvinut miestä johdatella hirveästi kysymyksillään saadakseen tietoonsa sen mitä haki. Hän halusi tietää miksi mies pakeni ja kuka tämä oli. Oli totta, että Maurus ei ollut aivan selvillä nykypäivän aatelistoista, viimeksi hän oli työskennytllyt haltiaparonille, joka oli kymmenen vuotta sitten menehtynyt johonkin sairauteen. Toki parantajat olivat pyrkineet parantamaan paronin, mutta tämä oli itsepäättänyt lopulta päättää elämänsä. Maksanutkin sisaruksille palkan ja todennut, että nämä olisivat vapaita palvelusta. Siinä nähden Mauruksella ei ollut juuri sillä hetkellä tietoa ihmisten aatelistosta sekä hallitsija parista, keta haltioiden nimiä tässä piti opettella. Nyt se kaikki oli jo takana päin ja tässä mahdollisesti istui joku paljon arvokaampia ja valtaansa pitävä mies kuin täysin normaali, taistelusta paennut matkaaja.
Mies totesi, ettei mielellään halunut vuodattaa verta. "Kunnioitan päätöstäsi, emme mekään halua vuodattaa verta turhaan, siinä ole muutenkaan mitään järkeä", hän totesi. Maurus ei tarvinnut verenvuodatusta kuin sellaisen henkilön puolesta, joka hänen palveluitaan tarvitsi. Mies kertoi oman mielipiteensä siitä, kuka tässä oli arvokas ja kuka ei. Hänen mielestään tasa-arvoisia olivat kaikki, vaikka asema olisi ja titteli annettu. Demoni nyökkäsi toiselle rauhallisetsi. Niin se oli. Hän ei kieltänyt toisen sanoja, sillä olihan hänkin tavallaan sitä mieltä, että kaikki olivat hänen kanssaan saman arvoisia. MLopulta mies myöntyi vieläpä kolmannen kerran, kun Maya ja hän olivat kyselleet mahdollisisa tapahtumia. Hetken aikaa sisarukset jakoivat merkittäviä katseita toistensa kanssa.

Kun mies aloitti tarinansa ei kestänyt kauaa kaksikolla tajuta, kenen kanssa nämä olivat tekemisissä. Kuningashan se siinä itse istui ja kertoi yhteen otosta, joka ei kuitenkaan ollut päätynyt kauneimmalla tavalla. Mitä edemmäs he pääsivät tapahtumissa, sitä varmemmiksi Maurus, sisarensa kanssa tuli siitä, että mies oli ihmisten kuningas itse. Eivät he tuota nimeltä tunteneet tai muistaneet, mutta kyllä Maurus muisti joskus muutama vuosi sitten edellisen kuninkaan kuolleen ja tämän poika oli sitten astunut valtaan. Vaikka kuningas oli edessä, eivät demonit tehneet tälle kunniaa kumartamalla tai mitään vastaavaa kohteliaaseen etikettiin kuuluvaan, sillä heillä ei ollut mitään velvollisuutta sellaiseen. He eivät olleet ihmisten puolella, eivätkä palvelleet kuningasta. He eivät kyllä haltioiden puolellakaan ollut ja sota vain oli demonien huvittavaa viihdettä, jota nuo katsoivat kaukaa viitsimättä itse osallistua sotaan.
Kun mies totesi oman selviytymisensä olevan jonkin tasoinen onni, kuului pientä hihitystä, kun Maya pienesti siihen reagoi. Nuhteita ei ollut ja kaksikko soi miehelle luvan jatkaa asiaansa. Lopulta mies tajusi esittäytyä. Sanoi unohtaneensa ja esittäytyi Henryksi. Sukunimi ei ollut demoneille niinkään tärkeä, he eivät kuitenkaan tulisi sitä muistamaan. Mies nosti kätensä kättelemistä varten ja kysyi sisarusten nimiä. Maurus katsoi Henryä, pienesti tuo levitti rauhallisen hymyn huulilelen ja vei oikean kätensä puristamaan kuninkaan omaa. Nahkainen hanskan pinta osui vasten kuninkaan omaa ihoa ja kiertyi käden ympärille. Käden puristus oli tiukka sekä tukeva, mutta ei se sattuttanut miestä millän tasolla. SE oli myös hyvin lämmin, kerta Mauruksen kehon lämpötila tulvi nahkahanskan alta läpi. "Olen Maurus ja hän on Maya", Maurus esitteli sisarensa sekä itsensä. Kädestä päästettiin irti ja demoni avasi pian uudestaan suunsa. "Tarinaasi kullessani, suottehan minulle luvan sanoa, ettei kuninkaan ole sopivaa liikkua yksin pimeössä sekä vaarallisessa metsässä. Varsinkaan tuollaisessa kunnossa, saatika vaatteistasi puhumuttakaan", demoni totesi ja katseli Henryn vaatetusta uudestaan, se oli kostea sekä likainen.

Hän katseli ympärilleen ja vilkaisi sisareensa, joka vain ilkikurisesti hymyili takaisin. "Yö on pitkä ja pimeä, joten ehdotan sinulle vilpittömästi, että liityt mukaamme. Saatamme sinut takaisin ihmisten ilmoille", Maurus ehdotti solmivaan tapaansa ja katsoi henryä suoraan silmiin. "Toki, voimme aina jättää sinut tähän yksin, jos apu ei kelpaa. Olettaen, jos olet niitä ihmisiä, mutta jos kuningas itse on tasa-arvon perään, uskon että löydämme yhteisymmärryksen", Maya avasi suunsa ja katsoi Henryä myös, omahyväisesti hymyillen. Maurus nyökkäsi hitaasti. "Tarjoamme apuamme, kerta olet ihmisten kuningas ja valtakuntasi kärsisi, jos katoaisit sekä kuolisit keskelle metsää. Harva täältä sinua poimisi mukaansa, kerta ei välttämättä tunne sinua", Maurus luetteli faktoja miehelle. "Lisäksi, meiltä menisi vain hupi sodasta, kerta ihmisten kuningas olisi kuollut ja valtaistuimelle nousisi kuningatar kera poikansa, jos teillä sellainen on", Maya piikitteli ja sai pienen mulkaisun isoveljeltään. Nainen hiljeni mutru suun kera.
"Meillä ei ole ehtoja, mutta jos suostut kulkemaan kanssamme, saatamme sinut mielellämme takaisin omiesi pariin turvallisesti", Maurus sanoi, näin antaen miehelle hetken miettimies aikaa. Toki tuo voisi kieltäytyä ja lähteä puujalkansa kanssa talssimaan minne lystäisi. Demoni oli elänyt kuitenkin hyvin pitkään ja kyllä hän tiesi, ettei tässä maastossa tuollaisilla jaloilla hirveän nopeasti päästy etenemään, varsinkaan vaarallisessa maastossa. Joko kuningas kuolisi omiin ruhjeisiinsa tai vihollisen käsiin. Kuitenkin miehellä toki voisi olla se epäilys, että mitä kaksikko voisi tuolle tehdä, mutta Maurus oli sanojensa mittainen mies ja tämä kuningas sitä paitsi vaikutti siltä, että saattaisi tarvita muutaman henkivartijan vierelleen, kerta muut seurueesta olivat mahdollisesti saaneet surmansa.

