Kirjoittaja Aksutar » 05 Maalis 2020, 02:38
Same + Perian
Arathet hymähti jokseenkin kuivahkosti, Argenteuksen kertoessa ajatelleensa neuvonantajan tietävän paremmin, kuka tuntematon sarvipää oli. Ehkä jos hän olisi saanut vuorokauden aikaa, olisi hän jo tietoinen kuka se sarvipää oli, ainakin pintapuolisesti. Mutta juuri nyt häntä ei kiinnostanut alkaa selvittelemään, kuka se perkele oli.
”Ei, Se satyyri välttelee kuningasta jostain syystä muutenkin…”, Art hymähti, kun Perian kävi puheena, sen enempää välittämättä satyyrista puhua. Mokoma oli muutenkin ärsyttävä ja itseriittoinen tapaus, Art ei ymmärtänyt mitä kuningatar Perianissa näki.
Eliitti kuitenkin kertoi uuden sarvipäisen olevan jonkin asteen demoni, joka piti saada häädettyä matkoihin ennen kuin kuningas oli täysin sen pauloissa. Jälleen neuvonantaja hymähti, samalla kun veti syvän henkäyksen piipustaan mietteliäänä. Hän välitti Aranista, kaikesta huolimatta, mutta pieni, ilkeä ääni päässä käski jättämään asian sikseen ja antaa Aranin kokea kantapään kautta, mitä siitä seurasi jos Demonien kanssa kaveerasi varomattomasti. Mutta ei hänestä ollut siihen.
”Mikä ettei… Kiitos”, Neuvonantaja vastasi sarvipäiselle, joka viinilasillista tarjosi, Arathetin samalla tarkkaillen takkatulta joka tyhjästä oli syttynyt. Argenteus lieni sen takana, eikä moinen mitenkään hetkauttanut maagisiin taitoihin tottunutta haltiaa.
”En tiedä mistä se, demoni siis, on tullut. Mutta Aran vaikutti tunteneen mokoman jo pidempään — tai kenties hän on vain demonin pauloissa, en tiedä. Mitä taas siniveristen välillä tapahtui, on se minullekin mysteeri. Oletan kuitenkin, että Arethdriel päätti viimein olla fiksu ja vastustaa Arania, tavalla tai toisella”, Arathet tuumi, jättäen turhat teitittelyt ja tittelit sikseen. Jos Atrevaux ei pitänyt siitä, että hän puhui siniverisistä etunimillä, niin eiköhän tuo siitä sanoisi.
Oranssihiuksinen kävi hymisemään ystävällisen myöntävästi, pienen nyökkäyksen kera, kun sarvipäinen ”antoi” hänelle luvan polttaa seurassaan. Mikäli eliitti olisi käynyt häntä kyseenalaistamaan tästä toiminnasta, olisi mokoma voinut saman tien vaikka lähteä. Art ei välittänyt toisten mielipiteistä juuri nyt, ollen kuitenkin kiitollinen loppujen lopuksi siitä, että Argenteus hänen paheensa tällä tavoin ääneen tiedosti ja hyväksyi.
”Hän kieltäytyi, erittäin kärkkäästi. He olivat vetäytyneet toisen kerroksen yksityisempään oleskelutilaan, en edes nähnyt mitä musiikkihuoneelle tapahtui… Mutta olen varma, ettei kukaan tule pitämään siitä — ne olivat täysin uusia soittimia, joihin käytettiin omaisuus… Mutta eihän Aran siitä välitä”, Neuvonantaja hymähti turhautuneena, ”Mistä hän muka välittäisi…”, nuorempi miehistä lisäsi, lähinnä itsekseen mutisten, ennen kuin takkatulesta vilkaisi faunin puoleen.
”Olen yllättynyt, ettei hän sinuakaan seuraansa hyväksynyt... Uskotko, että se demoni on hänet ehtinyt jo lumoamaan? Vai onko meiltä muka jäänyt täysin huomaamatta demonin ja kuninkaan ystävystyminen?”, Arathet tiedusteli, ”Luulisi meidän, jos jonkun huomaavan kyllä tuollaiset…”.
”Huvittavaa”, Neuvonantaja yllättäen naurahti sanojensa perään, ”Ettemme ennen tätä oikeastaan ole kahden istuneet ja jutelleet… Vuosisatoja samassa hovissa, silti en tunne sinua kuin pintapuolisesti”, Eihän Arathet normaalisti ollut näin suorasukainen puheissaan, mutta ehkä se turhautuminen, pieni humala ja pikkuhiljaa vaikuttavat rohdokset saivat haltian rentoutumaan ja puheliaammaksi tässä tilanteessa.
