//
(äpäri päähän ja tukehdu pullaan) Jatkoa
täältä //
Darius, Constantine
Kauaa ei kreiviä ja tuon sotilaita tarvinnut odottaa, kun mokomat jo paikalle astelivat. Eliitti katseli kuinka omat alaisensa ratsaille nousivat ja valmistautuivat lähtemään, ennen kuin haukankatse kääntyi Arethdrielin puoleen tuon avatessa suunsa.
"Kyllä", Oli lyhyt ja ytimekäs vastaus siniveriselle, kenraalin nousten lopulta itsekin ratsaille,
"Mikäli teillä ei ole reittisuunnitelmaa, ehdotan, että annatte meidän johtaa", Haukansilmä lisäsi, antaen kreiville mahdollisuuden ottaa ohjat ja määrätä reitin. Otti Arethdriel sen tarjouksen vastaan tai ei, lähtivät he lopulta poistumaan linnalta.
Matkaan lähdettiin, saattueen poistuen rauhalliseen tahtiin kaupungista. Aroille päästessä matkavauhtia lisättiin, jotta päästäisiin nopeammin metsän suojiin, niin katseilta, pedoilta kuin myös kylmänviiltävältä tuulelta. Siinä vauhtia pidettäessä ei pahemmin puheltu, kaikkien keskittyen vain ympäristön tarkkailemiseen ja etenemiseen. Heidän onnekseen aroilla ei näkynyt pahemmin ketään, vain muutama kauppiaiden vankkuriryhmä ja nekin olivat kauempana. Minne lie olivat matkalla, se ei heitä kiinnostanut, ei vaikka kyse olisi ollut vihollisten kauppatavarasta.
Metsään päästyä vauhti hiljeni ja puhekin alkoi virrata, hiljaisena, Kuiskauksen sotilaiden lähinnä keskenään jutellen ja suunnitellen mitä aikoisivat tehdä kun perille päästäisiin. Darius lähinnä piti ympäristöä silmällä ja tuttuun tapaansa pysyi hiljaisena, vastasi korkeintaan jos häneltä jotain kysyttiin. Ei häntä haitannut, jos muut puhuivat, kunhan eivät häirinneet hänen keskittymiskykyä liikaa – Haukansilmä halusi aina olla perillä siitä, mitä ympärillä tapahtui. Muutenkin heidän piti olla varuillaan, ties vaikka ihmisiin törmäisivät tai joutuisivat yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Toivoa tietenkin sopi, etteivät he kehenkään törmäisi. Kuka nyt tällaisella säällä, selvän enteilevän myrskyn tullessa, olisi metsässä vapaa-ehtoisesti partioimassa?
Myös Nárothe tuntui tarkkailevan ympäristöä normaalia kärkkäämmin. Vielä syndrae ei lauleskellut ja kujerrellut, kuten sillä oli tapana vaaran tai saaliin nähdessään, mutta selvästi kuusisarvinen oli kireänä. Ehkä se johtui säästä, enteilevästä myrskystä. Sen jälkeen kun Taivaanturmelija oli tuulenkiitäjää hoputtanut aroilla aikaisempana talvena, oli Nárosta tullut hieman säikympi paukkupakkasilla. Mikä sinällään oli hassua, kyseessä kun oli kuolematon olento, joka ei ennen sitä ollut pelännyt mitään – ei edes sitä kuolemista. Mutta ilmeisesti Yliparantaja oli liikaa jopa syndraelle.
--
Toisaalla, yhtälailla Quinn metsän siimeksessä, raskaspanssarinen sotilasjoukko oli matkalla kohti ihmisten kaupunkia. Eliittikenraali Fritz joukkoineen oli jälleen käynyt kaatamassa suuremman pedon, joka metsässä sijaitsevaa ihmistenkylää oli häirinnyt. Näin talven tullen suurpedot vetäytyivät yleensä omiin koloihinsa, jostain syystä kovin moni mokomista ei tuntunut pitävän talvesta – tai sitten se oli vain Fritzin kokemus – joten töitä heille ei ollut kylmillä keleillä hirveästi. Eipä se haitannut, harva halusi lähteä paukkupakkasissa haarniskan kanssa riehumaan pitkien matkojen päähän, vaikka olisikin villahousut ja sukat jalassa.
Päivä oli ollut uuvuttava heille, ryhmän hoitaen tappamisen aamuyöstä ja lähes saman tien lähtenyt taittamaan matkaa takaisin kaupunkiin. Kukaan ei varsinaisesti halunnut jäädä tuntemattomaan kylään viettämään aikaa. He olivat levänneet tovin ja syöneet vähän, ruokkineet ratsut, jonka jälkeen kaksikymmenpäinen joukko oli lähtenyt liikkeelle. Muutama heistä oli ottanut pahemmin osumaa, eikä täten ollut hyödyksi jos pitäisi uudemman kerran ottaa yhteen tahon tai toisen kanssa. Tästä johtuen reitiksi valittiin tunnetusti hiljaisempi tie, joka kiersi hieman kauempaa, mutta todennäköisesti he eivät siellä törmäisi kehenkään ja moisella polulla tuskin oli väijytyksiäkään odottamassa. Ja kuka sitä nyt tällaisella säällä jaksoi väijyskellä metsässä?
Pian kävi kuitenkin ilmi, etteivät he olleet ainoat liikkeellä. Tienristeystä lähestyttäessä huomasivat eliittisotilaat, että toisesta suunnasta oli saapumassa toinen joukko. Pienempi, mitä heidän, mutta yhtälailla ratsain liikkuva ja taisteluun varustautuneita sotilaita. Totta kai sellaisen näkeminen sai jokaisen varuilleen, mutta pian kävi selväksi, ettei mitään hätää ollut.
"Artania!", Fritz huudahti kun lähemmäksi päästiin, kiinnittäen toisen ryhmän huomion — Joskin aivan varmasti nuo olivat heidät jo huomanneet, kenties tunnistaneetkin.
Siitä oli pidempi aika, kun Constantine oli Noelin nähnyt saatikka tuon kanssa päässyt juttelemaan, paladiinin perkele kun tuntui häntä välttelevän. Mutta nyt tuo ei voinut paeta minnekään, ellei lapsellisesti halunnut ratsullaan karauttaa pakoon. Tosin, eipä Constantinekaan voinut tuon kanssa nyt puhua asioista, joihin olisi halunnut kuulla vastauksia. Tietenkin hän oli yhä näreissään temppeliherralle siitä, että tuo – hänen tietääkseen – oli pitkittänyt totuuden kertomista Henrylle ja ilmeisesti sen takia häntä vältellyt, mutta ei Fritz aikonut Artanian salaisuuksia tässä kaikkien kuullen lähteä puimaan. Johan hovissa oli muutenkin salaisuuksia ja kitkaa tahon jos toisenkin välillä, eliittien lieni parempi pitää hyvät välit, ainakin näin yleiseen tietoon. Muutenkin Constantine oli nyt hyvällä tuulella, joskin hieman uupunut, joten ei kotkannenäinen suotta jaksanut kiukutella ominaiseen tapaansa.
"Luostarilta palaamassa?", Fritz kävi utelemaan, kun joukot pääsivät puhe-etäisyydelle toisistaan, "Hullut, olisitte jääneet sinne vielä litkimään viinejänne päiväksi, kuka tällä säällä vapaaehtoisesti haluaa matkata?".
//No mutta Erun pitää päästä lyömään asioita. Muuten se turhautuu! SITTEN EI OLE ENÄÄ KELLÄÄN KIVAA //