Kirjoittaja Sands » 13 Helmi 2018, 23:43
Kartanossa oli käynyt kuhina jo kauan ennen auringonnousua – ja oikeastaan jo monen päivän ajan. Kun kuninkaallinen kirje oli saavuttanut kohteensa ja päätynyt Nahorin kreivin kätösiin, valmistelut alkoivat heti niiden sanojen tullessa luetuksi. Itse kuningas oli tulossa vierailulle Nahoriin – ja ei vain Nahoriin, vain kreivin vieraaksi! Mikä riemunpäivä se olikaan, viimeksi vieraana taisi olla kuninkaallinen, kun kreivin edesmennyt isä oli vielä herra kartanossa! Ikävä kyllä siinä määrin Garrett ei kyennyt laittamaan isäänsä paremmaksi, sillä tämänkertainen kuningas kun ei olisi voinut sanoa, oliko edellinen vierailu parempi. Aivan kuten kreivikin, oli kuningaskin käynyt vaihtumaan niiden aikojen jälkeen. Uutta kuningasta tuo ei ollutkaan nähnyt sitten, no, lapsuusaikojen jälkeen. Välimatkaa oli sen verran, että harva se päivä noilla kahdella olisi ollut mitään syytä tavata toisensa. Ja nyt molemmat miehet olivat perineet isänsä tittelin, ennen kuin saivat uuden mahdollisuuden tavata.
Tosin, kauhistuttihan ajatus siitä, että itse kuningas oli nyt sitten kreiviä nuorempi henkilö…
Eikä sekään suotta ollut ainoa syy kauhistukselle. Garretthan ei ollut edes päässyt kirjeen loppuun, ennen kuin innostuneena hihkui palvelijoilleen tärkeästä vieraasta, patistaen nuo suoraa päätä töihin. Mikäänhän ei saisi olla muuta, kuin täydellistä! Kirjeessä oli kuitenkin muitakin seikkoja, jotka nuori aatelinen oli palannut lukemaan, veren suorastaan seisahtuessa. Niin. Eihän se Nahorissa ollut mikään salaisuus, että kreivillä oli uusi ratsu. Lohikäärme. Moiset sanat olivat kulkeneet jo kuninkaan korviin, ja siitä nyt kaikki oli lähtenyt. Vaikka hän pystyi näyttämään kyläläisille liskon olevan harmiton ja hänen itsensä olevan vielä visusti ihmisten puolella, miten sitten kävisi kuninkaan kanssa? Epäilikö tuo jotain? Heittäisi hänet tyrmään loppuiäkseen? Kuinka hirvittävä ajatus!
Mutta ehkäpä asiat eivät olleetkaan niin vakavia. Huoli kutkutteli kyllä aina takaraivossa, mutta tottahan toki Garrettin piti silti olla hyvä isäntä! Kartanon täytyi olla viimeiseen asti siivottu ja laitettu, ruoan täytyi olla kuninkaan arvolle sopivaa – ja sitä piti olla paljon! Kylänkin täytyi olla parhaimmillaan ja mailla ei saanut näkyä yhtäkään typerää suippokorvaa kaikkea pilaamassa! Kuninkaan turvallisuus oli tärkeää ja nyt kreivi oli siitä vastuussa! Se oli hyvin rankka tehtävä. Otsaakin piti pyyhkiä aina vähän väliä ohjeita ja käskyjä antaessa muille. Ja asukin piti löytää…
Kun päivä vihdoin koitti ja kaikki muu oli valmista, oli kreivi yhä laittautumassa. Kiirehän siinä tuli, kun hän kuuli kuninkaallisen saattueen vihdoin lähestyvän!
Roswell ei ikävä kyllä ollut voinut nauttia matkailusta maiden poikki vaunujen turvasta. Yksikään hevonen ei häntä ollut vielä kovin lähelle päästänyt, mutta olihan hänelläkin keinonsa päästä paikasta paikkaan suorastaan silmänräpäyksessä. Nahor ei mikään poikkeus ollut, vaikka jonkin matkaa oli vanha demonikin joutunut kävelemään. Henry ei kuitenkaan ollut vielä lähimaillakaan, kun tuo oli itsensä kylään saanut, joten odottamiseksihan se meni. Koko kylä oli selvästikin tietoinen kuninkaan vierailusta, kuhisten intoa ja tarmoa. Kaikki oli juhlavierasta varten laitettu… Mutta ehkäpä demoni ei aivan siihen kuvaan sopinut. Kyläläiset eivät olleet kovin montaa sarvipäätä nähdäkään, ja vaikka puheet kuninkaan neuvonantajasta olivatkin varmasti tiedossa Cryptin joka kolkassa, ei Nahorin väki tuohon ilmestykseen ollut tottunut. Se teki oleskelusta hieman hankalampaa – etenkin vartijoiden osalta. Niitä kylässä ja sen ympärillä näyttikin riittävän, pitäen huolen siitä, että kaikki epäasialliset pysyivät kaukana.
