Jokihaltia kiipelissä

Metsästä löytyy sieltä täältä jyrkkiä ja loivempiakin kallioita. Kalliot ovat vaarallinen paikka, varsinkin sateella. Osa kallioista tulee myös kovin arvaamattomasti vastaan metsässä, joten liikuthan varovaisesti! Varsinkin pohjoisempaan mentäessä kallioita ja kukkuloita alkaa olla yhä enemmän ja enemmän, puhumattakaan maahalkeamista...

Valvoja: Crimson

Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja Nipustin » 31 Tammi 2018, 22:48

//AndyCandy ja herra Ciila saapukaa debyyttiinne olkaa hyvät:3//

Kiirastuli

Ensilumien saapumisesta oli kulunut miltein kuunkierto. Elämä jokihaltioiden kylässä yläjuoksulla oli ollut koko kuluneen syksyn kiireistä. Täytyi valmistautua talveen, täytyi olla valmis! Ruokavarastoja täytettiin, tarvittavia yrttejä rohtoihin, salvoihin ja ties mihin muihin parantajien hommeleihin täytyi jemmata talven horrostuksia odotellessa, talveen sopivia vaatteita täytyi tehdä, sekä vaikka mitä muuta pientä puuhaa! Kiirasta tuntui ettei hän ollut tehnyt mitään muuta ikuisuuteen kun odottanut talvea ja sitten se oli saapunut. Kiirastulen suureksi harmistukseksi se ei tosin ollut vapauttanut häntä kiireen kierrosta vaan lisää tekemistä oli pinoutunut hänen lautaselleen yksi toisensa perään, kunnes viimein koitti aika ensi kertaa moneen kuunkiertoon kun nuori shawá neito pääsi lähtemään kylästä.

Joki oli jo paikoittain jäässä, mutta kaikista voimakkaimmin virtaavissa kohdissa se kuohusi edelleen sulana. Kiira oli lähtenyt tälläkertaa heidän pienestä kylästään jalan matkalle. Normaalisti mielellään avojalkaisena kulkeva hopeahapsi oli vetänyt ylleen tänään huomattavasti ilmastoon sopivamman vaatekerran. Hänellä oli jalassaan lämpimät harmaat huopikkaat ja yllään lämmin ruskea hupullinen pusakka, jonka hupun reunuksia koristi turkis. Selässä hän kantoi mukanaan uskollista joustaan, sekä nuolikoteloa. Tarvikkeita reissulle hänellä oli pienessä laukussa, joka roikkui vinosti hänen vyötäisiltään. Niin siroksi ja pieneksi otukseksi hän näytti melkoisen muhkealta kaiken tuon varustuksen kera.
Päästyään tuulen armoilta metsän tarjoamaan suojaan, neito kiskoi hupun päästään vapauttaen hopeisen kuotalonsa, joka oli yleiseen tapaansa puolittaisella poninhännällä sitoen edessä olevat hiukset takaraivon puolelle, etteivät ne olleet haitolla. Lunta ei ollut paljolti ja siinä kulkeminen ei ollut onneksi uuvuttavaa, vaikka melko persjalkainen sattuisikin olemaan.

Kiira piti talvesta. Kaikki oli niin kaunista kun valkea laskeutui maahan, ettei voinut kuin uskoa siihen, kuinka kaikki on kaunista ja hyvää. Hän huomasi metsässä kulkiessaan edessäpäin kohoavaa kallioista maastoa. Hänhän voisi kiivetä vähän korkeammalle nähdäkseen lumivaippaan verhoutuneen metsän paremmin! Hymy nousi haltian kasvoille tuon lähteässä pinkomaan toteuttaakseen ideaansa, joka oli vaikuttanut todella loistavalta, vaan eipä naiivi neito tiennyt kuinka petollista kalliokiipeily voisi olla kun lumi oli kätkenyt kaikki halkeamat silmältä näkymättömiin.
Päästyään jo miltein kallioisen alueen huipulle, yllättäen Kiira tunsi kuinka hänen huopikkaansa lähti uppoamaan. Kaikki tapahtui vain yhdessä silmän räpäyksessä. Hän oli säikähtänyt pahan päiväisesti ja päästi ilmoille äänekkään kiljaisun lähtiessään vajoamaan syvemmälle halkeamaan. Jos hänen refksinsä olisivat toimineet vain hetkisen myöhemmin tuo kätkeytynyt kuoleman loukko olisi helposti imaissut koko siron otuksen syövereihinsä, mutta Kiirastulen onnistui tarttua kitukasvuiseen, pieneen, taimea vain hieman kookkaampaan puuhun.
"Ei voi olla todellista..." Kiirastuli vaikeroi hiljaa ja yritti varovaisesti tunnustella jaloillaan olisiko rotkon seinämässä mitään mistä ponnistaa itseään ylös. Hän puristi kaksin käsin niin lujaa kuin vain jaksoi pienestä puusta ja yritti kiskoa itseään ylös. Ei onnistu, näissä talvivaatteissa en koskaan jaksa vetää itseäni ylös. haltia pohti kauhuissaan ja kyyneleitä nousi hänen silmiinsä. "Voi henget mistä minua näin rankaisette..."
Nipustin
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja AndyCandy » 01 Helmi 2018, 00:44

Ciila

Niin moneen kertaan oli maa lumeen peittynyt, niin monta vuotta kevättään odotuttanut. Pakkanen pisteli poskien iholla, kutitteli keuhkoja sisään hengittäessä. Talvi kietoi metsän hiljaisuuteen, eikä monikaan eläin taikka kaksijalkainen uskaltanut rikkoa valkean luonnon rauhaa. Ne linnut, jotka talvehtivat Cryptissä, olivat taatusti käpertyneet toinen toisensa kylkeen jakaakseen sen vähäisen kehon lämmön. Eläköityneellä soturilla oli seuranaan kallion viileä seinämä, joka kaltevuudellaan soi hetkeksi suojan ja selän tuen. Kalliosta ei luonnollisesti ollut juttutoveriksi sen paremmin kuin lämmittäjäksikään.

