Kirjoittaja Crimson » 02 Kesä 2018, 18:09
Pitkä matka, tai niin toinen siniharja väitti päätään pudistaen. Omaniron vilkaisi äkkiseltään taivaalle, antaen siinä samalla kehonsa vajota taas pinnan alle hiljalleen. Oli kuinka pitkä matka kotiin tahansa, ei tähän sopinut jäädä heistä kummankaan. Sigmir tiesi aamun tullen joen varrella olevan vilkkaampaa paikoittain, ja mitä lähemmäs ihmisten kyliä he saapuisivat, sitä varmemmin heidät todennäköisesti täältä huomattaisiin; ja mitä siitäkin seuraisi pahimmassa tapauksessa.
Taivaalta merenhaltijan katse lipui Sigurdin valkeisiin suomuihin ja liskomaisilla kasvoille, meripedon suoden vinon, sekä kiitollisen hymyn Lounatuulelle, ennen kuin pinnan alle painui hiuksiaan myöten jälleen itsensä kastellakseen ja työntyen pois lohikäärmeen tieltä. Häntä ei hirveästi houkuttanut jäädä Sigurdin tulen alle, jonka lämmön Omaniron kykeni tuntemaan väreilynä veden pinnalla kun liskopeto jäätä pieksi hänen tieltään nopeaa tahtia palasiksi. Myös joen virta alkoi voimistua sitä mukaan, mitä vapaammin vesi saattoi eteenpäin roiskuttaa menemään. Vaikka se sai myös teräväreunaiset jäälautat ja jäänpalaset kulkemaan pyrstökkään matkassa ja repimään vedenhengen kehoa rikki, ei Sigmir näyttänyt välittävän pienistä ruhjeista millään tavalla juuri nyt. Niiden parantamiselle oli sija myöhemmin - sitten, kun hän olisi jälleen kotoisissa vesissään.
Ikuisuudelta tuntuneen matkan päätteeksi joen veteen alkoi hiljalleen sekoittua jotain tuttua tuntua. Rantapenkereet alkoivat venyä kauemmas toisistaan, ja kivinen pohja vaihtui hiekan ja mudan yhdistelmäksi, joka alkoi hiljalleen myös vajota alaspäin kohden meren syväkköjä.
Ensimmäisenä tuttuun merenrantaan kirmasi joukko yksisarvisia. Se olisi varmaan jonkun ulkopuolisen silmissä näyttänyt hirvittävältä massahukuttautumiselta, kun valkeat hevoset hirnuivat ja ottivat alleen huiman vauhdin suolaiseen veteen juostakseen. Ne kuitenkin hakeutuivat vain turvaan, muutaman typerämmän kesän varsan vaihtaessa pyrstöt takakinttujensa tilalle liian nopeasti, jolloin ne jäivät pärskimään ja hypähtelemään noloina kokeneempien perässä matalassa vedessä eteenpäin. Samaan aikaan vanhemmat hyppelehtivät kuin delfiinit iloisina jo kauempana, ujeltaen omia sävelmiään nuoremmilleen ja niille, jotka ehkä saattoivat rannan tuntumassa hippokamppien erikoisen laulun kuulla aamuhämärissä soivan.
Laumansa perässä myös Sigmir lopulta laskeutui joen vesistä meren syleilyyn, jättäen ahtaan ja jäisen joenuoman ja muistot järvestä taakseen. Hän aisti kesän aikana valmiiksi haudotut helmet, kalaparvet ja syvyyksien pedot jälleen, mikä nostatti lämpimän hymyn vedenhengen kasvoille. Lämpimän kesän ja epätoivoisten ajatusten jälkeen, hän oli viimein kotona. Ja siitä Omaniron jäi enemmän kuin pelkän kiitoksen velkaa Sigurdille. Lohikäärmeelle, johon hän sattumankaupalta oli onnekseen törmännyt.
Katse kiirikin etsimään sen ilmaan leijumaan jääneen pedon, joka pahoitteli ettei tämän pidemmälle rantaviivaa uskaltaisi tulla - sattuneista syistä.
"Ymmärrän kyllä, tiedän kenestä puhut", hohtavasilmäinen vesipeto hymyili valkeaa liskopetoa ihaillessaan alempaa, katseensa siirtyen vilkaisemaan jonnekin kauas meren ulapalle. Siellä jossain meren vanhin kulki. Siellä kulki myös paljon muutakin, joista ei maanpäällä tiedetty, eivätkä ne voineet edes harkita tulevansa lähelle pintaa.
"Lupasin sinulle lahjoja, kiitoksen lisäksi", hieman pidemmälle lipuva meripeto hymisi rauhallisesti kuunnellessaan kauempaa kantautuvaa hippokamppien ilakointia, "Ilman sinua olisin jäänyt seuraavaan tulvivaan kevääseen saakka Aodháan. Jään sinulle kiitollisuuteni velkaa minun, ja karjani pelastamisesta". Samalla kun Omaniron puhui, nosti tuo kämmenelleen kookkaan syvän mustan sävyisen, täydellisen pyöreän, virheettömän ja sileäpintaisen helmen. Se ei ollut mikään pienin mahdollinen, ja olisi voinut tuntua ihmisestä jopa raskaalta kantaa kädessä sen kokoisena. Sigmir kantoi niitä usein mukanaan merkitäkseen reittiään tai jotain mielenkiintoista myöhemmän varalle, mutta nyt hän halusi antaa niistä arvokkaista lahjoistaan yhden Sigurdille.
Tumma helmi hohti pienesti valkeaa valoa tummansuomuisella kädellä, jota Sigmir ojensi suurpedolle avokätisesti, "Saat tämän".
"Sitä sanotaan Aearin mustaksi kullaksi, pinnankulkijat maksaisivat siitä kasapäin kultaa jotta voisivat tehdä siitä kalliita koristeita ja koruja", Sig hymisi rauhallisesti, toivoen moisen arvokkaan lahjan miellyttävän lohikäärmettä, "Minä aistin sen näistä vesistä, se on minun valuuttani jota harvoin kenellekään vain antaisin".
"Jos tuot sen takaisin meriveteen tai kosteaan rantahiekkaan, minä aistin sen läsnäolon. Voin palata luoksesi, voin tuoda sinulle lisää lahjoja ja aarteita, jos lumen sulaessa tuot sen takaisin rannalle minne vain, jonne vesi koskettaa".
//MIKSEI VIIME VIESTEISSÄ OO OLLU OFFIVIESTEJÄ. MÄ IHAN KAUHISTUIN. KANGISTUN JOHONKI PEPSILÄTÄKKÖÖN NYT ITEKIN JA MURKUT VIE MUT MENNESSÄÄN//