Kirjoittaja Crimson » 12 Touko 2019, 02:18
”Niinhän sinä uumoilit minunkin kohdallani, ja silti yhä olet elämässäni mukana”, Lorythas virnisti heikosti, vilkaisten nopeasti niiden uusien siteiden puoleen jotka häntä ympäröivät ja suojasivat, ”Ymmärränhän minä mitä tarkoitat kuitenkin. Minusta on sääli että hän on niin… etäinen, mutta ymmärrän hänenkin kantansa ja tunteensa. Tiedän, ettei ystävän menettäminen siten ole helppoa, ja millaisen tyhjiön se jättää kaihertamaan mieltä”. Ehkä Puolikäärmeen pitäisi ottaa asia puheeksi Nessayan kanssa vielä, ennen kuin tyttö ehättäisi jälleen karata matkoihinsa. Suotta Nessaya häpesi Agalin menetystä, jos se todellakin oli syy siihen miksei Aneritteä sitten sen koommin ollutkaan näkynyt Briarissa, kotona, vanhojen ystävien ympäröimänä. Tähän saakka Vaern oli uskonut kaikkien kadonneiden olevan kuolleita legendoja, tai maineensa niin pilanneita etteivät nuo kehdanneet naamaansa missään näyttää, mutta näemmä tämä maailma jaksoi yhä yllättää hänet kerta toisensa jälkeen. Ja kerrankin positiivisesti.
”En millään haluaisi ummistaa silmiäni enää…”, sarvipäinen kuitenkin huokaisi, ”Kiitos… kun näit vaivaa vuokseni. Pärjään näillä paremmin taas hetken”. Vaikka olo olikin uupunut, ja hän olisi mielellään jatkanut uniaan vielä seuraavan ikuisuuden kerätäkseen voimiaan, ei Vaern halunnut tehdä sitä kuitenkaan tässä luolassa. Pieni pelko kaihersi rintaa siitä, ettei hän olisikaan enää herännyt jälkeenpäin tai jotain muuta ikävää olisi sattunut sillä välin kun puoliverinen silmiään lepuuttaisi – kenties se pelko kuitenkin oli turhaa. Nykyiseltään Lorythaksen oli kuitenkin vaikeaa luottaa mihinkään, päätösten tekemisenkin ollen toisinaan tukalaa ja saaden ahdistuksen vain nousemaan rintaan etenkin, jos kyse oli jostain häneen liittyvästä.
Yhdestä asiasta Lorythas oli kuitenkin varma, nimittäin hän halusi Dariukselta lupauksen. Lupauksen jättää Lounatuulen rauhaan tulevaisuudessa. Hän muisti kyllä yhä mitä Winder oli Sigurdin menneistä ehtinyt kertoa edellisenä iltana, kun he siniharjaiseen olivat törmänneet ykskaks – etsintäkuulutettu petturi. Jo pelkästään sen tietäen Lorythas uskoi mielessään ettei Haukansilmä halunnut antaa asian vain olla, mikä sai Seyrin jo silminnähden pettymään ja ahdistumaan tilanteesta. Turkoosinsininen katse lepäsi laiskasti siinä nuotion haaleassa loisteessa, kunnes siirtyi haltiaan hajamielisenä vilkaisten omaan syliin.
”Tahdon”, Puolikäärme aloitti vaisusti henkäisten, empien halusiko sittenkään asiasta puhua enempää ja ottaisi sittenkin sanansa vain takaisin, ”T-tahdon että lupaat minulle yhden asian”.
”Aiedail, tahdon että lupaat jättää Lounatuulen omaan arvoonsa, jos sinä ja joukkosi koskaan häneen missään tilanteessa törmäätte tulevaisuudessa”, Vaern pyysi vakavana, näyttäen kuitenkin kasvoiltaan ahdistuneelta asian tähden, ”Muuten tämä kaikki ja hänen haastamisensa on ollut turhaa. Voitin sinun takiasi, enkä olisi antanut ikimaailmassa itselleni anteeksi jos sinulle olisi käynyt yhtään huonommin”.
”Sigurd lupasi antavansa teidän olla, ellette häntä vastaan aseitanne nostaisi”, Lorythas jatkoi, varovaisesti hakeutuen istumaan lähemmäs nuotiota, katseensa kohottaen Dariuksen katseen kohtaamaan, ”Hän valitsi sanani ennemmin kuin kuoleman, jonka olisin hänelle suonut henkeni menettämisen uhalla. Sen lupauksen Sigurd on minulle velkaa”. Sen lupauksen Sigurd oli hänelle todellakin velkaa siitä, että Puolikäärme oli tuota auttanut se yksi kesä, ja katsonut Lounatuulen rasavillin sisaren perään nämä vuodet vaikkei noilla tuntunutkaan olevan välillään minkäänlaista syvempää sidettä. Sigurd sai tulla ja mennä miten mieli, eikä heidän tarvinnut keskenään nahistella yhden ainoasta asiasta, mutta jos siniharja ei olisi voinut antaa kaunansa Winderin kanssa olla, ei Lorythas olisi epäillyt hetkeäkään päättääkseen toisen päivät - ja siinä samalla todennäköisesti omansakin.
Riutuneen Hopeakäärmeen katse tuijotti varovaisesti pyytäen Haukansilmää herkeämättä, Lorythaksen haluten sillä hetkellä kuulla vain yhden asian toiselta saadakseen mielenrauhan. Hän ei halunnut sen olevan pelkkä näennäinen valhe, johon uskoa, vaan totuus, jonka varaan Seyr voisi yhtälailla uskonsa valaa tulevan varalta.
”Tahdon sitä todella, Aiedail”.