Keltaiset silmät olivat kätkäytyneet luomien taakse miehen levätessä, kädet rennosti ristissä, toinen jalka hiukan koukussa tukien seisovaa. Piirteet tekivät miehen rodun arvaamisesta helppoa. Jäntevä hoikka keho, pitkät korvat, jalot piirteet; taatusti haltia henkeen ja vereen. Havaitseminen olikin sitten asia erikseen, olihan mies vaalean ruskean, harmaan ja valkoisen pukema, kasvoillaan valkoisesta harmaaseen taittuvat kuviot, kuin siveltimellä maalattuna. Vaatimaton harmahtava nahkareppu, kävelysauva sekä jousi nuolineen, odottivat isäntänsä vieressä maahan laskettuna. Pitkäjousen jänne oli varteen kiedottuna, eihän mies ollut aikeissa metsästää, ei eläintä eikä ihmistä.

Otsaan muodostui pieni ryppy ja mies terästi kuuloaan, kuitenkaan avaamatta silmiään. Ihan kuin jostain olisi lumen narskuvan kuin juoksuaskelten alta. Vaimea tuuli ei kantanut enempää ääniä, eikä kävelysauvan varressa lepäävä apurikaan varoittanut mistään suuremmasta lähestyvästä vaarasta. Ciila raotti silmiään ja vilkaisi läpi avautuvan maiseman. Puut seisoivat yhä samalla paikallaan kuin aikaisemmin, eikä mikään tuntunut rikkoneen talvista maisemaa. Silti jokin huolen tapanen kutitteli miehen vaaleissa niskakarvoissa, kuin käskien taas liikkeelle.
”Tsk”, aarnihaltia tuhahti happamasti, mutta suoristautui lopulta molemmille jaloilleen. Ylle sataneet lumet karisteltiin vaatteilta ja reppu löysi oman paikkansa leveältä hartialta. Jousen kohdalla Ciila jäi hetkeksi miettimään, mutta asetti varren lopulta jännittämättömänä selkänsä puolelle, repun taakse.

Vanha (toki haltian tapaan iätön) soturi lähti liikkeelle kevyin askelin, kuin kettu mahdollisen saaliin perään. Hän kiersi vähitellen kalliota ympäri, nousten mahdollisuuksien mukaan, aina kunnes havaitsi haltiamaiset askelten painaumat rinteessä. Mies hidasti kulkuaan, mutta lähestyi sirojen jalkojen jättämää polkua.
”Tuoreita...” Ciila mutisi hiljaa ja kohotti katseensa askelten menosuuntaan. Uteliaisuus kolkutteli miehen takaraivossa harvoin, mutta nyt katseessa kiilsi harkitseva kiinnostus. Hengitys katosi haaleena huuruna ilmaan. Olisiko vieras kulkija saavuttanut jo kallion huipun? Vaikka Ciila oli pannut merkille askelten pienen koon, uhka saattoi ottaa yllättävän muodon, eikä mies tahtonut joutua hankalaan tilanteeseen toisen ollessa lähes kirjaimellisesti niskan päällä.

Harkinta muuttui lopulta pettymykseksi ja aarnihaltia oli kääntymässä suuntaan josta oli tullutkin, kun kiljahduksen kimeä nuotti rikkoi lumen koristamaa maailmaa. Ajattelematta enää kummempia, Ciila ponkaisi eteenpäin, ylitti tiellä olevat lohkareet aikaa säästääkseen ja suunnisti kadonneen äänen viimeisen kaiun perusteella kohti tuntematonta. Lyhyen nousun päätteeksi kallio aukeni laukeaan maisemaan, jota halkoi vieraat jäljet tyhjyyteen kadoten. Talven piilottama railo oli ilmeisesti nielaisut varomattoman kulkijan, eikä Ciila voinut olla miettimättä sitä mahdollisuutta, että oli tullut auttamattoman myöhään. Reppu lensi kaaressa hankeen, kerä kepin ja muiden romppeitten, miehen juurikaan hidastamatta. Syöksy, lyhyt mahaliuku ja aarnihaltia tajusi kurottavansa reunan yli täysin tuntematonta henkilöä. Valkoiseksi värinsä vaihtaneet sormet kietoutuivat naisen ranteen ympärille.

Keltainen silmäpari jähmettyi hopeisiin hiuksiin ja kasvoihin, joille ei löytynyt vastaparia mistään muistojen sokkeloita. Aivoissa naksutti kiivaasti ajatus; kannattiko toista edes nostaa? Tukeva ote sirosta kädestä ei kuitenkaan hellittänyt.
”...En ole nähnyt sinua ennen”, soturi töksäytti suoraan, kasvot vakavina ja tutkivina.
AndyCandy
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja Nipustin » 01 Helmi 2018, 16:54

