Enkelitytön jännittynyt ilme ei helpottunut saatikka yltynyt, Rafaelin käydessä ilmaisemaan, että haluaisi saattaa hänet ihan perille asti, varmaankin sitten oman mielenrauhan vuoksi samalla kun vihjaili, että halusi pitkittää näiden iloa lähdettyäänkin. Pilvimäiset hiukset heilahtivat enkelitytön pääliikkeen myötä, ei hän keksinyt mitään tähän hätään joka ei olisi paljastanut hänen sisäistä, pientä hätääntymistä vaan tyytyi vetelemään vilttiään tiukemmin ympärilleen, peittäen nenänpäänsä.
Pappi naureskelikin sitten hänen kysymystään ja enkelityttö nyökkäili, vilkaisten sitten tiskille jossa heitä tarkkailevat katseet välttyivät heti, vaikka väki tuntuikin luulevan hänen olevan sokea... Ja kuuro.
Ihmiset olivat hassuja, ei enkelityttö osannut noita märehtiä elleivät käyneet häntä suoriltaan loukkaamaan niin, että hänkin sen tajuaisi. Rillipäinen pappi kuivasi jalkansa, keräsi tavaransa ja nousi ylös kysyen häneltä, viipyisikö hän edes seuraavaan aamuun.
Enkeli päätti nyökätä, katsellen Rafaelin kiltteihin silmiin ja seurasi tuon perässä kuin ankanpoikanen emoaan, jossa pappia tervehdittiin melkein kuin prinssiä ja jolta ei olisi tohdittu ottaa edes maksua vastaan.
Se oli kovia nähneen, ihmis-illuusion tytön silmään aika jumalallinen näky. Rafael, tuo kiharahiuksinen, aina hymyilevä pyhimys näytti Pisantheuman suljettuihin silmiin maailman rikkaimmalta mieheltä, eikä mikään muuttaisi hänen mieltään, oli tuolla sitten kolme tai vähemmän kolikkoa kukkarossaan.
Kauaa Rafael ei jutustellut vastaanoton kanssa vaan keräisi avaimen, kerjäläistytön katsoessa vielä pitkään hymyillen avaimen antaneelle, pappia samalla seuraten. Sekin oli hänelle uutta... Yleensä hän nukkui lapsien kanssa talleissa, katoksissa tai jonkun sen suoneen nurkissa. Joskus kirkkokin tarjosi heille suojan, mutta se riippui vallan näiden ohjelmasta.
Kaksikko saapui huoneeseen, majatalon hienointa varmaan. Pisasta se ainakin oli, tosin Pisasta nyt majatalon kurjempikin kolkka olisi varmasti ollut hieno. Enkelityttö empi astua kovin perälle, katsellen milloin katonrajaan, milloin huoneen nurkkaan kuin siellä olisi ollut jotakin hyvinkin mielenkiintoista, kunnes se huomio harhaantui Rafaeliin, työn kysyessä jotakin pysähdyttävää.
Hän olisi voinut sanoa, että totta kai hän yritti tuota suojella, mutta kyse olikin nyt siitä, kuinka kirkkoherra oli nähnyt hänen lävitseen... Vaikka Pisantheuma oli mielestänsä ollut hyvinkin varovainen! Rafael ei kumminkaan vaikuttanut vihaiselta... Mikä helpotti Pisan mieltä.
Enkelityttö kävi lähestymään sänkyä, selvästi hieman häpeissään, mutta pappi, tuo hyvä sydäminen laupias samarialainen, ei käynyt häntä tietenkään moittimaan vaan osoitti ymmärtävänsä, että jotkut enkelit eivät katsoneet puoliverisiä hyvällä ja se hämmästytti Pisaa hetkiseltään. Oliko ystävällinen Rafael tavannut jonkun Shilohin kaltaisen aikaisemmin? Sitten puoliverinen mainitsi rahan, ilmaisten haluansa auttaa ja pitää huoli, ettei enkeliä ryövättäisi matkalla... Rafael... Tuntui ajatelleen paljon, nähneen paljon Pisan lävitse hymynsä takana... Rafael oli fiksu! Ja viisas ja Pisa oli uskonut voivansa vetää tuota höplästä.
Enkeliyttö näytti ymmärtäväiseltä, hiljaisesti niin rillipäisen nähneen hänen huolen ja kävi tarjoamaan paikkaa vierellään, ennen kuin vaikutti nukahtaneen lähes yhtä nopeasti, mitä oli silmät vain sulkenut.
"Rafael..?" Pisa kysyi hiljaisesti, istahtaen sitten polvilleen sängyn jalkapäätyyn, pappiin katsoen, mutta pudisteli sitten päätään.
"Ei mitään. Pisa... Valvoo hetken." Pisantheuma jatkoi, kuuli Rafael sen tai ei, Pisan jäädessä istumaan vilttinsä kanssa, miettimään asioita ja katsomaan ulos ikkunasta, siellä riehuvaan yölumeen.
Aamu sarasti. Eilispäivän lumipyry oli teljennyt asukkaita koteihin ja ne jotka olivat ulos päässeet, olivat täysissä talkoissa lapioimassa lunta pois ovilta ja ikkunoilta. Jossain oli romahtanut katto silkasta sen päälle keräytyneestä lumenpainosta, mutta se ei ollut majatalon katto.
Ei, majatalo oli yhä lämmin ja ehjänä ja jopa miellyttävän hiljainen, auringonvalon tunkeutuessa ikkunasta sisään täysin rinnoin, taivaan ollessa lähes täydellinen vastakohta eiliseen nähden. Sängyssä, jossa kaksikko oli yöpynyt, ei kumminkaan enää näkynyt tyttöä. Jalkapäätyyn oli muodostunut painaus, joka kumminkin kieli siinä jonkun sykkyrässä jossain vaihetta yöllä maanneen, mutta nyt siinä ei ketään ollut. Koko huoneessa ei enkelityttöä näkynyt eikä kuulunut.
Alakerrasta saattoi kuulla arkisia ääniä, väen metakoidessa kuinka pahaa jälkeä lumipyry oli aiheuttanut ja kuinka papin tulo kylään oli varmasti ollut hyvä enne, ellei jopa pelastus suuremmalta tuholta, kerta aurinko oli seurannut tätä heti seuraavana päivänä.
Astiat kolisi, ihmiset ruokaili tavalliseen tapaan tai olivat sitten voivottelemassa kohtaloitaan ja Pisa? Pisa oli tulossa rappusia ylös, tarmokkaana, viltti yhä visusti ympärillään ja palasi huoneeseen kepoisen piruetin kera.
"Raaaafaaeeel~!" Tyttö hihkui lempeästi ja näytti tälle kiepahduksensa päätteeksi rusehtavaa sulkaa.
"Pisa kävi kaivamassa sen, eikö se olekin nätti?" Enkelityttö selitti, asettaen Rafaelin varistaman siiven sulan hiuksiinsa omiensa seuraksi, odottaen jonkinlaista kehua kuinka nätti nyt oli.
"Ihmiset ovat ulkona kaivamassa lunta, Pisa näki kuinka vastapäisen talo oli romahtanut ja yksi setä oli syytä hyvin vihaisen näköinen."
//Ei mä odotan kunnes sä väsytät itse itses! Voihe eih Rafael <3 Mutta samaan aikaan *insert obvious namusetä joke here*//