Kirjoittaja Crimson » 28 Joulu 2017, 22:37
Puolikäärme oli lähtenyt seuraamaan vaistojaan Quinnia kohti lumimyrskyä uhmaten. Nelisiipihän ei periksi antanut, vaalean serpentin naamioituessa harvinaisen hyvin lumen sekaan kun se eteenpäin liisi ja tähysi, aina siihen asti kun jostain alempaa tuiverrus toi mukanaan häilyvän verenhajun, jota peto lähti äkkiseltään seuraamaan. Puolipeto saapuikin jyrkänteen laitamalle, jossa selvästi oli otettu yhteen joku tovi sitten. Hajut olivat tuoreita, mutta lumi oli ehättänyt peittää jo ruumiita ja taistelun jälkiä alleen enemmän ja vähemmän. Tänne se omituinen polku kuitenkin oli Vaernin tuonut... mitä tietenkin pisti huolettamaan, että Haukansilmälle olisi voinut jotain sattuakin.
Siihen taistelukentän laidalle serpentti lopulta laskeutuikin ja paikkansa haki, lumen lähtiessä epäilyttävästi valumaan hiljakseen jonnekin alemmas lohikäärmeen jalkojen lomasta, mitä turkoosit silmät seurasivatkin tarkoin. Siitä valkeanpitkä kaula ojentui pian myös lähemmäs hankea, lohikäärmeen käydessä puhaltamaan sieraimistaan terävän puuskan, joka puhalsi lumet tuoreiden ruumiiden yltä pois hieman kauempaa.
Ihmisiä. Erilaisiin haarniskoihin sonnustautuneita. Ja pian tarkka katse erotti myös muutaman haltian, hopeaharjaksisen huolen noustessa taivaanrajaan saakka kun hän erotti lumesta tutun sinisen tabardikankaan ja haarniskan. Nuohan kuuluivat Siniselle Kuiskaukselle, eikö?!
Värähtävä ujellus karkasi Puolikäärmeen kurkusta, kun hopeaharjaksinen vilkuili hätääntyneesti ympärilleen muutaman kerran käydessään nyt paremmin tarkastelemaan ruumiita. Mutta ei hän löytänyt niiden seasta tuttuja kasvoja, eikä Winderiä... ei punaisia hiuksia, ei ketään tuttua. Hetkeksi puolipeto sulki taas silmänsä ajatellakseen selkeämmin - senhän olisi pitänyt itse menehtyä jos Darius olisi jo kaatunut. Ehkä haavoittunut Kuiskauksen joukko oli jossain lähellä myrskyä suojassa? Mutta miksi Winder olisi häntä tänne erikseen kutsunut, jos noilla ei varsinaista hätää enää ollut? Ja heidän välinsä kun olivat olleet jälleen niin hiljaiset viimekertaisten tähden...
Vaikeana se suuri pää kääntyi pian suuntaan jonne lumi oli valunut, Lorythaksen vaihtaessa muotoaan ja lähtiessä varovaisesti askeltamaan samaiseen suuntaan. Pois lumeen peittyneeltä polulta. Se hiilestä ja tuhkasta sotkuinen, lähestulkoon musta takki heilui tuulessa, Vaernin vetäessä kaulushuiviaan ylemmäs kasvojensa suojaksi, jatkuvasti silmällä pitäen maata. Lisää verijälkiä, jotka tuntuivat valuneen lumen seassa jo alemmas osittain. Ja samoin oli tehnyt koko jyrkänteenreuna, joka oli syystä tai toisesta romahtanut osin alas, lumen ollessa selkeästi tästä matalampaa kuin muualta. Uskaltautuipa sarvipää kurkkimaan alemmaskin, juuri ja juuri erottaen kummallisia kynsien jälkiä kallionseinässä, sekä osin romahtaneen kielekkeen reunan. Kosken pauhu alempana kyllä piti huolen, ettei alempaa juuri mitään muuta kuulunut... eikä Lorythas halunnut alkaa tässä huutaa, jos lähettyvillä joku olisikin vielä mukamas tässä säässä väijynyt, tai jos ääni olisi aiheuttanut asteen tai toisen lumivyöryn.