Kiirastuli

Pienet kädet puristivat niin lujaa, että ne jopa hieman tärisivät. Vai johtuiko tärinä siitä että haltiatyttö pyrki pitämään itkujaan sisällään, sillä se ei auttaisi näin toivottomassa tilanteessa mitään alkaa itkeä märisemään. Mutta mitä muutakaan tässä voisi?
Juuri kun ensimmäinen kyynel vierähti kylmälle poskelle Kiira yllättäen kuuli ääniä ja käännähti katsomaan kohti taivasta ja lumisia puiden latvoja jotka näkyivät hänen yläpuolellaan. Juuri kun hän oli huutaa keuhkojensa täydeltä tarvitsevansa apua, äkillinen asennon vaihdos oli viimeinen korsi, joka rikkoi tämän pienen pelastaja taimen selän ja se irtosi juurineen kallioperästä. Sydän ehti jättää muutaman lyönnin välistä kun aivan yllättäen jokihaltia tunsi kuinka joku tarttui hänen ranteisiinsa jämäkästi. Silmät olivat refleksin omaisesti painuneet kiinni, mutta avatessaan ne varovasti jälleen, huomasi hän tuijottavansa kultaisiin silmiin.
Pienet kädet puristivat edelleen kiinni taimeen, kun haltia tuijotti miltein mustilla nappisilmillään suoraa takaisin hänen pelastajansa kullan keltaisiin. Tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin nainen tajusi todella palastuneensa viime tingassa. Ja nyt hänen pelastajansa puhutteli häntä.

Kiirastuli olisi halunnut vastata jotain, mutta valtava tunne ryöppy pulppusi hänen ylitseen ja silloin pidätelty itku paukahti valloilleen. Siro pieni nainen alkoi itkeä valtoimenaan. Silmät menivät viiruiksi, joista valui vuolaasti kyyneliä ja suusta kuului kuin säikähtäneen pienen lapsen itkua. Hänen kätensä päästivät viimein irti hyvin palvelleesta kitukasvista, joka tipahti sitemmin alas syvään pohjattoman näköisen kuilun mustaan nieluun, johon Kiirakin oli hetkisitten ollut aivan varma putoavansa. "Ki-kiitos... kiitos!" shawá sopersi itkunsa seasta alkaen selkeästi rauhoittua kun puhuminenkin tuntui taas luonnistuvan.
Hänen pelastajansa näytti olevan selkeästi haltia. Huh, ainakaan tällä kaverilla ei olisi suoraa syytä nyt hänet pelastettuaan antaa hänen pudota rotkoon, toisinkuin jos paikalle olisi sattunut inhottava ihminen. Hopeahapsen kasvot punoittivat hieman pakkaskelistä, itkun purkauksesta, kuin myös siitä pienoisestä häpeästä kun itkeä tuhertaa ventovieraalle miehelle, mutta nyt silti punaa olisi levinnyt lisää toisen todella tutkailevasta katseesta. Kiira päätti kääntää päätään toiselle esitelläkseen selkeäämmin suippoja korviaan. ikään kuin eräänlaisena vastauksena toisen aikaisempaan toteamukseen. "Olen haltia, jokihaltia."
Nipustin
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja AndyCandy » 01 Helmi 2018, 22:34

Aika tuntui pysähtyneen kallion reunan tapahtumiin. Tyttö, kuten soturi pani merkille, oli kevyt vaatekerrastostaan huolimatta, eikä Ciila arvioinut tätä kymmentä paljoakaan vanhemmaksi. Ulkonäkö herätti vain ja ainoastaan lisää kysymyksiä, eikä tarjonnut juurikaan vastauksia tapahtuneelle. Mitä kummaa saattoi nuori pieni naishenkilö tehdä yksin lumen ja pakkasen keskellä. Ote ei epäilyistä huolimatta hellittänyt vaaleista hennoista käsistä, mutta edelleen haltia oli pohtivan ilmeensä takana hiukan haluton nostamaan tuntematonta ylös. Samalla mies oli toki kiusallisen tietoinen siitä, miten reunalla vitkuttelu oli ainostaan hyödyksi mahdollisille väijyttäjille, jos kyseessä olikin joku ansa. Lumessa oli ollut kuitenkin vain yhdet askeleet, se oli oljenkorsi johon varautunut nyt luotti.

Parkaisu yllätti miehen, joka hiukan epäuskoisena seurasi kuinka vuoltaa kyyneleet valtasivat tytön kasvot, ilmentäen sitä aitoa hätää, helpotusta, järkytystä ja vielä kiitollisuuttakin. Ei jäinenkään sydän voinut olla lopulta heltymättä ja rohkaiseva hymyn kaari hivuttautui kömpelösti vakavuuden tilalle. Kuka tyttönen lopulta olikaan, ei tämä vaikuttanut uhalta alkuunkaan. Itkun keskelle tyttö onnistui sopertamaan kiitoksensa ja yrittipä lopulta vakuuttaa pelastajansa olevansa rodultaan samalla puolelta, lähes. Aarnihaltia nyökkäsi hyväksyvästi ja valmistautui pelastusoperaationsa seuraavaan vaiheeseen. Jalat tunnustelivat hiukan maaperää lumen alta, löytäen lopulta kovemman kulman johon tukeutua siltä varalta, jos maa antaisi vielä enemmänkin myöten. Reuna tuntui sentään olevan jo kiinteää kalliota, mitä nyt makuultaan saattoi arvioida. Todennäköisyydet onnistumiselle olivat hyvät.

