Kirjoittaja Aksutar » 10 Tammi 2018, 23:46
Henry Scarlington, Hans Black, Constantine Fritz
Kuinka puuduttavaakaan se osasi olla, istua nyt kolmatta tuntia samassa tilassa, samojen naamojen ympäröimänä, kuuntelemassa samoja virsiä ja valituksia minuutista toiseen. Henry olisi antanut mitä vain, jotta olisi voinut liueta paikalta ja hävitä johonkin kivenkoloon omiin oloihinsa. Mutta, eihän se tietenkään onnistunut. Hän oli kuningas nyt, hänen piti ottaa vastuu ja hoitaa hommat, mitä häneltä vaadittiin. Tietenkin hän aikoi kantaa kortensa kekoon, jotta valtakunnasta tulisi juuri sellainen kuin hän oli kuvitellut, mutta toisinaan tuntui, että häneltä vaadittiin vähän liikaa.
Nytkin Henry oli saanut kokouksessa kuunnella kenraaleiden ja muutaman strategikon teorioita ja raportteja viimeaikaisista yhteenotoista ja taktiikoista, joita heidän kannattaisi tehdä. Normaalisti Henry pysyi kaukana näistä aiheista ja antoi sotaan erikoistuneiden tahojen hoitaa tällaiset hommat, mutta kyllä hänenkin piti välillä yrittää. Sitä paitsi hän halusi tietää, missä mentiin ja parhaitenhan se selvisi kun oli itse mukana itse toiminnassa. Oppisihan tässä myös itsekin, vaikka välillä tahoa jos toistakin tuntui turhauttavan nuoren kuninkaan osaamattomuus. Tietenkin Henryllä oli suurin vastuu, itsepähän ei ollut oppinut näitä asioita kunnolla nuorena, vaan juossut pitkin maita ja mantuja vältellen isäänsä ja vastuuta, mikä kruununprinssillä oli.
Juuri nyt hän saattoi vain pyytää muilta ymmärrystä. Sitä ei ihan aina herunut, ei varsinkaan nyt, kun ilta oli jo pidemmällä ja itse kukin halusi varmasti jo omiin oloihinsa rauhoittumaan yötä varten. Mutta minnekään ei oltu lähtemässä, ennen kuin asiat oli käsitelty loppuun.
Tilanteesta teki hirveämmän se, ettei Roswell ollut paikalla. Kenraalit jotka asian olivat halunneet käsitellä, eivät halunneet sarvipäistä neuvonantajaa paikalle. Asiasta oli tietenkin väännetty hetki, kunnes Henry oli antanut periksi. Niin typerää kuin se olikin häneltä, joskus tuntui vain paremmalta perääntyä ja välttää turhat yhteenotot. Mutta sentään nuo olivat hyväksyneet demonin sijaan paikalle kuninkaan velhon. Olihan tuo kaljupää toiminut edesmenneen kuninkaan neuvonantajana, joten tuolla oli kokemusta ja varmasti fiksumpia ehdotuksia, kuin sarvipäisellä! Tai niin sitä kuvitteli, siinä missä Black ei olisi millään jaksanut leikkiä tätä roolia sitten Haraldin poismenon. Mutta, kerta Henry oli kiltisti pyytänyt, oli Hans paikalle tullut ja nyt kaikessa tummanpuhuvassa, hiljaisessa kokonaisuudessaan seisoi hievahtamattakaan kuninkaan valtaistuimen vierellä, katsellen alas suurelle pöydälle jolle oli levitetty valtakunnan kartta ja aseteltu puusta kauniiksi kaiverreltuja figuureja, jotka sodan eri osapuolia edustivat. Hansilla olisi tietenkin ollut ehdotus jos toinenkin tilanteiden suhteen, mutta hän piti suunsa kiinni, ellei häneltä jotain erikseen kysytty – ja silloinkin hän kertoi kaikkea ympäripyöreää, jotta olisi voinut miellyttää keskustelun kaikkia osapuolia. Häntä ei huvittanut alkaa argumentoimaan kenenkään kanssa. Hän vain halusi Lilyn luokse ja näkemään nuoren tyttärensä vielä ennen, kuin tuo unten maille meni. Tosin sekin taisi olla jo myöhäistä. Mutta jos häneltä rehellistä mielipidettä kysyttiin, Henryn lähestymistapa oli liian neutraali ja rauhaa hakeva. Kyllä tuo tiesi minkälainen piru Aran oli ja juuri nyt se saasta ei ansainnut minkäänlaista armoa saatikka sympatiaa.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen oveen koputettiin ja ennen kuin kukaan siihen ehti reagoida, olivat vartijat päästäneet sisään... Koiran. Koiran, joka sai tietenkin rumia mulkauksia osakseen kaikilta, paitsi Henryltä, joka hymyili pienesti, ja velholta, joka lähinnä vain tuijotti tyhjyyteen sijoiltaan. Kyllähän hän Kalman oli huomannut, velho ei vain jaksanut huomioida tuota juuri nyt – hyvä ettei transsiin ollut vaipunut sijoilleen silkasta tylsyydestä.