//(DDDDD Niinpä silleä ne sellai tosi hienolla tavalla, taustalla pusuttelee kuusia ja mäntyjä, ku kukaan ei mnää ;) Tuli vähän hassua tekstiä, ku koulussa kirjottelen XD//
Mori
 

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 18 Maalis 2017, 22:55

Jälleen oli helpotus kuulla, ettei tämä kaksikko mielellään verta vuodattanut turhaan, miespuolisen vielä mainiten ettei nähnyt siinä mitään järkeä. Siitä Henry oli samaa mieltä ja jos hän olisi saanut päättää, olisi tämä koko sota ja verenvuodatus voinut jo päättyä. Jos se olisi mahdollista – ja edes jotenkuten tasaväkistä... – olisi Henry mielellään haastanut haltioidenkuninkaan kaksintaisteluun ja päättänyt sodan sillä. Kumpi hallitsijoista seisoisi viimeisenä, olisi voittaja. Mutta tässä tilassa Henrystä ei ollut haastamaan ketään. Ei puujalan kanssa kaksintaisteluita käyty, edes tavallista ihmistä vastaan, puhumattakaan sitten haltioidenkuninkaasta.
Mies kävi kuitenkin tarinan jälkeen tarttumaan Henryn käteen kättelyn merkeissä, Henryn yhtälailla ottaen tukevan otteen kädenpuristuksen ajaksi ja nyökkäsi siinä samalla kaksikolle. Tietenkin hän pisti merkille sen yllättävän lämmön, mitä toinen suorastaan hohkasi. Ei sen kai pitäisi olla yllätys, että erilaisilla olennoilla oli erilaiset ruumiinlämmöt, mutta tuntemattoman lämpö oli suorastaan pelottava näin yllättäen tunnettuna. Eihän tuo vain sairas ollut?
Mies esitteli itsensä Maurukseksi ja naispuolisen seuralaisensa Mayaksi. Jo samannäköisyydestä ja nimistä Henry arvaili, että kaksikko oli sisarukset, eivätkä pariskunta. Saattoihan hän olla väärässä, mutta tämä nyt oli ensiarvaus.
"Hauska tutustua", Henry tokaisi hymyillen, kun kättelystä otteensa irrotti.

Niskaansa hieraisten Henry naurahti surkuhupaisasti, Mauruksen huomauttaessa ettei kuninkaan sopinut liikkua yksin pimeässä ja vaarallisessa metsässä. Siinä tummahipiä oli oikeassa ja sen nuori kuningas indikoikin vain nyökkäämällä toisen sanoihin. Eipähän tarvinnut enää arvuutella, tunnistiko kaksikko hänet vai ei.
Sitten tulikin tarjous. Maurus ehdotti, että kuningas liittyisi heidän seuraan, kaksikon tarjoutuen saattamaan hänet takaisin ihmisten ilmoille. Henry näytti hämmentyneeltä, kuunnellen kuinka Maya siitä jatkoi mainiten että voisivat he myös kuninkaan tähän jättää jos apu ei kelpaisi. Monarkin hämmennys johtui lähinnä siitä, että kaksikko oli valmis näinkin nopeasti häntä auttamaan. Normaalisti taruolennot karttoivat ihmisten kanssa tekemisissä olemista, puhumattakaan sitten kuninkaan kohtaamista. Henry tiesi, että häntä vihattiin taruolentojen keskuudessa, johtuen siitä millaisen linjan isänsä oli luonut toisenlaisten olentojen ja kuningashuoneen välille. Mutta nyt nämä kaksi tummahipiäistä muukalaista olivat valmiita auttamaan häntä, vaatimatta suoranaisesti mitään siitä vastineeksi – vaikkakin Maya mainitsi, että heiltä menisi hupi sodan seurailusta, jos kuningas tänne nyt kupsahtaisi.

"Tietenkin otan apunne vastaan", Henry sai lopulta yllätykseltään henkäistyä, koittaen nopeasti kerätä itsensä takaisin kasaan, "en vain... Anteeksi häkellykseni, en vain... Olettanut moista ystävällistä elettä tuntemattomilta".
"O-olen tietenkin valmis korvaamaan vaivannäkönne", Siniverinen jatkoi, samalla kun itsensä viimein kiveltä ylös nosti, kävelykeppiinsä käden tukeutumaan, "Jos te kerta olette valmiita auttamaan minut takaisin kotiin. Vaadin, että saan teitä kiittää siitä jotenkin – se on oikeastaan velvollisuuteni".
"Mutta minun täytyy varoittaa teitä. Kanssani matkaaminen ei liene kovinkaan turvallista, mikäli vihollisia selvisi yhteenotosta omieni kanssa, ovat he varmasti perässäni ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi en ole kovin nopea matkaaja", Siniverinen kertoi, käyden kävelykepillään vahvasti, kuuluvasti lyömään muutaman kerran puista raajaansa, joka kolahteli iskujen myötä, "Kai se on kaltaiseltani saavutus, että näinkin pitkälle pääsin kävelemään tällä raajalla", siniverinen tuhahti.


// (DDD SIEL NE VAAN VETÄÄ NII! Maurus ja Maya on puutarhureiden kauhu. Eikä olle yhtään hassua tekstiä älä huoli 8) //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Mori » 19 Maalis 2017, 02:13

Kuningas otti kaksikon tavanomaisin etiketein vastaan. Sisarukset eivät kokeneet velvollisuudeksi vastata kuin korkeintaan nyökkäämällä miehelle ja Maya sujautti huulilleen vain hymyn, joka kuitenkin peittyi kaiken sen pimeyden keskelle. Kun Henry oli saanut myös itse tietoonsa, että he tiedostivat miehen olevan kuningas, tämä kiusaantuneella tyylillä hieraisi olkaansa. Naurahtikin vielä siihen päälle. Lopulta päädyttiin tarjoukesen keskelle, joka vallan hämensi Henryä. Liekö sitten sen takia, että vastassa oli kaksi taruolentoa tai sitten kuningas ei olettanut apua mahdollisilta vastaan tulijoilta. Ehkä kyse oli vain siitä, että Heny ei uskonut saavansa apua keltään taruolennolta, mutta ulkonäköpetti aikalailla. Sitä paitsi, ei demoneilla sellaista syytä ollut auttaa miestä. He eivät tunteneet tätä, eivät olleet velka tälle. Eivätkä varsinkaan poteneet mitään taka-ajatuksia miehen pään menoksi, joka olisi voinut olla hyvinkin totta. Monestihan jotkut voisivat ottaa tällaisen naivin käytöksen hyötykäyttöön ja käyttää henkilöä tuon lapsellisen uskollisuuden avulla.
Hetken Henry kasasi itseään ja sisarukset antoivat tälle kaiken ajan, jonka tuo tarvitsi siihen. Kunningas myöntyi, melkein otti ilolla vastaan tarjotun avun. Sitä olisi voitu sanoa naiviksi ja lapselliseksi, että joku näinkin korkea arvoinen lähtisi heti tuntemattomien mukaan. Se oli kuin lapsen tikkarin varastamista suoraan nenän alta, mutta Mauruksella oli täysin puhtaat ajatukset asiasta. Suoraan hänen ajatuksensa kulkivat, vaikka pieni oikopolku mahdollisesta isännästä huhuilivat sivuille, mutta mies katsoi suoraan, eikä antanut muiden ajatusten häiritä. Henry selitti pientä hämmenystään ja kertoi, ettei ollut ihan tottunut tällaiseen käytökseen tuntemattomilta. "Tarkoitat varmaan taruolennoilta", Maya korjasi kuninkaan sanoja. Jos tuo itse ei uskaltanut sanoa sitä, kyllä nainen lähtisi korjailemaan tapojensa mukaan ketä tahansa.

Korvauksista alettiin sen jälkeen puhumaan. Sisarukset katsoivat toisiaan. He eivät sinällään tarvinneet rahaa, koska he eivät sillä tavalla kuluttaneet sitä mihinkään. Vähäinen raha, joka ansaittiin tarvittaessa, kulutettiin vanhojen vaatteiden paikkaamiseen tai tekemiseen. "Emme tarvitse korvauksia. Ei tämä ole kuin pieni ele, jonka jaamme kanssanne", Maurus sanoi, mutta Henryn noustessa ylös ja vaatiessa saavansa korvata vaivannäön, Maurus nyökkäsi vain hitaasti. "Rahallista kiitosta emme tarvitse. Mikä tahansa muu, hyödyllinen asia riittää meille", Maurus sanoi rauhallisesti ja nyökkäsi sanojensa vahvistukseksi.
Sitten kuningas päätti varoittaa heitä, ettei hänen kanssaan kulkeminen ollut ehkä sitä turvallisinta. Kuului naurua. Maya pyyhki kyyneliään ja sai pienen tuuoppauksen osakseen Maurukselta. "A-a-anteekdi, en vain voinut pidättää nauruani", nainen pahoitteli ja kääntyi hetkeksi nauramaan äänettömästi itsekseen. "Suokaa anteeksi sisarelleni, hän ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta sinun ei tarvitse meitä varoitella mahdollisesta turvattomuudesta. Olemme palvelleet monia isäntiä ja emäntiä elämämme aikana, joten henkivartijan työ on hyvin tuttua. Takaamme niin sinun turvallisuuden kuin omamme. Sinun ei tarvitse huolestua siitä, että joutuisimme yllätetyksi", Maurus kertoi. Henry myös mainitsi, ettei ollut mikään nopein tai vahvin käveliä, kopauttaen puu jalkaansa. Tuo lopuksi vielpä meni kehumaan hieman itseään saavutuksella kävellä jonkin matkaa sellaisella jalalla.