”Ota oikeasta kädestäni kiinni, tarvitsen toista”, Ciila ohjeisti jämäkästi, toivoen tytön uskaltavan vielä tähän pyydettyyn tekoon. Mies ei aikonut tuhlata heiveröksi leimaamansa jokihaltian voimia, vaan heti tilaisuuden tullen otti reunasta tukea vapautuneella kädellään ja kiskaisi tytön mukanaan ylös, voimalla jonka myötä he todennäköisesti mätkähtäisivät vastakkaiseen suuntaan lumelle.
AndyCandy
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja Nipustin » 02 Helmi 2018, 01:51

Kiirastuli

”Ota oikeasta kädestäni kiinni, tarvitsen toista”, naisen pelastajan ohjeistus kuului todella jämäkästi. Pienempi haltia nyökkäsi pontevasti ja pääsi ensimmäistä kertaa tämän kommelluksen aikana näyttämään vähän pelottomampaa, rohkeampaa, puolta itsestään. Rauhallisesti ja varmasti hän uudestaan järjesti kätensä niin, että sai hyvän otteen toisen oikeasta käsivarresta. Hän oli aikonut sanoa jotain sen suuntaista että oli nyt valmis, mutta tämä mies ei selvästikään hänen varmistuksiaan kaipaillut! Välittömästi kun ote oli saatu jämäkästi oikeaan käteen, tuntui nopea, voimakas hujaus ja sitten tupsahdus.
Kiiran yllätykseksi hänen pelastajansa oli todella voimakas! Yhdellä kovin vaivattomalta vaikuttaneella liikkeellä, hänet oli kiskaistu kaarella turvaan. Tietenkään ei jokihaltia paljoa painanutkaan, vaan todella vakuuttavaa silti.

Oikein leveä hymy kohosi Kiiran kasvoille, kun tuo yritti jäsennellä itseään ja paikantaa mihin he olivat oikein päätyneet. "Sinä todella pelastit minut! Kiitos elämän armollinen jumala! Kiitos sinulle!" nainen huudahti riemuisasti ja aikaisemmasta helpotuksen sekaisesta säikähdys itkusta oli muistona vain muutamia kyyneliä poskilla ja hieman vetiset silmät. Hakiessaan katsekontaktia hänen pelastajaansa - kiittäessään tätä - Kiirastuli tajusi heidän makaavan nyt turvallisesti kalliolla. Päälletysten, pikkuinen haltija yllä ja suurempi alapuolella. Toisaalta onneksi näin päin, sillä kuten hän nyt saattoi huomata oli heillä melkoisesti kokoeroa! Äkkiseltään toinen vaikuttaisi olevan ainakin jalan verran häntä pidempi ja ties kuinka paljon painavampi. Ei sillä että hänet pelastanut haltia mies olisi ollut pulleassa kunnossa, ei lainkaan, oikein mukavalla tavalla jäntevän lihaksikas --- Ei, minne oikein ajatukseni karkaavatkaan!

Kiira pyörähti kiireesti kokonaan poissa toisen päältä ja kohottautui sitten istuvaan asentoon. Aikaisemmin kuilusta ylös tuijottaessaan hän oli ajatellut suunnilleen kuvitelleensa valkeaa kuviointia miehen kasvoille - kenties lumisokeudesta - mutta nyt kun kaikessa rauhassa toista sai tutkailla kyllä tuolla todella näytti olevan jonkinlaista kuviointia silmiensä ympäristössä sekä alempana poskissa. Kumpikaan heistä ei tainnut olla Cryptin valtaosa haltiapopulaatiosta.
"Olen Tara." Nainen kävi esittäytymään, kuten hänen kansalleen oli tapana "valheellisella" ulkomaan nimellä, ja kumarsi pienesti miestä kohden. "Ja olen sinulle henkeni velkaa, herra..."
Nipustin
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja AndyCandy » 03 Helmi 2018, 00:49

Humps. Lumi pöllysi ja laskeutui hiljalleen kaksikon ylle. Ehkä tytön olisi voinut nostaa hienostuneemmalla tavalla, mutta hidastelu kuilun partaalla ei ollut miestä juurikaan houkutellut. Tyytyväisenä siis valintaansa ja nopeaan toimintaan, soturi makasi hiljaa, järkkymättömän kallion tukevuudesta nauttien, ja antoi otteensa irrota neidin niin kovin sirosta kädestä. Kaikki oli hyvin. Yllä taivas, heidän ainoa todistajansa, oli vaiti kuin salaisuuden pitäen. Ympärillä luonto tuntui yhtä lailla hiljentyvän talvipäivän arkeen. Lumi tarttui vaaleisiin hiuksiin ja vieraan kevyt paino omalla keholla muistutti jostain kauan sitten unohtuneesta. Aarnihaltia ei enää hymyillyt tai osoittanut riemua millään tavalla, mutta tyyneys sai veistokselliset kasvot näyttäään jokseenkin autuaalliselta. Kaikki oli taas hyvin.

Rauha ei kuitenkaan ollut ikuista. Pelastunut tyttönen havahtui paikaltaan ja esitti vuolaat kiitoksensa, niin soturille itselleen kuin jumalallekin. Katseessaan hiukan uteliaisuuta Ciila seurasi tytön huulten ahkeraa liikehdintää. Itku oli vaihtunut riemuun ja iloon, tunteisiin joihin erakon oli yhtä vaikea samaistua kuin ensimmäiseenkään. Vaihtelu virkisti, tai niin ainakin joku viisaampi oli joskus sanonut. Jonkun menneen sanoihin siis luottaen, koitti Ciilakin saada kosketuspintaa hengensä säilyttäneen onneen. Vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen mies oli kuitenkin armottoman jähmeä näin yltiösosiaaliseen tilaan. Tarkkaavaisesti keltaiset silmät tutkivat toisen vaaleiden kasvojen pieniäkin liikahduksia ja hiukan hämmentävää ilmeiden kirjoa, joka syttyi juuri ennen pienemmän siirtymistä. Mitä lie tyttönen ajattelikaan, ei mies osannut arvata.