Tuomitsevat katseet seurasivat rakkia aina kuninkaan eteen, jossa tuo piski sentään jonkinlaisen kumartavan eleen ymmärsi tehdä, ennen kuin kuningasta lähestyi. Henry vastasi siihen kumarrukseen pienellä, luvan antavalla nyökkäyksellä, nojautuen sitten irti valtaistuimensa selkänojasta. Tottuneesti siniverinen kävi kaivamaan esiin kirjeen, jonka koira toi, samalla kun huoneessa muut mutisivat puoliääneen siitä kuinka piski olisi ihan hyvin voinut odottaa kokouksen päättymistä – mikä muka oli tärkeämpää kuin heidän keskustelunsa?! Mutta ilmeisesti hänen korkeutensa oli erimieltä, eikä kukaan varsinaisesti ääneen lähtenyt Henryä kyseenalaistamaan, kun velho tuon vierellä näytti heräilevän koomastaan ja mulkoilevan korkean kauluksensa takaa muita huoneen miehiä varoittavasti. Yksi heistä uskaltautui kyselemään, eikö kirje voisi odottaa kokouksen loppuun, mutta Henry vain vilkaisi mokomaa partanaamaa kulmiensa alta hiljaisuudessaan, samalla kun kirjeen avasi ja lähti lukemaan.
"Kirje insan heyvanien päälliköltä...", Henry aloitti, puhutellen lähinnä Blackia joka katseensa kirjeen puoleen oli kääntänyt, "Ne ova––"
"Demoneita", Black vastasi nuorelle siniveriselle, ennen kuin tuo pohdintansa loppuun edes pääsi.
"Mitä demonit meistä haluavat?", Yksi huoneen kenraaleista pärskähti, kaikkien ollen heti kovin nyreänä tästä paljastuksesta.
"Liittoumaa, haltioita vastaan. He ovat valmiita tapaamaan neuvottelun merkeissä", Henry jatkoi, ojentaen kirjeen velholle vieressään, antaen tuolle mahdollisuuden lukea mokoman myös itse. Hans tunnisti käsialan heti Kalman omaksi, velhon vilkaistenkin laiskasti kirjeen lomasta aavekoiran puoleen. Joko tämä "Ivor" ei itse osannut kirjoittaa tai sitten syy oli jokin muu... tosin, Insan heyvanit olivat tunnetusti isokokoisia kavereita, joten ehkä hyvä vain, että Kalma oli kirjeen kirjoittanut, muuten heillä voisi olla hieman suurempi paperi luettavana...
"Ja mekö liittoutuisimme demoneiden kanssa?", Jälleen kenraalit protestoivat, naureskellen halveksivasti moiselle ajatukselle, "Heidän täytyy olla täysin hulluja – tai sitten se on ansa. Kootaan joukot ja käydään kaatamassa mokomat pois meitä rienaamasta, ennen kuin he ehtivät iskeä!".
"Onko meillä varaa olla nirsoja liittolaisten suhteen?", Henry napautti heti takaisin, "Juuri olette kertoneet minulle, kuinka olemme pattitilanteessa eikä yhteenotoista ole mitään hyötyä, jos menetämme koko ajan sotilaita. Meiltä loppuu resurssit ja olemme pian alakynnessä, jos yritämme pärjätä vain omillamme".
"Saamme tarvittavaa apua kyllä Tornhelmiltä pohjoisesta!", kuului vastaväite, Henryn pudistaen vain päätään.
