jatkoa täältä Marduk, Theodluin Miarora
Pikkuhaukka naurahti heleästi kisällin toteamalle, toivoen kuitenkin ettei moinen kävisi toteen. Vaikka Lohikäärmeet kiinnostivat ja vanhimman kanssa olisi mukava tutustua, ei Theodluin sentään tuon kaappaamaksi halunnut joutua — oli sitten se neito tai ei. Haukankatse seuraili, kuinka Aaron tavaransa kasaan laittoi ja nuotiota lähti sammuttelemaan, Theon tietenkin auttaen siinä puuhassa. Pianpa kaksikko olikin valmiina lähtemään matkaan, Aaronin kaivaen taikahelynsä esille.
"Ajattelekin sitten kunnolla ja kovaa, ties vaikka joutuisimmekin takaisin sinne "yhteen kolkkoon" jos harhailevat ajatukseni vievätkin voiton sinun matkasuunnitelmasta", Enkelinpentu virnisti Aaronille, ennen kuin nappasi kiinni tuon korusta, jonka johdosta suippokorvaiset kera pienen lohikäärmeen katosivat paikalta kuin tuhka tuuleen, jättäen yliuteliaat metsänasukkaat tutkailemaan hylättyä leiripaikkaa...
Theodluin sulki silmänsä siirtymän ajaksi. Hän ei halunnut nähdä miten maailma ympärillä vaihtui, sitä paitsi puoliveristä omalla tavallaan jännitti mihin he oikein siirtyivät. Vasta kun kuulotuntumalla Theo saattoi olla varma, että oltiin uudessa paikassa, avasi pikkuhaukka katseensa. Siinä saikin sitten hetken totutella pimeään, joka tuntui äärettömältä, ennen kuin maagiset, valkeat valopallot lähtivät hämärästi valaisemaan uskomattoman suurta luolaa. Hyvä jos tuon seiniä tai kattoa edes näki, ellei yksittäinen valopallo sattunut lentämään tarpeeksi läheltä niitä.
Enkelinpentu vilkaisi Aaroniin, tuon mainitessa Oraakkelin viihtyvän pimeässä. Hän hymähti, sanomatta mitään, epäillen kisällin tuoneen heidät väärään paikkaan. Hän ei aistinut minkäänlaista maagista olentoa lähettyvillä? Jotain magiaa luolassa oli, ehkäpä nuo valopallot tai sitten yhdellä seinällä näkyvät valtavat peilit... Mutta tuskin Oraakkelin kaltainen olento näin heikon maagisen auran omasi? Aaronin seuraavat sanat saivat pikkuhaukan hätkähtämään pienesti ja vilkaisemaan kisälliin pelästyneenä, noinko tuo puhutteli mystistä Oraakkelia, kuin mitäkin pahaista kylähullua?
"Onko tuo nyt fiksua kieltä hänenkaltaisen seurassa...?", Theodluin kysyikin, astahtaen lähemmäs Aaronia,
"Sikäli mikäli hän edes on kot—"
Theodluinin sanat jäivät kesken, enkelinpennun kirjaimellisesti tipahtaen polvilleen, parahtaen selvästi jonkinlaisesta kivusta. Siinä samalla puoliverinen painoi päänsä alas, kädet molemmille ohimoilleen, hengityksensä tuntuen vaikeutuvan kun nuori lattiaa kohden kyyristyi.
Nyt hän tunsi sen. Täysin tyhjästä, varoittamatta, paikalle oli laskeutunut valtava, painostava aura, joka kirjaimellisesti satutti auroja aistivaa penikkaa. Päässä humisi ja tuntui, kuin painovoima olisi kymmenkertaistunut sen valtavan magian myötä, Theon kykenemättä edes saamaan sanoja ulos suustaan.
"Mutta unohdit varoittaa häntä aurasta, sinä suulas poika", Valtava, matala ääni kumisi luolassa, samalla kun näytti siltä, että itse luolan seinä olisi liikahtanut. Todellisuudessa haltiakaksikko näki itse oraakkelin liikkuvan, valtavan lohikäärmeen ollen liian suuri hahmotettavaksi kunnolla tällaisessa ahtaassa, hämärässä tilassa.
Kyllä hän oli joko tämän ajan ollut paikalla. Tai no, Archelauksen keho oli ollut paikalla, itse ajankiitäjän ollen poissa. Hetken vanhus oli harkinnut, olisiko edes paikalle tullut, mutta toisaalta häntä kiinnosti itse enkelinpentu, puhumattakaan siitä, että hänellä itse asiassa oli asiaa Aaronillekin. Mutta sitähän ei suoriltaan sanottu, lisko kun tykkäsi esittää niin mysteeristä ja dramaattista olentoa.
"Enkö jo kerran kertonut, etten pidä yllätysvierailuista", vanhus jatkoi naurahdellen, seuraillen sijoiltaan pikkuhaukan ahdinkoa, viitsimättä vielä tuon oloa helpottaa. Oppisipahan, millainen tervetulo oli vastassa, jos paikanpäälle vain tupsahtaisi, vaikka Aaronia tästä kaiketi oli syyttäminen.
"Vaikka eihän mikään minulle varsinaisesti yllätyksenä tule". // [INT.ORACLE'S CAVE.NIGHT] NÄIN ALKUUNSA Ei olla rannal vielä //