Kiiran siirryttyä syrjään ja aarnihaltia kohottautui hitaasti istumaan. Kuviolliset kasvot pysyivät peruslukemilla, jos ei pientä uteliaisuuden pilkettä laskettu. Päällä makailu ei ollut aiheuttanut sen enempää närkästystä kuin muitakaan negatiivisia tuntemuksia, sillä kuten todettu, oli jokihaltia varsin kevyt, eikä vanhan soturin kehoa vähän isompikaan paino olisi satuttanut. Hetken miehen pääkopassa käväisi vaihtoehto, että pikkuinen olento karkaisi niine hyvineen jo paikalta. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja utelias katse jatkoi tutkimusmatkaansa toisen vaatteiden poikki. Vasta nyt mies ymmärsi tarkemmin, kuinka paljon pienempi tyttö häntä olikaan. Jokihaltia. Nimitys oli tuttu jostain kaukaa menneestä, muttei Ciila kuitenkaan muistanut, oliko koskaan varsinaisesti tavannut kyseisen rodun edustajaa, siis Taraksi esittäytyvää yksilöä lukuunottamatta.

Herra jäi hetkeksi ilmaan yksinäisenä, kunnes mies ymmärsi tehtäväkseen jatkaa tuota odottavaa lausetta. Suu raottui ja sulkeutui hetkellisen tuimemman ilmeen myötä. Ehti siinä jopa ihon kuviot hiljalleen ottamaan värikseen taivaan sinen isäntänsä pohtiessa vastaustaan; tottahan mies nyt oman nimensä muistaisi.
”...Ciellona”, herra lausui lopulta. Pääkoppa humisi jälleen tyhjyyttä, vaikka aiemmin samainen koppa tuntui kuhisseen erillaisia uteliaisuuden tuotoksia.
”Olet pieni… oletko aina noin pieni?” ensimmäinen kummastelu lipsahti lopulta vakavilta huulilta ja uteliaana käsi ojentautui tyttöä kohden, tahtoihan Ciellona tutkia tämän vaaleita hiuksia samaan tapaan kuin tuntematonta yrtiä. Puolivälissä mies ymmärsi kuitenkin kyseenalaistaa; oliko tämä soveliasta? Liike jähmettyi, mutta uteliaisuuden kipinä ei hellittänyt.
AndyCandy
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja Nipustin » 04 Helmi 2018, 20:12

Kiirastuli

Toisen katse oli... intensiivinen. Mies tuntui käyvän Kiiran koko olemusta läpi uteliaalla katseellaan. Tuntui kuin tällä hetkellä hopeahapsi olisi ainoa asia maailmassa. Itsetuntoa hivelevää saada osakseen näin suoraa ja selkeästi kiinnostunutta huomiota. ”Vielä kun tietäisi mitä ihmettä tuon päässä liikkuu...” Kiira ajatteli, painaessaan merkille, ettei tuo järin puhelias mies tuntunut juuri vilauttavan erilaisia ilmeitä. Lajitoveri oli kuin kiehtova mysteeri salattuine tuntemuksineen, sekä merkillisine ulkonäköineen – kenties tuo toinen ajatteli hänestä samoin ja siksi vaikutti noin kiinnostuneelta?
Sinertävä väri, joka yhtäkkiä sävyttyi pilvettömästä taivaasta miehen kasvoihin ei jäänyt jokihaltialta huomaamatta! Hän oli odottanut miehen kasvoihin tuijottaen tuon esittäytymistä ja yhtäkkiä nuo valkeat merkit kävivätkin vaihtamaan väriä! Ennen kuin hän ehti asiaa ääneen ihmetellä, saatiinkin vastaus aikeisemmin leijailemaan jätettyyn kysymykseen. ”Ciellona”, Kiirastuli sanoi perässä makustellen toisen nimeä. Se oli myös keino muistaa paremmin juuri tapaamiensa henkilöiden nimet, kun ne toisti itselleen ääneen. Olisi varsin epäkohteliasta unohtaa heti hänen sankarinsa nimi!
Miehen seuraava utelu sai naisen naurahtamaan heleästi silmät suljettuina. Heidän väkensä oli haltioista poiketen varsin lyhyenläntää, joten tätä kommenttia sai kyllä kuulla usein kylän ulkopuolella liikkuessa. ”Heh, olen itseasiassa pitkä meidän kyläläisten keskuudessa. Mutta kyllä, en minä tästä taida enää juurikaan kasvaa. Yleensä kasvu on tasaantunut viimeistään neljänkymmenen vuoden tienoilla.” Kun nainen jälleen avasi silmiään tuo havahtui siihen kuinka häntä kohti ojennettiin kättä. Hieman pyöreänä ihmetyksestä käyneet silmät pian sirpistyivät iloisesti uudestaan. Hän ei olisi olettanut mitään kummaa siinä jos toinen ojentautui häntä kohden. Oli paljon hyviä syitä koskea toisia vaikkapa auttaakseen. Ehkäpä hän oli sotkenut itseään tai kenties poskelle jähmettynyttä kyyneltä oli yritetty kuivata. Mutta nyt toisen liike pysähtyi aloilleen, vaikka oikeastaan kovin vakavan puoleisista kasvoista kuitenkin paistoi selvästi se sama uteliaisuus, jonka intensiivistä voimaa Kiira oli aikaisemmin hieman punastellut.
Tilanne oli vähän uusi, vaikkei nainen sitä pahakseen pistänyt. Näyttääkseen toiselle, että tämän toimet olivat sallitun rajoissa, Kiira kävi korjaamaan asentoaan niin, että tuli vielä vähän lähemmäs pelastajaansa kuroen etäisyyttä ojennetun käden, sekä hänen kasvojensa kanssa miltein umpeen. Shawát olivat tyypillisesti jopa typeryyteen asti hyvää uskovia, naiiveja ja luottavaisia.
Samalla kun fyysinen kontakti oli – tarkoituksellisesti tällä kertaa! – nyt rikottu, sirompikin haltioista päätti, että uskaltaisi avoimesti näyttää uteliaisuutensa, joka sisällä kujersi. ”Nuo merkit, ne vaihtoivat äsken väriä. Mitä ne oikein ovat?” Tuo kysyi ja toisen eleestä samaten rohkaistuneena siro vaalea käsi ojentautui koskeakseen toisen poskessa olevaa merkillistä väriä vaihtavaa kuviointia. ”Aika erikoiset... Kiehtovat.
Nipustin
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja AndyCandy » 14 Helmi 2018, 17:13