Mutta jonkun hän aisti auroineen alempaa, hopeaverisen ollessa kahden vaiheilla aikoisiko yrittää alas katsomaan. Mitä menetettävää hänellä muka oli? Paitsi no, tipahtaa hyytävään veteen, mutta sekin koskiseikkailu loppuisi lyhyeen jos hän vain muuttaisi muotonsa taas kolossaaliseksi lohikäärmeeksi.
Meni syteen tai saveen, taittoi Lorythas selästään parin niitä erikoisempia koukkumiekkoja, lyöden ne terävästi kallioon kiinni ja lähtien siitä laskeutumaan varovaisesti alemmas niiden varassa lähinnä roikkuen. Oli se helpompaa kuin lentävässä lohikäärmeessä roikkuminen – mutta kivi oli talven jäljiltä liukas, ja lopulta petti halkeillen koukkujen alta, hopeaverisen tipahtaen lyhyen matkan alemmas. Lorythas sai kuitenkin miekkansa tuettua siihen kielekkeen reunaan kiinni uudemman kerran, otteensa ollen vähällä lipsahtaa jo irti niistä miekoista, mutta päättäväisenä sarvipää kampesi itsensä jaloilleen takaisin, vilkaisten ylös. Sinne oli ihan turha yrittää kiivetä uudestaan takaisin... alaspäin oli ollut vielä suhteellisen helppoa, mutta ilman köyttä ja apua tästä ainoa reitti eteenpäin olisi enää alas kosken puoleen laskeutuminen.
Turkoosi katse suuntasi luolan puoleen, joka vei suojaan tuulelta ja jatkui ties minne, puoliverisen livuttautuen kapealta sijaltaan hämärään suojaan aseensa taittaen takaisin paikoilleen. Eihän täällä lämmin ollut, mutta luola piti häijynä pihalla ujeltavan puhurin kaukana. Kasvoipa täällä jotain hohtavia jäkäliäkin, joista Lorythaksen olisi tehnyt mieli taittaa kotiin matkaan muutama tutkittavaksi. Mutta niiden kasvien takia hän ei ollut tänne kuitenkaan tullut, vaan sen, jonka Puolikäärmeen silmät selvästi erottivat pian peremmältä luolasta.
"Darius", hopeakäärme henkäisi hiljaa seisahtuessaan sijoilleen, huolestuen silminnähden kun näki missä kunnossa Winder oli. Sarvipää ei tehnyt elettäkään lähestyäkseen aseensa häntä kohden kohottavaa kenraalia, mutta nosti kuitenkin kätensä nostamaan sen huivin alas harteiltaan, paljastaen kasvonsa ja sen sinisen tutun hohkan takinkauluksesta nyt kunnolla paremmin Haukansilmälle, joka selvästi hänen todenperäisyyttään epäili. Se sai sarvipään kallistamaan päätään pienesti surkeana, Seyrin siirtäessä eteenpäin taittuviin sarviinsa takertuneita hapsia pois kasvojensa tieltä.
"Se olen minä", Lorythas totesi rauhalliseen ääneen, yhä sijoillaan vain seisten, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli vain juosta toisen luo ja painaa Darius lämpimään syleilyynsä suojaan ja turvaan kaikelta, "Löysin sinut... Aiedail. Minä kuulin kutsusi".
//:DDDD Deli tarttee semmosen pikku lohiksen sytkäriks itelleen niin se voi alkaa vakituiseks pyromaaniks sit kaupungissa. Theo kulkee vaahtosammuttimen kans perässä sitten. Qira on vähän tommonen <3 OTIN PALLON. SÖIN SEN//