"Tornhelmillä on oma kansansa suojeltavana, ei Hän voi valuttaa sotilaitaan tänne ikuisuuksiin. On vain ajan kysymys, koska haltiat alkavat kääpiöiden alueille iskeä", Henry vastasi nyt huomattavasti närkästyneempänä, lopulta nousten sijoiltaan ylös. Kankeasti, johan tässä oli istuttu pitkään ja paikat olivat jumissa sen takia, mutta myös puujalalla oli osasyynsä kankeuteen.
"Tapaan heidät, neuvottelujen merkeissä. Tuo minulle kirjepaperia ja sulkakynä. Ja sinä saat viedä viestin takaisin Päällikkö Ivorille", Ensimmäinen käsky oli tarkoitettu palvelijalle, joka heti lähti noutamaan kuninkaalle sulkakynän, kera musteen, ja paperia. Toinen käsky oli taas Kalmalle, jotta tuo älyäisi odottaa viestin kirjoittamisen ajan. Tosin eipä tuolle oltu annettu lupaa poistua, joten ei aavekoira paikalta voinut vain liueta ilman että siitä olisi jotain sättimistä saanut niskaansa.
"Suosittelen ottamaan eliittikenraali Fritzin mukaan", Black huomautti passiivisenlaiskasti Henrylle, joka alas valtaistuinkorokkeelta oli ehtinyt kävelykeppinsä kanssa konkata, "Jos se onkin ansa, jos he suunnittelevatkin iskevänsä, on Fritz joukkoineen pätevin paikalle neutralisoimaan vaaran. Insan heyvanit eivät ole mitään pieniä kavereita", Hans täsmensi, saaden Henryn nyökkäämään ymmärtäväisesti.
Tietenkään hän ei halunnut olla tekemisissä pässinpäisen eliitin kanssa, mutta kun oli kyse tositilanteesta, osasi Fritz sentään käyttäytyä ja olla hyödyksi. Piti vain toivoa, että tuo osaisi pitää suunsa kiinni tapaamisen tullen, Fritz aivan varmasti olisi tätä kaikkea vastaan eikä tulisi pitämään siitä, että Henry edes harkitsi liittoutumista demonirotuisten kanssa. Johan Fritz oli käärmeissään Roswellin olemassaolosta, kuten kovin muukin hovissa. Mutta ehkä he näkisivät asian Henryn kannalta. Ehkä he ymmärtäisivät, että liittoutuminen uusien tahojen kanssa oli fiksua ja kannattavaa, sikäli mikäli he halusivat sodan lopettaa – ja voittaa.
"Kokous päätetään tähän, hyvät herrat. Kiitän ajastanne, nyt voitte mennä", Henry lopulta ilmoitti huoneessa olijoille, suunnaten valtaistuinsalin sivuhuonetta kohden. Tietenkään kovin moni ei ollut tästä mielissään, mutta näytti turhalta edes puhua nuorelle siniveriselle, joten omiaan mutisten ja manaillen jokainen lähti poistumaan paikalta.
Hans katsoi hetken Henryn perään, kunnes vilkaisi jälleen Kalmaan ja nyökkäsi tuota seuraamaan itseään ja Henryä sivuhuoneeseen. Kaljupäinen lähti kuninkaan perään, Henryn astellen jo edeltä sivuhuoneeseen, josta löytyi kirjoituspöytä ja palvelijan tuomat kirjoitustarvikkeet. Huone oli hämärästi valaistu, sillä sitä ei odotettu enää käytettävän tänään, mutta se pieni valaistus riitti ihan hyvin tähän hätään. Konkaten puujalkansa kanssa Henry asteli pöydän ääreen ja laittoi itselleen kirjepaperin valmiiksi, pyytäen siinä samalla huoneeseen odottamaan jäänyttä palvelijaa poistumaan. Häntä ei tarvittu, joten nopeasti kumartaen nuori palvelijapoika poistui paikalta, kävellen velhon ja aavekoiran ohi mennessään.