Vaitelias todella, sitähän metsien hiipivä asukki oli ollut sitten erakoitumisensa. Se vähäinen keskustelu joka kasvein kanssa välillä käytiin, jäi yleensä hyvin yksinkertaiseksi ja suorastaan lyhyeksi. Elämänsä hitaasti virtaavaan arkeen tottuneena, ei mies osannut edes epäillä vähäisten sanojensa aiheuttavan kummeksuntaa, vaikka tuskin olisi tieto herraa edes enempiin tavuihin motivoinut. Ei linnunkaan tarvinut sirkuttaa, jos tahtoi toveriaan lämmittää tai peuraäidin mylviä vasaansa opettaessa. Kieltä se oli kehoin tanssikin, katse ja jopa sanatta jonkin jättäminen. Valitettavasti Ciellona sanatonki kommunikointi oli selkeää kuin varautuneen jäniksen, karvakaan ei turhaan liikahtaisi.

Puhumisen tarpeen sijaan Ciila oli varsin miellissään huomattuaan Kiiran kurovan vähäistä välimatkaa, kuin luvaksi koskea. Miehen silmät siristyivät hiukan epäilevästi, mutta uteliaisuus vei nopeasti voiton ja sormet vaaleiden suortuvien äärelle. Käden saavuttaessa kasvojen syrjän ja hiusten silkin saattoi kokeileva peukalo kokeilla myös vaalean ihon tuntumaa, poskea sormen päällä jokihaltian ihoa koskettaen. Jännää. Mielessä mies pohti Taran (kuten tyttö oli esittäytynyt) sanoja; jos tämä oli todella kylänsä pisimpiä, oli jokihaltioiden klaani hyvin pikkuruista. Miksipä tyttö olisi valehdellutkaan.
”Hmmh...” pohtivasti mies hymisi hiusten ja posken pintaa yhtä tiiviisti tutkien. Oliko Tara väittänyt juuri olevansa 40, ja jopa lajinsa aikuisuuden saavuttanut? Ennen kuin heistä hitaampi osasi kuitenkaan lausua kysymystään julki, oli toinen ennättänyt yllättämään omallaan.

”Hmmh? Niinkö”, Ciila vilkaisi hiukan taivaan suuntaan, olihan sine heidän taustaansa siinä kallion huipulla kykkiessä. Kosketus omalla poskella sai katseen laskemaan vastakkaiseen silmäpariin, ei omaa uteliaisuuttaan ruokkiva ollut lainkaan pahoillaan vastaavasta toiminnasta. Iho vaihtoi tietenkin koskettaessa vähitellen väriä jokihaltian ihon sävyyn.
”...Meidän kylän juttu” mies totesi lopulta leppoisaan sävyyn. Kuten Tara oli aiemmin näyttänytkin, löytyi tämän hiusten alta haltiamaisen suippo korva ja uteliaat sormet olivat pian hypistelemässä hiukan terävää kärkeä. Heissä oli jotain samaakin vaikka eroa löytyi monen ominaisuuden osalta.
”Auttaa sulautumaan ympäristöön” Ciila selitti hiukan tönkösti keskittyessään ennemmin tutkiskeluun kuin lauseuden muodostamiseen. Aiempi kysymys putkahti lopulta miehen mieleen ja tämän myötä raidakkaat kasvot kallistuivat aavistuksen.
”Olet… aikuinen?” epäröiden herra vilkaisi vielä pientä siroa vartta.
AndyCandy
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja Nipustin » 23 Helmi 2018, 01:08

Kiirastuli

Hento vaaleanpunainen sävy kuohahti Kiiran poskipäille kun mies juoksutti sormiaan hänen hopeisissa hiuksissaan ja jatkaen siitä vielä sivellen vähäsen posken pehmeälle iholle. Hän ei ollut odottanut tämän tyylistä näin hellää kosketusta ja se saikin hänet räpyttämään muutaman kerran korostetusti silmiä häkeltyneenä. Toisaalta ele oli oikein mukava, kivaltahan se tuntui, ja hopeahapsi ei voinut olla hymyilemättä kuinka tuo selkeästi kuitenkin aikuinen, ehkäpä jopa iäkkäämmänkin puoleinen - hitsi kuinka hankala haltioista ikää olikaan päätellä päälepäin! - mies oli hänestä niin kovin kiinnostunut ja antoi uteliaisuutensa voittaa. Kiirastuli yritti miettiä milloin viimeksi joku oli hänen hiuksiaan edes sivellyt. Nuorempana oltiin useinkin letitelty toistensa hiuksia, sekä äiti saattoi joskus hänen kuulaita hiuksiaan sukia tänäkin päivänä, mutta harvemmin.

Kiehtovaa, Kiira ajatteli samalla kun hänen kosketuksensa poskeen sekä noiden merkillisten merkkien päälle oli sallittu ja ne kävivät sävyttymään nyt hänen vaaleiden sormiensa mukaan. Todellakin kerrassaa ainutkertaista ja kiehtovaa.
”...Meidän kylän juttu” mies totesi lopulta leppoisaan sävyyn. Kiiran sinertävät huulet levittäytyivät virneeseen niin että huulet hieman erkanivat ja ilmoille tuli samalla pieni vesihöyry pilvi naurahduksen myötä. Toinenkin oli omasta kylästään jossa omattiin eriskummallisia taitoja! Senhän shawát tiesivät hyvin, sillä heidän kyläläisensä osasivat ottaa itselleen eläimien hahmon, todella erityinen taito kerrassaan!
Pikkuinen haltia tunsi kuinka miehen käsi eteni nyt tutkimaan hänen korviaan ja samalla kun Kiira kuunteli tuon vastauksen jatkoa hän kuin automaattisesti lähti kopioimaan toista ja vei itsekin kätensä miesten hiuksia sivellen tuon pitkille suipoille korville ja tutkaili niitä hennoilla sormillaan. "Kätevä taito..." hän mumisi samalla ääneen juoksuttaen katsettaan edelleen miehen kasvoilla, hiuksissa sekä korvissa ja selväsit myös ajatuksissaan.

