Kirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2017, 17:51
Henry
Hämärä oli jo laskeutunut keväiseen metsään. Joskaan, tämä osa Quinn metsästä ei koskaan ollut kovin keväinen, vanhametsä kun oli aikalailla kuollutta ja karua aluetta ilman minkäänlaisia elonmerkkejä. Toki täältäkin elämää löytyi, jos osasi etsiä oikeista paikoista. Mutta juuri nyt, Henry toivoi ettei törmäisi yhteenkään elämänmuotoon, kun kerran yksin oli.
Tavatontahan se oli, että kuningas yksin metsässä linkkasi eteenpäin, mutta ei hän tähän tilanteeseen vapaa-ehtoisesti ollut hankkiutunut! Heidän kimppuun oli hyökätty. Henry kera parikymmenpäisen saattueensa oli palaamassa kylävierailulta takaisin kaupunkiin päin ratsain, kun vihollisen joukot olivat törmänneet heihin. Kuninkaan saattue ei mitenkään eronnut tavallisesta ihmisten partiosta, sillä Henry suosi tällä tavoin "Piilossa" matkaamista, mutta kerta vastapuolen joukot olivat kohdanneet, niin tietenkin siitä yhteenotto oli seurannut. Haltiat eivät selvästikään olleet heitä tieten tahtoen väijyneet, vaan sattumoisin törmänneet heihin. Kaikki oli sujunut hyvin aluksi, kunnes haltiat olivat päässeet niskan päälle. Siinä vaiheessa yksi läheisimmistä henkivartijoista oli päättänyt, että oli viisainta lähteä kuninkaan kanssa pois tilanteesta. Jos kävisikin huonosti, olisi sentään yksi heistä siniverisen kanssa paennut paikalta. Tietenkään Henrystä ei tuntunut mukavalta jättää muita pulaan, mutta tällaisissa tilanteissa hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella viisaampiaan ja ajatella tilannetta pidemmällä tähtäimellä. Sitä paitsi, jokainen mukaan lähtenyt oli enemmän kuin valmis uhraamaan henkensä kuninkaan tähden.
Näin ollen ratsain Henry ja naispuolinen henkivartija olivat lähteneet kiireenvilkkaa paikalta pois. Hetken näytti jopa siltä, ettei heidän poistumistaan oltu edes noteerattu, kunnes takaa-ajoon lähti kaksi haltiaratsukkoa. Takaa-ajo vei eteenpäin metsässä, heidän poiketen poluilta ja suunnaten vaikeakulkuisempaan maastoon siinä toivossa, että takaa-ajajat luovuttaisivat. Mutta ei, kaksikko pysyi tiukasti perässä, kulun suunnaten jyrkän kukkulan reunalle. Alhaalla avautui näkymä vanhaan metsään. He olivat saapuneet kahden metsän reunalle ja ainoa turvallinen tie jatkaa oli perääntyä takaisin tai jatkaa kielekkeen reunaa eteenpäin. Mutta henkivartija päätti, että he ottaisivat yhteen vihollisen kanssa, ennen kuin jatkaisivat. Jo hetken heitä oli ammuttu nuolilla perään, jos he vielä jatkaisivat pakenemista, olisi riskinä se, että heihin vielä osuisi. Niinpä kaksikko pysähtyi, Henryn jättäytyen henkivartijansa taakse, tuon kääntäen ratsunsa ympäri ja asettuen saapuvien vihollisten ja kuninkaan väliin.
Yhteenotto ei kuitenkaan koskaan ehättänyt alkaa. Talven jäät ja lumi oli heikentänyt kielekkeenreunaa ja kevään tullen kivi ja maa oli murentunut, heikentynyt ja nyt kun neljä ratsukkoa samaan aikaan samalle kaistaleelle tömisteli, petti maa alta. Maamassan ja suurienkin kivien mukana nelikko ratsuineen vyöryi alas jyrkkää rinnettä. Toinen haltioista sai heti surmansa tippumisen ohessa, siinä missä myös Henryn mukana ollut henkivartija. Henry ja toinen haltioista selvisivät ruhjeilla, mutta heidän ratsunsa eivät olleet niin onnekkaita.
Tippumisen ohessa Henry menetti tajuntansa hetkeksi ja kun heräsi, joutui hän repimään jalkansa kuolleen ratsunsa alta. Sentään se oli se puinen raaja, joka puristuksiin oli jäänyt, muuten tilanne olisi voinut olla huonompi. Tovi siinäkin toimituksessa meni, mutta lopulta siniverinen sai kuin saikin itsensä irti ja vaivalloisesti pystyyn. Miekan tupen kyljestä Henry irrotti itselleen kävelykeppinsä, joka kulki mukavasti siinä teräaseen mukana aina matkassa. Heti ensitöikseen Henry koitti huhuilla henkivartijaansa nimeltä, mutta tuo ei vastannut eikä mokomaa edes näkynyt. Arvata saattoi, että nainen sekä toinen haltia olivat valtavan maamassan alla murskaantuneina, eikä Henry täten voinut auttaa. Mutta toinen haltioista oli näkyvillä, tajuissaan ja äärimmäisen vihainen. Silti, tuo ei päässyt Henryn kimppuun – onneksi. Tuo oli jäänyt niin pahasti menehtyneen ratsunsa alle, ettei saanut itseään irti millään. Henry olisi tietenkin voinut auttaa, mutta haltia heti ensitöikseen lähti ampumaan häntä nuolilla. Huonoin tuloksin tosin, haltiamiehellä ei ollut kovinkaan suotuinen asento jousen käyttöön, eikä tuo saanut jännitettyä joustaan kunnolla.
Henry jäi hetkeksi seurailemaan haltiamiehen kiroamista ja hyökkäysyrityksiä turvallisen välimatkan päästä. Hän olisi toki halunnut auttaa, mutta toisaalta ei hän voinut. Varmasti haltia olisi hänet tappanut, jos hän tuon olisi auttanut pois pinteestä – tai vähintäänkin ottanut vangiksi. Lisäksi, jos hän tähän jäisi, saattaisi perästä tulla vielä lisää haltioita. Ei Henry tiennyt, miten taakse jääneet joukot pärjäsivät vihollisen kanssa, saatikka kuka sieltä ensimmäisenä ehättäisi paikalle tulemaan. Ja tietäen vanhanmetsän, pian täällä parveilisi raadonsyöjä sun muita otuksia, joihin Henry ei välttämättä halunnut törmätä.
Näin ollen hän oli tehnyt nopean, kenties typerän tai sitten henkensä säästävän päätöksen – siniverinen oli lähtenyt kävelemään pois paikalta.
Aluksi hän oli edennyt nopeasti, mutta mitä pidemmälle hän oli päässyt, sitä hitaammaksi askel oli muuttunut. Oli kovin vaikeaa edetä puujalan kanssa, varsinkin kun Henry ei tekoraajansa kanssa varsinaisesti vielä ollut maastossa kävellyt. Hyvänä puolena tässä oli se, että hän tiesi missä oli. Maasto oli tuttua niiltä ajoilta, kun hän oli vielä ollut prinssi ja kapinallisuuttaan lähtenyt samoilemaan pitkin poikin metsiä. Parasta olisi siis koittaa pyrkiä lähimpään ihmisten kylään, tai sitten jatkaa matkaa suoraa kohden kaupunkia – ennemmin tai myöhemmin sieltä tulisi vastaan etsintäpartio, jos kuninkaan saattuetta ei kuulunut takaisin määräpäivään mennessä.
Siihen ne hyvät uutiset sitten loppuivatkin. Nyt pimeän laskeuduttua Henryllä ei ollut mitään valonlähdettä, kuu ja tähdet olivat harmaan usvan takana ja kajastivat vain hämärästi aavemaista kajoaan pystyyn kuolleeseen metsään. Hänellä ei myöskään ollut kovin hyviä vaatteita tällaiseen samoiluun. Yllään oli vain mustat, saappaisiin pussitetut housut, aluspaita sekä tummanharmaa tunikka sen yllä. Tunikan yllä taas tummanpunainen, hieman koreampi ja helmaltaan polviin yltävä, korkeakauluksinen takki. Takki tietenkin kieli, ettei Henry ihan köyhimpään kastiin kuulunut, mutta sitä taas ei nähnyt kunnolla tummanharmaan, paksun viitan alta. Viitan huppunsa Henry oli nostanut päänsä päälle, joten eipä hänen kasvojaankaan ihan heti tunnistanut. Tosin eipä hänen kasvonsa niin tunnetut olleet, että ihan jokainen asukas tällä mantereella olisi Henryn kuninkaaksi tunnistanut. Ja nyt kun hän oli uupunut ja likainen aikaisemman maavyöryn johdosta, ei häntä kyllä missään nimessä ylimystöksi olisi uskonut...
Eivätkä vaatteet olleet tällaiseen keliin sopivat. Totta kai niissä matkasi ratsain, mutta yön viiletessä alkoi tulla jo kylmä, varsinkin kun osa vaatteista oli kastunut tippumisen ohessa.
Lopulta, monta tuntia matkattuaan Henry pysähtyi lepäämään, istahtaen korkeahkolle kivelle. Jalkaa pakotti ja voimat olivat lopussa, mutta ei hän voinut tähän jäädä lepäämään pitkäksi aikaa. Harmi, ettei hänellä ollut ruokaa saatikka edes vettä, tulentekotarpeista puhumattakaan. Oli hän aikanaan tiukemmistakin paikoista selvinnyt, mutta siitä oli jo vuosia ja tilanne oli nyt hieman toinen. Sentään hänellä oli miekkansa, mutta siitä ei ollut apua muuta kuin itsensä puolustamisessa.
Huppunsa suojista Henry jäi kuuntelemaan ympäristön ääniä. Hän ei nähnyt ketään, mutta oli aivan varma, että jo tovin joku oli seuraillut häntä kauempaa. Tai ehkä se oli vain harhaluuloja, tällainen karu paikka pisti muutenkin mielikuvituksen laukkaamaan ja niskakarvat pystyyn. Mutta liian varomattomaksi hän ei saattanut langeta. Se oli aivan varmaa, ettei hän ollut täällä metsässä yksin...
// Mori toisitko piruparkasi tänne <8 otsikot on taas mun bravuuri //