Neuvonantaja sai kiittää omaa asemaansa siitä, ettei joutunut kaltereiden taakse toistamiseen niin pian ensimmäisestä…
Aikaa kulutettiin ja kylää katseltiin tovi jos toinenkin, ennen kuin Roswellin korviin alkoi kantautua puhetta kuninkaasta. Se… Oli helpotus. Kuningashan oli sodassa vaarassa, eikä poika ollut päässyt välttymään vakavalta hyökkäykseltä menneisyydessä. Mitään ei ilmeisesti ollut tapahtunut tällä kertaa – onneksi. Ainakaan puheiden mukaan. Huhut kuninkaan saapumisesta ja ihmislaumojen valuminen kohti teitä oli hänen merkkinsä lähteä talsimaan kohti Fortescuen kartanoa, jonka lähettyvillä hän toivottavasti voisi lyöttäytyä taas Henryn seuraan. Demoni oli kuin mikäkin hai kalaparven keskellä, ihmisten antaessa tuolle tilaa, heti kun huomasivat. Hevoset aistivat tuon lähestymisen jo ennen kuin mokoman näkivät, käytöksen muuttuessa hermostuneeksi. Roswell pitikin kunnollisen välimatkan, ettei mitään vahinkoja sattunut.
Saattueeseen oli näyttänyt lyöttäytyvän jokunen vartija Nahoristakin, sen demoni huomasi ihmisjoukkoa katsellessaan. Siinä samalla keltaisten silmien katse kävi osumaan itse eliittikenraalinkin mulkoiluun, johon Roswell vastasi hymyilemällä ja nyökkäämällä hieman syvempään. Näin kuninkaan lähettyvillä se ensimmäinen oikea kumarrus oli parempi säästää sille arvokkaimmalle…
Nahorin kreivin kartano oli kuulu puutarhastaan, mutta näin talvella siitä he eivät päässeet nauttimaan. Rakennus oli itsessään kyllä oikein tyylikäs ilmestys lumen ja jäänkin peitossa kaikkine pienine yksityiskohtineen. Auringonsäteet tanssahtelivat hangilla, vaikkakin oven läheisyydestä kaikki suuret kinokset olivat kadonneet. Ikkunoista tulviva lämmin valo sai vanhuksen kyllä haikailemaan jo sisätiloihin lämmittelemään.
Vaunut olivat pysähtyneet pihalle, eikä aikaakaan, kun Henry sieltä laskeutui. Hymyillen demoni kävi lähestymään lumen narskuessa kenkien alla, kumartaen syvään.
"Kyllä, Teidän Majesteettinne. Matkassani ei ollut moittimista – toivottavasti Teidänkin oli aivan yhtä miellyttävä?" Roswell kyseli hymy huulillaan, suoristaen selkänsä ja kiinnittäessä katseensa pojan kasvoihin. Jos hän yhtään oli oppinut tuntemaan kuningasta, maisemien katseleminen ikkunasta oli varmaankin ollut kovin tylsistyttävää, tuolla kun oli tapana aina olla menossa…
"Teidän Majesteettinne!" Kuului miesäänen hihkaisu kartanon ovelta. Demoni kävi astumaan pari askelta kauemmas kuninkaan luota asettuakseen tuon vierelle – ja nähdäkseen äänen omistajan. Kukapa muukaan se olisi voinut olla, kuin kreivi Fortescue. Nuori, vaaleahiuksinen mies kovin monimutkaiselta näyttävällä kampauksella pukeutuneena purppuraan – ehdottomasti kaikista laitetuin mies tässä tilaisuudessa. Kasvot näyttivät vaaleiksi puuteroiduilta ja ilmassa leijui vieno eksoottinen tuoksu, kun aatelismies käveli lähemmäs kovin innostuneena toivottamaan kunniavieraansa tervetulleeksi. Muuta tuo ei tainnut tässä tilanteessa nähdäkään.
"Olen mitä otetuin päätöksestänne kunnioittaa Nahoria ja kartanoani läsnäolollanne! Garrett Fortescue, uskollisin alamaisenne ja–" Kreivi aloitti kovin yltiömäisen kumarruksen kera ja oli varmasti jo miettinyt tarkkaan sanansa monta kertaa, mutta jokin tuon pysäytti. Jokin, mikä ei kuulunut kuvaan. Jotain, mitä tuo ei ollut aivan mielikuvissaan osannut aavistaakaan. Miehen katse kävi nopeasti ylhäällä, huomaten sarvipään kuninkaan rinnalla. Siihen se katse pysähtyi hetkeksi, ennen kuin ymmärrys iski ja kasvot vääntyivät kauhuun.
"T-t-t– M-mikä tuo on!"
((Ja se katosi jo masuuni. Röyh. Tapapa toinen.))