Siro haltia heräsi jälleen tähän päivään ja otti keskustelu etiketin mukaisesti toisen silmiin kontaktia kuullessaan seuraavan kysymyksen joka hänelle esitettiin, liittyen empimättä hänen hentoiseen, ehkä jopa lapsekkaaseen olemukseensa. Kiirastuli naurahti jälleen liikahtaen samalla hieman toisen tutkailevan katseen alla joka tällä kertaa keskittyi hänen kroppaansa lämpimän takin suojissa. "Aikuinen, voisi kai niinkin sanoa kyllä. Olenhan minä edelleen nuori aikuisten joukossa, mutta ehdottomasti aikuinen jo. Ihan itsenäinen" Nainen vastasi tunsi jälleen lämpimän tunteen poskipäissään. Hän tunsi edelleen itsensä välillä kovin nuoreksi ja se kuinka epävarma hän oli asian suhteen korostui nyt kun joutui näin selittelemään ja vakuuttelemaan omaa aikuismaisuuttaan. "Yksinään metsissä liikkuminen ja kallio railoon putoaminen ei varmaan huuda itsenäistä ja aikuismaista, ymmärrettävä hämmennys..." Hän tuumasi ääneen virneen puolikas huulillaan.

"Ehkä olisi aika päästä alas täältä kalliolta", Kiira aloitti sanomaan samalla kun yritti nousta seisaalleen maasta, ei ollut hyväksi istua pitkään kylmässä lumessa tai varmasti paleltuisi. Mutta aivan yllättäen jokihaltia saikin huomata etteivät hänen jalkansa kantaneetkaan vaan hän romahti suoraa takaisin alas, puolittain hänen pelastajansa päälle jolloin hänen käsiensä ottaessa vastaan pudotusta ne tarttuivat Ciellaa olkapäästä. Hänen kehonsa oli vielä shokissa läheltä piti tilanteesta ja jalat olivat ihan maitohapoilla ja nyt kun asiaa tunnusteli niissä tuntui kyllä pientä tärinääkin. "Olen pahoillani! En osannut olettaa etteivät jalkani kantaisi..." heiveröinen ja nolostunut ääni sanoi. "Jos pysymme paikallaan lumessa, kohta kylmä pääsee luihin ja ytimiin asti." Kiira pohti vaihtoehtojaan ja mietti olisiko hänelle hyötyä muuttaa muotoaan puumaksi. Silloin hänellä ainakin olisi neljä jalkaa kahden sijaan, eikä tasapainon menettäminen olisi niin helppoa ja ehkä hän pääsisi omin avoin alas. Sitä paitsi lämmin turkki kuulostaisi mukavalta raikkaassa talvi säässä.
Nipustin
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja AndyCandy » 22 Maalis 2018, 10:10

Ciellona

Niin paljon sulateltavaa yhdelle päivälle, sanoja, kosketusta, ilmeitä ja eleitä, mutta mies kuunteli kuitenkin yhä tarkasti sanoitettua kuin sanatontakin viestintää. Yksinäisyys harvemmin pääsi erakoituneen sielua kutittelemaan, mutta näinkin ilmeikkään olennon löytyessä, ei pienelle haikeudelle ollut vastaan sanomista. Lienikö siitä vuosia vai vuosikymmeniä kun herra oli hymynsä jonkun kanssa vaihtanut. Ehkäpä. Miehen omat sanat herättivät jälleen uuden tunteiden kukan naisen kasvoille; virne levitti noita tarkkailtuja sinisiä huulia, paljastaen näin ilon aidoimmillaan. Ciilan olo oli vähintäänkin seesteinen, eikä maltillisen hymyn tuottaminen omille poskille ollut vaikeaa.

Kysymys iästä, tai tarkemmin varttuneisuudesta, sai naisen terävöitymään tilanteeseen (minne lie olivatkaan tämän ajatukset jo karanneet). Heleä naurahdus kajahti taas raidakkaita korvia ilahduttamaan ja runsain perustein nainen vakuutti olevansa aikuinen, vaikkakin nuori sellainen. Varjon häivähdys kävi Ciilan silmien pilkkeessä, vaikkei sanojen tuoma tuntemus ollut aivan pettymyksen kaltainen. Jos mikään, oli tuo kerrottu tieto lähinnä sääli, olisihan yksinäinen lapsukainen ollut huomattavasti helpompi kaapata omaan matkaan. Naisen jatkaessa puhettaan ei mies kuitenkaan voinut olla hymähtämättä lempeän huvittuneena ja kuin pienenä äänettömänä toteamuksena muistutti mies itselleen; kaikkea kaunista ei voinut aina poimia.
”...kaikki tekevät virheitä, aikuisetkin”, Ciila muistutti naista pehmeästi ja ääni kantoi kokemuksen sointia; virheitä riitti itse kunkin menneisyyteen pari ellei satakin.

