Hetkeksi Noel ehätti omiin ajatuksiinsa vaipua kertomansa myötä, käsivarsien laskeutuen ottamaan tukea polvista, kun runnottua kehoa käytiin taivuttamaan aavistuksen kumaraan, epäryhdikkääseen asentoon jälleen. Se erikoisempi silmäpari kuitenkin nousi nuorukaiseen joka jälleen udellen häntä lähestyi. Sinällään Henryn utelias tapa lähestyä seikkaa ei haitannut, mutta kirottu tiesi, ettei hänelläkään ollut vastauksia kaikkeen mahdolliseen, joka häntä ja sitä erikoisempaa tosimuotoa koski. Kaikki valkeni hänellekin vain testaamalla, kokeilemalla ja tekemällä itselle rumia asioita – ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun Noel itseään olisi viiltänyt tai leikellyt, ja tutkinut kuinka haavansa paranivat tässä muodossa jälkiä jättämättä, tai kuinka myrkyt häneen vaikuttivat… Eihän sitä ollut hauskaa ajatella, mutta ei hänelle kukaan ollut täällä vastauksiakaan kertomassa, ellei hän itse.
”Kuolisin. Nälkiintyisin ja heikkenisin. Samalla tavalla kuten nälkiintyvä ihminen tai mikä tahansa elollinen olento”, temppeliherra hymähti Henryn kantamia tavaroita silmäillen, ”Olen kyllä kokeillut sitä, montaa muutakin kurjaa asiaa kohdallani… älä tosin kuvittele, että yksikään niistä olisi ollut millään tapaa mieluisa kokemus”.
Miksi pojalta täältä sidetarpeita löytyi, sitä saikin sitten varmaan arvuutella mielessään ellei kysyä kehdannut – ja eihän Noel viitsinyt sitä edes harkita, nyt kun puhe oli lähinnä hänestä. Henry oli vastauksensa ansainnut, jos langennut niihin vastauksen osasi antaa. Ei temppeliherra viitsinyt keskustelua yllättäen enää kääntää toisaalle, sillä se olisi varmasti saanut häntä vain sapettamaan uudelleen.
Kahta kertaa sitä haltiaviinapulloa ei tarvinnut erikseen kenraalille tarjota, kun tummatukka kävi sen käteensä noukkimaan. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun eliitti vastaavanlaisen pullon sisältöineen näki, sitä kun oli tullut litkittyä ympäri mannerta vuosien saatossa yhtä ja toista väkijuomaksi tarkoitettua myrkkyä, merimiesten äkäisistä rommeista sitten puhumattakaan. Artania yltyi kuitenkin jälleen puolittaisella hymyllä ja huvittuneella, hymähtävällä naurahduksella Henryn vaivautuneeseen tokaisuun mokomasta litkusta, kenraalin kuitenkin availlen pullonkorkkia tottuneena ja kylmiltään siitä pitkän kulauksen otti suutaan verenmausta puhdistamaan. Siinä samalla toinen käsistä ojentui poimimaan jalkapuolen tarjoaman kangasrievun itselleen, tietäen kyllä että se kyljelle isketty lävistys ja suuremmat haavat olisi fiksua siistiä, jotteivat ne pitkään iholla häiritsisi seuraavan päivien aikana.
Pullon huuliltaan alas laskien, sai Noel selvittää kurkkuaan nopealla rykäisyllä, temppeliherran sen lyhyen hetken vain istuen paikoillaan tokenemassa ja keräilemässä ajatuksiaan kasaan.
”Pienet vammat eivät hirveän pitkään ihollani viivy. Isommat kyllä vaativat huomiota sen sijaan… tuskin niihin yhtä herkästi kaatuisin mitä tavallinen kuolevainen…”, arpinaamainen mietti hymähtäen, kipeällä selällään taas ryhdin takaisin hakien itselleen ja lähtien sitä riepua viinaan kostuttamaan, ”Mutta toisaalta en kyllä tahdo lähteä kokeilemaan paremmin mitä sattuisi, jos annan haavojeni ja vammojen vain olla ja kehittyä…”.
Syliinsä aluksi vain katsahtaen, lähti temppeliherra varovaisesti siistimään aluksi sitä sotkuista kylkeään ja haavan seutua, joka näytti harvinaisen häijyltä. Se jälki tuntui yhä polttelevan nahan alla, kenraalin kuitenkin sivuuttaen pelkällä irvistyksellä ja kulmien kurtistuksella viinan tuoman kivun, kun raaka neste kävi lihaa pyyhkimään.
”Se kerta kun pyysin mahdollista audienssia kanssasi. Kun Briarin kyläpäällikkökin oli täällä vieraana ja Fritz päätti hankalaksi heittäytyä…”, Artania aloitti, huuliensa välistä sähähtäen ja sanansa liueten takaisin kurkkuunsa äkkiseltään, kun kirottu uuden avohaavan ylle ehätti, ”Tämä oli se mistä halusin kanssasi keskustella. Constantinen painostus tosin ei ole auttanut asiaa lainkaan, mutta kaiketi se pässinpää on pysytellyt hiljaa kaikesta huolimatta tähän saakka, vaikka kovasti on uhonnutkin kertovansa asiasta sinulle itse”.
”Jänistin, rehellisesti sanottuna”, partaleukainen kohautti kulmiaan ja naurahti surkuhupaisana, katseensa kohottaen jalkapuolen kasvoille, ”Kuten sattuneista syistä tein aikanaan myös isäsi kohdalla. Harald tosin oli kaikkea muuta paitsi utelias asian suhteen silloin – Fritz puolestaan tuikkasi minut tuleen jo kertaalleen kun tosimuotoni näki. Vahingossahan hän sen teki, mutta tulipahan selväksi etteivät liekit minua tapa”.
”Vanha pässinpää on kyllä omaa lajiaan virkaveljenä – hyvä mies ja isä, mutta ei hän liene sinuakaan päästävän helpolla? Kuka minä tosin olen sanomaan… enhän… edes tunne sinua muuten kuin Kuninkaana”, Artania yritti pitää hiljaisuuden loitolla, toisaalta ehkä myös estää Henryä kyselemästä häneltä asioista olemalla itse äänessä, vaikka kenraali olikin harvinaisen huono keskustelemaan mistään varsinaisesti. Mutta se mitä hän viimeiseksi sanoi, sai eliitin näyttämään jopa aavistuksen hölmistyneeltä ja mietteliäämmältä. Eihän hän Henryä tuntenut, kuin herranaan. Lily oli kiukutteluihinsa saakka Artanialle tuttuakin tutumpi. Ystävä, salarakas taho… – mutta Henryn Noel tunsi vain hiljaisena pojankoltiaisena, jonka kasvua ja valtaistuimelle nousemista Artania oli saanut seurata vain vierestä.
//CRIMIN KEITTIÖPALVELUT NYT VUOKRATTAVISSA. Perus Crim, pörisee ja on mukamas hauska. Määhän puren Timin puolesta jos joku kehtaa pihaan tulla mun vahtivuorolla. Otan siihen vielä Pipan ottaan mallia//