Kirjoittaja Ivy » 18 Touko 2018, 20:15
Tummahuppuinen mies kävi korjaamaan häntä lähes oitis, kasvattaen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, pyytäen häntä kutsumaan ennemmin Kalmaksi kuin Jackiksi ja miehen hetkellinen katoaminen, joka pysäytti papittaren raiteilleen, sai tytön vakuuttuneeksi siitä, että jokin hänen läsnäolossaan teki toisessa kipeää. Se ei olisi ensimmäinen kerta... Ophelia oli varsin tietoinen itsestään huokuvasta pyhyydestä, mutta Jack.. Tai siis Kalmaa, se ei ollut ennen vaikuttanut yhtä voimakkaasti mitä nyt?
Jokin oli erilailla, pielessä... Pieni tukahduttava solmu, joka syntyi huolesta niin miehen, että tätä mahdollisia läheisiä kohtaan tuntui rinnassa. Mihin tuo nyt oli mennyt sekaantumaan? Oliko Black mukana ja tietoinen asiasta? Tytön yönsiniset silmät lipuivat tarkkailemaan nyt kauemmaksi hänestä siirtynyttä miestä, joka ehdotti yksityisempää tilaa. Mitä tahansa se olikin, papitar oli samaa mieltä. Kaikesta päätellen oli parempi, etteivät he edes riskeeraisi kuulluksi tuloa. Jopa Kalman outo käyttäytyminen, mikäli olisi tullut nähdyksi, olisi voinut synnyttää ikäviä huhuja.
Papitar nyökkäsi vakavoituneena ja käveli edeltä, sanomatta enää sanaakaan kaksikon ollessa käytävillä. Niin painavalta asia nyt tuntui ja jokin kertoi hänelle, ettei se myöskään olisi helppo... Brunette tyttö asteli reippaasti peremmälle sisälle kirjastoon, tiedostaen nyt, että Kalma tarvitsi ainakin muutaman metrin välimatkan hänestä, ennen kuin kääntyi kohden miestä, kädet sievästi eteensä laskostettuina ja kuunteli... Kuunteli syytä, miksi hän ei nykyään voinut olla yhtään lähempänä, jättäen tytön hetkeksi hiljaiseksi.
"A-Anteeksi?" Papitar nosti kulmiaan.
"Kehosi on siis... Luotu mustalla taikuudella?" Tyttö kävi toistamaan miehen sanoja kysymyksen muodossa, tunsien tuntevansa Kalmaa yhä vähemmän kuin mitä oli ennestään luullut ja se näky hänen edessään, tuntui siitä johtuen melkein harhalta kuin todelliselta.
"Vasten tahtoasi? ..Ti-tietääkö Black? Hän varmasti tuntee mustaa taikuutta, hän varmasti tietäisi, minä en--!" Ophelia kävi häkeltymään. Kalma oli sanonut hyvin vähän, mutta samalla paljon pienessä ajassa joka sai tytön pään pyörälle kysymyksistä. Mies oli selvästi tullut epätoivossaan hakemaan apua joltakin korkeammalta taholta, joka vastusti pahuutta ja saatanallisia voimia, mutta nyt oli kyse taiasta, jostakin johon Ophelia ei ollut perehtynyt ja pienmuotoisesti myös välttelikin.
Mutta, eihän hän voinut vain kääntää hätää pois heti ovella? Ei se ei olisi kristillistä, se ei olisi mitä Jeesus olisi tehnyt... Hänen oli mietittävä. Heidän oli mietittävä tilannetta paremmin, syvemmin.
"Kalma" Ophelia lopulta sanoi kerättyä itsensä, miehen kysymystä yhä sulatellen.
"Tiedäthän varmasti, mihin olen kykenevä? Jos se olisi esimerkiksi... Demoni, itse saatana riivannut kehosi, osaisin aivan varmasti auttaa sinua, mutta... Tämä on taikuutta, en... En tiedä voinko verrata ongelmaasi ja riivausta keskenään." Papitar selitti, miettien tuskaisesti miten voisi auttaa miestä, johon sattui pelkkä hänen läsnäolonsa, parannusvoimat puhumattakaan.
"Osaan parantaa, se on totta, se ei ole tyypillistä muille saatikka sitten papeille ja papittarille, ainakaan ihmisille, mutta en laske sitä taiaksi. Minä en... Tunne taikaa. Kykyni, ne ovat lahja Jumalalta, mutta uskon, että sekin tekisi sinulle enemmän tuskaa kuin hyvää... Ja vielä vähemmän korjasivat mitään vääristymiä." Ophelia jatkoi, katsoen surkeakuntoista miestä varsin säälivästi.
"Voisitko... Selittää minulle paremmin, miten olet päätynyt tähän pisteeseen? Auttaa minua ymmärtämään."