Niin pitkään kuin mies itse olisikin voinut istua hangessa ja tutkailla tuntemattoman sisarlajin edustajan piirteitä ja eläväisiä ilmeitä, oli kylmyys tunkenut katalasti tiensä läpi Taran vaatteiden. Raskas henkäys ei kerennyt miehen huulille asti, kun seisaalle pyrkinyt seuralainen notkahtikin takaisin alas jäntevien hartioiden tukeen nojaten. Huokaamisen tarve karkasi sen sileän tien. Siron kehon paino ei saanut aikaan suurempaa muutosta istuvan ryhdissä, mutta Ciila kohotti katseensa yllättyneesti. Pahoillaan ei herra ollut millään tavalla, mutta kysyvä katse tutki vaaleita kasvoja, kuin olettaen naisen kysymättäkin pian puhuvan. Eikä aikaakaan kun oletetut selitykset ryöppysivät nolostunein tavuin kera pahoittelun ja syttyipä ymmärrys nyt myös raidallisille kasvoille; jännitys oli karannut naisen jalkoihin, selvä. Jotain Tara ehti huolehtia vielä kylmyydestä, luista ja ytimistä, kun vanhempi oli jo varmoin aikein ryhtymässä toimiin. Jalat ottivat tukevan tuntuman maasta ja mies kohottautui seisomaan pyöräyttäen samalla liikkeellä pikkuisen ystävänsä olakansa ylitse roikkumaan. Asento ei ehkä ollut kaikkein arvokkain, kantoihan metsästäjä samaan tapaan myös keskikokoista riistaa, kuten kauriita, susia tai… kissapetoja.

”Minne?” Ciila arvioi jo kalliota etsien turvallista reittiä, mutta ehkä jokihaltialla oli joku tarkempi suunnitelma suunnasta.
AndyCandy
 

Re: Jokihaltia kiipelissä

ViestiKirjoittaja Nipustin » 03 Joulu 2018, 01:20

Kiirastuli

Kiira oli ensin täysin pöllämystynyt yhden pienen hetken kun valkea metsä vilisi hänen silmissään ja hänet oli huitaistu Ciellonan olkapäälle roikkumaan kuin talja. Sen pienen hämmentyneen hetken jälkeen kallion huipulla kajahti huomattavasti aikaisempia pelon kiljahduksia miellyttävämpi ääni - jokihaltia neiti oli räjähtänyt nauruun. Tilanne oli todella outo, ehdottomasti ennen kokematon ja kerrassaan hulvaton. Tytön hiukset roikkuivat nyt miten sattuu naamalla ja hupun turkiksen karvakin tuntui päätyneen Kiiran suuhun, vai mahtoiko olla hänen omia hiuksiaan. Shawá nainen järjesteli nauraessaan vähän hiuksiaan pois kasvoilta ja veti huppua enemmän poissa naamalta. Joustakin sai vähän kohentaa ettei se tuntunut valuvan kyydistä. Hänen vahva raitaisa pelastajansa tiedusteli minne suuntaan heidän oli tarkoitus jatkaa. Ottaen huomioon että Kiirastuli oli juuri paennut kotoaan kaivaten yksinäisyyttä niin kovasti, ei hän voinut oikein käsittää - eikä myöntäisi ääneen - miten kovasti rakasti tällä hetkellä kuinka tämä hänelle entuudestaan vieras mies oli ei ainoastaan pelastanut hänet varmalta kuolemalta vaan myös nyt liittyi vapaaehtoisena viettämään hänen kanssaan enemmänkin aikaa. Nauru muuntui pienen vienon kurkun selvittelyn jälkeen hymyksi kuulaille kasvoille ja hän alkoi pohtia vastausta toisen kysymykseen. Hänellä ei oikeastaan ollut ollut mitään päämäärään, ei oikein ikinä ollut näillä reissuillaan, mutta silti hän tiesi muutamia levähdykseen sopivia lämpimämåiä paikkoja tästä lähistöltä - eiväthän he edes vielä loppujen lopuksi olleet kovin kaukana hänen kotikylästäänkään - mutta sinne Kiira ei tahtonut!

"Muistaakseni tuolla päin heti joen toisella puolella olisi pikkuinen tyhjä mökki, mutta yli ei pääse kunnolla tästä kohden riskeeraamatta heikkoja jäitä," haltianainen jännitti yllättävän jäntevää kroppaansa kurkatakseen haltiamiehen hartian ylitse paremmin vastakkaiseen suuntaan joelta, "Kun taas muistaakseni tässä suunnaassa ei ole kaukana maanalainen luolasto josta saattaisi löytää jopa kuuman lähteen." Molemmat olivat hyviä paikkoja levähtää kylmältä suojissa, molempiin saisi halutessaan laitettua tulet pimeän laskeuduttua, sillä talvisin päivät eivät olleet kovin pitkiä.

Siinä olalla roikkuessaan, ei jokihaltialla ollut paljon parempaakaan tekemistä kuin jatkaa pelastajansa, komean haltiamiehen, lähempää tarkastelua. Kiira puri varovaisesti vaalean sinistä huultaan, hänen katseensa vaelleltua miehen vaatteilla yrittäen hahmottaa tarkemmin kroppaa sen alla, ja hän kävi kiireesti aloittamaan jotain keskustelua saadakseen muuta ajateltavaa. "Ciellona, en hoksannutkaan kysyä sinulta pelastamiseni ja kiittelyjeni lomassa, mikä sinut toi tänään tänne metsään?" Ja sitten Kiira hoksasi ettei myöskään tiennyt mahtoiko toisella olla jotain suunnitelmia omasta takaansa, tai päämäärää jonne tuli päästä ja lisäsi kiireesti: "Jos sinulla on kiireitä, en tahdo olla vaivaksi (aika koomista tullen tytöltä joka riippui harteilla painolastina), pystyn varmasti kohta taas kävellä itsekin."
Nipustin
 


Paluu Kalliot

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron