Kirjoittaja Ivy » 25 Kesä 2018, 23:21
Miehen reaktio pöytään sai papittaren hymyilemään pienesti, ystävällisesti, sanaa kumminkaan enää sanomatta. Ratkaisu oli siis mieleen ja varmastikin tarpeellinen, niin hänen, että Kalmankin mielestä. Sisäköt taas joko puntaroivat suostumustaan, tai huokaisivat mielessään hiljaa helpotuksesta, tietäessään etteivät joutuisi demonin jahtaamaksi tai mitään muuta vastaavaa. Demonista tosin ei ollut kysymys, mutta apulaiset oltiin säästetty yksityiskohdilta. Mikä he onnistuisivat, lujittaisi se vain näiden uskoa Herraan ja toivon mukaan sama tapahtuisi Kalmallekkin... Mutta se jäi nähtäväksi. Ophelia nyökkäsi, eriparisilmäisen miehen todetessa menevänsä vaihtamaan vaatteensa, mikä antoi hänelle aikaa rukoilla vielä hetkisen... Lisää lisävoimia, lisää johdatusta tälle tielle, johon uskoi Jumalan itse hänen asettaneen.
"Teidän armonne..." Yksi nuoremmista sisäköistä kuiskutti, saaden vain läimäyksen käsivarteensa vanhemmalta, rotevalta sisäköltä, saaden palvelijan perääntymään.
"Kaikki tulee tapahtumaan, kuten Herra haluaa. Älä turhaan huoli... Teidän kaikkien tulee pitää hermonne tyynenä." Papitar kävi kumminkin vastaamaan, rukoukseen solmittujen nyrkkien laskeutuessa.
"Sytyttäkää suitsukkeet." Kävi käsky, kahden nuoremman viimein uskaltautuessa liikkua käydessä sytyttämään tuoksuvia, sivukammarin oven avautuessa. Näky oli rujo, ainakin palvelijoiden mielestä, jotka ilmaisivat asiaa yllättyneellä ilmeellään ennemmin kuin sanoin, oikeuttaen näihin kohdistuvan mulkauksen siinä missä brunette nuorinainen kävi nyökkäämään, pitäen yllä ammatillista ryhtiä, vaikka sisältä hänen tekikin hieman pahaa. Ei näkyä sopinutkaan käydä kommentoimaan, ei tässä tilassa tai muutenkaan hyvien tapojen mukaisesti. Ophelia perääntyi sitä mukaan, mitä Kalma otti askelia kohden pöytää, yönsinisen katseen seuratessa tuon liikkeitä ja aatelmia, apukäsien käydessä jälleen seisomaan vierekkäin siistiksi riviksi, katseet lähinnä alhaalla.
Papittaren katse nousi miehen avatessa jälleen suunsa, jääden kommentoimatta ensin mitään, painaen tuon sanat mieleensä, kun Kalma kävi mainitsemaan myös vaimonsa.
"Mikäli Jumala on suopi, näen koska lopettaa ajoissa..." Papitar vastasi, katsahtaen sitten apukäsiinsä jotka valmistautuivat tehtäväänsä.
Ei hän halunnut riskeerata miehen henkeä, mutta Kalma näytti olevan riskistä tietoinen. Ophelia taas luotti Luojaansa, ehkä sokeellisenkin paljon. Kukaan ei ollut vielä hänen parantaviin käsiin kuollut, mutta Kalma ei ollutkaan kuka tahansa. Mutta yhteistyön, Kalman tietäessä rajansa ja hänen kokemuksiensa myötä, he ehkä saisivat aikaiseksi jotakin. Nahkaremmit käytiin kiristämään rotevamman sisäkön johdatuksella, ainoilla käsillä jotka eivät satuttaneet epäpyhää miestä.
Nuoremmat pitivät huolen, etteivät remmit kiristäisi liiaksi, mutta evät antaneet saumaa manattavalle riehtaista itseään irti.
Papittaren kädenheilahduksesta, apurit perääntyivät, mutta jäivät valmiustilaan levittäytyneesti eri puolille huonetta, jääden hiljaiseksi.
"Isän, pojan ja pyhän hengen nimessä, siunaa tämä tila ja tämä pyhä tehtävämme, Amen." Papitar aloitti, lausuen sanat hiljaisen rauhallisesti muodostaessaan samassa ristin kehoonsa, sormipäiden käyden otsasta napaan ja olalta toiselle. Rukoilut eivät tietenkään päätyneet siihen, nuorennaisen käydessä lausumaan lausahduksia seuraavaksi latinaksi, lähestyen pöydälle sidottua miestä, mutta pysähtyen vielä mukavuusalueen ulkopuolelle... Hän teki saman Kalmalle, etäältä, käsien piirtäessä ilmaan ristin tämän rintakehälle, hänen näkökulmastaan.
"Jeesus Kristuksen nimeen, meidän Jumalamme ja Herramme, tahrattoman Neitsyt Marian esirukouksella voimauttaen, Jumalan äidin, siunatun arkkienkelin, siunattujen pyhimysten ja apostolien ja kaikkivoivan pyhän auktoriteetin voimalla, me luottamuksella käsittelemme ja karkoitamme kaikki hyökkäykset, jotka ovat pahasta sikiäviä." Papitar kutsui avukseen kaikkia pyhänhenkiä kun samassa, makaavaa ristiä ilmaan piirtelevä käsi pysähtyi, sormien levittäytyessä avokämmeneksi, haalean valkean hehkun alkaessa muodostumaan papittaren parantavaan käteen. Ensin himmeästi, mutta alati kirkastuvasti, Ophelian käydessä keräämään rohkeutta ottaa askelia lähemmäksi, etsien miehestä pistettä, johon mahdollisesti kehon pitelemä pahuus keskittyisi. Huutoja, kipuja, ne joutuivat kuin kuurille korville juuri nyt, sisäkköjenkin pidätellessä suut supussa ja liikahtamati, ennen kuin toisin käskettäisiin tai selvä tarve avulle ilmenisi.
"Jumala, kaikki valtiaamme, nouse tämän vitsauksen yläpuolelle, kaikota vastustajasi ja vihaajasi pois tieltäsi... Päästä hänet pahasta ja johdata hänet pimeydestä. Pimeys joka ei kuule, joka on pahalla luotu! Eikä vastaa muulla kuin kärsimyksellä. Kun savu on hälvennyt, niin sinun voimallasi olkoot myös pahuus!" Valo himmeni hetkellisestä kirkkaammasta loistostaan, suitsukkeiden tuoksun täyttäessä tilaa, niiden savun noustessa kohden kattoa, verhoillen ikkunoista syöksyvän valon.
Sama toistui nopeasti myös latinaksi, nopeampaa, hiljaiseen tahtiin, joka kuulosti ennemminkin muminalta, ennen kuin Kalmaa kohden ojennettu käsi laskeutui,
"Herra on luonamme ja kuuleva. Nyt... Vetoamme tahrattomaan Neitseeseen..." Papitar ilmoitti rauhallisempaan äänensävyyn, mitä edeltävä rukous oli päättynyt, pian parannuksen sekalaista manausta jatkaen.
"Oi Maria oi Maria... Sääli lasta Jumalan, pimeille teille eksyneen. Itke hänen vuokseen, kyynelilläsi hänen pahuudesta sikeävä ruumiinsa puhdista, jotta hän on pyhillä mailla jälleen käveleväpi, sielunsa totuuden tunnistavapi. Jumalaa ylistäväpi, jonka valta on loputon." Samassa toinen käsi kohoontui, lähtien loistamaan samaan malliin mitä edellinenkin, Ophelian lähtiessä kokeilemaan miehen rajoja nyt raisummin, jonkinlaista merkkiä tästä etsien samalla kun jatkoi muminamaista rukoustaan.