// Aksu&Edna i choose youuuuu !
Nuoska
Vaikka kuinka maassa nukkumiseen kumpuraisesti kivetetyllä alustalla totutteli, ei siinä ikinä nukuttu hyvin. Vuosien kokemuskaan ei vienyt pois niskakipua tai raajojen kankeutta, äkillisiä kylmiä öitä ja kesän yhtäkkisiä sadekuuroja. Kevättalven pakkaset olivat tiukentuneet viime päivinä, ja auringon noustessa, kauppiaiden asettaessa paikoilleen pöytiään ja katoksiaan, raotteli silmiään myös Nuoska, kuunnellen kaukaisempaa hälyä. Aurinko oli alkanut tehdä tietään taivaalle, vaan kestäisi vielä muutama tunti kunnes se toden teolla alkaisi lämmittämään, emäntien ja isäntien tehdessään tietään kauppatorille ja lasten jatkaessa hippasiaan kujille ja kaduille. Nuoska kietoi ison, hupullisen takin tiukemmin ylleen ja sulki sameat silmänsä vielä hetkeksi, Länsikujille johtavien katujen juureen tehdyssä pikku suojassansa; maahan jätetyt laatikot olivat toimineet selän tukena, ja takki, armeliaana peittona, kietaistuna aavistusta tiukemmin ylle. Polvensa hän oli vetänyt lähelle kehoaan ja vaaleat hiukset tunkenut hupun alle suojaan, takin kaulus peittäen kasvoja kaikelta kylmältä. Kallein ja armain omaisuus, kitara, lepäsi Nuoskan sylissä kuten joka yö; näin hän tajusi herätä valveikkaasta unestaan, jos joku sitä hänen sormenpäistään havitteli. Muutaman kerran oli saanut voro kitarankaulasta näpeillensä, ja soitin olikin itsepuolustustarkoituksiin vallan mainioksi todettu.
Oli kuitenkin liian myöhä jäädä makaamaan paikalleen, ja nuorella Ylashjalla oli velvollisuuksia. Kodittoman velvollisuuksia, miten sen nyt otti - piti sitä jonkun nousta uuteen päivään, kääntää hattu tai kangas kolehdiksi, ja soittaa muutama menevä kansantanssi torihumun sekaan. Yleensä kolehtiin kertyi nukkaa, roskaa ja lankaa, vaan saattoi sinne tiensä tehdä muutama kolikkokin; näinä päivinä Nuoskan taival oli aavistuksen kepeämpi, hymy leviten huulille soittaessaan. Rahaa kertyi silloin, kun oli kuulijoita; kauppiaat ja majatalonpitäjät halusivat hänet vain pois jaloista ja viemästä heille kuuluvia ansioita, mutta markkinat, juhlat ja torihumina takasivat yleensä tanssijoita ja kuulijoita soitolle.
Nuoska työnsi itsensä istumaan ja venytteli niskojaan, työnsi käsivarret pitkäksi ja kiemurteli paikallaan yrittäen karistaa tuon rosoisen yön tunnun. Milloin viimeksi olisi nukuttu kokonainen yö patjalla saatika pedillä, muistiin ei käynyt, mutta moisia oli turha murehtia- muutaman tunnin unet katukiveyksen nurkalla olivat kuitenkin parempi kuin ei mikään. Nuori Ylashja otti hetkeksi aikaa muistellakseen ympäristöään; vieressä oli kasa laatikoita, kauempana alkava torihumu, vasemmalla kävivät kujat ja tiet itse Länsikujille. Vieressä ja lähettyvillä oli paljon häslinkiä, seuraavilla kaduilla rampoja ja kerjäläisiä, ja puheensorinan määrä keskittyi nousevan auringon luokse torihumun suuntaan. Sinne hänkin varmaan suuntaisi päivän mittaan, kun väkeä kerääntyisi ostoksille ja tapaamaan tuttujaan.
Nuoska hieroi sormiaan vasten toisiaan, kietoi vanhoja kankaita paremmin käsien ympärille; vasta nyt sitä tajusi, kuinka kylmä ulkona olikaan ollut. Valkeat kasvoja kehystäneet suortuvat olivat aavistuksen huurteessa, niin myös höyrysi huulien välistä puhaltuva hengähdys, kun yriteltiin käsiä lämmitellä. Koko keho tuntui kuitenkin kangistuneelta paikalleen, ja Nuoska koki parhaaksensa nousta ylös etsien tukensa laatikoista, kurottaen nopeasti etsimään vielä kitaransa, minkä heitti selkään tottuneesti. Kylmän tullen oli pahinta jäädä paikoilleen, oli sitten kuinka kangistunut ja surkea olo. Nuoska laski hupun päästään ja oikoi pitkää palmikkoa jos toista niskassaan, ja avasi takkiansa vain sulkiakseen sen uudestaan harteillensa, sameat siniset silmät räpytellen muutaman kerran, auringon alku viistoten kadun kattojen yli ja osuen juuri ja juuri hänen otsallensa. Sokea soittaja tunnusteli sitten hetken rakennuksen seinää kädellään, ja lähti tallustamaan sen viertä ja suoraan aina viereiselle kujalle.
Jalan luona kilahti vasten katutomua ennen kuin nuori soittaja ehti reagoida, ja lasipullo kaatui vieden samalla mukanansa sisältämänsä nesteen. Tietämättä pullon sisältöä, nuori nainen irvisti, mitä luultavimmin alkoholia sisältänyt neste nyt valuen maahan, joku kiroten hänen jalkojensa juuresta karkeasti.
"Anteeksi", vaaleapehkoinen kävi pahoittelemaan, nostaen käsiänsä aavistuksen; kujalla oli vastassa monta varjoa, osa nousten maasta, missä olivat varmaankin istuneet. Oli liian hämärää erottaakseen moisia yksityiskohtia, sumeat silmät paikansivat vain varjot ja valon rajan. Vastausta ei kuulunut, joten sokea neito päätti tehdä sen, mitä jokainen järkevä kulkija, väistäen reunaan ja ohittaen varjot.
"Eikös sinulla ole sanottavaa puolestasi?"
"Taitaa haluta tyttö lähteä helpolla."
Nuoska pysähtyi kesken askeleen, ja vilkaisi äänen suuntaan; karkeamurteinen puhuja oli kävellyt lähemmäs, tunkkainen hengitys käyden vasten soittajan kasvoja.
"Pyydän anteeksi", Nuoska selvensi uudestaan, kohottaen katsettaan sinne, missä puhujan silmät luultavimmin olivat - silloin kuitenkin toinen käsi kokeili nykäistä vaaleaa pehkoa sivulta, yhtä siihen punotuista leteistä koettaen. Neito hypähti eteenpäin, missä törmäsi kämmenet edellä puhujista ensimmäiseen, ja sinkosi takaisin paikalleen äkkiä.
"Hyviä käytöstapoja, kannattaisi opetella", ääni edestä mutisi, ja Nuoska peruutti askeleen josko kaksi, törmäten kuitenkin uuteen kehoon.
"Onkohan muijalla rahaa?"
Kolmas ääni kysyi, ja Nuoska kääntyi äänen kohtaan, toinen sillä välin tarttuen sokeaa naista ranteesta. Nainen repäisi otteen irti, ja kohotti käsiään rintakehänsä eteen kuin turvaksi, tietäen kuka lähestyisi ja mistä, vaikkei näitä näkisi.
"Vaiko rahan sijaan voitaisiin viedä muija?"
Joku nauroi, yksi tummemmista äänistä ja Nuoska tunsi nyt, kuinka kylmä kujalla olikaan. Viileä aamuauringon pilke oli tuntunut polttavalta tämän varjoon verrattuna.
"Minä tiedän juuri paikan, minne tällainen saataisiin hyvin sovittua."
Nuoskan käsi hapuili kitaraa selässä pitävää narua, varmistaen että soitin oli yhä turvassa vaikka se olisikin voinut tuntua pieneltä huolenaiheelta. Sokea soittaja pyörähti uudemman kerran ympäri, ja tällä kertaa, alkoholilta aavistuksen lemuava hengitys tuntui lähempänä.
"Minä en mene minnekään", Nuoska ilmoitti kuuluvalla äänellä, ja silloin yksi varjoista syöksähti lähemmäs, tarttuen uudemman kerran naisen ranteesta.
"Sehän voisi olla ihan nätti kaiken tuon tomun alla", ääni totesi nauruntuhahduksen kera, välittämättä Nuoskan sanoista. Tilanne alkoi tuntua jo enemmän kuin tukalalta, muiden hahmojen lähestyessä. Karkea käsi tarttui naista poskesta, ja kohotti tämän leukaa, Nuoska tönäisten hahmoa irti, vaan ote kiristyi.
"Niin, niin voisi."
"Irti", haltia-ihminen ärähti, vaan naurua kaikui vain ympäriltä, sokean soittajan vapaa käsi huitaisten yhtä lähestyvää hahmoa kohden.