Kirjoittaja Aksutar » 06 Elo 2019, 16:19
Lohikäärmeen puhuessa sodasta ja siitä, kuinka se juhlaksi oli mennyt, ei Nuka voinut kuin kurtistaa kulmiaan. Hän ei tiennyt sodasta pahemmin, kyllä hän oli tietoinen, että jossain kaukana etelässä ihmiset ja haltiat taistelivat, mutta täällä sodasta ei merkkejä näkynyt, yleensä. Ainoastaan yhteenotot kääpiöiden kanssa muistuttivat kentauriklaania siitä sodasta, mitä etelässä käytiin.
”Se että toiset eivät tule toimeen keskenään, ei tarkoita, että sen täytyy vaikuttaa meihin”, Nuka tuhahti, nyt jos selvästi vähän rohkeampana. Oli jo aika selvää, ettei lohikäärmeestä ollut vaaraa hänelle, mutta kentauri piti silti mielellään välimatkan tuohon.
”Sota ei ole meidän. Me emme sitä aloittanut. Me emme siihen ole osallisia! Joten me voimme juhlia, tulla toimeen muiden kanssa”, Tyttö selitti, koittaen kantaansa tuoda paremmin esille. Ymmärsikö lohikäärme sitten hänen ja klaaninsa asemaa tässä sodassa, se oli sitten seuraava kysymys.
Tulisen räjähtämässä nauramaan, jälleen liekkejään kohentaen, hypähti Nuka uudemman kerran taemmas ja oli lähellä lähteä juoksemaan pakoon, päätyen kuitenkin vain hyppelemään ympyrän sijoillaan, jääden sitten katsomaan nauravaa petoa. Jotain hauskaa hän oli ilmeisesti sanonut? Nuka itse ei ymmärtänyt, mikä niin hauskaa oli, ei edes siinä vaiheessa, kun lohikäärme kertoi mielellään polttavansa jokaisen, joka kehtasikaan edes harkita hänen selkäänsä hyppäämistä. Kentauri risti nyt kätensä puuskaan, kuunnellen, kuinka lohikäärme kertoi mieluummin viettävänsä koko loppu elämänsä yksin, ennemmin kuin alentuisi kenenkään poniksi? Ponilla tuo ilmeisesti tarkoitti ratsua. Lohikäärme ei halunnut ratsastajaa ja piti ratsuksi joutumista alentavana? Kai… se sitten oli? Nuka kykeni jollain tavalla ymmärtämään toisen pointin. Kyllähän kentaureiltakin kyseltiin välillä, saisiko noilla ratsastaa tai voisivatko nuo kyyditä jonkun kaksijalkaisen paikasta toiseen. Ja se oli alentavaa heille! Vaikka heillä olikin nelijalkainen alakroppa, ei se tarkoittanut, että he olisivat valmiita kyyditsemään ketä tahansa. Mutta jostain syystä kaksijalkaiset pitivät sitä oikeutenaan, pakottaa nelijalkaisia – ja lohikäärmeitä, ilmeisesti – ratsuikseen, jotta voisivat liikkua nopeammin mitä omilla koivilla kykeni.
Lohikäärmeen puheet aiheuttivat Nukassa nyt ristiriitaisia tunteita. Eivät hänen ystävänsä olleet vajonneet minnekään! Nuo olivat ihan omasta tahdosta sellaisia, mitä olivat. Vai olivatko? Ei hän tiennyt, eikä voinut toisten puolestakaan puhua, sillä mitä jos hän olikin väärässä?
”Yksinäisyys voi tappaa”, Pellavapäinen lopulta tuhahti, koittaen pitää sen kysymysten nostattaman epävarmuuden poissa äänestään, ”Ja joskus ystävyys vaatii uhrauksia, molemmin puolin. Joskus pitää antaa, ennen kuin voi ottaa”, Nuka jatkoi, vilkaisten korppiin, joka jokseenkin myöntävästi rääkäisi taivaalta. Tuskin lintu ymmärsi, mistä Nuka puhui, mutta ainakin se tuntui olevan samaa mieltä kentaurin asenteen kanssa.
Liekkimeri meni ja söi nyt viimeisenkin palan ansaan jääneestä porosta. Nuka tuhahti, hän olisi saanut siitä hienon taljan itselleen, mutta ei sitten. Ehkä seuraavassa pyydyksessä olisi vielä jotain? Seuraavasta pyydyksestä puheen ollen, kävi lohikäärme mainitsemaan muut ansat ja kuinka kentauri voisi niistä kertoa, jotta tekisi lohikäärmeen metsästysreissuista helpompaa.
”Parjaa muita ratsuiksi ryhtymisestä, mutta itse menee ja varastaa saaliita ansoista”, Nuka yllättäen huomautti provosoivasti, ”Senkin.. senkin loinen”.
Nuka katsahti toisen kukkulan suuntaan, jonka takaa löytyisi seuraava ansa. Lienikö siellä mitään, ehkä ei, jos lohikäärme ei sitä taivaalta ollut havainnut? Oli miten oli, piti se silti tarkistaa ja nyt kun tarpeeksi närkästynyt oli nauravan tulipallon kommentteihin, lähti Nuka hitaasti askeltamaan eteenpäin, kävellen kukkulan harjalla, pysytellen yhä kunnioittavan välimatkan päässä lohikäärmeestä, mutta kuitenkin koko ajan tuon näkyvillä. Ei hän ollut unohtanut toisen selvästi kipeää siipeä, mutta juuri nyt lohikäärmeen auttaminen ei ollut ensimmäisenä hänen prioriteeteissaan — jos ollenkaan, kerta noin röyhkeä otus oli. Ja, eihän hän edes tiennyt, miten hän voisi auttaa alati liekehtivää lohikäärmettä…
// ET SÄ VOI VAIHTAA ELEMENTTIÄ KESKEN KAIKEN //