// Criiiimiiiii!! //
Jack
Auringon viimeiset säteet valaisivat tumman sinistä taivasta ja taittoivat sitä punertavan oranssin sävyyn, siellä jossa aurinko oli jo hitaasti painautumassa untenmaille. Toiselta puolelta hiipi hitaasti yön tumman taivas, joka hitaasti syrjäytti kaiken valon tieltään.
Jack oli viettänyt viimeiset viikkonsa pienessä kylässä ja yrittänyt selviytyä tässä pienessä kylässä tekemällä milloin mitäkin hantti hommia pitääkseen edes jonkin asteisen katon päänsä päällä. Aina joku ystävällinen sielu oli tarjonnut hänelle työtä vastaan nukkumapaikan. Nyt mies kuitenkin ensinmäistä kertaa elämässään sai tuntea sen miltä tuntui olla kirottu. Jack tunsi kuinka taivaalle nouseva kuu kutsui häntä jo, veri kuohusi sisällä ja sisällä oleva peto tuntui kuiskailevan jotakin mistä ei saanut selvää. Oliko se edes ihmisten puhetta? Tiedä tuota, mutta Jack pyrki pois kylästä, jonka mies jätti taakseen hyvin nopeasti.
Ympärillä oleva metsä oli muuttunut jo pimeäksi ilman valoa, vain taivaalle nouseva täysikuu alkoi luomaan valoaan metsän pohjaan oksistojen läpi. Jack kirosi itsekseen samalla kun alkoi vain nopeaan tahtiin riisumaan vaatteitaan, jotka lensivät vain pitkin lumihankea, ja tuntien kuinka kylmä pakkanen pureutui kiinni paljaaseen ihoon ja mies tunsi nopeasti olevansa kylmissään. Jack tärisi kylmästä ja kietoi kätensä kehonsa ympärille yrittäen lämmittää itseään purevalta yö pakkaselta.
Onneksi miehen ei tarvinnut kylmästä kauaa kärsiä kun ensimmäiset oireet alkoivat. Valtava kipu pyyhkäisi kehon yli kun fyysinen muutos alkoi. Jack parahti kivusta ja piti kylkiluitaan samalla kun armottomasti jokainen luu muokkautui uudestaan uuteen muotoonsa. Iho alkoi saamaan lisää karvoitusta, joka oli täysin mustaa, kuten oli miehen hiukset. Kipu pakotti miehen nelinkontin maahan joka ei voinut kuin valittaa ääneen kivuliasta muutosta, jonka mies nyt ensikertaa koki. Tuskan huudot muuttuivat murinaksi ja hiljaiseksi vikinäksi, kunnes loppuivat.. Täysin musta susi vailla oikeaa silmää tuijotti eteensä ja nosti sitten kuononsa kohden täysikuuta päästäen suustaan pitkälle kantautuvan ulvonnan. Sitten se laski päänsä ja ravisti turkkiaan, katsoen sitten vierellään olevia vaatteita. Susi nuuhki niitä, mutta ei kiinnostunut niistä enempää vaan lähti jolkottamaan yöhön.
Yö kului tunti tunnilta eteenpäin ja lopulta väistyi nousevan auringon tieltä. Kirous väistyi kun suden olemus tuntui hajoavan ja haihtuvan kuin maagisesti auringon voimasta. Miehen olemuksen ottanut mies lyyhistyi polvilleen käsiensä varaan ja tuijotti vain allaan olevaa lunta. Jäätävän kylmä tuuli puhalsi paljaan kehon yli ja veti hetkessä paljaan ihon kananlihalle. Jack tärisi jälleen ja tunsi kuinka kylmä luikerteli luihin ja ytimiin asti. Hänen olisi noustava tai hän kuolisi. Jack huokasi ja kampesi itsensä ylös kylmästä lumihangesta. Lunta satoi tuulen mukana ja Jack katsoi taakseen jälkiään. Hänen olisi päästävä takaisin kylään! Mies lähti seuraamaan jälkiään, mutta karu totuus iski mieheen hyvin nopeasti: lumisade oli peittänyt jäljet allensa jo aikaa sitten. Vain ne olivat jäljellä, jotka hän sutena oli tallannut maahan minuutteja sitten.
"Ei.. eiei!" Jack kirosi ja yritti epätoivoisesti seurata jälkiä, jotka olivat kadonneet jo lumivaipan alle. Totuus iski kuitenkin lujaa, jälkiä takaisin ei enään ollut. Hän kuolisi tänne.. Mies katsoi hätääntyneenä ympärillensä ja yritti vain etsiä jotakin hyödyllistä, mutta oli vain puita ja lisää puita. Paljon puita. Ehkä muutama lumeen peittynyt risu maassa. Missään ei ollut mitään. Kuinka kaukana hän oikein oli!? Jack paleli paikallaan.. hän ei aikonut paleltua. Mies huokasi ja antoi itselleen tutumman muodon ottaa paikan. Ihon väri muuttui jälleen mustaksi ja musta karvoitus otti tilaa samalla kun miehen pituus, että koko olemus suurenivat. Hetkessä paikalla oli yön musta kahdella jalalla kulkeva susimainen hahmo. Se ei ollut kuitenkaan sama mikä nelijalkainen ihmissusi. Tämä oli.. Jackin oma olemus ihmissudesta, joka oli hänen kanssaan kulkenut jo vuosia. Nyt sem lämmin musta turkki pitäisi kylmän poissa. Ainakin toistaiseksi.
"Noniin.." Jack katsoi ympärillensä ja lähti vaeltamaan vain jonnekin suuntaan tässä lumituiskussa. Miehellä ei ollut mitään hajua minne hän olisi matkalla, mutta ehkä se hyvällä tuurilla johtaisi edes jonnekin. Edes yksi hylätty mökki kelpaisi.
Jack hengitti raskaasti, tuuli puhalsi korvissa ja paksusta turkista huolimatta pakkanen yritti ujuttaa kyntensä iholle ja kylmettää jo nälissään, sekä janoissaan olevaa miestä. Oli kulunut jo vaikka kuinka kauan siitä kun mies oli petona lähtenyt kulkemaan pakkasessa. Yllättäen peto muotoinen mies höristi korviaan. Jostakin kaukaa kuului kuinka laineet hakkasivat rantaa ja ilma haisi kevyesti suolaiselta. Meri!? Jack otti reipaampia askeleita kohden kallion reunaa, josta mies katsoi alas ja näki rantaviivan ja osittain jäätyneen meren, jonka laineet hakkasivat vasten jäätynyttä rannikkoa. Miehen katse muuttui epätoivoiseksi, surulliseksi ja mies alkoi vain nauramaan yksinään. Se ei ollut kuitenkaan iloista naurua vaan pikemminkin sekavaa ja epätoivoista. Todella? Tähänkö sitä oltiin tultu? Kohtalo ei ollut hänen puolellaan, koskaan. Edes hetken vertaa.. Miehen yllä oleva peto väistyi ja Jack katsoi merta edessään hetken, ennenkuin lähti laskeutumaan alas kalliolta enemmän ja vähemmän tasapainoisesti. Osittain tippuen ja osittain laskeutuen melko hyvin. Ihmsisusi veri kuitenkin paransi pikku nihraumat mitä laskeutumisessa oli tullut.
Jack katsoi merta ja kuinka sen aallot hakkasivat jäätä vasten. Kylmä puri jälleen miehen ihoa ja kylmä tuuli vahvisti sitä. Hän oli saanut kehonsa takaisin, kirottuna, eikä tulisi koskaan pääsemaan siitä eroon. Häntä jahdattiin ihmissusi lauman toimesta, eikä hänellä ollut ketään jonka luokse hän olisi voinut palata ja oikeastaan hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi hän olisi elännyt. Joten miksi hänen pitäisi edes jatkaa? Miksi hän kidutti itseään enään näin, etenkin kun tavoite oli jo saavutettu. Kalma oli noidan kourissa kärsimässä ja lopultakin oli voittanut jo kauan kestäneen sodan kaksikon välillä. Hän oli saannut rauhan, eikä tuntenut enään palavaa vihaa sisällään. Ehkä tämä oli Jumalan tapa kertoa, että oli aika lähteä? Olisi aika siirtyä eteenpäin.. ehkä hän oli saanut jo kaiken anteeksi? Jack nosti kylmästä tärisebää kättään ja otti käteensä kaulakorun, jossa oli yksinäinen sormus pujotettu hopean väriseen ketjuun. Sormus, joka oli tarkoitettu Liluthille. Nuoren naisen, haltian, joka oli kuollut hänen typeryytensä tähden.
"Liluth.." Jack mutisi yksin ja puristi sormusta nyrkkinsä sisään ja päästi siitä sitten irti. Ainoan silmän katse siirtyi merelle, joka tuulen mukana hakkasi aaltojaan vasten jäistä seinämää.
Jos Jumala niin tahtoi.. Mies otti askeleita kohden jäätynyttä rannikkoa ja nousi jään päälle. Se oli tarpeeksi kestävä kestääkseen miehen painon. Jack astui pidemmälle, eikä tuntenut enään mitään kun reuna lähestyi. Mies vain pysähtyi jäätikön reunalle ja katsoi merta muistellen kuinka Shael oli aikanaan pistänyt hänet selviytymään merellä vain soutoveneellä. Olisipa hän kuollut jo silloin.. Ei, jokin oli pitänyt hänet sillon vielä hengissä. Liluth..se oli ollut. Jack laski katseensa hyiseen mereen ja lasittunut katse silmissään nosti jalkansa antaen oman painonsa kaataa itsensä meren syleilyihin. Kuului molskahdus kun aikuinen mies kaatui hyiseen veteen. Tietenkin vaistot heräsivät kun meren hyinen syleily herätti hetkellisen itsesuojeluvaiston. Jack nousi pintaan haukkoen henkeään ja tarrasi hetkeksi kylmästä jään reunasta kiinni. Mies tärisi kauttaaltaan ja lämpö pakeni vauhdilla ruumiista, mutta mies ei nostanut itseään ylös. Vaikka ehkä olisi voinut tehdä sen ihmissuden voimillaan. Jack tuijotti tyhjää ja näytti keräävän rohkeutta, ennenkuin päästi irti ja antoi meren hoitaa loput.