Kirjoittaja Aksutar » 30 Tammi 2020, 21:07
Lounatuuli
Syksy teki tuloaan valtakuntaan. Se ei ollut hyvä, jos Sigurdilta kysyttiin. Kesän hän oli pystynyt samoilemaan eteläosan metsissä hyvillä mielin, välillä jopa todellisessa muodossaan, mutta talven tullen lehvusto harveni ja hänen räikeillä värityksillä lohikäärme erottuisi turhankin helposti uinuvasta metsästä. Tai niin hän oletti, vaikka metsää oli vaikka muille jakaa. Silti, lieni aika suunnitella matkaa vuorille talvehtimaan tai kenties pohjoisempaan, missä haltiat eivät liikkuneet. Voisihan hän palata myös Metsän Oikeuden pariin, mutta muodonmuuttajalauma ei tuntunut oikealta seuralta lohikäärmeelle. Hän oli hukassa, kaiken suhteen ja ainoa tarkoitus elämässään oli viimetalvena tavattu Helmienherra sekä äskettäin uudemman kerran löydetty Puusepän poika.
Mutta hän oli lohikäärme, kaiken lisäksi ”petturi” haltioiden joukossa, Sigurdin tietäen että siniverinen mielipuoli maksaisi hänen päästään omaisuuden. Joten Puusepänpojan kanssa hänen piti olla varovainen. Ja Helmienherra oli merenelävä, taivaanliskon ja syvyyksien herran oli vaikea löytää yhteistä elementtiä.
Näin ollen oli Sigurd jälleen päätynyt yksin vaeltelemaan metsiin. Siitä oli viikkoja, kenties kuukausia kun hän viimeksi oli puhunut kenenkään tai minkään kanssa. Omalla tavallaan se oli vapauttavaa, mutta toisaalta kovin yksinäistä. Vaikka luulisi lohikäärmeiden viihtyvän omissa oloissaan, kaipasi inhimillisen puolen kehittänyt peto silti toisinaan seuraa. Oli hän harkinnut sisarensa luo hankkiutumista, mutta ei lohikäärmeistään tunnettu Briar-kyläkään tuntunut oikealta paikalta. Puhdasverinen serpentti ei vain ymmärtänyt lohikäärmeitä, jotka kylän liskojen tavoin suostuivat ratsuiksi, lemmikeiksi, alempaan arvoon… Mutta mielipiteensä sen kylän toiminnasta Garujar oli onnistunut pitämään itsellään.
Tänään yksinäisyydentunteen oli kuitenkin peitonnut nälkä. Nälkä, joka pakotti pedon etsimään saalista, jotain isompaa, kuin mitä humanoidina saattoi suuhunsa popsia. Niinpä sinihiuksinen mies oli lähtenyt vaeltelemaan pitkin metsää, hajujen perässä, koittaen löytää itselleen edes jotain rusakkoa suurempaa saalista.
Metsän eläimet eivät kuitenkaan olleet tyhmiä. Nuo osasivat pusikoissa liikkua ja vältellä petoja paremmin, mitä lohikäärme osasi niitä väijyä. Jo pedon valtava aura antoi siniharjaisen toisinaan ilmi, sikäli mikäli elikot olivat tarkkoina. Garujar oli jo harkinnut lähtevänsä aroille etsimään helpompaa riistaa, kun läheiseltä metsäaukealta kantautui suurpedon ääniä. Se herätti lohikäärmeen mielenkiinnon, sinihiuksisen suunnaten aukeanreunalle. Karhu käyskenteli kivien ääressä, kovinkin äreissään — lienikö sekin jonkin saaliin perässä? Siltä se vaikutti, sillä otso oli täysin keskittynyt omiin tekemisiinsä, eikä edes huomannut valkeisiin pukeutunutta miestä metsänreunalla. Ja sekös sopi Sigurdille.
Alta aikayksikön oli lohikäärme revähtänyt täyteen mittaansa ja syöksähtänyt kohden karhua. Kontio ehätti vain kääntää päänsä lohikäärmeen puoleen, kun suurempi peto jo kahmaisi ohi syöksähtäessään karhun kitaansa. Pienempi pedoista päästi karunruman tuskankarjahduksen, ehättäen etukäpälillään repimään lohikäärmeen ylähuulta auki, ennen kuin siniharja leukansa kiinni puristi ja päästi kontion tuskistaan. Sen veri maistui oudolta. Siinä oli jotain vialla, ehkä se selitti miksi karhu oli keskittynyt vain raivotautisenoloisesti raapimaan kiviä, sen sijaan että olisi keskittynyt ympäristöönsä lainkaan.
Sigurd laski karhun suustaan, pedon käyden nuuhkimaan tuoretta saalistaan. Mikä ikinä karhussa oli vikana, ei se häneen tarttuisi, joten vaikka kontio oudolta maistuikin, voisi hän tuon syödä. Mutta sitä ennen palavansinisiin silmiin osui liike kivien luona. Siniharjainen käänsi päänsä nopeasti kiviröykkiön puoleen, pedon nostaen harjaansa pystyyn silkkana eläimellisenä uhoeleenä. Uhoamiset ja itsensä pullistelu oli kuitenkin turhaa, sillä kivikasan päälle oli noussut vain pieni keiju. Tuotako kontio oli sitten tavoitellut hullunlailla? Eihän mokomasta ollut edes suupalaa karhulle!
Lohikäärme tuijotti pientä ilmestystä kivikasoilla, muutaman metrin päässä itsestään, kunnes joutsenkaulainen serpentti laski päätään lähemmäksi kiviröykkiötä. Iiriksettömät silmät tuijottivat herkeämättä pienempäänsä, pedon kidasta kummuten samalla murisevaa korinaa, ennen kuin lohikäärme veti syvään henkeä nenänkautta. Se haistoi, tuoreen veren yli myös sen mitä toinen edusti. Ja sen myötä pedon suusta kumpusi esiin kaikuvahko hymähdys, joka muistutti jo inhimillisempää ääntelyä.
”Veripuoli”, Siniharjaisen kidasta kumpusi ääni, pedon liikuttamatta suutaan lainkaan. Se puhui yleiskielellä, uskomatta keijuolennon osaamatta välttämättä haltioiden kieltä — vaikka se yleistä olikin taruolentojen keskuudessa. Ja lohikäärmeiden kieltä tuo tuskin puhui.
”Jäit henkesi velkaa”, Lohikäärme jatkoi, pedon silmien laajentuen hetkeksi, aivan kuin tuo oli suorastaan vaatinut heti maksua ”avustaan”. Mutta Sigurd lähinnä vitsaili, siniharjaisen lipaisten omasta ja karhun verestä tahriintuneita huuliaan, ennen kuin saaliinsa puoleen kääntyi, sen koommin välittämättä jäikö keijunverinen paikalle vai pinkoiko pakoon suurempansa edestä.
// HERE WE ARE o7 juuri sopivasti lounaalle //