"Valitettavasti tälle illalle en enää tapaamista voi järjestää", Henry aloitti, puhuen nyt lähinnä Kalmalle joka viestin saisi viedä, "Mutta järjestän huomiselle aikaa sen verran, katson että kaikki ovat valmiita tapaamiseen. Saavumme paikalle, ilmoitettuun aikaan, se joko sopii heille tai ei", siniverinen jatkoi, samalla kun lähti kirjoittamaan kirjettä. Kirjeessään Henry esitti kiitokset yhteydenotosta ja ehdotti suoraan tapaamista metsän reunalla sijaitsevilla käräjäkivillä, huomenna alkuillasta. Sen aikaisemmin he eivät olisi kykeneviä lähtemään matkaan, hyvä että edes seuraavan päivän aikana tällainen äkillinen tapaaminen ehdittiin järjestämään. Olisihan Henry voinut kutsua päällikön luokseen, mutta Blackin puheiden perusteella demoni ei tuskin kokonsa tähden pääsisi linnalle tuosta vain ja kaiken lisäksi uudet liittolaiset halusivat usein tavata puolueettomalla maalla. Eihän Henry ikinä voisi kuvitellakaan järjestävänsä ansaa linnalle niille, jotka tapaamiseen suostuivat, mutta kaikki eivät luottaneet siniverisen sanaan niin.
"Voit kyllä poistua Hans, jos haluat", Siniverinen huomautti velholle kirjeen kirjoittamisen lomasta, "Ehdit varmaan vielä nähdä tyttäresi, jos nyt lähdet".
"Yvonne ja äitinsä lienevät jo nukkumassa", Black hymähti neutraalisti, "Joten minulla ei ole kiire minnekään".
Noihin sanoihin Henry vain kohautti olkiaan, keskittyen kirjeensä viimeistelyyn ja antoi musteen sitten kuivua hetken. Näki selvästi, että nuori siniverinen oli itse viittä vaille valmis nukahtamaan. Henry ei edes muistanut milloin oli viimeksi saanut nukuttua yönsä kunnolla. Jos päivä ei venynyt alkuyöhön, niin sitten hänen oli muuten vain vaikea saada unta ajatusten laukaten ja pitäen nuoren kuninkaan hereillä täysin turhan takia.
Lopulta musteen kuivuttua Henry taitteli kirjeensä ja kynttilän vahalla sinetöi sen, iskien vielä Scarlingtonin suvun tunnuksen leimalla kuivuvaan vahaan. Kun kirje oli valmis, ojensi Henry kirjeen Kalmalle, toimitettavaksi takaisin Ivorin suuntaan.
"Pahoitteluni, että joudut näin yömyöhään ravaamaan vielä työsi puolesta", Siniverinen pahoitteli vinosti hymyillen aavekoiralle, saaden Blackin tuhahtamaan pienesti. Velhon mielestä siniverinen pyyteli turhankin usein anteeksi, nytkin tuo aivan turhaan aavekoiralle pahoitteli. Kalma oli velvoitettu tekemään työnsä mukisematta, oli yö tai päivä, jos viestinviejän tittelin halusi pitää.
Kun Kalma oli lähetetty matkaan, ilman sen pidempiä puheita, vaihtoivat velho ja kuningas vielä muutaman sanan ja mielipiteen huomisesta sekä tästä äkkinäisestä päätöksestä, ennen kuin kumpikin lähti omille teilleen, vetäytymään yöpuulle.
Aamu tuli ja meni, Henryn katsoen heti ensitöikseen kaiken valmiiksi illan tapaamista varten. Ensinnä piti ilmoittaa eliitti Fritzille, joka ei tietenkään ollut mielissään tästä tapaamisesta ja antoi sen myös kuulua ja kovaa. Kaikista vastaväitteistään huolimatta vanha eliitti tuli mukaan, eihän hän voinut antaa pojan mennä törppöilemään itsekseen paikanpäälle! Eihän Fritz siitä pitänyt, mutta menkööt. Sentään hän saisi todistaa tilanteen itse ja mahdollisesti vaikuttaa tapahtumien kulkuun, sikäli mikäli joku meinasi tyhmyyksiä tehdä.
Jahka Fritziä oli informoitu illan ohjelmasta, siirtyi Henry takaisin päivän askareisiin, joiden parissa se päivä kuluikin yhdessä hujauksessa jälleen. Tuli siinä tavattua myös Lily, joka oli kuullut Henryn tulevasta tapaamisesta ja toi Fritzin lailla harvinaisen suoraan esille oman mielipiteensä asiasta. Sisko kun ei yhtään pitänyt siitä ajatuksesta, että heidän puolelleen liittyisi yhtään enempää demonia. Johan Henry oli kirkon suututtanut omilla tempauksillaan muutenkin, pitikö tuon nyt vielä kaivaa erikseen verta nenästään?! Mutta, valitettavasti Lilyltä ei nyt kysytty mielipidettä, Henryn kyllä selittäen kaikki perustelunsa tälle tapaamiselle, mutta ei sen enempää jaksanut aikaansa tuhlata puhumalla naiselle, joka ei aikonut kuunnella saatikka sitten ajatella edes asiaa muulta kannalta.
