Muodot, kaunes vai persoonallisuus, ei Aaron tiennyt. Kai ne tuoksuivat hyvältä ja Ophelia oli ollut ensimmäinen, joka oli ollut oikealla hetkellä hänelle mukava? Eikä kaikista huonoin silmänpäälle? Aika surkeaa, papittarella oli ollut häneen rauhoittava vaikutus, ehkä sitten se persoona? Rinnatkin olivat kivoja... Näin naisilla, vaikkei paljasta pintaa ollutkaan vielä nähnyt.
Viski oli varmaan iskenyt nyt Eliitinkin päähän, tuon puhuessa paljon vapaammin ja enempi, mutta suurin osa asioista mitä tuo sanoi, sai kokemattoman kisällin vain pyörittelemään sanoja päässään ennen kuin ne karkasivat toisesta korvasta ulos. Kyllä hän sinänsä ymmärsi miksi kenraalin suhde oli salainen, mutta ei ollut nähnyt suoraa halveksintaakaan sellaista kohtaa, miten hän olisi kun sellaisesta ei puhuttu? Kaikki hänen ympärillään olivat tähän asti harjoittaneet kumppanuutta miehen ja naisen välillä ja lähinnä juuri sen takia että rakennetuttiin talo ja hankittiin se rivi lapsia ja sama toistui sukupolvelta toiselle.
"--Khhh miten voisin kun en edes tiedä mitä kuvitella!" Aaron vastasi kiusaantuneena joka tuli esille ärtyisyytenä. Darius halusi varmasti vain kiusata ja saada hänet vaikenemaan utelevisista kysymyksistä tulevaisuudessa.
Tuon suhde oli hänestä outo! Vaikka kuinka kenraali sitä yrittikin lieventää, mutta sitä puusepänpoika ei sanonut, ei hänellä loppujen lopuksi ollut vasta argumenttia johonkin josta ei mitään tiennyt.
Ehkä ajan kanssa... Se ei enää häntä ravistelisi ja olisi niin outoa... Mutta nyt.
Viskistä otettiin huikka, sen tuoma lämpö oli jo normaalia olotilaa, haltianuoren päättäessä tarvitsevansa nyt enemmän tukea ja kääntyikin nojaamaan vasten huoneen lähintä seinää, asettaen toisen nilkkansa ylitse toisen, Dariuksen selittäessä sitten paremmin punatukkaisen haltian sokeutta.
Tuokin kiharapää paljastui maagiksi, sinällään... Mielenkiintoista ja mielenkiintoisemmaksi tarina etenikin, heidän päätyessä jälleen lohikäärmeisiin... Lounatuuleen. Mor vuorelle. Viskilasi laskeutui tarinan kääntyessä surullisempaan suuntaan. Jälleen Darius, hänen idolinsa vaikutti hauraalta puhuessaan menetetyistä alaisista, vetäen nuoremman hiljaiseksi
Tämä päivä oli tuonut tullessaan enemmän kuin Aaron oli toivonut. Koska hän olisi avautunut näin paljon jonkun kanssa ja saanut kuulla avautumista myös itsekin? Ei se hänen oloaan mukavaksi tehnyt, mutta oli siinä jotakin... Aitoa? Uutta, varsinkin näin viskin kanssa hänen vuosia ihailemansa kenraalin seurassa, mikä teki tilanteesta ehkä jopa oudon, mutta viski oli hyvää ja Aaron alkoi uskomaan ettei tuo voinut häntä enää niin kovasti vihata, kerta jaksoi tätä vapaaehtoisesti vielä katsella ja mitäpä vielä, jakaa salaisuuksia! Salaisuuksia mitä hänen nyt tuli pitää?
"Heh... Selittää miksen ole häntä sen koommin nähnyt." Puusepänpoika sanoi lopulta, Lounatuuleen viitaten. Se että tämä oli petturi, ei Aaron ollut tietoinen. Hänen piti etsiä tuo jälleen käsiinsä ja kysellä paremmin lohikäärmeeltä itseltään... Näin olettaen... Ettei Lounatuuli nyt haltioita inhonnut ja sitä mukaan häntä..? Ei kai...
"Voisimme hankimme enemmän porukkaa, perustamme oman kylän ja sanomme ettei Aranilla ole sinne asiaa." Haltiapoika tuumasi, viskilasiansa tarkkailen. Ei sen ollut edes tarkoitus olla hauska, mutta ei hän tiennyt mitä muutakaan sanoisi, mitä nyt kuninkaallisille nyt sitten voi?
"Menetitkö sinä silloin myös... Myös tuon?" Aaron kysyi lopulta kysymyksen, näpäyttäen vasenta suljettua silmäänsä sormenpäällään, hetkellisesti unohtaessaan sanan "silmä".
//Minä mitään ole tehnyt, Aaron se oli !//