"Tiedämme kyllä", demoni ilmoitti. "Kuulimme jo kaukaa puujalkasi raskaat askeleet, jotka eivät sointuneet pehmeisiin, toisen jalkasi askeliin", hän sanoi ja pienesti hymähti siihen. Hyväntuulisen tasolla kuitenkin. "Mutta jos missään vaiheessa tunnetta, etteivät voimanne riitä kävelemiseen saatika pystyssä pysymiseen, ilmoittakaa siitä. Kannamme tai pidämme tauon, oman mielipiteenne mukaan", Maurus kehotti. Hän ei pakottaisi ketään selkäänsä tai Mayan selkään, mutta hän kyllä pakottaisi istumaan alas tauolle, jos kuninkaan tila olisi sitä tarvitseva. Nyt Maurus ei kuitenkaan ajatellut lähteä millään tavalla liikkeelle. Kuningas oli varmasti uupunut pitkän matkansa jälkeen. Tämä oli sitä paitsi märkä ja varmaan nälkäinen, joten heidän ensimmäinen tehtävä oli vain löytää kuiva ja suojaisi paikka, missä voisi yöpyä. Päivällä, he jatkaisivat matkaa. "Etsimme ensin suojan, jossa voitte levätä ja kuivattaa vaatteenne. Me huolehdimme kyllä mahdollisen ruuan, jos sellaista tarvitsette", demoni ilmoitti ja antoi merkin Mayalle. Nainen ojensi kätensä miehelle ja muutti muotoaan, ensin kehon vääristyessä hieman spiraalimaiseksi ja muuttuen hopeaksi. Keihäs kädessä Maurus katsahti kuninkaaseen. "Lähistöllä on suojaisa paikka, se on muutaman kaatuneen puun alla, mutta se ei ole liian kaukana. Toivottavasti se kelpaa", Maurus kysyi ja lähti sitten hitaasti johdattamaan kunigasta, kerta tuo hitaasti käveli.

//:-----D PAHIMPIA PAINAJAISIA PUUTARHUREILLE. kattelee vaan ku kukat ropisee alas sitä mukaa kun kaksikko menee ja pussaa kukat ja pensaat xD kiusaa niit siel. Oki hyvä, sitten on oikein hyvä laittaa tää kännyllä kirjotettu ja keskiyöllä vieläpä tähän//
Mori
 

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 19 Maalis 2017, 19:46

“Noh, totta tuo”, Henry vastasi heti nyökäten Mayan huomautukselle. Taruolennoilta hän ei todellakaan apua odottanut, vaikkei itse koskaan ollut mitään heitä vastaan tehnytkään. Mutta, Scarlingtonien maine ja sodan huhut eivät antaneet kovinkaan paljon varaa selitellä itseään. Sitä paitsi, Henryn piti oikeastaan tyytyä siihen maineeseen, jos ei halunnut suututtaa kansaansa saatikka sitten kirkkoa liikaa…
Palkkio ei tuntunut kaksikkoa turhaan kiinnostavan, mikä sinällään pisti miettimään tilannetta paremmin. Totta kai se oli typerää näin suoriltaan suostua toisten matkaan, mutta eipä hänellä muita vaihtoehtoja ollut - paitsi jäädä tähän kivelle istumaan ja ihmettelemään. Mutta, kun kerta valuutta ei kelvannut, sai se pienen epäilyksen nousemaan pintaan. Toisaalta, olihan sitä tahoja jotka eivät vain yksinkertaisesti tarvinneet rahaa niin paljon, että sitä ottaisivat vastaan jokaiselta joka tarjosi. Mutta, Maurus kävi selventämään, että palkkion he kyllä voisivat ottaa vastaan, mutta eivät rahallista palkintoa tarvinneet tästä avunannosta. Henry nyökkäsi, pistäen sen mieleen ja jättäen asian sikseen. Eiköhän hän jotain keksisi kaksikolle palkinnoksi, kun sen aika tulisi. Jos sen aika tulisi, eiväthän he voineet olla varmoja pääsisivätkö elävänä perille tai kääntäisikö kaksikko sittenkin takkinsa hänelle.

Mayan naurahdus sai Henryn vilkaisemaan naisen puoleen, tuon kovin nopeasti pahoitellen reaktiotaan, siinä missä myös Maurus pahoitteli siskonsa äkillistä huvittuneisuutta. Henry hymyili vinosti, tietämättä mikä tässä niin hauskaa oli, mutta pian kävi selville että kaksikko oli tottunut vaarantamaan henkensä toisten puolesta ja kertoivat olevansa henkivartijoita. Se sai Henryn hymähtämään nyökäten, yllättäen kaksikon auttavaisuus tuntuikin ihan järkeenkäypältä. Tosin, yhä se palkkiosta kieltäytyminen arvuutti.
“Tehän tarkkoja olette”, Siniverinen naurahti, Mauruksen kertoessa heidän olevan jo tietoisia puujalasta.
“Yritän parhaani, tuskin tulee tarvetta kantamiselle sentään”, Hän lisäsi, tietämättä varsinaisesti mikä totuus oli. Hän ei mielellään tullut kannetuksi saatikka autetuksi kävelemisen suhteen. Hän halusi selvitä itse ja osoittaa muille ja ennen kaikkea itselleen, että kykeni elämään normaalisti puuttuvasta raajastaan huolimatta. Se oli myös haistattelua itse Aranille, joka varmasti oli odottanut Scarlingtonin perijän vain murtuvan ja luovuttavan jalkansa menetyksen myötä, mutta siihen Henry ei suostunut.

Sitten käytiin läpi suunnitelma siitä, mitä nyt tapahtuisi. Henryllä ei ollut mitään vastaanväittämistä lepäämisen suhteen, joten jälleen kerran lian peittämä siniverinen ain nyökkäsi. Enemmän häntä kiinnosti sillä hetkellä Maya, joka muotoaan kävi muuttamaan takaisin keihääksi, joka alunalkaen oli ollut. Eihän Henry nähnyt kunnolla toimitusta, mutta sentään jonkinverran erotti tapahtumia hämärässä metsässä.
“Tässä tilanteessa minulla ei liene varaa nirsoilla suojan suhteen”, jälleen Henry naurahti pienesti, Mauruksen kertoen suojasta joka lähettyvillä sijaitsi, “Olen aikanani kyllä yöpynyt yksin metsässä milloin missäkin, ei minua haittaa millainen suoja on. Kunhan nyt edes mahdolliselta sateelta ja kylmältä suojaa. Ja mitä tulee teitittelyyn, voit jättää sen kyllä pois... Ei täällä korvessa kukaan ole etikettitapoja tarkkailemassa”, siniverinen jatkoi naurahtaen, samalla kun liikkeelle lähdettiin. Käveleminen tuntui entistä raskaammalta, johtuiko se sitten siitä että voimat olivat kuluneet lähes loppuun. Hän myös tunsi palelevan normaalia enemmän, olon ollen muutenkin kokonaisuudessaan kurja. Ehkä se johtui vain uupumuksesta, ruhjeista ja likaisista, osin märistä vaatteista. Kunnon lepo ja eiköhän kaikki olisi taas kunnossa…
“Anteeksi uteliaisuuteni”, Henry aloitti kävelyn ohessa, koittaen parhaansa mukaan pysyä Mauruksen tahdissa, “Mutta mitä te mahdatte olla? Kätesi oli uskomattoman lämmin, joten sen ja sarvien perusteella olisin ensimmäisenä veikannut lohikääremitä, tai sen verisiä… Osuinko lähellekään oikeaa?”.


// Puutarhurit tulee aina talikot tanassa vastaan häätämään kaksikkoo jos meinaavat lähellekään kukkivia ruusuja tulla (DD KUKKA PARAT! Ja herran jestas mä en oikeesti käsitä miten te pystytte kännykäl kirjottaan noin hienosti ja pitkästi ja upeesti ja asdlke. Itte jos yrittäisin ni mul kestäis varmaan viis vuotta saada ees kaks kappaletta aikaseks :'DDD MUN SORMET EI VAAN OO TEHTY KOSKETUSNÄYTÖILLE //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Mori » 19 Maalis 2017, 21:38

Henry totesi, että he olivat tarkkoja. "Imartelet meitä", Maurus totesi siihen vitsikäänä ja tuhahti hyvän tuulisesti. Kantaminen ei kuitenkaan käynyt kuninkaalle, kai tuon piti jonkin näköinen arvokkuus säilyttää elämässään. Toisaalta ei Maurus niinkään käynyt miettimään, oliko mies rampa vai ei, hän ajatteli sitä vain kuninkaan arvokkuuden kautta. Toki kävihän se miehen mielessä, että toinen oli tavallaan rampa, mutta kuinka rampa erottui muiden joukosta kuin pienesti liikkumista estävällä asialla, muutenhan tämä oli täysin samanlainen kuten kaikki muu. Ei erilaisuutta tullut pelätä, eikä alentaa, niinhän se tasa-arvokin toimii.
Onneksi kuningas ei ollut näitä henkilöitä, jotka eivät pitäneet yöpymistä taivasalla, vaikka sekin oli jo sanoin kuvaamaton kokemus. Sitä sisarukset olivat myös tehneet joka ikinen yö, kun olivat astuneet ulos luolastaan. Katselleen pilkkoi pimeässä kauniita tähtiä, jotka eivät muuttuneet edes silloin kuin kaikki muu tuntui muuttuvan heidän ympärillään. Aina se sama tähti taivas, joka katsoi heitä takaisin. Siinä vaiheessa myös demoneista tuntui hyvin pieniltä. Henry selitti Maurukselle, että oli aikanaan yöpynyt metsässä, joten se ei ollut kovin tuntematonta loppujen lopuksi, eikä tuolla siten ollut mitään valittamistakaan, kunhan suoja takasi hieman lämpöä ja suojan ylipäätään. Maurus päätti olla ilmoittamatta mahdollisesti lämmön lähteestä kuninkaalle ennen suojaan saapumista. Toki vaihtoehtoina olivat itse tulen tekeminen, mutta myös Mayan keho oli vaihtoehto, eikä nyt puhuttu sillä seksuaalisella tasolla, vaan aivan siinä vieressä istumisella ja jakamalla omaa kehon lämpöään, jota demoneilla oli hyvin, hyvin paljon.

Henry ei kuitenkaan pitänyt siitä tai no enemmäkin pyysi, että teitittelyt jätettäisiin pois. "Olen pahoillani, kohteliaat etiketit tulevat automaattisesti suustani, kun puhun itseäni korkeampi arvoisille, mutta jos sinuttelu on arvon ylhäisyydelle hyväksyttävää, palaan takaisin normaaliin puhetyyliin", Maurus sanoi pienesti virnistäen. Hänen silmänsä tarkkailivat hiljaa miehen kehoa ja tuon kasvoja. Jokaista pientä liikettä, jonka toinen teki ja sitten hetken päästä Maurus vei katseensa takaisin eteens. Vaikka kuinka hitaasti demoni yritti kävellä, tuntui kuningas pyrkivän hänen vauhtiinsa, ehkä hän oli vain liian pitkä ja nopea luonnostaan. Ehkei hän osannut hidastaa tarpeeksi, että ihminen pysyisi hänen mukanaan.
Pienen hetkellisen hiljaisuuden rikkoi Henryn utelias kysymys siitä mitä rotua sisarukset edustivat. Mies yritti saamien vihjeidensä mukaan päätellä ensin mitä rotua he edustivat ja veikkasi sitten lohikäärmeitä. Kuningas tiedusteli lopuksi, että oliko osunut lähellekään lainkaan. "Et oikeastaan", Maurus sanoi itsekseen hymyillen sekä huvittuneena. "Enemmänkin kirkkokunnat vihaavat meidänlaisia", hän totesi vihjailevasti. "Olemme demoneja, jos se sinua niin vaivaa, emme lohikäärmeitä", hän sanoi ja katsahti sitten nähdäkseen kuninkaan reaktion. No yleensä, kun jolle kulle kertoi, että oli demoni, nuo tuntuivat lyövän kätensä yhteen ja toteavan palasten loksahtelevan yhteen. Sen jälkeen nuo kohteliaasti loittonivat heidän seurastaan, mutta kirkkokunnan henkilöt yrittivät viskoa pyhällä vedellä ja risteillä, mutta joskus vesi oli vain tavallista vettä, jota henkilöt uskottelivat olevan pyhää. "Rotumme on enemmän yöeläjiä kuin päiväaikaan, mutta sen syyn kyllä saat selville sitten, kun nuotion valo antavat väriä tähän pimeään yöhön", Maurus totesi arvuuttelevaan sävyyn ja siirsi sitten katseensa eteenäin.

"Tuolla, pian saat levähtää", hän totesi ja osoitti lähemmäs tulevaa suojaa. Paikalle saavuttiin ja Maurus varmisti ensin turvallisuuden ja sitten antoi kuninkaan mennä sisemmälle kaatuneiden puiden ja kivien luomaan, tuulelta suojaavaan koloon. Maurud kuitenkin jäi hetkeksi ulos, hän keräsi keihästä pidellen kuivia, kuolleita oksia ja sen jälkeen kaivoi maahan matalan kuopan. Oksat tiputeltiin kuoppaan ja niiden päälle ripoteltiin pienempiä, kuivia risuja. Sitten mies kaivoi vyöltään tulten tekoa varten hakattavia esineitä ja pian kipinä sytytti kuivat risut. Ensimmisenä ei näkynyt mitään, kun tuli leimahti ja sen jälkeen tumma hahmo, jonka kasvoille valo yritti saada tavan omaista ihon väri epäonnistuen totaalisesti. Ainoastaan hehkeät, vihreät silmät tuntuivat loimuavan tulen värin mukana.
Keihäs hänen kädessään alkoi vääntyä ja pian se muuttui takaisin naiseksi. "Aaah, et sinä voi kuningasta tuolla lailla laittaa tuonne", nainen kävi ensimmäisenä sanomaan ja asteli sisälle koloon Henryn viereen. "Ensinnäkin sinun vaatteesi ovat vielä hieman märät ja likaiset, riisuisitko?" Maya pyysi vaativaan sävyyn, mutta ei sillä tavalla, että se olisi liian rajan ylittävää. Maurus sillä aikaa riisui takkinsa. Tulen valo antoi varjostuksensa miehen hoikalle yläkeholle, joka nyt osottautui paljaaksi kuin kesä neidon keho lammella. Lihaksia näkyi, mutta Maurus ei kuitenkaan tullut hirveän lähelle, saatika sisään koloon, vaan antoi takkinsa Mayalle, joka sitten vuorostaan tarjosi sitä Henrylle. "Pistä tämä päälle, suojaa sinua edes hieman, niin saisin ainakin pyykättyä vaatteessi ja kuivatettua ne nuotion olessa tarpeeksi lämmin", hän selosti ja asetti Mauruksen takin miehen jalkojen ääreen ja poistui sitten kolosta. "Emme katso, yksityisyyttähän tässä pitää olla", nainen sanoi vinkaten kiusoittelevasti silmään.