Illan saapuessa Henry vetäytyi hetkeksi omiin oloihinsa, valmistautumaan lähtöön ja kasatakseen ajatuksiaan. Siinä samalla siniverinen laittautui valmiiksi matkaan, vetäen ylleen arkiasustuksen lisäksi paksun, puolipitkän, tummanpunaisen takin joka oli koristeltu kultaisin yksityiskohdin, sekä mustan, karvareunaisen viitan, jonka suojissa ei varmasti tulisi kylmä. Käsiin vedettiin pitkävartiset nahkahansikkaan ja jalkoihin yhtälailla pitkävartiset nahkasaapikkaat, jotka sisältä oli vuorattu lämpimästi. Vaikka sitä toivoi, ettei yhteenottoon päädyttäisi, otti Henry silti mukaan miekkansa jonka asetti asevyölle. Ei hän koskaan ollut tykästynyt miekan käyttöön, siniverisen suosien yhä ennemmin keihäitä tai keppejä, joilla ei toista saisi sivallettua. Kyllä hän miekkaa osasi käyttää, mutta ennemmin hän pasifistisena sieluna olisi ratkaissut tilanteet puhumalla.
Kun oli aika lähteä matkaan, suuntasi Henry viimein talleille. Tallipihalla Fritz kokomustassa haarniskassaan odotti jo miestensä kanssa. Toistakymmentä eliitin alaista oli lähtemässä matkaan, lisäksi mukaan tulisi kourallinen kuninkaan omia henkivartijoita. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, ei näinä aikoina varsinkaan. Nyreän oloinen eliitti oli nostaa metakan saadessaan tietää, että Henry lähtisi liikkeelle aarnikotkallaan. Olisi nyt ottanut hevosen, kuten muutkin! Mutta Henry perusteli valintansa sillä, että Oliverilla hänen oli helpompi liikkua ja tarpeen tullen perääntyä nopeasti. Lisäksi aarnikotka ei ollut säikky ja omisti suojeluvietin isäntäänsä kohtaan, joten se ei varmasti antaisi kenenkään satuttaa Henryä, mikäli jotain ikävää tapahtuisi. Näin ollen ei Constantinella ollut oikein sanavaltaa saatikka syytä väittää vastaan, mutta ei kenraali kovin iloiselta näyttänyt olevan tästäkään päätöksestä.
Oli miten oli, matkaan lähdettiin, saattueen pitäen yllä nopeaa tahtia läpi kaupungin, porteista ulos ja suunnaten kohden metsänreunaa, kohden sitä sovittua paikkaa. Pakkanen puri heti luihin ja ytimiin, eikä kylmä viima vasten kasvoja auttanut lainkaan. Sentään taivas oli tähtikirkas ja kuu valaisi hieman hämärtyvää valtakuntaa, vaikka olihan heillä mukanaan soihtuja jotka itse saattueen matkaa valaisivat. Ei mennyt kauaa, kun he lopulta olivat sovitulla paikalla, jääden muutamien metrien päähän odottamaan, josko tapaamista pyytäneet demonit paikalle nyt marssisivat. Henry oli kyllä kehottanut Ivoria tulemaan paikalle yksin tai korkeintaan parin seuralaisen kanssa, sillä suuri määrä "ylimääräisiä" tapaamisessa aiheuttaisi vain turhaa jännitettä osapuolien välille. Henryhän olisi mielellään voinut tulla yksin, mutta kukaan ei ollut päästämässä siniveristä liikenteeseen omillaan.
Oliver laskeutui matalalla lenneltyään suuren kiven päälle, jääden siihen kuuntelemaan ja katselemaan ympäristöä. Henry istui ratsunsa selässä, eikä aikonut laskeutua pois lainkaan – kuten sanottu, hän liikkui paljon helpommin Oliverin kanssa, hän ei todellakaan aikonut lähteä tässä hangessa kahlaamaan minnekään kera puisen raajansa! Piti tietenkin vain toivoa, etteivät keskustelukumppanit ottaneet sitä loukkauksena, mutta jalkapuolella oli harvinaisen hyvä syy pysytellä ratsunsa selässä. Osa sotilaista laskeutui ratsailta, jokaisen ollen selvästi varuillaan ja tarkkaavaisena kaiken suhteen. Constantine pysytteli Hilden selässä, ratsunsa ohjastaen seisomaan tuon kiven vierelle, jolla kuningas ratsuineen seisoskeli.
