Kirjoittaja Crimson » 28 Joulu 2017, 02:17
Arethdriel, Lorythas
Siniverinen huokaisi syvään sijoiltaan, pistäen merkille aina vain uusia särkyjä jotka kehoa sillä hetkellä vaivasivat. Siinä ohessa Arethdriel ei ehättänyt lainkaan tajuta Dariuksen tulleen lähemmäs. Jälleen se kosketus tuli yllätyksenä ja outona, kreivin säpsähtäessä sijoillaan kun Winder hänen vierelleen palasi ja hänet kylkeensä veti lämpöä jakamaan. Se oli huomaavainen ele, joskin sai kreivin kohottamaan aluksi toisen kätensä epäröiden vasten kenraalin kylkeä valmiina työntämään toisen luotaan pois. Areth ei pitänyt siitä että muut häntä koskivat, minkä varmasti huomasi omanlaisestaan etäisyydestä jota kreivi usein muihin yhtälailla piti – kaiketi se oli osasyy myös siihen, miksei hän välittänyt väenpaljoudesta ja suurissa seurueissa olemisesta.
Mutta kreivi ei kuitenkaan työntänyt Dariusta siitä pois, vaan sormillaan toisen kylkeä epäröiden hipaisten laski kätensä takaisin alas omaan syliinsä, antaen Winderin sukia paksuja, korpinmustia hiuksiaan pois kasvojensa tieltä, samalla kepeästi nojaten paremmin sitä lämmintä kylkeä vasten.
"Voisin heittää pari muutakin toivetta romukoppaan samalla kerralla", siniverinen hymisi yskäisten vähän turhankin rauhallisella äänellä, sen verran silmiään kuitenkin avaten taas ettei nukkuvalta vaikuttanut.
Areth tuhahti jokseenkin turhautuneeseen sävyyn Dariuksen hän toppuutellessa pysymään hereillä ja kysellessä hänen pojistaan. Hän kun olisi niin mielellään vain pistänyt silmänsä juuri nyt kiinni ja simahtanut – mutta kaiketi kenraalilla oli pointtinsa. Kokonaisuudessaan tilanne oli kreiville niin vieras, että jo pelkkä se kokemuksen puute uuvutti ja pelotti omalla tavallaan energioita syöden jatkuvasti kehosta. Mutta ei hän aikonut luovuttaa. Ei tänne, ei nyt, kun hänellä viimein oli tilaisuus päästä muuttamaan tulevaisuutta toivon mukaan parempaan suuntaan...
Tietenkin Darius yritti pitää kreivin ajatuksenjuoksun vireillä alati - kyllä Arethdriel sen ymmärsi.
"Äitinsä ja palvelusväen silmätikkuja...", kreivi hymähtäen aloitti, ehkä jopa aavistuksen surulliseen sävyyn ehtiessään hipaista sitä lankaa mielessään, josta ajatus seurasi mieleen ettei hän saattaisi nähdä esikoisiaan enää uudemman kerran jos tänne kaatuisi.
"Avalon on heistä vaativampi, aina menossa ja koheltamassa panttereiden ja muiden perässä", Areth päätti jatkaa rauhallisempaan sävyyn, äänensä kuitenkin rahisten ja väristen kylmästä, "Lorianin kasvaminen on taas kuin katsoisin omaa lapsuuttani uudemman kerran lävitse... Hän... Hän. Nauttii kirjoista ja kuuntelemisesta. On hyvin varovainen ja hiljainen etenkin vieraiden läsnäollen... jos poika osoittaa tiettyä harkintakykyä vanhempana, perii hän minun paikkani kreivinä aikanaan. Todennäköisesti...". Siinä puhuessaan hitaanrauhalliseen tahtiin pojistaan, painui myös Arethdrielin pää lähes huomaamattaan paremmin vasten Winderin hartiaa lepäämään kevyesti.
"En tiedä onko kreivitär ehättänyt jo vanhemmalle sisarellesi ehdottaa kummitädin virkaa - Delia sen lienee ottavan vastaan enemmän kuin mielellään uskoakseni joka tapauksessa. Eru tuskin on muita ehdokkaita edes harkinnut...", huomaamattaan kreivi puhui puolisostaan sillä lyhyemmällä nimellä, jaksamatta selvästikään alati enää niin koreasti puhumaansa muotoilla kuten tavallisesti teki.
"Minun pitäisi nimetä heille kummisetä - ja sitähän iloa en... en Aranille aio suoda", Arethdriel hymähti surkuhupaisasti naurahtaen, silmiään taas ummistaen hetkeksi, pidemmäksi toviksi ennen kuin sokeilla sielunsapeileillä vilkaisi Winderin puoleen, "Minun piti ehdottaa sitä sinulle... Jossain hienommassa tilaisuudessa, jossain paremmassa yhteydessä, tosin; Olisithan seuraavana lähin sukua, ja sinällään mielekkäin mahdollinen pari Delian rinnalle. Jos et omia jälkeläisiä aio hankkia, saisit myös tilaisuuden pyöriä poikien elämässä mukana joka tapauksessa".
"Toisena vaihtoehtonani olen harkinnut myös Seyriä - mutta siitä minun tulisi keskustella paremmin puolisoni kanssa...".
Toisaalla sankka lumipyry raiskasi yhtälailla aroja, terävien puuskien hankaloittaen toisenlaisen saattueen matkantaittoa, kun lohikäärmeratsastajat olivat palaamassa rannikolta takaisin Briariin. Heillä oli matkassaan hurja määrä kalaa ja muita merenantimia, joita muutama nuorempi oli Seyrin lisäksi lähtenyt pyytämään aikaisin aamulla. Siitä riitti majataloihin ja muille jaettavaksi ravinnoksi runsaat määrät, matkassa olleiden liskopetojen ollessa myös ehättänyt ruokailla harvinaisen muhkeasti reissun päätteeksi rannalla lumessa temmeltäen, kun muut olivat verkkoja sitoneet saaliin kuljettamista varten paremmin kasaan. Silloin jo lumi oli ehättänyt alkaa tipahdella taivaalta ja kylmä viima alkaa pyyhkiä rantaviivaa hyytävästi, lopulta tuoden mukanaan todella nopeasti edenneen myräkän, joka oli tietään taittamassa halki Cryptin.
Lokene kantoi ylpeänä omaa verkkoa matkassaan, viisipäisen joukkion laskeutuessa suuren kehän vierelle laskemaan saaliinsa maahan. Siitä nopeimmat jo lähtivät kärräämään tuoreita kaloja häkitetyille, suojaan siirretyille liskoille ja muille lihaa syöville ratsuille, muutaman jääden säilömään sinttejä tynnyreihin ja siirtämään muualle - Lokenenkin tietty mielestään parhaat palat etsien kalakasojen joukosta voidakseen viedä ne Sagalle tuliaisina!
Se oli se ensimmäinen hetki, kun kruunattu hälyisen kaiun mielessään kuuli. Poissaolevaksi ja tavallista aremmaksi muuttunut Seyr oli hiljattain saanut uuden sarvikruunun päähänsä, haltioiden kuninkaan sahattua sen edellisen parin häneltä vain lyhyt tovi sitten... Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Puolikäärme oli kylästään poistunut minnekään, ja senkin hän oli tehnyt Bennettin kehotuksesta, vanhankurpan ollessa lähes raahannut ystävänsä mukanaan töihin pölyiseksi käyneestä kartanostaan jotta tuo itse vähintään tuulettuisi. Bennett taisi olla ainoa joka tiesi, mitä vierailulla piilopaikassa oli aikaisemmin sattunut, partaleuan ollessa malttanut istua hetken pidempään päällikkönsä seurana, kun oli vastaan tullut ja tivannut sitten kyläpäällikön murtumiseen saakka minne mokoma oli ylpeytensä ja ryhtinsä hukannut. Mutta niin vain arpikasvoinen pässinpää oli pysytellyt sarvipäisen tukena ja kunnioittanut Seyrin pyyntöjä, vaikka kovasti oli ollut sitä mieltä että he joutaisivat kaupunkiin kostamaan sattuneet samantien kaikesta muusta viis - se haltioiden kuningas kun tuntui olevan täysi kusipää jo silloin tänne marssittuaankin ensimmäisen kerran.
Sentään Lorythaksella oli ollut seuranaan myös Leto, joka oli jokseenkin onnistunut pitämään Hopeisen sekoamatta lähinnä kotikartanolla. Enkelille Seyrin oli ollut helppo puhua ja avautua, ja sinällään tummahipiäisen maaginen läsnäolo oli rauhoittavaa seuraa, sinisilmäisen ollessa jäänyt vain ikkunaan murheissaan vellomaan ja odottamaan, jos kultasiipi karkasi käymään jossain.
Kun kalasaalis oli viimeistäkin suomua myöten purettu, jäi puoliverinen sijoilleen jotain miettimään poissaolevana. Mielessä oli sellainen outo kihelmöinti. Ja ilmassa outo haju. Kyllä hän oli aamutähtensä kutsun mielessään kuullut, epäillen sen kuitenkin olleen pelkkää omaa kuvitelmaansa, jonka verukkeella hän olisi voinut lähteä jonnekin omiin oloihinsa erakoitumaan hetkeksi. Lorythas oli vältellyt ajattelemasta Dariusta ja sitä viime kertaista liikaa, vaikka aina salaa yöllä tyynyynsä kyyneliä vuodattikin ja muisteli Haukansilmän hajua ja mukavia muistoja, joita heillä oli kaikesta huolimatta useita.
Mutta entä se kutsu? Olisiko siihen pitänyt vastata? Voisiko se oikeasti olla Darius, joka kaipasi hänen apuaan jossain? Vai yrittikö joku käyttää hänen ratsastajaansa hyödyksi, ja houkutella hänet ansaan? Katuisiko hän jos ei menisi? Lorythas oli aina vannonut tulevansa luokse, jos kutsun kuulisi... mutta tällä kertaa se kutsu epäilytti enemmän, kuin hätyytteli häntä luokseen jostain syystä...
Siinä samassa Bennett kävi vetäisemään kyläpäällikköä hihasta, selkää silittäen ja yrittäen selvästi ajatuksiinsa vaipuneen herätellä sijoiltaan tähän perseestä olevaan myräkkään. Puolikäärme säpsähtikin, alakanttiin vilkaisten luotettuaan, joka kiitettävän lumikerroksen oli huppunsa ja viittansa päälle ehättänyt kerätä.
"Painuhan takaisin sinne luolaasi, ennen kuin sijoillesi hautaudut. Sinusta näkyy vaan sarvenpäät iltaan mennessä, kun pikkuiset keksivät alkaa rakentaa ympärillesi lumilinnaa", partaleuka pärskähti lumessa kilpaa vipeltäviin lohikäärmeenpentuihin ja niiden nuoriin ratsastajiin vilkaisten, jotka luolastojaan ja rakennelmiaan jo muuten rikkomattomaan hankeen rakensivat innoissaan, "Vai painaako mieltäsi jokin?".
"Kuulin kutsun... jo hetki sitten", Puolikäärme sai häkeltyneenä henkäistyä toiselle.
"Ja sinä tiedät kyllä mitä vala velvoittaa – Lokene olisi karannut matkaan jo kesken töiden ja unohtanut sen punasuomuisen rikostoverinsa ja meidät, jos sinä olisit sitä kutsunut", Bennett hymähti, miehen lähtiessä saattamaan Seyriä eteenpäin käsivarresta pidellen, "Ei yksikään kutsu ole turha – ei mieli sitä valheeksi teetä, jos äänen omasi kutsuvan kuulet; Se polun pimeyteenkin taittaa ja kovimman tuulenkin yli kuiskaa. Opetit sen meille itse aikanaan, kun valoja luit ties kuinka monetta kertaa Midrotissa, kun nuoret ratsastajat saivat ensimmäiset tabardinsa jälleen kerran ja heidän ratsunsa nimettiin virallisesti. Kyllä minä muistan miten omani syttyi tuleen Baityrunin innokkuuden tähden samantien, ja olit vähällä polttaa omatkin päreesi, kun koko tilaisuus niin sanotusti hiiltyi käsiin", Bennett jatkoi lohikäärmekielellä Lorythakselle, molempien pärskähtäessä sitä päivää muistellessaan kun he yhdessä askelsivat kohden kylän hiljaisempaa ulosvievää porttia.
"Vaikka haluaisin väittää ettei tällä säällä kannata lentää - niin ala mennä jo, Konaar, kadut myöhemmin jos tänne jäät ja menet taas sisälle nyhjäämään omiin oloihisi", partaleuka uskalsi väittää, Loryn tuntiessa itsensä jopa aavistuksen itsevarmemmaksi taas ystävänsä sanojen tähden, kun he koskemattomalle hangenreunalle saapuivat. Ei yksikään kutsu ollut turha - niinhän se kuului... niin Samir oli hänellekin lausunut aikanaan, kun Seyr oli Lokenen lohikäärmeratsastajaksi nimetty.
Mitä hän olisi tehnyt ilman Bennettiä... varmaan unohtanut syödäkin päivittäin ja huolehtia itsestään tässä vaiheessa, kun kaikki oli niin sekavaa valmiiksi. Hopeanvalkeaksi nelisiiveksi muuttuen, Puolikäärme kääntyikin vielä ystävänsä puoleen kehräämään ja tuota siivillään suojaamaan tuulelta ja myrskyltä, jotta tuo takaisin muurien sisäpuolelle ehätti puhureita turvaan, pedon jäädessä silmänsä ummessa aistimaan sitä polkua, jonne rakkaan ääni häntä kutsui.
//:DDD Ei oo ikkunoita ja ikkunoitten alla on hirveet pehmusteet, ettei hirveesti satu jos pihalle lentää. SORSANSILMÄ JA HOMOTINTTI. Qira tahtoo liittyä lintutiimiin mukaan. PISTETÄÄN VAHINKO KIERTÄMÄÄN, ota tästä tämmönen ladonseinällinen nyt sitten//