”Minulta, tietenkin”, Theodluin kävi virnistämään Delathokselle, tuon arvuutellessa keneltä kirje mahdollisesti oli. Ei kuurapartaisen tarvinnut tietää, keneltä kirje oli, ei asia Delathokselle kuulunut siinä missä ei Theollekaan.
”Siinä kirjeessä minä sen ihastukseni tunnustan, tietenkin ja pyydän häntä saapumaan mitä romanttisimpaan tapaamispaikkaan seuraavana keskiyönä, jos hän jakaa tunteeni — tai jotain sellaista imelää, mitä romanttisissa novelleissa tuntuu olevan”, Pikkuhaukka hymisi, kuitenkin vakavoituen sitten, kun Delathos Mordecain väsyneen olemuksen mainitsi.
”Hyvä, ettei hän henkeään menettänyt Briarissa… On kai ihme, että hän on jo kykenevä virkaansa toimittamaan näinkin pian. Lepo tekisi hänelle hyvää, mutta kuka minä olisin häntä käskemään rentoutumaan”, puoliverinen huokaisi, samalla kun he tupien oville saapuivat. Theo tarttui oven kahvaan, kääntyen vielä nopeasti Delathoksen puoleen puolittain virnistäen.
”Näytät hyvältä”, Haukansilmäinen lähes kehräsi, ennen kuin oven avasi ja pujahti sisään edeltä, sen koommin jäämättä odottamaan vastausta.
”Ei se mitään. Kunhan saan vaatteeni takaisin — varsinkin ylläsi olevan kaavun. Se on lahja ystävältä, arvannette keneltä”, Eliitti hymähti Arethdrielille, eikä voinut kieltää, etteikö alun perin Seyriltä saatu — tai kenties ”lainattu” — kaapu olisi pukenut kreiviäkin.
Erudessa vilkaisi kumppaninsa puoleen, tuon mainitessa heidän toiveestaan liittyä Kuiskauksen seuraan pitämään hauskaa hetkeksi. Kreivittären katse kaventui hitusen, kun puolisonsa näytti hetken surumieliseltä, siniverisen kuitenkin pian korjaten että oli tarkoittanut loppuiltaa. Platinablondi kävi pienesti kämmenellään silittämään kumppaninsa alaselkää rohkaisevana, kannustavana eleenä tuon korjauksen myötä. Erudessa todella halusi, että Arethdriel saisi olotilansa kohenemaan, mutta ei hän aikonut kreiviä kuitenkaan pakottaa juhlimaan. Se, että tuo jo yritti, riitti kyllä ja jos Arethdriel päättäisi vetäytyä takaisin omiin oloihinsa, olisi kreivitär menossa kumppaninsa mukaan.
Myös Darius oli pistänyt merkille sen hetken haikeuden siniverisessä, päättäen kuitenkaan olla tarttumatta siihen. Hänellä oli jo parempi olo kaiken jälkeen ja hän mielellään pitäisi olonsa iloisena. Hän mielellään auttaisi myös kreiviparia saamaan paremman mielen Kuiskauksen tuvilla, mutta hän itse ei halunnut enää vaipua synkistelyyn. Ei nyt, kun vietti viimeistä yhteistä iltaa koko kuiskauksen kanssa, ennen kuin suurin osa heistä siirtyisi piilopaikkaan.
”Jos niin tahdotte, voimme kaikki unohtaa tittelimme täksi illaksi”, Darius hymähti, vilkaisten Erudessaan, joka nyökkäsi myöntävästi sille tuumaukselle. Jääkööt teitittelyt ja tittelit toiselle kerralle, ”Tulkaa, Saevel on aloittamassa muutaman muun kera uuden kierroksen korttipelissä, kenties haluatte liittyä mukaan?”, Darius viittoi kaksikkoa seuraamaan itseään pöydän ääreen josta oli lähtenyt. Pöydän äärellä istui kapteeni Saevel sekä muutama vanhempi sotilas, muutaman nuoremman seisoskellen pöydän ääressä selvästi odottaen pelin alkamista. Samalla Darius viittoi juomia käsittelevää juoksupoikaa tuomaan kaksi puhdasta lasillista väkevää, hienompaa haltiaviinaa aateliskaksikolle.
”Minä en välitä pelata… Mutta ehkä tämä olisi täydellinen tapa harhauttaa sinun ajatuksesi muualle”, Erudessa hymisi Arethdrielille, samalla kun istahti pöydän ääreen ja nyökkäsi tervehdykseksi jo pöydän ääressä istuville, jotka yhtälailla tervehtivät kreiviparia kasuaalisesti ja toivottivat tervetulleeksi seuraan.
”On meillä tarjota juotavaa sinullekin, jos työkuvasi sen vain sallii”, Darius huomautti Mordecaille ohimennen varovaisesti, samalla kun juoksupoika kreiviparille juomat toi, kapteeni Saevelin samalla kerraten korttipelin sääntöjä pöydän ääressä oleville. Darius ei tiennyt, halusiko saatikka saiko henkivartijan virkaa toimittava vampyyri nauttia mitään miestä väkevämpää, mutta kyllä tuokin saisi juotavaa, jos niin halusi.
Tosin, ennen kuin vastausta ehätti kuulla velholta, oli Theodluin saapunut paikalle. Pikkuhaukalla ei ollut kestänyt kauaa löytää Mordecaita tuvilta, puoliverisen tunnistaen velhon auran jo sisään astuttuaan, täällä kun ei niin monta suurta ja dominoivaa auraa ollut läsnä. Nopein askelin enkelinpentu olikin hankkiutunut Mordecain luo, kiittäen onneaan että velho todellakin oli täällä, eikä hänen tarvinnut lähteä etsimään tuota enää linnan puolelta.
”Lothar…”, Theodluin aloitti varovaisesti, saapuessaan vampyyrin vierelle, ”Minulla olisi asiaa, kiireellistä, mikäli sinulla on vain hetki aikaa?”.
Totta kai Perian oli myös juhlissa. Edustamassa kuningattaren rinnalla, pysytellen kuitenkin hiljaisena osapuolena keskustelussa. Valkeankauniiseen, erittäin koreaan kaapuasukokonaisuuteen sonnustautunut satyyri oli nauttinut täysin rinnoin näistä juhlista, tutustuen uusiin kasvoihin — kuten kuningattaren ”kaukaiseen sukulaiseen” Theodluiniin — ja vaihtaen kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Hopeasarvisella oli ollut mitä mahtavinta aikaa koreissa hovin juhlissa, mutta jokin oli vilahtanut silmäkulmassa, mikä kiinnitti alati tarkkailevan satyyrin huomion. Sen myötä sarvipäinen oli pahoittelujen kera poistunut juhlavieraiden seurasta, lähtien seuraamaan turhankin tuttua auraa linnan käytävillä kohden syrjäisempää sijaintia. Ja se sijainti sattui olemaan musiikki huone, jossa tovi sitten oli tapahtunut kauheita. Huoneen ovi oli raollaan, kirkkaamman valaistuksen tulvien huoneesta hämärähkölle käytävälle. Huoneesta tuntui myös tulvivan kylmää ilmaa sisään, valtavien ikkunoiden ollessa yhä auki huoneessa. Vilunväreet kulkivat pitkin satyyrin kehoa, Perianin kuitenkin päättäväisesti marssien eteenpäin, aistiessaan saapuvansa yhä lähemmäs ja lähemmäs sitä tuttua auraa ja kun hän saapui musiikkihuoneen ovelle, ensimmäisenä hän kauhisteli tuhoa, mikä huoneessa oli. Ja sen jälkeen huomio kiinnittyi tuttuun hahmoon huoneessa, joka ei näyttänyt näin ensitöikseen kiinnittävän huomiota satyyriin.
”Mitä SINÄ teet täällä?!”, Hopeasarvinen satyyri sähähti ensitöikseen, jokseenkin huolestuneena, samalla kun askelsi lähemmäs tuttua tummahipiää, ”Älä vain sano, että tämä kaikki on sinun tekosiasi — Taivas soikoot, sinut hirtetään heti huomenna jos sait tämän aikaan, Jackalope!”.
//:DDD Vain harva asia kalpenee Jackan sähellyksien rinnalla tho. Arttia kismittää, mutta Artilta ei kysytä! JA APUA SOS littana lepakko :D:D:D: Theo pistää sen talteen päiväkirjansa väliin. Käyttää kirjanmerkkinä. Ja voi apua Jaakko, what ever it is gief sum to Art //