"Olisit voinut nyt edes hieman raskaammin varustautua", Constantine mutisi puoliääneen Henrylle, joka vilkaisi suurin piirtein samalla korkeudella istuvaan eliittiin.
"Olemme tulleet tänne neuvottelemaan, emme ottamaan yhteen. Tapanani ei ole pistää haarniskaa ylle, kun neuvotteluun otan osaa", Henry tuhahti takaisin, saaden Fritzin naurahtamaan kuivahkosti. Typerä pentu, halusi vain olla mieliksi mahdollisille vihollisille – nyt jos joku päättäisikin ampua siniveristä nuolella, olisi tuo pian alhaalla!
"Jos ne eivät tunnin sisään ilmesty, me lähdemme – emme jää tänne pakkaseen paleltumaan joidenkin perkeleiden takia", Fritz jatkoi marinoitaan, joihin Henry vain huokaisi syvään. Ei hän mitään vastaan sanonut, lähinnä siksi että se suunnitelma kuulosti ihan varteenotettavalta. Eivät he tässä pakkasessa voisi ikuisuuksiin istua odottelemassa. Jokainen halusi varmasti vain nopeasti takaisin kotiin, lämpimään takkatulen ääreen ja ennen kaikkea turvaan kaikelta mahdolliselta, mikä metsässä saattoi heitä katsoa ja vaania. Tulihan siinä myös kyseenalaistettua jälleen omat päätökset, mutta ei Henry aikonut nyt perääntyä. Hän oli luvannut tapaamisen ja tapaamisen Ivor myös sai, sikäli mikäli paikalle tulisi. Mutta jos ei, toista kertaa hän ei lähtisi paikanpäälle odottamaan turhaan. Siinä vaiheessa Ivor saisi itse lompsia ihmisten linnalle tapaamaan kuningasta. Eihän Henry sitä nyt noin suoraan ja törkeästi ilmaisisi, mutta tekisi kyllä selväksi, että hän oli kuningas, jolla ei ollut aikaa ravata olemattomissa tapaamisissa pitkin valtakuntaa, kun oli omatkin tehtävät ja vastuut hoidettavana.
Siinä odotellessa alkoi kuitenkin nousta pintaan jälleen se ahdistus, joka rintaa kävi kivistämään. Syke nousi jo täysin tyhjästä, Henryn alkaen hengittämään raskaammin ja nopeammin, kun silkka paniikkiahdistus puski päälle. Tähän asti Henry ei ollut ehtinyt tilannetta varsinaisesti jännittämään, joten ei hän myöskään ollut oireillut vielä, mutta nyt kun tuli hetken hiljaisuus itse paikanpäällä, nousi pintaan pakonomainen tarve poistua paikalta ja hakeutua pois ahdistavasta tilanteesta. Pieninkin ääni tuntui vievän huomion heti, kaiken ympärillä tapahtuvan ollen yllättäen aivan liikaa, vaikkei mitään varsinaisesti edes tapahtunut! Sotilaat juttelivat keskenään, ratsut pitivät ääniä, osa partioi hieman kauempana ja tarkkaili ympäristöä, tuuli ulisi korvissa ja huppukin meinasi päästä tipahtaa. Aivan tavallisia, arkisia asioita, mutta silti se tuntui olevan mahdottoman paljon huomioitavaa sillä hetkellä. Ehkä olisi pitänyt ottaa mukaan myös joku, joka osasi pitää Henryn rauhallisena ja kykeni puheillaan pitämään siniverisen keskittyneenä tilanteessa. Mutta hyvähän sitä nyt oli märehtiä, kun tilanne oli päällä eikä auttanut kuin koittaa pysyä itse rauhallisena. Se taas oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta onneksi kylmä viima piti siniverisen syystä tai toisesta hieman rauhallisempana, vaikka tuntuikin siltä että lämpöä pukkasi omasta takaa vähän liikaakin...
// Kevyt, kyllä (D //