//Voi ei, sitten ne menee ain yöisin sinne syöpöttelemään ;) Puutarhurit nukkuu sillon. KUULE. Kännyllä kirjoittaminen on tullut tuolta kasiluokalta, ku oon tehnyt sitä siellä sellai 24/7, et vikkelät sormet yms, mut kyl niitä kirjoitusvirheitä edelleen aina tulee, siks pitää käydä teksti huolella läpi :D Siinäkin menee hetki, mut kyl tykkään ite kirjottaa konella näit vastauksia ku kännykkällä, tiedostan paremmin kuin pitkiä näist sitten loppujen lopuks tulee :DDD//
Mori
 

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 26 Maalis 2017, 13:36

"No jos teitittely on sinulle helpompaa ja luonnollisempaa, en aio estää. Mutta sinuttelu käy ihan hyvin", Henry naurahti jälleen Maurukselle, aikomatta toista pakottaa teitittelemään saatikka sitten sinuttelemaan. Miten toinen itse halusi, Henrylle se oli se ja sama näin keskellä korpea.
Kävi myös ilmi, ettei Henry ollut arvauksineen osunut lähellekään totuutta. Eipä se häntä haitannut, mantereella kun oli niin paljon kaikkea, mitä hän ei vielä ollut edes nähnyt, joten ihmekös tuo jos hän ei jokaista elämänmuotoa tunnistanut. Mutta siitä kumpusi uudenlainen mielenkiinto, mitä kaksikko sitten mahtoi olla, jos ei lohikäärmeiden sukua. Sekin selvisi samaan syssyyn, Mauruksen kertoen heidän olevan demoneita. Henry naurahti ensin pienesti, sitten toisen kerran paremmin, samalla kun päätään pudisteli kävelyn ohella.
"No se on kyllä yllättävää...", Hymisten kylmästä kalpeaksi käyvä kuningas tokaisi, lähinnä itsekseen huvittuneena. Demoneita, totta kai. Mihinkäs muuhunkaan hän olisi sattunut törmäämään. Hauskinta hänen mielestään tässä on se, että jälleen kerran juurikin demoni osoitti hänelle ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Totta kai Henry aikoi pitää varansa eikä sokeasti vain luottaa demoneihin, ei hän tyhmä ollut, mutta ei hän myöskään aikonut noita tuomita rotunsa saatikka ulkonäkönsä takia – vaikka eihän hän vielä kunnolla ollut kaksikkoa edes nähnyt.
"Arvelinkin teidän olevan yö eläjiä, teille kun ei pimeässä liikkuminen saatikka minun tarkkailu kauempaa tuottanut mitään ongelmia", Henry hymähti Mauruksen tarkentaessa heidän rotunsa olevan tottunut yöelämään. Tuskin päiväolennot nyt noin tarkasti osasivat ketään arvioida lähes säkkipimeässä metsässä!

Pian he kuitenkin lähestyivät suojaa, josta kaksikko oli puhunut. Henry sai siristää silmiään, jotta olisi edes jotain edessä hahmottanut, hyvä jos näki paria metriä pidemmälle tässä pimeydessä. Mutta ei aikaakaan, kun he viimein saapuivat sille suojapaikalle, Mauruksen antaen siniverisen astua edeltä suojaan. Henry asteli peremmälle ja istahti alas pienemmälle kivelle jalkaansa lepuuttamaan, siinä missä demoni jäi vielä suojan ulkopuolelle pyörimään ja jotain puuhaamaan. Pianpa sekin selvisi, kun Maurus kyhäili paikanpäälle nuotion ja sytytti tulen valaisemaan ja lämmittämään ympäristöä. Se oli tervetullut lisä tilanteeseen, Henryn viimein nähden kunnolla minkälaisessa seurassa oli. Se katse viipyikin pidemmän tovin Mauruksessa, Henryn koittaen kunnolla hahmottaa tuota sysimustaa olentoa. Vasta kun Maya suunsa avasi, vilkaisi Henry naisen puoleen, joka muotonsa takaisin humanoidiksi oli vaihtanut. Hymähtäen siniverinen vilkaisi vaatteitaan, jotka näin hämärässä valossa näyttivät kovinkin surkeilta, likaisilta ja kosteilta, kuten Mayakin toi esille.

"Lienee hyvä ajatus", Henry naurahti pienesti, uupuneesti Mayan ehdotellessa, että siniverinen riisuisi märät, likaiset vaatteet yltään, tarjoten siinä samalla Mauruksen takkia siksi aikaa ylle pistettäväksi. Pienen tovin Henry aprikoi tilanteen suhteen, sivusilmällä silmäillen Mauruksen puoleen omissa aatteissaan. Lopulta kuitenkin lähtien riisumaan, ainakin päällimmäiset kerrokset pois. Ylle jäi alusvaatteet ja päällyshousujen alla olleet löysät housut, muut vaatteensa hän kiskoi yltään ja veti sen Mauruksen takin ylleen. Takki tuntui yhä kovinkin lämpimältä, eikä Henryllä ollut mitään valittamista sen lämmön suhteen. Se tuntui suorastaan taivaalliselta tähän väliin, kun yön pikkupakkaset olivat jo pidemmän tovin kroppaa nipistelleet. Sen palelemisen myötä Henry ei edes ollut tietoinen niistä pahemmista ruhjeista ja haavoista, joita oli saanut maavyöryn myötä. Ei hän sentään verta vuotanut, enää, mutta jossain vaiheessa ne haavatkin piti katsoa.
"Sattumaltako täällä päin metsää olitte liikkeellä?", ylisuureen takkiin kääriytynyt siniverinen tiedusteli, "Vai asutteko jossain täällä päin?".



// Aamulla kaikki herää vertahyytävään karjasuun kun puutarhurit näkee tuhon! Sit sieltä tulee joku vihanen setä talikon kans Mauruksen ja Mayan perään. Njoo, mäki ennemmin koneel kirjotan :'D Parasta imo on kirjottaa läppärillä, emt mikä siinä on mut läppäril kirjottaminen on ihan oma kokemuksensa. Silti ropetan yleensä pöytäkoneel ku täs sentään on word :DDD Pakko kirjottaa vastaukset aina ensin wordiin ja sit vasta heittää forkalle. MÄÄKIN OSAISIN KIRJOTTAA NOPEESTI KÄNNYL jos ois ihan semmonen kännykä mis on fyysiset näppäimet eikä kosketusnäyttö kamaa. Mul jopa on viel semmonen kännykkä tallella, mutku sil ei oikeen pääse mukavasti selaan foorumia, eikä siinä oo watsappia jne ni se lienee ainoo syy miks käytän kosketusnäytöllistä :---D //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Mori » 26 Maalis 2017, 15:36

Henry näytti hieman kalpenevan, liekö se sitten syy, että he olivat demoneita vaiko oliko ilma alkanut käymään liian kylmäksi kuninkaalle. Toisaalta eikö silloin juuri pitäisi poskien punertue eikä kalveta? Maurus ei aivan ollut täysin varma siitä, miten ihmisten kehot toimivat, jos hän vertasi omaansa, koska demonien kehoihin ei kannattanut koskaan verrata kenenkään kehontoimintoja. Se oli suurikin virhe, kerta demonien kehot eivät olleet millään tasolla samalaisia.
Kun Henry oli asettunut aloilleen, riisunut ja kääriytynyt vielä hyvin lämpimään takkiin tämä näytti tarkkailevan sisaruksia. Maya oli Henryn vieressä kuin käärme, joka hitaasti alkoi lähentyä kuningasta, mutta ei juuri koskenut toista. "Älä pelkää, minä vain tuon hieman omaa lämpöäni jos sallit", nainen ilmoitti ja laski tutkivan katseensa kuninkaan kehoon, joka saattoi olla ehkä vähän kiusallista, sillä nainen ei tehnyt mitään häpeän tai nolostumisen ilmeitä, vaan vanhana kääkkänä osasi tutkia mahdolliset vammat ja muut sellaiset. Lisäksi naista kiinnosti ihmisten kehot, oli hän opiskellut aika lailla Mardukin opetuksissa monien rotujen kehoista sekä taudeista. Hänellä oli tietoa ja kokemusta.
Samaan aikaan Maurus kohensi tulta ja siirsi suojuksiaan, jotka takin lähdettyä olivat tullet esiin. Kun tuli oli tarpeeksi hyvä Maurus siirtyi lähemmäs koloa, jossa kaksikko oli. Hän ei kuitenkaan koskaan astunut sisään, mikä saattoi vaikuttaa oudolta. Hän ei tullut onkalon suuta lähemmäksi vain turvallisuus syistä. Olisi aika riski altista tulla sisään ilman rihman kiertämää ylä kehossa ja sitten pyyhkiä kuninkaan muistot ikiajoiksi, jos tämä joutuisi pitkäänkin kosketus kontaktiin hänen kanssaan.

Henry kysyi olivatko sisarukset sattumalta täällä päin, kerta oli heihin törmännyt. "Emme alkujaan täällä pyörineet, kiinnostuimme vain kun täältä päin, hieman edemmäs oli tapahtunut juurikin sinun tilanteesi. Olemme uteliaita, vaikkakin vanhoja olentoja, mutta silti maailma jaksaa aina yllättää", Maurus totesi pienesti hymähtäen. Hän hymyili kuninkaalle ja vilkaisi siskoonsa. Maya antoi merkittävän katseen veljelleen. "Tarvitaan vettä, liinoja ja lääkekasveja, jos tiedät mistä puhun Maurus", Maya listasi antaen jokaiselle listaan kuuluvalle asialle sormensa. Toki olihan se aika outoa, että nainen ei juuri mitään kantanut mukanaan, mutta jos kantaisi eivät ne pysyisi hänen muutonksensa mukana tämän päällä.
Maurus nyökkäsi ja hitaasti suoristi itsensä kolon suulta. "Tulen pian", Maurus ilmoitti ja jätti sitten kaksikon kuin ei mitään. Ei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä, että nuotio houkuttelisi vieraita. Enemmänkin Maya vain innostuisi ja saisi aiheen lähteä päälle. Mayasta puheen ollen tämä vilkaisi uupunutta kuningasta. "Olemme nopeita, joten ei hänelle mene kauaa, lisäksi sinun olisi parempi mennä makuulle, niin saan katsoa tarkemmin ruhjeesi, sillä niitä löytyy ainakin, jos katson vaatteitasi", hän totesi ja vilkaisi maata. Se oli kuiva, mutta ehkä Henry ei tahtonut asettua makaamaan likaisella maalle. Maya siitä sitten tottuneesti riisui paitansa, jonka alta kuitenkin paljastui ohut toppi ja sen päältä rintasuojus. Hän asetti mustan paitansa maahan ja taputti sitä sitten ilkikurinen virne kasvoillaan. "Kas niin, nyt teidän ylhäisyytenne voi asettua makaamaan", hän ilmoitti. Hetki siinä meni, kerta naisella oli omat tapansa kertoa, mikä saattaisi hieman hämentää ja pelottaa. Sinä aikana Maurus oli löytänyt asiansa, asioinut yöllä tai sitten itse järjestänyt asiat, nyt hän oli palannut.

Demoni ilmestyi kuin tyhjästä nuotion antaessa valoa tulevalle. Mies ei kuitenkaan astunut koskaan onkaloon, vaan hitaasti pieni vati täynnä vettä hivutettiin sisään. Sen jälkeen tuli liinat ja kasvit. Maya kiitti veljeään ja ryhtyi sitten tutkimaan kunnolla Henryn ruhjeita."Jos mietit niin Maya on myös lääkäri, hän on saanut korkean koulutuksen", Maurus ilmoitti Henrylle, jos tuo epäilisi pikkusiskon kykyjä paikata miestä. Maurus ilmestyi vielä kerran onkalon suulle ja ojensi jotain kasveja sisarelleen. Ne eivät olleet mitään lääkekasveja, vaan näytivät enemmänkin heinältä ja lehdiltä sekä pieniä kukkien nuppuja. Nainen siirsi ne hieman sivumpaan ja hymyili kainosti.
Sillä aikaa kun Maya saisi siistiä kuninkaan ruhjeet Maurus piti tulta ja suukotteli kasveja aina välillä. Hänä söi nälkäänsä. Sielu kerrallaan katosi häen suuhunsa ja kasvien kuolleet kuoret muuttuivat tummiksi ja varisivat hentoina palasina maahan, kunnes tulen kuumuudesta luotu ilma nosti ne nuotion ylle leijailemaan. Vain tähtitaivas katsoi heitä takaisin. Ei ollut mitään sanottavaa keskusteltavaa. Henryn pitäisi vain antaa kaksikon tehdä työnsä ja nukkua uupumus pois, ellei Maya löytäisi jotain, josta voisi näkättää kovaan ääneen kuninkalle.

//XDDDD Maurus ja Maya muuttuu aina aseiks ja sit menee ase varastoon piiloo päivisin. Vältelee niit puutarhureit aina joka kulmassa ties missä asennoissa. Joo läppäri mullakin on ja sillä kirjottelen. Hauskaa on ku meen kirjottaa koulun koneelle ja sit kirjotan sairaan nopeesti nii kauhee naputus vaan kuuluu xD Kerran kaverit tuli kysyy mitä kirjottelen XD Mut joo joskus tein kans niin, et tein wordiin ja sit siirsin tänne, mut jotenkin oon alkanu vaan kirjottamaan tähän suoraan foorumille, ku ei tarvii aina sivuja vaihdella, et tietää mitä kirjottaa toisen vastausta kohden. JUUU KÄNNYKKÄ. Noooo en oo koskaan tajunnut niit mini tietokone näppäin kännyköitä. Must ne on hauskoja mut en mä sellasella osais kirjottaa O___O Jooo tiedän tunteen, et kylhän noi vanhat hyvät kännykät on hyvin, mut tarvii just nää kaikki hienot uutuudet yms XD//
Mori
 

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 26 Maalis 2017, 18:48

Mauruksessa lähinnä pysynyt katse kääntyi Mayaan, kun nainen lähemmäs hivuttautui ja ilmoitti tuovansa omaa lämpöä lähemmäs.
"Ei taitaisi olla kovin kohteliasta sellaisesta tarjouksesta kieltäytyä", Henry hymähti naiselle, ei hän aikonut toista estää. Kunhan nyt ei ihan iholle tulisi tai epäsopivasti lähtisi koskemaan, siihen Henry vetäisi rajan. Moisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa, tummahipiäisen naisen pitäen sen hajuraon ja tyytyen vain tuijottelemaan siniveristä. Miksi, sitä Henry ei ihan heti ymmärtänyt, mutta ei varsinaisesti ollut moksiskaan Mayan tuijotuksesta. Kyllähän hän itsekin saattoi jäädä tuijottamaan muita, jos oli kiinnostunut erinäköisistä elämänmuodoista.
Katse kääntyi takaisin Maurukseen, tuon kertoen etteivät he täällä alkujaan pyörineet, mutta olivat aikaisemmin kiinnostuneet yhteenotosta ja sen myötä eksyneet paikanpäälle. Henry nyökkäsi, varmasti moni muukin oli uteliaisuuttaan lähemmäksi tullut.
"Kai se oli sitten onni onnettomuudessa, että törmäsin teihin enkä mihinkään vihamielisempään tahoon... Tai petoihin", Siniverinen hymähtikin, aivan varmasti verentuoksu ja ruhot tapaturmapaikalla olivat houkutelleet paikalle jo jonkinlaisia petoja, jos ei muuta, niin susia.

Ennen kuin Henry keskustelua ehti jatkamaan, ilmoitti Maya heidän tarvitsevan vettä, liinoja ja lääkekasveja. Hölmistyneenä Henry vilkaisi naisen puoleen, siinä missä Maurus lähti paikanpäältä hakemaan siskonsa listaamia tarvikkeita. Siinä sitten myös selvisi mistä oli kysymys ja miksi Maya oli häntä äsken niin tarkkaillut, Henryn naurahtaen pienesti jälleen.
"Niin no, ei sitä kallionseinämää tiputa ilman muutamaa mustelmaa tai ruhjetta", Niskaansa hieraisten Henry tokaisi, siinä samalla vilkaisten itseään paremmin. Kylki jolle hän oli tippunut tuntui ainakin hellältä ja varmasti se puoli kropasta omasikin ne pahimmat ruhjeet. Tuskin mitään oli murtunut, sellaisen kivun Henry olisi kyllä huomannut.
"No jos se helpottaa sinun toimiasi", Siniverinen tuumi makuulleen menosta, seuraillen kuinka Maya paitansa riisui ja maahan asetteli. Tuntui jotenkin epäreilulta, kuinka kaksikko hänestä niin hyvää huolta piti ja oli valmis näinkin perusteellisesti häntä auttamaan. Totta kai Henry avun otti vastaan, mutta halusi sen myös maksaa takaisin sitten, kun sen aika olisi.
Kuningas teki kuitenkin työtä käskettyä ja laskeutui kiveltä maahan istumaan, samalla riisuen sitä Mauruksen lainaamaa takkia yltään sen verran, että Maya paremmin näkisi mahdolliset ruhjeet ja haavat. Kuten Henry oli arvellut, toinen kylkensä oli naarmuilla, osin hiertynyt vereslihalle ja lähes täysin tumma mustelmista. Haavat jatkuivat myös selän ja hartian puolelle, käsivarresta puhumattakaan. Muualla ei niin pahaa jälkeä näkynyt, mitä nyt mustelmia siellä täällä ja varmasti huomenissa olisi paikat hellänä.

Viimein Maurus palasi takaisin suojalle, siinä missä Henry lopulta asettui makaamaan, lähinnä sen terveen kylkensä varaan.
"Niin vähän arvelinkin – tai ainakin arvelin hänen osaavan ensiapua", Henry vastasi, katsellen demonikaksikkoa. Varsinkin Maurusta, joka lähti syystä tai toisesta suukottelemaan kasveja, jotka näyttivät kuihtuvan korpuksi sen suudelman myötä. Tietenkin se kiehtoi siniveristä, mutta uupumukseltaan Henry ei jaksanut lähteä kyselemään asiasta mitään. Kaiketi se oli heidän tapansa hankkia ravintoa? Tai sitten jonkinlaista ajanvietettä, ei Henry osannut sanoa... Hänen pitäisi kysyä asiasta. Mutta myöhemmin, nyt kun makuulleen oli eksynyt, tuntui se uupumus iskevän kahta kauheammin, siniverisen lopulta jääden vain tuijottamaan tyhjyyteen edessään, antaen Mayan hoitaa haavansa. Siinä samalla hän pyrki tietenkin pysymään mahdollisimman hyvin paikoillaan, jotta naisen olisi helpompi toimia.
"Te olette uskomattoman lämpimiä...", Lähes puoliuninen siniverinen mutisi ohimennen, selvästi koittaen keskittää viimeiset energianrippeensä siihen, että hereillä pysyisi. Tuntui rumalta nyt vain nukahtaa, vaikka se lieni täysin ymmärrettävää päivän tapahtumien myötä. Kaiken lisäksi se pieni ääni takaraivossa varoitteli, ettei ehkä ollut kaikkein fiksuin hetki vain nukahtaa, kun tuntemattomien demonien seurassa oli. Mutta kun uuvutti niin uskomattoman paljon, puhumattakaan siitä vilusta joka yhä päälle puski. Hänellä taisi olla kuumetta, syystä tai toisesta, siltä se ainakin tuntui.


// :'DDDD Puutarhurit ihmettelee mihin perseeseen ne aina ehtii pakoon! Mystiset puutarhan tappajat! Ja apua :'DD Hirvee naputus vaan käynnissä. MUT NIIN PITÄÄKIN! Sillon ku ropetetaan ni sillon myös ropetetaan. Eiku. Mul taas on toisin päin, alun alkaen kirjotin suoraa tähän forkan tekstikenttään mut sit oon vaihtanu wordiin, sinne ku voi myös tallentaa kivasti keskeneräset vastaukset. JA NIINPÄ! Hienot uutuudet pitää olla kännyköissä, sen verran teknologian orja olen //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Mori » 26 Maalis 2017, 20:15

Henry asettui toiselle kyljelleen ja siitä sitten hyvin tottuneesti Maya hieman tarkasteli haavoja. Hän pyyhki niitä kostealla liinalla ja asetti niiden päälle lääkeyrteistä tehtyä uutetta, jonka hän kuitenkin hieroi haavojen sivuille, eikä itse haavan päälle, kerta se vain tukkisi niiden ilman saannin. Mayalla tosin oli omalta takaa sidetarpeita, joilla hän sitten tottuneesti sitoi miehen selkää ja käsivarren. Siinä samalla kuningasta katsoessa tämä näytti väsähtäneen niin paljon, että uni ja uupumus alkoivat painamaan tämän silmiä ja hartioita. Maya kuitenkin oli saanut tehtyä hoidettavansa ja auttoi miestä asettumaan makuulle. Siinä samalla kuitenkin Maya tarkisti vielä toisen jalan, joka nyt oli terve. Hän paineli sen läpi ja tutki mahdolliset möykyt ja mustelmat, mutta miehen jalka ei näyttänyt kärsineen yhtä pahasti kuin yläkroppa. Kai kuningas oli sitten ylväästi lentänyt olalleen.
Mauruksen syödessä viimeisiä kasvejaan kuului Henry toteamus heidän olevan uskomattoman lämpimiä. "Kuollettavan lämpimiä teidän ihmisten kehoonne", hän vastasi pienesti naurahtaen. Ihmiset olivat niin paljon erilaisempia kuin ihmiset. Maurus oli aina miettinyt, kuinka paljon he oikeastaan erosivat toisitaan ja no, hän oli ylpeä omasta rodustaan, mutta vanhana miehenä kesti myös haukkumiset taruolentona sekä demonina olemisesta.
Maya laski kätensä Henryn otsalle, josta se valui tämän niskalle, oli vaikeaa tutkia jonkun alhaisempi lämpöisen kehon lämpötilaa, kun omasi on paljon korkeampi. Toisaalta Maya oli erikoistunut kyllä tunnistamaan, olihan se osa lääkärin työtä. Hän tiesi suurin piirtein, mikä oli terveen ihmisen lämpötila. Kuningas tuntui hieman kyllä lämpimämmältä mitä ihmisten pitäisi. "Hmmmm, hänellä taitaa olla hieman kuumetta", Maya huikkasi Maurukselle, joka käännähti noihin päin. Tämä vilakaisi ensimmäisenä kuningasta sitten sisartaan. "No ehkä meidän pitäisi tehdä sen eteen jotakin?" Maurus tuumi, antaen vinon hymyn piirtyä kasvoilleen. Kuului tuhahdus siskon huulita, mutta kysymys sai myöntävän nyökkäyksen.

Lopulta Maya peitti kuningasta paremmin veljensä takilla ja kuiskasi tuon korvaan. "Nuku vain, valvomme vierelläsi, emme me sinulle mitään tee", hän sanoi. Ehkä lause kuulosti hieman hassulta, mutta kyllähän sitä piti vakuutella. Olihan tämä mies merkittävä ihmiskunnalle. Maurus katseli toimitusta ja pudisteli vain päätään siskolleen. "Tuollako sitten vakuuttelet hänet?" hän kysyi, mutta ei jatkanut sen enempää väittelyä, vaan nousi ylös. Demoni otti syvään henkeä ja puhalsi yhtä syvään ulos. Sitten demonin päähän kiertyi sarvet ja miehen vihreät silmät vilkuilivat holtittoman näköisenä ympäristöä. Sitten Maurus vain sähäti johonkin suuntaan, näyttäen valkeita hampaitaan. Kuului uikahdus ja tassujen kaikonta, kun pieni susilauma laukkasi pois lähistöltä. Eläimet eivät pitäneet heistä. Ei heitä oikein voinut haistaa ja muutenkin rodun edustajista osa söi eläinten sieluja. Heidän demoninen aurakin oli osasyy asiaan, ehkä se vaikutavin.
Maurus oli vain pelästyttänyt sähinällään uteliaat silmät pois. Näin hän oli tehnyt lähiympäristötä hieman turvallisemman. Kunhan ympäristö olisi turvallinen, voisi Henry nukkua rauhallisesti uniaan sekä ehkä potea heikkoa oloaan. Ei tämän tarvinnut heidän seurassaan näytellä vahvaa, vaikka se olisikin itsepuolusmekanismi, kerta tuntemattomia he olivat. Totta puhuen, kaksikolla ei ollut minkäänlaisia taka-ajatuksia, ellei mahdollista isäntävaihtoehtoa laskettu, mutta se olisi huomisen huolia. Ainakin niin kauan kunnes Henry saattaisin ihmisten luokse.

Maya liikahti Henryn viereltä viimein ja tuli ulos. Nainen venytteli hieman ja lähti sitten matkaan. Ei tarvittu sanoja siitä kumpi sisaruksista tällä kertaa lähti hakemaan asioita. Maurus jäi pitämään tulta ja vahtimaan kuninkaan unta. Hän asettui istumaan takaisin onkalon sivuun, niin että hänen hartijansa, osa päästään ja toinen kätensä näkyi sisäpuolelle tai no enemmänkin hahmo. Olihan mies aika tumma tässä, kun valo tuli hänen suunnastaan. Jos kuningas heräisi ja luulisi heidän jättäneen tämän luonnon armoille, voisi Maurus vain huikata, että tässä hän oli. Tosin, hän ei voinut jakaa keholämpöään miehelle, koska ei voinut ottaa riskiä mahdollisten muistimenetyksien kanssa.
Ehkä tunti oli kulunut ja Mauruskin oli sulkenut silmänsä, vain kuulon kanssa hän seurasi ympäristöään, mutta jos päiväsaikaan pitäisi jatkaa, heille suotu suoja väistyisi. He näkyisivät helposti päiväsaikaan, elleivät he kulkisi varjojen mukana. Kuului rahinaa ja Maurus avasi silmänsä nähdäkseen vain sisarensa tulevan kassin kanssa. "Kävin kylässä, hain peitettä ja lääkkeittä", nainen sanoi hymyillen ja sujahti sen jälkeen vain sisään. Maya heilautti peitteen Henryn päälle ja sen jälkeen vain odotti. Mies saisi lääkeensä, kun olisi mahdollisesti hieman enemmän hereillä.

//:----------------D Niin tekee. Sulautuu sinne linnan pimeimpiin solkkiin ja sit vaan käy öisin vähän tuhoamassa lisää XD Joo kauhee nakutus kuuluu. KYLLÄ. Ropetetaan sydän pöydällä. No siis mul oli kai joskus niin et foorum ja sit word ja sitten taas foorum. Nii voi :D Se on aina ihan kauheeta ku sivu pugaaa ja sun teksti on kadonnut, mut toisaalta kone on sen verran kiva, et laittaa takasin päin niin on tekstitkin tallella :D MEISTÄ TULI TEKNOLOGIAN ORJIA//
Mori
 

Re: Allies of the night

ViestiKirjoittaja Aksutar » 18 Huhti 2017, 23:33

Henry hymisi vain pienesti Mauruksen huomautukselle kuolettavasta lämmöstä. Ei Siniverinen enää jaksanut paljoa sanoa tai reagoida, kaikki tuntui niin utuiselta ja ajatukset laukkasivat miten sattuu, puhumattakaan keskittymiskyvystä, joka jossain toisessa ulottuvuudessa harhaili. Voi kuinka hirveältä se tuntuikaan olla tällaisessa tilassa, puolustuskyvyttömänä, tuntemattomassa seurassa. Toki sisaruskaksikko oli vakuutellut, ettei heistä ollut mitään vaaraa siniveriselle, mutta mistä Henry voisi olla varma? Ei mistään. Ehkä kaikki tämä oli vain valetta, demoneiden tuuditellessa häntä turvallisuuden tunteeseen, ennen kuin iskisivät. Kamala ajatus sinällään, mutta eipä hänellä muuta vaihtoehtoa ollut. Joko hän luotti demoneihin tai ei, joka tapauksessa hän oli kuollut kaksikon käsissä, jos tummahipiät päättivätkin hyökätä. Mutta kenties naiiviuttaan Henry päätti luottaa heihin, koitukoot se luottamus hänen lopukseen sitten tai ei.

Sentään Maya osasi sitoa haavat ja katsoa siniverisen kuntoon, siinä sitten testaillen kuninkaallisen otsaa kuumeen varalta. Henry vain tuhahti pienesti ja hymyili, itsekseen pohtien miten noin lämmin olento kykeni edes kuumetta arvioimaan ihmiseltä. Mutta ilmeisesti Maya osasi senkin homman, naisen ilmoittaessa veljelleen siniverisellä olevan kuumetta. Siinä Maya oli oikeassa, kyllä Henrykin sen kuumeen itsessään tunsi, vaikka sen olisi saattanut helpostikin luulla vain tavalliseksi kylmäntunteeksi näin pihalla ollessa. Tietenkin se huolestutti, jos kuume tulehduksen takia nousi. Henryllä ei ollut varaa sairastaa saatikka sitten kuolla sairauteen! Mitä nopeammin hän pääsisi hovin parantajien luo, sen parempi. Ainakin hovin papitar, Ophelia, osasi häntä auttaa tautien ja ruhjeiden suhteen!

Henry ei vastannut mitään, tuijotti vain puoliumpinaisilla silmillään eteenpäin. Hän tiedosti, että Maya lähti hänen viereltään johonkin, mutta siihen hänen tietoisuutensa päättyi. Hän luuli olevansa hereillä ja valppaana, mutta Mayan poistuttua Henry pikkuhiljaa vaipui uneen uupumuksensa takia. Tovin hän nukkuikin, eikä edes tiedostanut sitä kuinka Maurus paikkaa vahti ja sudet oli karkottanut, saatikka sitten sitä että Maya palasi jostain. Uupumuksen takia Henry myös nukkui harvinaisen sikeästi, kärsimättä painajaisista jotka häntä olivat vaivanneet jo monen vuoden ajan.
Tunti, toinen, monikin siinä meni, Henryn nukkuessa ja kerätessä voimiaan. Kello lähenteli jo aamuyötä, kun siniverinen viimein havahtui hereille. Tai lähinnä säikähti hereille. Painajaisistaan Henry yllättäen hätkähti pystyyn, vetäen syvään henkeä hätäisesti ja ennen kuin ehti edes rauhoittua saatikka tajuta, missä oli, parahti siniverinen kivusta. Joka paikkaan sattui ja kivisti, nuoren kuninkaan vetäytyen nopeasti takaisin makuulleen kyljelleen, hammastaan purren ja sähisten. Siinä kipuaallon keskellä palautui myös mieleen eiliset tapahtumat ja puheet ja nimet... ja nimistä ensimmäisenä mieleen nousi yksi.

"Maurus--!", Henry suorastaan parahti kipujensa keskeltä, kykenemättä sen tuskanaallon myötä edes avaamaan silmiään. Ei hän tiennyt oliko demonikaksikko enää edes paikalla ja vaikka olisikin kyennyt avaamaan silmänsä, hän tuskin olisi erottanut tummia hahmoja hämärästä aamusta vielä. Ei ainakaan tässä tilassa.


// Maurus ja Maya, tuholaiskaksikko! ROPETUS MAKSIMUS! Ja jooo mullakin joskus tekstit oli tallella mut asd, en luota enää suoraa foorumille kirjottamiseen. JUST NO! TEKNOLOGIAN ORJIA OLEMME! Ja anteeks kesti vastata mutta kun elämä T_T //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Vanhametsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron