Enemmän kuin osaisin sanoa

Sisältäen niin syrjäisimmät asunnot, kuin kylän keskustan. Kylän keskipisteenä on suuri, yleensä vilkas aukio, jota kutsutaan kauppatoriksi. Torilla järjestetään niin myyjäisiä kuin kansantapahtumiakin, juhlista, vuodenajasta ja valtakunnantilanteesta riippuen.
Kylä on monitasoinen ja suuri. Katuja risteilee siellä täällä. Suurin osa kauppatorinläheisistä kaduista on täynnä puoteja, kapakoita ja majataloja. Mitä syrjemmäs mennään itse kauppatorilta, sitä enemmän alkaa esiintyä itse kaupungissa asuvien asuntoja. Linnalle päin jos lähtee, tulee vastaan aateliston asuinalueet. Toiseen suuntaan lähdettäessä Länsikujille päin on taas niin porvareiden, kuin talonpoikien asuntoja.
Kaduilta ei ole vaikea löytää myös kodittomia ja orpoja pyörimästä.

Kaupunkia ympäröi muurit. Muurit ovat hieman matalammat ja heikommat, mitä itse linnan muurit, mutta silti kestävät ja hyödylliset. Siellä täällä muurissa on portteja, joita vartioidaan tarkasti. Sisään ei päästetä ketä tahansa, mutta aina kaupunkiin tuntuu livahtavan hämärähiippari jos toinenkin. Muuri on viimeisimmän hyökkäyksen jäljiltä rikki Länsikujien puolella. Muuria on alettu korjaamaan, mutta korjaustyöt vievät aikansa. Rikkonaista muuria kuitenkin vartioidaan tarkasti, mutta jos olet tarpeeksi ovela, saatat päästä livahtamaan rikkinäisestä kohdasta sisään.

Valvoja: Crimson

Enemmän kuin osaisin sanoa

ViestiKirjoittaja Agna » 03 Tammi 2017, 22:49

Jerrell

Mies pyyhki kämmensyrjällään puista tiskiä, jonka päällä oli leikannut pöytää. Jauhot ja leivänmurut tipahtelivat maahan hiekan ja tarkasti aseteltujen, vuosikymmeniä vanhojen mukulakivien sekaan. Jauhoiset kädet taputtelivat toisiaan vasten ja pyyhkiytyivät sitten varsin tavanomaisen essun rintapieliin. Jerrell nosti katseensa vastaleikatusta leivästä ja silmäili poispäin kojusta, jonnekin sen ulkopuolelle väentungoksen sekaan. Valtavasti markkinaväkeä, aivan valtavasti. Päivä oli ollut pitkä ja asiakkaita oli ollut aamusta asti paljon, ja oli ihme, että heitä riitti yhä. Tarjontakin oli toki laaja - laajin, jollaista koko vuonna saattoi odottaa - sillä sadonkorjuu oli päättynyt vain muutamia päiviä sitten, ja kaikki käsistään taitavat ihmiset toivat kauppatorille omia tuotteitaan. Leivonnaisia, riistaa, leivonnaisia joiden sisällä oli riistaa, hedelmiä, merentakaisen kaupanvaihdon tuotteita, tekstiilejä, turkiksia, alkemiaa, loitsuja, ennustuksia. Kolme väliaikaista sepänpajaa, joista yksi kuului kunniallisille kääpiöille. Teatteriseurueita ja tanssiesityksiä, bardeja, trubaduureja, jopa jokunen arvokas kurtisaani, joskin vartijoiden tarkan ja valvovan silmän alla. Tuoksuja ja kukkia. Viinejä ja liköörejä. Jossain kaiken tuon paljouden ja ihmetyksen seassa oli Jerrellin hyvän tuttavaperheen koju, joka oli nikkaroitu turvalliseen kulmaukseen kauppatorin reunalle. Koju ei ollut kaikkein suurimman ihmisvirran keskellä, sillä sellaiset paikat kuuluivat jo valmiiksi vauraille myyjille. Sen sijaan sijainti oli vallan taktinen viereiseltä kadulta saapuvien ihmisten kannalta, sillä se oli ensimmäinen leivonnaiskoju jonka he tulisivat näkemään, ja mikäli he karttaisivat tungosta, olisi se luultavasti myös ainoa. Kojun toisella puolella myytiin kalaa ja toisella puolella mausteita, ja illan mittaan kuuron hajuaistikin oli yleensä täysin turtunut, vaikka Lorican leivonnaiset yrittivätkin ryhdikkäästi ajaa kalan ja yrttien tuoksun tiehensä.

Tätä hulinaa oli kestänyt yhteen mittaan jo vajaan viikon. Jerrell tuli avustamaan Loricaa mielellään tuotteiden esillepanossa ja viimeistelyssä, sillä hän tarvitsi käsirahaa ja tekemistä. Arki oli ollut harmaata viimeisen vuoden ajan. Jokseenkin merkityksetöntä. Hänen elämässään oli ollut melkein jokin nousuvaiheen tapainen, ehkä eräänlainen rohkaistuminen, mutta vastoinkäymiset tuntuivat pienentäneen niiden merkitystä. Kuuro nosti tarjottimellisen osittain leikattuja leipiä Lorican eteen myyntitiskille. Nainen kiitti kuuroa hymyillen, ja jatkoi sitten asiakkaiden jututtamista.
Tänään kojussa oli avustamassa myös Lorican vanhempi poika Silas, mutta poika saattoi välillä herpaantua mielenkiintoisten asiakkaiden seuraamiseen tai leivonnaisten maisteluun. Lorican apuna kävi tiskin tällä puolen kulloin ketäkin perheenjäseniä kahta nuorinta lasta lukuunottamatta. Nuorimmaisen Jerrell oli auttanut maailmaan puolisentoista vuotta sitten. Ajatus sai hänen kulmansa rypistymään. Niinkö kauan siitä tosiaan oli? Pienestä tytöstä oli tullut suloinen tapaus, oikein rauhallinen myös. Nimekseen hän oli saanut Elena, ja Jerrell oli ollut valinnasta mielissään. Mietteliäänä mies jäi järjestelemään ihmisten sekoittamia myyntikappaleita tiskin takaa, yrittämättä käpälöidä niitä tarpeettomasti. Niin kauan siitä tosiaan on, mies mietti kevyesti punertavat, pehmeät hiussuortuvat silmilleen valuen. Hän nosti katseensa väkijoukkoon ja näki vallan vaatimattomaan, arkiseen mekkoon sonnustautuneen punapäisen naisen selän, kun tämä käveli kojun ohi vähän matkan päästä. Näky toi hänen mieleensä kätilön, jonka kanssa hän oli kokenut lapsen syntymän ihmeen, ja jonka hän oli ehkä myöhemmin pelastanut itsetuhoisilta ajatuksilta. Ainakin hetkeksi. Ehkä. Jerrell ei ollut koskaan saanut tietää varmasti, mitä sinä merkillisenä päivänä tapahtui.

Eleonora, hän mietti ilmeettömänä ja järjesteli leipiä ja piirakoiden alusia. Nora. Jerrell muisti ihmisistä yksityiskohtia, varsinkin tärkeistä ihmisistä. Ja niin vähän kuin he olivatkin olleet Noran kanssa tekemisissä, Jerrell muisti kyllä, sillä kätilö oli ollut hänelle sillä hetkellä tärkeä. Naisella oli pieni sievä hyppyrinenä ja tuima ryppy kapeiden kulmakarvojen välissä. Kapeat raajat, mutta jänteikkäät ja työtä tehneet kädet. Pörröiset hiukset, jotka näyttivät punaisenkultaisilta auringonvalossa. Lukemattomia pisamia. Heikkoon varteen nähden hervottoman kokoinen kirves, joka lepäsi kuistia vasten. Rosoinen käsiala ja vielä rosoisempi mökki. Nora ei pitänyt kosketuksesta, ja silti Jerrell oli pidellyt häntä hetken sylissään. Siinä hetkessä oli ollut enemmän inhimillistä ihmiskontaktia kuin kuuro oli kokenut vuosiin. Mies kosketti vaistomaisesti mahaansa arven kohdalta. Se oli parantunut moitteettomasti, jäljellä oli vain hailakan punainen raita siinä kohdassa, mihin veitsi oli osunut. Ehkä Jerrell oli myös osittain onnellinen arvesta, sillä se muistutti häntä välillä siitä, että Nora oli ollut totta, eikä vain hänen mielikuvituksensa tuote. Tosiasiassa Jerrell oli käynyt lapsenpäästäjän majalla sen jälkeenkin, kun kätilö oli mystisesti kadonnut paikalta hänen nukkuessaan. Hän oli käynyt siellä useammin kuin kerran. Kahdesti, kolmesti, ainakin neljästi. Joka kerta hän kannusti itsensä matkaan, vaikka tiesikin joutuvansa taivaltamaan metsän läpi yksin. Hän oli matkannut mökille jopa sydäntalvella tuntiessaan olonsa hyvin yksinäiseksi. Kerta toisensa jälkeen kuuroa vastassa oli kuitenkin vain tyhjä mökki: koputukseen ei vastannut kukaan, ikkunoista ei näkynyt elonmerkkejä, eikä pihassa ollut talvella edes jalanjälkiä. Ehkä Nora olikin ollut kotona, muttei ollut halunnut päästää kuuroa sisään. Useimmiten Jerrell kuitenkin ajatteli kätilön muuttaneen. Ehkei hän voinut elää täällä sen ajatuksen kanssa, että joku tiesi hänen salaisuudestaan. Vaikka kenellepä kuuro olisi laverrellut, etenkään ystäviensä huolia. Ehkei hän... voinut enää elää. Paksujen kulmien väliin ilmestyi ryppy ja yksi puisista piirakkalevyistä tipahti maahan. Jerrell nosti sen hajamielisesti ja poimi pöydältä liinan jolla pyyhkiä alustaa. Nora oli ollut köyhä ja laiha, uupuneen näköinen pieni nainen. Jerrell oli usein kantanut huolta siitä, pärjäisikö tämä alkuunkaan vieläpä niin kaukana kaupungista, ja aluksi Jerrellillä olikin ollut tuomisina ruokaa nahkarinkassa, niinä kertoina kun hän oli ollut luottavainen naisen tapaamisesta. Viimeisillä kerroilla hän ei enää ollut vaivautunut. Ajatus teki hänet surulliseksi, mutta viimeisellä yrityksellään hän oli ollut jo varsin varma siitä, ettei Noraa enää ollut. Ei ainakaan täällä. Ehkä Jerrell oli odottanut liian pitkään.

Kun kuuro oli aikansa hinkannut alustaa, joka oli pyyhkimisen johdosta muuttunut lähinnä törkyisemmän näköiseksi, hän laski sen pöydälle ja seurasi katseellaan sitä punahipiäistä naista, joka oli saanut hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Hieman ennen katoamistaan seuraavalle torikujalle, nainen pysähtyi jostain syystä ja katsahti taakseen. Jerrell päästi suustaan tukahtuneen henkäyksen ja tiputti vahingossa saman alustan rätteineen maahan. Hän tarrasi tiskiin kaksin käsin ja oli kumartunut eteenpäin kojun yli nähdäkseen naisen kasvot. Ja hän oli varma. Hän oli varmempi kuin lukemattomiin päiviin. Ajatuksesta sekaisin mies kompuroi pois tiskin luota ja potkaisi piirakka-alusen mennessään juuri kun Silas oli ollut kumartumaisillaan poimimaan sitä. Hädissään Jerrell alkoi purkamaan essua päältään ja pyyhki jo nyt hikiseltä tuntuvia kämmeniään siihen. Essu jäi roikkumaan hullunkurisesti samaan naulaan, mistä mies sieppasi suurilierisen hattunsa ja koristeellisen takkinsa ennen epätoivoista takaa-ajoaan. Kaiken kohtuuden nimissä Jerrell löysi kuitenkin aikaa viittoa hämmentyneelle Silasille ja kiireiselle Loricalle, että hänen olisi pakko mennä nyt. Täysi pakko. Jerrell ei ehtinyt jäädä katselemaan heidän vastauksiaan, sillä hänellä oli täysi työ sekä kiirehtiä pois kojulta, että pukeutua. Tämä oli hänen lempi vaatepartensa. Suuri, ruskea hattu jossa oli haaleansininen sulka, viidellä vyöllä suljettu liivi, pellavainen poolopaita ja suikalemaisiin osioihin leikattu takki. Saappaat olivat niin pitkät että ne olisivat voineet hipoa hänen nivusiaan, ja niiden kärjet oli taitettu kaarelle. Ne toivat hänen mieleensä hovinarrin kengät ja kohensivat monesti hänen mielialaansa. Mutta nyt sitä kohensi jokin aivan muu, ja nyt niiden kenkien olisi vietävä häntä vauhdikkaasti.

Nainen, jonka Jerrell toivoi tunnistaneensa kadonneeksi Norakseen, oli ehtinyt jo kadota seuraavalle torikojulle, ja koska hän oli niin lyhyt, hän hukkui helposti ihmisvirtaan. Toisin kuin pitkänhuiskea Jerrell, joka tunsi sydämensä hakkaavan niin kovasti, että hän saattoi tuntea pulssin kaulallaan ja kohinan korvissaan, jotka eivät muuten kuulleet mitään. Hän huomasi haukkovansa henkeä pohtiessaan kuumeisesti, haluaisiko Nora edes tavata häntä, olisiko se edes Nora, ja mitä hän sitten tekisi, jos olisi? Kujan ensimmäinen koju oli huumaavan tuoksuinen ja värikäs kukkatarha, ja Jerrell pysähtyi sen eteen välittömästi. Jerrell oli miettinyt lukemattomat kerrat miten lähestyisi Noran mökkiä ja millaisen viestin hän haluaisi antaa kätilölle tämän avatessa oven, mutta nyt kaikki oli haihtunut savuna ilmaan ja jäljellä oli vain hätä löytää hänet uudelleen ja tavoittaa jonkinlainen punainen lanka. Kukka oli yleensä helppo tapa tehdä aloite, sillä se kertoi tunteista. Kuuro tunsi punastuvansa katsellessaan kaikkia niitä kukkia. Hän tiesi osan merkityksiä, ja osa oli luultavasti tarkoitettu vain miellyttämään silmää. Oli hävyttömiä kukkia, vihjailevia, tosirakkaudesta tai petoksesta kertovia, sekä kukkia suruun. Jerrell ei halunnut mitään niistä. Kukkien myyjä oli selittänyt hänelle jo pitkän litanian eri kukista ja niiden väreistä, mutta Jerrell oli vain nyökytellyt ja välillä vilkaissut hermostuneesti hymyillen hänen suuntaansa. Neilikka, Jerrell ajatteli. Hänen oli saatava neilikka. Sen merkitys oli... Noh, lähimpänä sitä, mitä hän halusi sanoa. Neilikka oli myös hentoinen ja kaunis, hänen lempikukkansa. Jerrell osoitti kiihkeästi neilikoita, joita myyjä oli koonnut maljakkoihin ja katosta roikkuviin solmintoihin kimpuittain, ja kuurolla oli hermojaraastavan totinen työ saada myyjä ymmärtämään, minkä värisiä kukkia hän halusi. Niitä oli laidasta laitaan. Loppujenlopuksi Jerrell sai ostettua kolme kukkaa: yhden vaaleanpunaisen, yhden valkoisen ja yhden siltä väliltä, hieman laikukkaan. Samalla kun Jerrell kaivoi vauhdikkaasti rahapussinsa esiin, myyjä vakuutteli hänelle, kuinka kukat oli valeltu haltioiden käyttämillä lannoitteilla, ja siksi ne eivät lakastuisi useaan päivään vaikkeivät saisi vettä. Sen verran Jerrell miehen puheesta sai luettua, ja sitten hän iski kolikon tiskiin, sanoi "kiitos" ja jatkoi matkaansa ottamatta vaihtorahojaan vastaan. Hän oli alkanut harrastaa sitä - sanojen lausumista ääneen, siis. Vain lyhyiden ja helppojen, kenties joidenkin paljon käytettyjen lauseiden, sillä pelkäsi äänensä kuulostavan kummalliselta tai sen voimakkuuden olevan tilanteeseen sopimaton.

Takin liepeet lepattaen, toisessa kädessään kukat ja toinen käsi hattua tukien kuuro mies luovi ihmismassan läpi yrittämättä töniä tai talloa ketään. Risteyksissä hän oli menettää toivonsa, mutta onnistui lopulta valitsemaan oikean suunnan, sillä hän päätyi torin keskiosaan lähelle suihkulähteitä, johon oli rakennettu pieni lava näytöksiä varten. Muuten vaatimattoman näköinen rakennelma oli koristeltu näyttävin kankain ja kukkaistutuksin, ja sen reunustaa valaisivat soihdut. Vasta nyt Jerrell ehti kunnolla katsoa ympärilleen, ja totta tosiaan, soihtuja ja lyhtyjä paloi lähes joka kojun nurkalla, suurissa padoissa pylväiden päällä tai aitojen pielissä. Aurinko oli laskemaisillaan. Niinsanottu kultainen hetki oli käsillä; kaikkein kaunein luonnon oma valaistus ennen kuin hämärä laskeutuisi, ja soihdut saisivat tehdä tehtävänsä. Lavalla esiintyi trubaduuripariskunta, nainen soitti luuttua ja lauloi, ja laulavalla miehellä näytti olevan tamburiini. Jerrellin etsimä henkilö oli seisahtunut katsomaan esitystä kohtaan, josta oletettavasti näkikin jotain. Ei suoraan lavan edessä, vähän sivummalla, missä väkijoukkokin oli selvästi harvempaa, eikä Jerrell joutunut enää pidättämään henkeään mahtuakseen vierailijoiden välistä. Silti hänen kurkkuaan puristi. Hitaasti hän lähestyi punaista, kiharaa hiuspehkoa takaapäin ja pyyhki jäljelläolevia jauhoja housunpielistään. Seisahtuessaan kosketusetäisyydelle mies empi hetken. Hän oli jo sanomaisillaan naisen nimen ääneen, muttei pystynyt siihen, sillä oli kauhusta kankea. Nainen saattaisi olla väärä. Tämä voisi olla kauhea erehdys. Silti hän huomasi ojentavansa vapaan kätensä kohti naista, ja kosketti tätä kevyesti olkapäähän. Nainen hätkähti hänen kosketustaan ja kääntyi epävarmana ympäri. Ja niin nainen kohtasi hänen lähes hämmentyneen katseensa. Se on hän. Se on hän. Jerrellin raskas hengitys ja häkeltynyt olemus oli peittelemätöntä. Hän oli ymmällään siitä, että oli löytänyt Noran omasta kotikaupungistaan keskeltä pahinta tungosta. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ei mitään kerrottavaa, vain ilahtunut ihmetys, joskaan hän ei edes osannut hymyillä kaikessa epäuskoisuudessaan. Ehkä hänen kasvoiltaan oli luettavissa helpotusta, tai jopa surumielisyyttä siitä, että aikaa oli kulunut niin kauan. Sydän pamppaili miehen kurkussa ja jalkoja tuntui kihelmöivän, mutta perääntyminen oli nyt myöhäistä. Kaikki kuuron ajatukset olivat yhtenä harmaana massana. Hänen mielensä oli juuri tyhjentynyt. Hajamielisesti hän ojensi kolmea kukkaa kätilölle ja yritti tasata tunnetilaansa. Se on hän.

//TULIN JO :'> Sori, mä ihan himpun verran hittasin Noraa että sun on helpompi jatkaa :D IHHANAA. Voisin sulaa siirapista.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Enemmän kuin osaisin sanoa

ViestiKirjoittaja Wolga » 08 Tammi 2017, 01:53

Nora

Tori täyttyi ihmisten ja kojujen lisäksi tuoksuista, niistä tavanomaisista ja ympärivuoden asuntojen saumojen välistä ohikulkijoiden aisteja herättelevistä sekä vivahteikkaammista ja vieraammista. Sellaisista, joiden tuoksu toi tällä mantereella aina asuneille vielä vanhuudessakin mieleen markkinoiden tungoksen, maut, huvitukset ja elämän – kenties palauttivat muistot nuoruuteen. Tuoksut olivat tärkeitä, ne vieraammat ja kiinnostavammat eritoten. Niiden tuoksujen houkuttamana lopen uupunut nainen oli päätynyt astelemaan keskelle väentungosta. Nyt nainen huomasi katuvansa mieliteoilleen antautumista, houkutteleva tuoksu oli kadonnut jo hyvä tovi takaperin. Eikä katumusta yhtään lieventänyt se, kuinka kamalan vanhaksi ja väsyneeksi hän tunsi itsensä astellessaan verkkaisesti monimuotoisten ja silti toisiaan muistuttavien kojujen ohitse. Niiden ympärillä hyöri toinen toistaan eläväisempää joukkoa, joka puolella oli hymyjä, naurua ja tinkaamista – ehkä muutama kirosanakin joita kätilö vaistomaisesti kavahti kulkiessaan. Nora päätti vakaasti etsiä suorimman tien ulos väenpaljoudesta, ehkä hän voisi ostaa ohi kulkiessaan jostain kojusta hieman kuivalihaa jotta tämäkin hairahdus saisi edes vähäisen merkityksen.

Muutama punertavan sävyinen suortuva karkasi kasvoille ylähuulen kaarta ja nenänpäätä kutittelemaan, Noran nyökätessä päätään tervehdykseksi pariskunnalle joiden lapsien syntymissä hän oli toiminut apuna. Nauravaiset kasvot selvästi odottivat heidän vaihtavan kuulumisia, ehkä toivoivat lapsen päästäjän kyselevän jälkikasvun ja äidin voinnista – eihän siitä viimeisimmästä ollut vielä oikein vuottakaan. Tietysti hän kysyikin, ei voinut jättää tyydyttämättä äidin intohimoa puhua jälkikasvustaan ja näiden esimerkillisestä kunnosta, vaikka tämä aika oli mitä oli. Nora ymmärsi, hän näki puutosta päivittäin kodeissa joissa hän vieraili. Toisaalta hän myös näki kuinka tarpeetonta ruokaa heitettiin takapihan emakolle porsaineen, vaikka vain nurkan takana köyhimmät kerjäsivät mitä vain syömäkelpoista. Ja hän tiesi, että tällä nimenomaisella perheellä oli asiat varsin hyvin, joten hän ei kyennyt täysin tyydyttämään lapsistaan ylpeän äidin odotuksia omalla haltioitumisellaan. Lyhyen hetken jälkeen kätilö pahoitteli kiirettään harvasanaiseen tyyliinsä, toivotti kohteliaasti ne tavalliset ja merkityksettömät fraasit jäämättä kuitenkaan kuuntelemaan samoja toivotuksia itselleen. Pitkät, luisevat sormet pyyhkäisivät nuo kurittomat palmikolta karanneet suortuvat korvan taakse, kun hän viimein oli saanut käännettyä selkänsä pariskunnalle joka epäilemättä piti kätilöä erittäin tylsänä ja varsin epäkohteliaana. Osaavalla kätilöllä oli kuitenkin varaa toimia kuten Nora, sillä kun kyse oli syntymästä, ihmiset eivät toivoneet lapsenpäästäjältä kuin näppäriä sormia ja vakaata mieltä, tietysti taitoa avustaa lapsi maailmaan turvallisesti. Sen vuoksi tämäkin pariskunta pyytäisi häntä avustamaan seuraavankin synnytyksen, vaikka pitivätkin kätilöä harvinaisen viileänä ihmisenä.

Se vieras, kiehtova tuoksu lipui jälleen ilmassa ja Nora melkein pystyi näkemään hajun väreilevän edessään kiharana vanana – niin voimakkaana se tuoksui. Ehkä hän voisi vielä etsiä sen lähteen, nähdä mikä moisen tuoksun sai aikaan. Makea, ehdottomasti makea se oli ja mausteinen, huumaava ja kutsuva. Nora kiristi askeltensa vauhtia ja tunsi suorastaan pakottavaa tarvetta seurata tuota tuoksua, etsiä sen lähden joka nyt ei varmasti voinut olla kaukana. Harmaan, karheasta kankaasta ommellun mekon helmat heilahtelivat ripeiden askelten tahtiin ääneti, Nora ei välittänyt kahisevista kankaista. Ne herättivät liikaa huomiota ja hän halusi herättää sitä niin vähän kuin vain mahdollista oli. Juuri nyt hän oli täysin tietämätön herättämästään huomiosta, huumaantunut tuosta tuoksusta jonka hän pian havaitsi herättävän itsessään tuttuuden tunnetta. Melkein kuin olisi voinut jo nähdä sen leivonnaisen, niin, leivonnainen se oli aivan varmasti… Jos hän vain sulkisi hetkeksi silmänsä ja pysähtyisi, voisi varmasti nähdä etsimänsä.

Ja sitten se katosi. Hävisi kuin ei olisi koskaan tuoksunutkaan. Sekoittui kalan, riistan ja lämpimien vehnäisten tuoksun sekaan. Pettymys tulvahti hoikan kehon läpi aallon lailla, hän oli melkein kyennyt maistamaan sen mysteerisen leivonnaisen. Nora päätti jatkaa alkuperäisen suunnitelmansa parissa ja etsiä suorin reitti ulos tästä kojujen labyrintistä, olisi siinä varmasti onnistunutkin pian jos uusi aistiärsyke ei olisi saanut häntä herpaantumaan ja kohottamaan katsettaan ylemmäs. Laulu ja soitto kuulosti iloiselta, sellaiselta jota voisi aivan yhtä hyvin esittää kuningasten suurissa saleissa kuin keskellä iltaa kohti lipuvaa markkinapäivää. Lavan eteen oli kerääntynyt kuuntelijoita, aivan yhtä iloisia kuin tuo esityskin ja maltainen haju kertoi että useampi kuin yksi oli päätynyt myös nauttimaan jotain mieltä piristävää. Nora kuitenkin löysi itselleen sopivan paikan hieman sivummalta, paikasta näki hyvin esiintyjät jotka kai olivat luotuja viihdyttämään yleisöään. Oli se sitten rahvasta, tai aatelista. Jerrellkin oli viihdyttänyt, kaikenlisäksi laulamisen ja soittamisen ohella jonglööraamalla. Nainen oli pyrkinyt välttämään tuon pitkän huiskean miehen ajattelua, sillä hänen ei ollut hyvä kaivata ketään – ei ainakaan miestä, jolle oli päätynyt kertomaan paljon enemmän itsestään kuin yhdellekään toiselle. Päästänyt miehen niiden kahden muun joukkoon, joista toisen hän oli toimittanut tuonelaan ja toista muisteli epämääräisellä lämmöllä, eikä hän toivonut että olisi koskaan kohdannut kumpaakaan noista. Ja se, että tuo ihmeellisen lämmin ja voimakas – niin, Nora ei voinut pitää kuuroa heikkona nähtyään kuinka mies kykeni toimimaan tilanteissa joissa moni jähmettyi – mies oli päässyt ystävällisine olemuksineen noiden kolmen joukkoon, ei voinut tarkoittaa hyvää. Silti Nora mietti jälleen mitä Jerrellille mahtoi kuulua, niin kuin lukemattomia kertoja aiemminkin.

Kaipuuta se varmasti oli, sen Nora oli myöntänyt itselleen levätessään erään ystävällisen vanhan naisen vierashuoneessa eräänä hävyttömän kylmänä talviyönä. Saman joutui myöntämään itselleen myös nyt, kun katseli noita viihdyttäjiä lavalla ja miettiessään miestä, jota ei ollut nähnyt ainakaan vuoteen. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut uskaltanut antaa itselleen lupaa selvittää missä kuuro asui, eikä hänellä edes ollut sellaisia tuttavia joilta olisi voinut kysyä. Ja nyt aikaa oli auttamatta kulunut liioiksi, etenkin kun mies kyllä tiesi missä hän asui eikä ollut koskaan käynyt. Toki Nora oli asunut osan talvesta, sekä hetken heti sen ikävän välikohtauksen jälkeen jo aiemmin mainitun vanhemman rouvan vierashuoneessa – sinne hän oli paennut yksinäisyyttä ja kylmää ennenkin. Ehkä Jerrell oli käynyt juuri silloin? Vaikka, ei Nora siihen enää jaksanut uskoa kaiken kerrotun ja tehdyn valossa.

Niin ajatuksissaan hän oli, että ei muistanut pitää silmällä ympäristöään jonka turvin hänen selkänsä taakse oli huomaamatta päässyt mies. Se samainen johon hänen ajatuksensa juuri olivat niin tiukasti kiinnittyneet. Yllättävä kosketus tuntui jäiseltä sivallukselta, hämmennys odottamattomasta kontaktista pehmensi kuitenkin säikähdystä hätkähdykseksi jota ei varmasti muut ympärillä olevat edes rekisteröineet. Kätilö tarttui oikealla kädellä vasemmasta kyynärtaipeesta kiinni kääntyessään katsomaan kuka häntä oli lähestynyt, kuka oli nähnyt hänet vaikka hän teki kaikkensa jotta ei herättäisi kenenkään huomiota. Epävarmuus lepatti vatsanpohjassa ikävänä, kouristavana tunteena ja ikään kuin silmistä jo ei olisi nähnyt tätä kaikkea epämukavuutta, oli kulmatkin rypistyneet varsin huolestuneeseen sävyyn. Hänen ei tarvinnut nähdä kasvoja, kun jo tiesi kuka edessään seisoi – ehkä se johtui siitä, että kenelläkään muulla ei ollut nähnyt yhtä koristeellisia vaateparsia kuin sillä joka vieraili hänen ajatuksissaan. Katseen siirtyessä kasvoihin, siistittyyn partatupsuun ja siitä katseeseen joka varmasti kilpaili hätäisessä hämmennyksessä hänen omansa kanssa, ei Nora voinut estää varovaista hymyn karetta joka hetken aikaa väräytti suupieliä. Näyttikö mies kuitenkin ilahtuneelta?

Nora otti kukat vastaan ja samalla kasvojen ilme muuttui pelokkaasta hämmentyneeksi, vaikka se huolestuneisuuden varjo vielä jäikin varjostamaan silmiä ja kulmakarvoja. Katseli noita kolmea eriväristä kukkaa, niiden kauniisti kupruilevia terälehtiä ja vaatimattoman hienostunutta muotoa. Häkellys vain syveni kasvoilla, kun kohotti jälleen silmänsä Jerrelliin. Vuosi ei ollut muuttanut kuuroa lainkaan, tai ainakaan toisen ulkonäkö ei ollut muuttunut. Olikohan se haava parantunut? Kylmä kouraisu sydänalassa varoitti päästämästä ajatuksia siihen suuntaan, toinenhan oli hengissä joten kaiketi oli perusteltua olettaa haavankin olevan jo kunnossa. ”Kiitos”, Nora muotoili kiitoksensa selkeästi, lähinnä kai saadakseen itselleen vielä hieman aikaa koota sekasortoisia ajatuksiaan, ”nämä on kauniita”, huokaisu ei ollut ehkä niin selvästi esitetty, mutta sanojensa päätteeksi kätilö kohotti pientä kimppuaan kasvojaan kohti ja nuuhkaisi niiden tuoksua ujon hymyn käydessä kasvoilla. Hän ei ollut kai koskaan saanut kukkia, ainakaan mieheltä.

”Olen…” ajatellut sinua, sanoja ei kuitenkaan lausuttu. ”Siis oletko voinut hyvin?”, Nora hieman takelteli ja yritti ilmaista sanansa selvästi, joutumatta kuitenkaan katsomaan liian kauaa miehen silmiin. Sormet hypistelivät hermostuneina somia kukkia, ei kätilö ollut arvannut että Jerrellin tapaaminen tuntuisi tältä.

// Ja mää sain viimein tämän siirrettyä ajatuksista paperille! Voi näitä toisia, miten ne voikin olla noin hankalia ja somia <3 :D
Wolga
 

Re: Enemmän kuin osaisin sanoa

ViestiKirjoittaja Agna » 22 Touko 2017, 16:24

Jerrell

Kuuro tunsi helpotuksen tulvahtavan sydänalaansa, kun aluksi niin kovin säikähtäneeltä näyttänyt nainen otti kuin ottikin kukat vastaan. Pieni, vaatimaton hymy, joka viipyi hetken hänen kasvoillaan, sai Jerrellin myös tuntemaan olonsa paremmaksi. Olkoonkin, että se oli niin lyhyt, että se oli saattanut olla vain vahinko, tai vain vääränlainen, tahaton ulosanti negatiivisille tunteille. Mies kuitenkin toivoi sen olleen aito, ja kun Nora nosti kukat varovasti kasvojensa eteen haistaakseen niitä, Jerrellkin hymyili hieman. Hän tosin puri hampaitaan niin kovasti jännityksestä yhteen, että hymynkare poltteli leukapieliä. Sitten nainen puhui, ja se sai miehen kokoamaan itsensä. Hehän olivat keskellä ihmisiä, eikä tähän leviäminen olisi ollut soveliasta puolin eikä toisin. Jerrell vain oli niin tuohtunut siitä, että todella oli tässä tilanteessa. Kohtaaminen tuntui harmillisen, mutta toisaalta kutkuttavan jännittävältä. Ihan kuin he olisivat tavanneet ensikertaa, mutta molemmat tietoisina toistensa olemassaolosta. Jerrell nyökkäsi onnellisesti hymyillen naisen sanoille. Ole niin hyvä. Hän oli mielissään siitä, että Nora piti kukkia kauniina, sillä niin piti mieskin. Neilikka myös tuoksui hyvältä. Kuuro arveli, että yhden aistin menettäminen oli saanut hänet käyttämään jäljelläoleviaan paljon aktiivisemmin, ja siksi neilikka tuoksui nyt huumaavammalle, kuin silloin, kun hän oli vielä kuullut ihmisten lausuvan sen nimen. Jerrell oli uponnut syvälle hentoisen naisen pisamiin ja ujoon hymyyn, ja kohotti yllättyneenä katseensa, kun tämä avasi suunsa uudelleen.

Jerrell laski pieneksi hetkeksi katseensa kysymyksen jälkeen, ennenkuin nosti sen uudelleen Noran tasolle, ja nyökkäsi vakuuttelevasti toinen käsi rinnallaan. Jerrell ei ollut voinut niin kovin hyvin. Mitä kauemman aikaa siitä hämyisestä illasta oli kulunut, sitä varmempi hän oli ollut, etteivät he kaksi enää tapaisi. Nyt nainen seisoi hänen edessään, ja hän tunsi olevansa elinvoimaisempi kuin aikoihin. Mutta Nora ei haluaisi kuulla sitä, eikä Jerrellillä olisi rohkeutta puhua asiasta. Hän ei ollut vieläkään täysin varma, kysyikö nainen kysymyksen vain kohteliaisuuttaan, vai olisiko hän oikeasti saattanut uhrata silloin tällöin ajatuksen tälle kuurolle miehelle. Mies oli joka tapauksessa onnellinen siitä, että nainen oli elossa, eikä hän haluaisi johdatella keskustelua ahdistaville raiteille, kun se saattoi jälleen olla viimeinen pitkään toviin. Jerrell ojensi rinnalle painetun kätensä kohti naista hetkeksi, ja kohotti kulmakarvojaan kysyvästi. Entä sinä? Hän oli aidosti kiinnostunut Noran kuulumisista, ja toivoikin, että tämä tohtisi kertoa, jos joku olisi huonosti. Mies kuitenkin tiesi jo ennaltaan, että Nora tuskin uhraisi puolikasta sanaakaan huonolle ololleen jos sellainen häntä vaivaisi, sillä nainen luultavasti arvelisi Jerrellin pitävän häntä taakkana. Se ei tietenkään olisi ollut asian laita. Jerrell halusi kysyä punahiuksiselta niin paljon, mutta pelkäsi vastausta, tai pikemminkin sitä, ettei saisi vastausta. Hän odotti jatkuvasti hetkeä, jolloin kätilö kääntyisi kannoillaan ja häviäisi väkijoukon suojiin. Tilanne oli yhä hämmentävä ja kuuron teki vuoroin nauraa, vuoroin purskahtaa itkuun. Oli niin paljon kysymättömiä kysymyksiä, aukkoja tarinassa, selvittämättä jääneitä tunteita ja pikkuhiljaa purkautuva, kihelmöivä jännitys.

Kuumotus Jerrellin sisällä kasvoi, kun hän päätti pian, että haluaisi istua johonkin kätilön kanssa saadakseen olla rauhassa. Nyt heidän vierestään kulki vähän väliä ihmisiä, ja osaa heistä oli pakko väistää, jolloin katsekontakti oli hankalaa. Kuuro ei kuitenkaan yhäkään ollut varma, oliko Nora yhtä ilahtunut tapaamisesta kuin hän. Hänellä oli kuitenkin vain kaksi vaihtoehtoa: palata takaisin kojuille kiitollisena siitä, että hänen uusi - tai entinen - tuttavuutensa oli elossa, tai viedä hänet jonnekin rikkaamman keskustelun toivossa. Hetken sisäisesti puhalleltuaan kuuro päätti tarttua jälkimmäiseen vaihtoehtoonsa, ja kohotti hetkeksi toisen kätensä saadakseen Noran huomion. Sitten hän teki toisesta kämmenestään lautasen ja nosti toisella kädellään sen päältä kuvitteellisen mukin, ja siemaisi kuvitteellisesta mukistaan juotavaa hymyillen. Hän osoitti kätilöä, sitten itseään, ja sitten kohti aukion laitamaa, jossa tiesi sijaitsevan sopivan tasokkaan kojun, jonka edusta oli täynnä penkkejä ja pöytiä, ja jossa he voisivat istua rauhoittaakseen tilanteen. Jerrell tiesi Noran epäröivän ja oli osannut odottaakin sitä, mutta toivoi hartaasti, että tämä suostuisi. Myöntävä, tai ainakin myöntävänsuuntainen vastaus sai miehen suupielet kääntymään mitä aurinkoisimpaan hymyyn, ja hän melkein tunsi säteilevänsä lämpöä. Hän ei sillä hetkellä välittänyt, oliko Nora suostunut rehellisyyttään vai paremman pakokeinon toivossa, sillä hän tunsi pakahtuvansa niille sijoilleen. Ehkä he olivat vielä tuttuja toisilleen. Ehkä se kaikki läheisyys ja uskoutuminen oli ollut aitoa, tai toivottua. Jerrell oli ojentamaisillaan kätensä naiselle, mutta veti sen sitten pois ja tarjosi sen sijaan kyynärvarttaan, pitäen kämmenensä kiinni takinpielessään. Ehkä kätilön olisi helpompi tarttua siihen - siten hänen ei tarvitsisi koskea suoraa Jerrelliin, mutta hän ei joutuisi hukkaan väenpaljouteen. Huolimatta siitä, tarttuisiko kätilö hänen käsikynkkäänsä vai ei, Jerrell lähti hitaasti johdattamaan heitä kohti aukion laitaa. Tällaisessa tungoksessa hartioiden täytyi pysyä vakaasti paikallaan, etteivät vastaantulleet ihmismassat tönäisseet kumoon. Jerrell vilkaisi edetessään välillä kätilöä varmistaakseen, ettei tämä joutunut tyrkätyksi tai hukkunut muiden torivieraiden joukkoon, ja hymyili rohkaisevasti siltä varalta, että nainen näyttäisi pelokkaalta. Ja jos nainen olikin pelokas, ei Jerrell siitä häntä syyttänyt, vaikka hänen ainoa tarkoituksensa oli todella viedä heidät hörppäämään jotain virkistävää; taka-ajatuksia ei ollut. Paitsi ehkä haastatella Noraa hieman, jos hän vaikka olisi juttutuulella.

Kävelymatka tasoitti jännitystä mukavasti, mutta se palasi takaisin, kun Jerrell ohjasi itsensä ja ujon seuralaisensa istumaan pöytään. Hän valitsi hieman syrjäisemmän ja rauhallisemman pöydän, jonka molemmilla puolella oli lyhyet penkit, sillä oletettavasti kumpikaan heistä ei piitannut lähimpänä tiskiä olevista, huomattavan humaltuneista markkinavieraista. Jerrell ei tiennyt olivatko he kovaäänisiä, mutta nauravista, punoittavista naamoista päätellen he eivät olleet aivan hiljaakaan. Mies istahti alas puiselle penkille ja pyyhkäisi edestään pöydälle laskeutuneen lehden. Heidän yllään humisi matala, mutta rehevä puu, joka näin lähestyvän syksyn mittaan alkoi tiputtaa vielä vihreitä lehtiään. Sen katseleminen rauhoitti kuuroa mukavasti, mutta sen sijaan näkymä pöydän toisella puolella sai hänen rintansa kuplimaan. Voi, kuinka hän toivoikaan olevansa hieman rohkeampi ja itsevarmempi. Mies katsahti kätilöön hymyillen ja kääntyi sitten katsomaan selkänsä suuntaan kohti tarjoilijoita ja riehakkaampia asiakkaita, ja nosti kätensä pyytääkseen palvelua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Jerrell tuli istumaan tälle kojulle, joten tarjoilija tiesi jo ennestään, että mies oli kuuro. Ensimmäinen käynti olikin ollut se kiusallisin, kun he eivät olleet meinanneet päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä mies halusi. Nyt pyylevä nainen, jonka kastanjanruskeat hiukset oli koottu sotkuiseksi nutturaksi päälaelle, saapui lanteet keinuen heidän pöytänsä vierelle. Hän tervehti vieraita ääneen, mutta mies saattoi vain kuvitella, millainen hänen äänensä olisi. Jerrell nosti tummahiuksiselle kaksi sormea pystyyn sen merkiksi, että ottaisi tavanomaisen tilauksensa kahtena, ja lopuksi hän piti oikean kätensä sormia kynäotteessa vasemman, avoimen kämmenensä päällä, mikä kääntyi puhekielelle paperina ja kynänä. Nainen nyökkäsi, ja Jerrell vastasi nyökkäyksellä, minkä jälkeen nainen vielä kohotti merkitsevän maireasti kulmakarvojaan ja nyökkäsi kohti pöydän toisella puolella istuvaa kätilöä. Rehevä nainen purjehti hymyillen takaisin kohti tiskiä, ja Jerrell vilkaisi korvat punoittaen Noraa, sillä hänen tarkoituksensa ei ollut ollut saattaa heitä mihinkään kiusallisiin tilanteisiin, eikä hän totisesti ollut yrittänyt saada heitä näyttämään pariskunnalta. Kuuro kohautti olkiaan pahoillaan ja hieroi sitten sormillaan ohimoaan miettien kuumeisesti, pitäisikö hänen nyt paikata tätä tilannetta jotenkin jahka saisi paperia. Paperi ja huolettomasti teroitettu, kömpelön näköinen kynänpätkä saapuivat kuitenkin pöydälle niin pian, että Jerrell päätti vain unohtaa tarjoilijan huulenheiton. Ehkä olisi vain parempi yrittää rikkoa jää. Heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen kaikki oli ollut yhtä suurta kysymysmerkkiä, eikä mies ollut vieläkään aivan varma, oliko tämä kaikki vain unta, vai olivatko he todella löytäneet toistensa luo päivän kummallisten sattumien summana. Mies otti kynän käteensä ja katsoi sitten viipyilevän hetken punahiuksista, pisamaista seuralaistaan. Kuuron kasvoilla ei ollut hymyä, ennemminkin haikeutta ja pieni pohtiva ryppy kulmien välissä. Missä olet ollut? Kaipasitko minua? Oletko yhtä onnellisesti yllättynyt, kuin minäkin?
Mies laski katseensa paperiin ja kaunokirjaili sitten: "On ilo törmätä sinuun täällä." Hän hymyili itsekseen sanoille, ja pohti uudelleen hetken. "Viimekerrasta on aikaa." Mies olisi halunnut aloittaa kysymyksillä, mutta pelkäsi kaiken kuulostavan liian innostuneelta, liian tungettelevalta. Tällaisenaan lappunen oli vielä aika paljas, eikä johtanut keskusteluun. Mutta toisaalta, jos Nora ei haluaisi keskustella, ehkä tämä olisi hänelle helpotus. Mies kokeili onneaan, josko nainen haluaisi kysyä jotain, ja ojensi paperin ja kynän hänen eteensä varovaisesti hymyillen. Mies halusi antaa Noralle rauhan kirjoittaa, joten hän tyytyi nojailemaan toisella kyynärpäällään pöytään ja katselemaan ympärillä olevaa vilskettä. Pahin tungos oli jäänyt aukion keskelle, ja näytti siltä, että meneillään oli jonkinlainen tanssiperformanssi. Lava oli kuitenkin sen verran kaukana, että kokonaisuudesta oli vaikea saada selvää. Tässä, missä he istuivat, kävi vain kevyt tuulenvire ja viimeiset auringonsäteet sirosivat tunnelmallisesti heitä kehystävän puun lehtien lomasta. Toivottavasti kätilö pitäisi sitruunaleivoksesta ja teestä, sillä niitä olisi luvassa.

//OLEN PALANNUT! Sanoinkuvaamaton kiitokseni kärsivällisyydestäsi, joka ilahduttaa kerta toisensa jälkeen :D ♥ Aivan romantisoiduin taas kirjoittaessani tätä, kyllä olenkin odottanut että pääsen näiden kahden pariin! Toivotaan, ettei teksti ollut ihan kamalan ruosteinen muutaman kuukauden tauon jälkeen. Kuolin muuten nauruun lukiessani tuon ihan ekan viestini, kun heti ekassa virkkeessä "Mies pyyhki kämmensyrjällään puista tiskiä, jonka päällä oli leikannut pöytää". Että oikein leikannut pöytää. No, tuli varmaan ravitsevaa. :'D + pientä hittiä taas että päästään etenemään!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Enemmän kuin osaisin sanoa

ViestiKirjoittaja Wolga » 10 Elo 2017, 23:03

Tunne oli selittämätön, outo ja uudenlainen, sellainen joka vaivasi mieltä ja sai olon epämukavaksi. Ja silti siinä oli jotain pehmeää, sellaisia vivahteita joita kätilö ei ollut osannut odottaa tuntevansa – tai tiennyt edes olevansa kykenevä tuntemaan. Se sai markkinahumun katoamaan hänen ympäriltään, jos nyt ei aivan kokonaan, niin ainakin tarve pälyillä olkansa ylitse vaimeni. Ei sille tunteelle ollut sanoja ainakaan Noran sanastossa, todennäköisesti ei kenenkään muunkaan. Sillä se oli liian ristiriitaista ollakseen ihastusta ja liian laimeaa ollakseen iloa vanhan tuttavan jälleennäkemisestä. Ei se riittänyt pyyhkimään alituiseen huolestunutta ja epävarmaa ilmettä kasvoilta, tunne sai kuitenkin hartiat rennommiksi ja huulet kaartumaan hymyyn joka ei ollut lähelläkään miehen elämän iloista hymyä, mutta hymyksi tulkittava kuitenkin. Vilpitön elehdintä vastaukseksi kysymykseen sai lämpimän tunteen sydänalaan, hän huomasi kuinka tärkeältä tuntui saada tietää että asiat olivat kuurolla hyvin. Vastakysymys oli odotettavissa ja Nora nyökkäsi, ei aivan niin vakuuttavasti kuin mitä Jerrell oli hetkeä aiemmin elehtinyt omasta voinnistaan. ”Olen kunnossa”, lausuttiin mahdollisimman selvästi artikuloiden, kasvot huolellisesti suunnattuna miehen puoleen jotta toinen saattaisi lukea sanat hänen huuliltaan vaivattomasti. Tietenkin hän jätti kertomatta kuinka vanhaksi ja raihnaiseksi oli tuntenut itsensä viimeaikoina, kuinka jäinen talvi oli vienyt veronsa myös häneltä ja kuinka nykyisin painajaisissaan vieraili nuoruutensa miehen lisäksi tuo ruokkoamaton metsäläinen. Hän olisi voinut kertoa, että Jerrellin muistaminen auttoi häntä uskomaan ihmisissä asuvaan hyvään, mutta se tuntui liian intiimiltä ja ehdottomasti epäsoveliaalta. Olisi herättänyt ehkä vääränlaisia ajatuksia sanojen vaikuttumista.

Tietenkin hän lähtisi kupposelle, mitä muutakaan hän olisi voinut kuin myöntyä kun kysyjä oli juuri tämä mies jota hän oli vastoin omaa tahtoaan kaivannut ja muistellut. Nora ei olisi osannut kieltäytyä, eikä halunnutkaan. Miksi olisi halunnut päästää toisen nyt pois luotaan, kun oli ymmärtänyt kaipaavansa tämän iloista seuraa ja mahdollisuutta nauttia ystävyydestä. Ja ehkä jostain sellaisestakin kiintymyksestä, jota kätilö ei uskaltanut edes ajatella. Tarjottuun kyynärvarteen tartuttiin lyhyen viivyttelyn jälkeen. Niin mitätön, pieni ja täysin tavallinen läheisyys tuntui suurelta harppaukselta vaikka heidän kylkiensä väliin jäikin enemmän kuin säädyllisesti ilmaa. Noran sydän lepatti rinnassa pelosta, jonka pakokauhun rajoilla laukkaava mielikuvitus onnistui hänelle luomaan muodostamalla kuvia siitä kuinka helppo tästä asetelmasta olisi joutua miehen vangitsemaksi. Tietenkään hän ei joutuisi Jerrellin vangitsemaksi, luotettavuutta osoitti myös takinpieleen painettu kämmen. Eleen huomaavaisuus sai suhisevat ajatukset rauhoittumaan, antoi Noralle vapautuksen luottaa ja jopa nauttia tästä lyhyestä hetkestä jonka he hiljaisuudessa kävelivät väentungoksen läpi kohti määränpäätään. Tuntui hyvältä, kun vierellä oli joku joka saattoi vakaudellaan tukea kätilöä ihmisten seassa. Tuntui hyvältä luottaa.

Kosketuksen irrottaminen oli haikeaa, ikään kuin jonkinlainen äänetön yhteys olisi katkennut heidän väliltään. Samalla myös maailma palasi hänen ympärilleen äänekkäänä ja vaarallisena, vahdittavana. Nora istuutui pöydän ääreen, vilkaisi ympärilleen kulmat rypyssä ja huulet yhteen puristuneina. Hänen olisi tehnyt mieli ojentaa sormensa pöydän yli kohti Jerrelliä, koskettamaan miehen pitkiä sormia jotta olisi saanut palautettua sen maailmaa vaimentavan kuplan ympärilleen. Sellainen ei kuitenkaan ollut mahdollista, se oli liian riskialtista ja uskaliasta – eikä Nora tehnyt niin. Juuri nyt hän inhosi pelkoaan, inhosi sitä elämää syövää siementä joka oli päässyt hänessä itämään kaikennieleväksi ikitammeksi joka kurotteli synkeän harmaita oksiaan vähäisenkin valon pilkahduksen eteen. Ehkä hän vielä joskus ojentaisi kätensä pöydän yli, koskettaisi kuin kuka tahansa muu olisi voinut tehdä ja katkaisisi yhden noista harmaista oksista. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika. Etäämpää, tiskin suunnasta kuuluva römeä nauru sai vartalon kavahtamaan ja pälyilevä katse etsi ääneen aiheuttajaa, mutta löysi vain humalasta riemastuneen miesjoukkion – tietenkin sellaiset nauraisivat ja meluaisivat, se kuului torijuhliin. Nora päätti sietää, päätti, että nyt pelko ei pilaisi tätä häneltä. Ei ainakaan kokonaan.

Rehevän tarjoilijan ääni oli kiireen värittämä, mutta vilpittömän ystävällinen naisen tervehtiessä heitä. Noran ääni oli kireä ja hiljainen, kun hän vastasi tervehdykseen pienen nyökkäyksen saattelemana ja kohteliasta hymyä kasvoilleen etsien. Selvästi tarjoilija tunsi kuuron asiakkaansa, sen kätilö saattoi päätellä kommunikoinnin vaivattomuudesta. Kaksi jotain ja kynää ja paperia, oli hyvä tietää edes osin mitä odottaa. Merkitsevä katse olisi voinut saada jonkun pahastumaan, toisen kikattamaan mielihyvästä. Nora ei osannut siihen reagoida, ei tiennyt miten olisi moiseen suhtautunut muuta kuin hämmentyneellä ilmeellä. Tarjoilijan lähdettyä katse siirtyi epäröiden Jerrelliin, joka selvästi oli vaivaantunut pyylevän rouvan ilmeilystä. ”Ei se mitään”, sanat lausuttiin vakaasti ja niitä tarkoitettiin, oli ihan ymmärrettävää että tällainen asetelma voisi aiheuttaa kaikenlaisia käsityksiä. Nora olisi halunnut sanoa muutakin, mutta jännitys teki puhumisen hankalaksi sillä mikään ei tuntunut soveliaalta. Ei tuntunut oikealta ilmaista niitä padottuja ja piilotettuja ajatuksia, tai sitä kuinka ristiriitainen olonsa oli tästä tunteesta minkä mies läsnäolollaan herätti. Etenkään, kun vastapuolen kasvojen ilme oli nyt muuttunut haikeaksi, vakavaksikin kun kynä ja paperi saapuivat pöytään. Jerrellin katsetta väistettiin, kun siihen vastaaminen tuntui liian merkitykselliseltä. Miehen kuitenkin keskittyessä hetkeksi kirjoittamaan, kohotti kätilö huomionsa takaisin toisen piirteisiin. Hän piti siitä, että olemuksessa ei ollut mitään uhkaavaa tai vilpillistä. Piti siitä turvallisuuden tunteesta, joka yritti tehdä tietään hänen sisikuntaansa nyt kun saattoi istua pöydän ääressä vastapäätä Jerreliä.

Kaunis käsiala kuului selvästi taitelijalle, sellaiselle ihmiselle jolle visuaalisuus ja estetiikka merkitsi paljon. Nora ei ollut koskaan ajatellut sitä niin, olivathan he ennenkin keskustelleet kirjoittamalla. Hän saattoi melkein kuulla miehen äänen, vaikka todellisuudessa pystyi vain kuvittelemaan millainen se olisi – varmasti ääni olisi miellyttävä ja syvä, toisinaan varmasti puhkuisi peiteltyä intoakin. Ajatus sai hymyn levenemään, muuttumaan iloisemmaksi. Kirjoittamaan keskittyminen oli miellyttävä tauko, antoi mahdollisuuden keskittää huomionsa lappuseen ja kynänpätkään, kirjainten muodostamiseen. Hänen käsialansa ei ollut parantunut, mutta sanoja kykeni tuottamaan jo hieman vaivattomammin kuin viimeksi vaikka edelleen hän tapaili sanoja ääneti samalla, kun kirjoitti. Olen pahoillani siitä mihin viimeksi jouduit, sen tuntui tarpeelliselta kirjoittaa vaikka varmasti Jerrell tiesi hänen olevan pahoillaan kaikesta, mitä mies joutui kohtaamaan hänen vuokseen. Katse kohosi käymään seuralaisessaan mietteliäänä ennen kuin palasi takaisin paperiin, ilme oli keskittynyt kun kynää liikutettiin paperia vasten aavistuksen liikaa sitä painaen. Olen iloinen, että löysit minut täältä. Kukat on kauniita, kiitos. Miten Lorica ja tyttö voi? Onko sinun elämäsi ollut hyvä?
Kynä pysähtyi paperille. Hänen pitäisi kirjoittaa se, hän ei voisi muutakaan sillä se tuntui tarpeelliselta ja vyöryi sisimmästään aallon lailla ja niin hän kirjoittikin – Olen ajatellut sinua. Katse kohotettiin tarjoilijaan, joka nyt toi heille tilauksen joka vielä oli pysytellyt hänelle mysteerinä. Teetä ja herkullisen näköinen leivos, makean perässä hän oli alun perin eksynyt vilinään. Ehkä tämä leivos ei ollut juuri se, joka hänen hajuaistiaan oli kutkuttanut mutta ei häntä harmittanut. Nora kiitti kohteliaasti ja tarjoilijan poistuttua, kaiketi maksu kerättäisiin vasta jälkeenpäin, ojensi kirjoitelmansa kohti kuuroa. Nora kiersi sormensa höyryävän teekupin ympärille ja nosti sen huulilleen, siemaisi varovaisesti kuumaa nestettä samalla kun tarkkaili ripsiensä lomasta Jerrellin reaktiota kirjoitukseensa.


// En mää moista leikattua pöytää edes huomannut :DD Itse aina suurella varauksella luen näitä omia tekstejäni uusiksi, niissä on aina jotain outoja lauserankeita ja kaikkea muuta häiritsevää 8D Mutta, täällä taas!! ja kiitos ja anteeksi että olen antanut odotuttaa itseäni! Myös vähän ruosteiselta tuntuu tämä tekstin tuottaminen, mutta mutta, onpahan yritetty! //
Wolga
 

Re: Enemmän kuin osaisin sanoa

ViestiKirjoittaja Agna » 25 Syys 2017, 20:44

Jerrell

Kuuro antoi katseensa vaeltaa kirkkaassa väkijoukossa. Osa ihmisistä pukeutui vallan ihastuttavasti - hyväosaisemmat. Kirkkaita värejä ja monimutkaisia kirjontoja. Mitä useammalle rypylle mekko oli niputettu, sitä enemmän rahaa sen kantajalla luultavasti oli, sillä köyhälistöllä oli varaa vain sen mittaiseen kankaaseen, että siitä sai juuri ja juuri leikattua suoran helman. Sama päti miesten takkien laskoksiin, nahkan kiiltävyyteen ja saappaiden varren korkeuteen. Jerrell nappasi itsensä ajattelemassa moisia hieman häpeissään, sillä hänhän vasta koreasti pukeutuikin. Hän kuitenkin puolustautui yleensä sillä, että visuaaliset ilot olivat niitä harvoja hänen elämässään, joten hän ruokki esteettistä silmäänsä minkä kerkesi. Asiassa toki auttoivat pitkäaikaset säästöt hänen edellisestä elämästään, sekä muutoin nuuka elämäntapa. Jerrell soi itsensä syövän vain harvoin erityisen monipuolisesti ja runsaasti. Välillä Jerrellin säästöistä oli apua tällaisiin erityistilanteisiin, joissa hän sai kestitä ystäviään. Oli helpompaa viedä nainen teelle, kun oli rahaa, jolla maksaa tee. Ja vielä leivoskin. Leivokset olivat pahuksen hyviä - siinä toinen aisti, joka Jerrellillä vielä toimi. Mies oli siirtänyt katseensa kirjettä kirjoittavaan Noraan jo jokunen tovi sitten, muttei ollut melkein edes huomannut, miten uppoutuneena katseli hänen pisamaisia poskiaan. Nyt hän havahtui tilanteeseen, muttei hennonnut kääntää katsettaan. Nora näytti muutenkin keskittyvän kirjoitustyöhönsä niin totisesti, että tuskin ehtisi silmäillä ylöspäin. Jerrell ei meinannut pysyä nahoissaan odottaessaan, että saisi lukea Eleonoran mietteet, olivat ne sitten kielteisiä tai myönteisiä. Hän paloi halusta kuulla, mitä kaikkea maailma oli naisen elämään tuonut viimeisen reilun vuoden aikana. Tomerasta kirjoitustavasta päätellen kirjoitettavaa ainakin oli. Se oli jo helpotus miehelle, joka oli välillä pelännyt, että jäisi ilman ainokaistakaan vastausta.

Jerrell irrotti katseensa seuralaisestaan vasta, kun huomasi tarjoilijattaren palanneen. Hän laski heidän eteensä puiselta tarjottimelta ensin teet, sitten leivokset. Tee höyrysi lämpöisenä ja kullanvärisenä, kun taas leivos kiilteli vastapaistetun ja herkullisen voisen näköisenä. Kuuro ei kuitenkaan ehtinyt tarttua kuppiinsa, kun Nora siirsi vaivihkaa paperin taas hänen puolelleen pöytää. Tarjoilija hymyili heille nyökäten, ja Jerrell sanoi ääneen "kiitos", toimittaen sen jälkeen ikään kuin säikähtäneen eleen tajuttuaan, ettei ollutkaan yksin. Hän vilkaisi vaivihkaa kulmiensa lomasta Noraa siltä varalta, että tämä oli kuullut. Äänen käyttö oli niin kamalan epävarmaa, vaikka hänen tuttavansa yleensä ilmoittivatkin aina puheen kuulostavan aivan tavalliselta. Kuuro suoristi selkänsä ja yritti olla olematta moksiskaan hätkähdyksestään, liu'uttaen sitten paperinpalan katseensa alle. Hän tarttui hermostuneena kynään ja pyöritteli sitä sylissään pöydän alla. Kaikki tämä oli niin jännittävää. Yhtäkkiä Jerrell oli tavattoman tietoinen Noran olemuksesta edessään, mutta pakotti silti itsensä lukemaan naisen kirjoittamat rivit. Kirjava silmäpari tapaili sanoja toisensa jälkeen, ja vieno hymynkare nousi miehen kasvoille sitä mukaa, mitä pidemmälle hän luki. Hän tunsi lepatuksen mahanpohjassaan, kun Nora ilmaisi iloisuutensa siitä, että Jerrell oli löytänyt hänet. Ehkä hän oikeasti tarkoittikin sitä - hän ei varmasti olisi kirjoittanut sitä turhan tähden. Eihän? Ja hän piti kukistakin! Jerrell oli nostamaisillaan kynän pöydälle kirjoittaakseen jo, mutta oli sitten tarpeeksi kärsivällinen lukeakseen viimeisenkin lauseen. Ennen kuin viesti oli kulkeutunut miehen silmistä aivoihin asti, puna oli jo levinnyt hänen poskilleen. Hän joutui puristamaan kynää, ettei olisi antanut kätensä vapinan näkyä. Hymy hiipi miehen kasvoille niin leveänä, että hän joutui taistella sitä vastaan, ettei olisi näyttänyt naurettavalta. Niin onnellinen hän oli.

Jerrell nosti katseensa ja hymynsekaisen ilmeensä paperista Noraan, mutta tämä sattui katselemaan muualle. Ehkä parempi niin. Jerrell perehtyi takaisin paperiin ja päätti kirjoittaa, ennenkuin paneutuisi tilaamiinsa ruokiin. Muuten hän nielaisisi leivoksen väärään kurkkuun tai hukkuisi teehensä.
"Älä ole pahoillasi, kaikki on hyvin", Jerrell aloitti, vaikkakaan kaikki ei ollut ollut hänen elämässään aivan hyvin. Hän oli ollut poissa tolaltaan hukattuaan Eleonoran, ainoan ystävyyttä lähentelevän ihmiskontaktinsa aikoihin. Hän ei kuitenkaan hennoisi kirjoittaa sitä paperille. "Olen voinut hyvin. Paremmin nyt. Olen iloinen että pidit kukista! Lorica ja lapsi voivat hyvin. Hänestä tuli Elena", kuuro kirjoitti, "sinun mukaasi." Hän piti tauon ja vilkaisi kätilöä suoden tälle kohteliaan hymyn. Puna oli kaiketi jo laskenut hänen kasvoiltaan, ainakin toivottavasti. Kuumotuksen tunne tosin piinasi miestä edelleen. Se vain paheni hänen lukiessaan uudelleen ne sanat, olen ajatellut sinua. Miehen teki mieli hypätä pois paikaltaan tai kiehnätä maassa tai jotain. Hän ei ollut tuntenut tällaista ihmeellistä tunnetta aikoihin, jos koskaan. Aina kun Jerrell laski kynän paperille kirjoittaakseen, hän epäröi. Hän halusi kirjoittaa paljon, muttei uskaltanut. Hänen piti olla niin varovainen, valita sanansa tarkkaan.
"Minäkin sinua. Luulin kadottaneeni sinut iäksi." Mies pakottautui päättämään kirjeensä siihen, vaikka hänen sisuskalunsa paloivat halusta sanoa jotain enemmän. Hän ei vain tiennyt, mitä. Varovaisesti hymyillen hän ojensi paperin ja kynän takaisin ei-niin-kaunokirjalliselle ystävälleen, jotta saisi vihdoin keskittyä syömiseen ja juomiseen.

Mies pakotti kätensä vakaaksi tarttuessaan teekuppiin ja siemaistessaan sen reunalta. Jostain syystä sen lämpö ja aromi rauhoittivat häntä hieman, ja toisella kädellä hän leikkasi siivun kakkua suuhunsa. Se suorastaan suli hänen kielelleen ja sai hänen niskavillansa kihelmöimään. Niin hyvää. Jerrell ei ikinä ollut vaivautunut yrittämään kysyä, mitä kaikkia lehtiä hänen tilaamansa tee sisälsi, sillä oli todennut sen sopivan vahvaksi ja samaan aikaan pehmeäksi omalle maulleen. Hänen sopi vain toivoa, että Nora pitäisi samanlaisesta teestä, tai että hän ei ollut ylipäätään koskaan juonut teetä ja olisi siten avoin kaikille vaihtoehdoille. Ainakaan kätilö ei näyttänyt kovin kärsivältä juodessaan, joten ehkä tilaus oli sen puoleen onnistunut. Jerrell kurtisti kulmiaan, kun ei ollut muistanut kysyä paperilla, pitikö Nora leivoksesta tai teestä - se olisi ollut kohteliasta. Sen sijaan hän oli keskittynyt vain omaan levottomuuteensa. Noh, ehkä hän saisi sen anteeksi tämän kerran. Eikä Nora ollut sen tapainen ihminen, joka valittaisi leivoksesta tai teestä, vaikkei pitäisikään siitä. Ei ehkä ainakaan näin vieraalle ihmiselle, kuin Jerrell. Mies nipisti huulensa yhteen ja yritti keskittyä taas väkijoukon tarkkailuun sen sijaan, että olisi tuijottanut Noraa saadakseen tietää, mitä tämä ajatteli hänen kirjoittamastaan. Ehkei mitään. Ehkä hänen sanansa eivät olleet tulleet ulos paperille niin intohimoisina, kuin millaisia ne olivat hänen päänsä sisällä olleet. Kenties niin olisi parempi. Jerrell alkoi kiemurrella penkillään, haluten vaihtaa jotain kirjoittamaansa, ehkä kertoakseen jotain toisin tai kertoakseen enemmän, mutta se oli jo myöhäistä tältä erää, ja keskustelu saattaisi saada muutenkin jotain aivan muita raiteita, kuin hän ajatteli, jolloin kaikki hänen ajatuksensa saisivat jäädä kirjoittamatta.

//Huh menipäs kauemmin kuin alunperin suunnittelin! Mutta ah pakahdun kun Jerrell on niin epätoivoinen :D syksy saa aina romanttiselle tuulelle
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Enemmän kuin osaisin sanoa

ViestiKirjoittaja Wolga » 02 Helmi 2018, 22:47

Kiitos oli sana johon helposti yhtyi, joko nyökyttelemällä tai sanan toistamalla. Ei sillä, että tämä tyhjää vihjaillut tarjoilija sitä olisi välttämättä palvelustaan ansainnut, mutta eittämättä kiittäminen oli osa kohteliasta kanssa käymistä. Tällä kertaa hänen kiitoksensa perään lausuttu sana sai kuitenkin maailman hetkeksi pysähtymään, tai ajan kai enemmän. Katse siirtyi ensin vastapuolella istuvan huuliin, ikään kuin ne olisivat tuottaneet jotain käsittämätöntä ja aivan uutta. Siihen pieneen partatupsuun, joka oli tuon lyhyen sanan mukana liikkunut – ikää kuin korostaen suun tekemää työtä sanan muodostamiseksi. Seuraavaksi katse nousi noihin arasti häntä vilkuileviin silmiin, hetkessä hymy levisi kätilön liian usein hymyttömille kasvoille. Hymy oli aito ja peittelemätön, vilpittömän innostunut ja sai naisen näyttämään ikäiseltään, hyvinvoivalta. Kuinka tärkeältä yksi pieni ja jokapäiväinen sana saattoikaan tuntua? Ihan kuin tässä yllättävässä tapaamisessa ei olisi ollut tarpeeksi, sai hän vielä nähdä ja kuulla entisen narrin puhuvan. ”Jerrell”, hän huokaisi ihailua äänessään, ojentautui hetken mielijohteesta kohti miestä koskettaakseen, mutta aivan yhtä nopeasti vetäytyi takaisin ja puristi ojennetut sormensa nyrkkiin hillitessään viime hetkellä impulssinsa. Hymy ei kuitenkaan väistynyt. Eikä Nora puhunut ääneen ajatuksiaan, nyökäytti päätään vaikka Jerrell oli jo siirtänyt huomionsa paperiin ja siirsi sitten katseensa tekemään lyhyen tarkistuksen selustaan. Hetkessä sen epävarmasti lausutun sanan nostattama ilo tyyntyi, mutta se kuitenkin jätti jälkeensä tyyneyden.

Tee oli ehtinyt viiletä juuri sopivan siemailtavaksi, sellaiseksi hieman suuta lämpimämmäksi. Lämpö sai olon tuntumaan vakaammalta, normaalilta. Ei se sitä vatsan pohjassa tuntuvaa kipristelyä poistanut. Sitä sellaista, jota Nora oli hetken epäillyt johtuvan jostain pahoinvoinnista – mutta pian oli tajunnut, että kyseessä oli nyt jotain tunteesta johtuvaa. Siitä oudosta tunteesta, joka sai selän suoristumaan ja hartiat rentoutumaan. Hymyn varovaisesti kutittelemaan suupieliä. Leivoksen samettinen pehmeys tuntui sulavan suuhun jo ennen kuin kieli oli ehtinyt nuolaista huulille jääneet muruset, hän tiesi että juuri tämä voisen makea maku, nämä tuoksut ja jopa ympärillä oleva hälinä tulisivat jäämään hänen mieleensä elävinä. Värikkäänä muistona muuten kovin harmaiden muistojen seassa. Se tuntui hyvältä, että oli jotain sellaista mitä voisi muistaa kun lämmittäisi pientä mökkiään syksyn koleissa illoissa. Muisto lämmittäisi häntä sisältä. Tai niin kätilö ainakin toivoi. Ajatuksiinsa vaipuneena häneltä jäi tosiaan huomaamatta seuralaisensa punastuminen ja innostuminen, ikään kuin se käsikynkkää kävellessä heidät ympäröinyt kupla olisi palannut. Niin runollista ja suorastaan kliseistä kuin se olikin, hänestä tuntui että maailma oli juuri nyt paljon parempi paikka kuin aikoihin. Nora ei edes huomannut muutaman pöydän päässä heistä istuvien juopuneiden mesuamista, äänet vain sulautuivat osaksi sitä merkityksetöntä taustahurinaa, jota muut ihmiset aiheuttivat.

Vasta, kun kynää ja paperia ojennettiin takaisin hänen suuntaansa, havaitsi Nora muutoksen seuralaisensa olemuksessa. Se näytti sellaiselta peitellyltä innolta ja joltain muulta, sellaiselta mitä hän ei osannut nimetä. Siropiirteisille kasvoille seisahtui hetkeksi hämmentynyt ilme, joka pian muuttui odottavaksi hymyksi, kun katse laskeutui ojennettuun paperiin. Hän olisi halunnut osata lukea nopeampaa, olisi halunnut osata kirjoittaa yhtä sujuvasti kuin ystävänsä. Ystävä, ehdottomasti ystävä. Kuitenkin ennen lukemaan keskittymistä hän haukkasi vielä palan sitä taivaallista leivonnaista ja maistoi teen lohdullista lämpöä.

Kasvon ilmeet elivät sen mukaan kuinka paljon mikäkin sana vaati keskittymistä. Huulet liikahtelivat, kun joku sana vaati jopa jonkinlaista ääneen lausumista jotta sen ymmärtäisi. Eihän Nora suureen ääneen sanoja tapaillut, tuskin edes kuiskaukseksi luonnehdittavalla tavalla, mutta jo pelkkä sanan äänetön muodostaminen helpotti ymmärtämistä. Oliko kirjoitus jotenkin kiireisempi, tai vähemmän huolellinen? Käsiala oli tietenkin selkeää ja kaunista, mutta jonkinlainen lataus siinä oli. Nora olisi voinut lyödä siitä vaikka vetoa. Katse viivähti lyhyen hetken ajan Jerrellissä mietteliäänä, pitäisikö hänen ymmärtää jotain? Heidän välissään tuntui olevan jotain sanomatonta, sellaisia sanoja jotka olivat huomattavasti vaikuttavampia ja vaarallisempia kuin kiitos. Eihän hän toki sitä olisi näin osannut ääneen kuvailla, mutta siltä se tuntui. Katse palasi takaisin kirjoitukseen. ”Elena”, nimi lausuttiin ääneen ja liikuttunut hymy värisytti suupieliä, sai ripset värähtämään muutaman kiivaan räpäytyksen myötä. Joku kantoi häntä nimessään. Ajatus oli yllättävän voimakas ja tunnepitoinen, se sai sydämen pullistumaan ylpeydestä ja hellyydestä. Eikä mieltä ainakaan latistanut lukea, että myös tämä kuuro ystävä oli kaivannut häntä. Tai ajatellut. Vaikka Nora joutui myöntämään, että ainakin hän itse oli tarkoittanut kaipuuta – uskaltamatta kuitenkaan kirjoittaa sitä niin.

”Kumpa vain kirjottaisin paremmin, tää olisi niin helpompaa”, kätilö aloitti ja kirjoituksen myötä myös kulmat kävivät tuskastuneessa kurtussa, ”ehkä kaikkea ei voi osata”. Lyhyt tauko tarjosi hänelle mahdollisuuden hörpätä teetä ja vilkaista miestä, sanat piti järjestää mielessä oikein. ”Käytätkö nykyään paljo puhetta? Sulla on kaunis ääni”, hymy viivähti kasvoilla kun muisteli miehen epävarmasti, mutta silti jotenkin kovin tavanomaisesti lausuttua sanaa. Miten yksi ainoa sana saattoikin tuntua niin suurelta? ”Eihä mun mukaan tartte lapsia nimetä, enhän mä mitään sellaista ole tehny”, Nora kirjoitti vienon punan kohotessa poskipäille. Oli niin uskomaton kohteliasuus kuulla tällaista, sellainen jota hän ei edes oikein tuntenut ansaitsevansa. ”Kaunis nimi kyllä on, toivottavasti hän ja perhe pysyy terveenä. Kerrotha terveisiä? Tyttö on varmasti suloinen”. Hetken jälleen kynäkättä lepuutettiin, mutta katse pysytteli paperissa. Nora oli harvasanainen nainen, tässäkin oli jo paljon harakanvarpailla kirjoitettuja sanoja. Hän kuitenkin halusi sanoa enemmän. ”Et ollut”, kasvojen ilme muuttui pehmeämmäksi sanoja kirjoittaessa, mutta pian ilme verhoutui keskittymiseen. ”Tee ja pulla on herkullisia, en muista millon oisin syönyt mitää näin hyvää”, hän ei halunnut vielä lopettaa kirjoittamista, tämä vilpitön mutta kaiketi turha toteamus vain antoi hänelle tarvitsemaansa lisäaikaa kerätä itsensä seuraavia sanoja varten. ”Toivisin että emme kadottaisi toisia enää, onkohan se mahdollista?”, hän olisi voinut kirjoittaa, että Jerrell oli hänelle sen ystävällisen vanhemman naisen lisäksi ainoa, jonka kanssa tunsi olonsa rennoksi. Normaaliksi. Ei kuitenkaan kirjoittanut. Ei hän ollut mikään turhan tunteellinen.

Lopulta Nora oli tyytyväinen kirjoitukseensa, tai ei nyt aivan tyytyväinen mutta koska hänellä ei ollut sanoja ja kirjoittamalla vielä vähemmän, oli hänen tyydyttävä tähän. Lappu ojennettiin kohti miestä, tällä kerta sormet eivät kuitenkaan karanneet paperilta vaan jäivät odottamaan. Ehkä Jerrell hipaisisi niitä, vain vaivihkaa mutta niin että he kumpikin tietäisivät sen tarkoitukselliseksi. Kosketuksen toivominen oli jotain uutta, jännittävää ja kiehtovaa. Sellaista joka sai Noran niskavillat nousemaan pystyyn yhtä aikaa epämiellyttävästi, että odottavasti.


// Anteeksi miljoonasti tästä hirvittävästä tauosta taas! Mutta tässä tätä nyt ois. Mää kyllä niin pakahdun tähän näiden tunnemelskaan, kauheasti olisi suuria asioita mutta ei kykyjä tehdä niille mitään. :D
Wolga
 

Re: Enemmän kuin osaisin sanoa

ViestiKirjoittaja Agna » 02 Loka 2018, 17:21

Jerrell

Odotus oli piinaavaa. Suorastaan aivan hirveää. Olisipa kaiken aikaa ollut hänen vuoronsa kirjoittaa! Toisaalta sitten se ei olisi ollut lainkaan näin pakahduttavan jännittävää. Olisivatpa he voineet puhua. Toisaalta silloin osa sanoista olisi voinut jäädä sanomatta, hukkua jonnekin epäilykseen ja epävarmuuteen. Kun ne kirjoitti paperille, ne tuntuivat paljon lopullisemmilta. Ja koska jokaisen viestin täytyi olla merkittävä, olivat sanatkin merkittäviä. Sanomatta jäi vähemmän, ja toisaalta jokainen kirjoitettu rivi sisälsi sanoja sanojen alla. Ehkä he onnistuisivat lukemaan nekin - hän, kaunokirjaileva entinen narri, ja tuo toinen, hädin tuskin lukutaitoinen kätilö. Jerrell laittoi suuhunsa palan kakkua. Kohta se loppuisi, ja samalla loppuisivat hänen tekosyynsä olla katselematta, kun Nora kirjoitti. Toisaalta hän katseli vaivihkaa nytkin. Nainen näytti liikuttuneelta, hymyili välillä. Se oli levollista katseltavaa, mutta toisaalta jännityksen lepatus ei milloinkaan väistynyt Jerrellin sisuskaluista. Kirjoitettavaa oli ilmeisesti paljon, ja välillä Nora näyttikin uupuvan. Toivottavasti hän silti kirjoittaisi kaiken, mitä halusi, sillä se oli melkein heidän ainoa toivonsa keskustella. Melkein. Kevyt karheus kaihersi miehen kurkkua yksittäisen sanan jäljiltä. Jos hän puhuisi enemmän, se ei kenties tuntuisi niin vieraalta. Mutta ennen kuin hän oli alkanut käyttää ääntään, viimeisen ja ensimmäisen sanan välillä oli ollut vuosia. Hän ei enää tiennyt, miltä se tuntui. Hänen ensimmäiset rääkäisynsä olivat varmaankin olleet korutonta kuunneltavaa. Onneksi Nora ei ollut kuulemassa niitä, eikä Jerrell ollut vielä aivan varma, paljonko hän saisi kuulla muutakaan.

Lyhyen ikuisuuden loputtua ja Jerrellin teekupin pohjan näkyessä Nora ojensi kirjoitusta takaisin. Vaivattomasti, joskin varovaisesti mies tarttui paperiin ja kynään. Noran sormet tuntuivat viileiltä Jerrellin sormia vasten, kun miehen käsi tarttui paperiin niin läheltä Noran kättä, että ne hetkellisesti koskettivat toisiaan. Jerrell hymyili Noralle kohteliaasti - ei se ollut anteeksipyyntö, vaan pikemminkin sellainen huvittunut hymy. Sellainen "tunnen oloni mukavaksi" -hymy. Jerrell nyökkäsi ja paneutui sitten lukemaan. Tekstiä oli toden totta enemmän kuin aiemmin. Mies hymähti naisen tuskalle kirjoittamisen suhteen. Hän ymmärsi, ettei se ollut harjoittelemattomalle helppoa. Nora teki kuitenkin hyvää työtä siihen nähden, miten vähän oli antanut olettaa kirjoittavansa. Kysymys, joka koski hänen puhettaan, ja kehu, joka koski hänen ääntään, saivat molemmat miehen punastumaan. Hän nosti katseensa aristellen paperista ja siirsi sen Eleonoraan.
"Puhun... vähän", hän sanoi hitaasti ja oletettavasti monotonisesti. Artikulointi oli vaikeaa. Hänen mieltään lohdutti hieman se, että Nora oli pitänyt hänen ääntään kauniina. Mies tunsi kuumotuksen poskillaan, mutta toivoi, ettei näyttänyt totaalisen kauhistuneelta esityksensä myötä. Sen suurempia keskusteluita odottamatta hän nyökkäsi taas palatakseen takaisin paperinpalaan. Nainen oli selvästi otettu lapsen nimeämisestä. Hän oli myös tarjoiluista mielissään - huh! Ei siis ollut väliä sillä, ettei Jerrell ollut huomannut sitä kysyä. Kynä oli jo varmasti aseteltuna miehen käteen, mutta viimeinen rivi sotki hänen ajatuksenjuoksunsa jälleen täydellisesti. Minäkin toivon sitä! hänen teki mieli huudahtaa, ja hän tunsi rintamuksensa palavan. Kaikki hänen epäilyksensä siitä, ettäkö Nora olisi lähtenyt teelle vain hänen mielikseen, olivat tiessään. Hän oli siis halunnut tätä. Ehkä he olivat todella kaivanneet toinen toistaan. Jerrell kohensi istuma-asentoaan ja laski kynän paperille. Muttei saanut kirjoitettua mitään. Mistä hän edes aloittaisi?

Kaikki oli yhtäkkiä niin kaunista. Värit olivat kirkkaampia. Värikkäiden paperilyhtyjen loiste ja heijastuminen loppukesän kukista, joilla tori oli reunustettu. Laskeva aurinko ja pehmeinä kumpuilevat pilvet, joita ei vain pystynyt katsoa tarpeekseen. Paina tämä hetki mieleesi, maisema tuntui sanovan. Eikä Jerrell voinut katsoa sitä tarpeeksi. Entä jos se olisi jo huomenna kadonnut? Jos tilalla olisi harmaa ja painava taivas, mukulakivikatuja raiskaava sade ja lohdutonta tyhjyyttä? Toivoisin että emme kadottaisi toisiamme enää. Jos auringonlasku ei enää koskaan palaisi, ehkä Eleonora silti palaisi. Ehkä hänen ei tarvitsisi lähteä.
Jerrell laski kynän paperille, ja pakotti itsensä kirjoittamaan sen, mikä oli sopivaa. "Vien terveisesi perheelle varmasti. Olen iloinen, että pidit syötävästä." Se oli lyhykäisempää kuin Jerrell olisi normaalisti kirjoittanut, mutta häntä kuumotteli niin paljon se, mitä hän halusi seuraavaksi sanoa, ettei hän pystynyt keskittymään muuhun. Olisiko se liian rohkeaa? Säikäyttäisikö se Noran pois? Jerrellin tiedossa kun oli, mitä mieltä Eleonora yleisesti oli miehistä, ja että he olivat jättäneet häneen pysyviä jälkiä. Kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Niin paljon kuin heidän välillään yhä olikin mysteeriä, oli myös ymmärrystä, olkoonkin että osa siitä perustui arvailuihin. Jerrell kirjoitti loputkin. "Haluaisitko nähdä missä asun? En katoaisi, kun osaisit tulla luokseni." Liian rohkeaa. Se luki paperilla jo, oli myöhäistä yrittää peittää sitä. Siinä olisi voinut lukea "jos haluaisit tulla". Hän olisi voinut kirjoittaa enemmän leivoksista ja Elenasta pehmentääkseen iskua. Nyt kirje näytti siltä, että hän oli kiirehtinyt sanomaan haluttavansa, ja sehän oli tietysti totuus.

Jerrell tuijotti viestiä käsissään ja suoristautui sitten. Hän ojensi varovasti kätensä kohti Noraa ja kosketti hänen käsivarttaan - niin kevyesti, että painetta oli tuskin nimeksikään. Miehestä kuitenkin tuntui, että niin oli hyvä, ja Nora tietäisi varmasti kirjeen luettuaan että hän todella tarkoitti sitä. Vedettyään kätensä pois ja ojennettuaan kirjeen Noralle Jerrell kuitenkin katui kosketusta, sillä ehkä se saisi Noran pelkäämään, että hän haluaisi jotain muutakin. Ehkä hän yhdistäisi kosketuksen ja kutsun johonkin suurempaan, mistä Jerrell ei uskaltanut edes antaa itsensä luoda mielikuvia. Kaikki oli niin herkkää ja hajoavaista, eikä hänellä ollut varaa menettää sitä. Hän halusi että auringonlasku seuraisi toistaan, että kukat olisivat aina kirkkaita ja tuoksut voimakkaita. Että kaikkialla olisi kauniita värejä ja että valo maalaisi hänen eteensä ääriviivoja. Ehkä Eleonoran kuparisten hiusten ääriviivat. Ehkä hänen pisamaiset poskipäänsä. Hennomatta siirtää katsettaan naisen kasvoista mies jäi odottamaan lähes henkeään pidätellen, että hän saisi luettua viestin.

//Ehkä olemme tulleet siihen pisteeseen, ettei näissä kestoissa ole enää anteeksipyydeltävää, koska ne näyttävät kuuluvan tämänhetkiseen elämäntilanteeseen itse kullakin :'D Täällä kuitenkin ollaan taas! ♥ Sydämeni RÄJÄHTÄÄÄÄÄ apua
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta


Paluu Kylä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron