Ja he juoksivat, minkä kintuistaan vain pääsivät. Tai no, Sethos olisi päässyt lujempaakin, mutta ei hän ajatellut jättää Sokeaa taakseen. Demoni keskittyi vain etenemiseen, pyrkien pitämään heidän reittinsä suhteellisen mutkittelevana ja katsomaan, että heidän ja ihmisten välissä olisi aina pusikko tai puita – juurikin niiden jousiampujien takia. Onneksi heidän tähtäystaitonsa liikkuviin kohteisiin olivat suhteellisen heikot tässä ympäristössä. Mutta tilanne tulisi varmasti muuttumaan, kun he pääsisivät joelle…
Eikä siinä kauaa tarvinnutkaan juosta, kun metsä harveni ja he saapuivat joen rantaan. Viimepäiväiset sateet olivat kuitenkin tehneet tästäkin joenosasta turvattoman ylittää. Sethos katseli ympärille hetken, yhä rauhallisena, vaikka hengittikin normaalia tiheämmin ja syvempään. Lähintä siltaa ei näkynyt lähimaillakaan, joten vaihtoehdoiksi jäi joko yrittää uida joen yli tai koittaa hypellä kivien ja tukkien avulla toiselle puolelle. Uiminen tuskin oli vaihtoehto, sillä virtaus vaikutti turhankin voimakkaalta.
Sen enempää kaksikolle ei suotu miettimisaikaa, kun ensimmäiset takaa-ajajat jo saavuttivat heidät. Sethos käännähti ympäri, silmäillen arvioivasti ihmisiä, jotka olivat jo niin varmoja voitostaan. Mutta, ennen kuin Sethos ehätti tehdä päätöstä tosimuotonsa käyttämisestä, kävi Sokea hyökkäämään magiansa avulla. Ja jos totta puhuttiin, se yllätti painajaispaimenen täysin, demonin ottaen pari hätkähtävää askelta kauemmas Sokeasta, joka vesimagiaansa alkoi heilutella. Hienoa, neito ei ollutkaan täysin pulassa – vaikka selvästikin kokematon taistelussa.
Mutta maagin taidot olivat laihalohtu, kun loput rosvojoukosta saapuivat paikalle ja kävivät lähestymään. Sethos tyytyi aluksi käyttämään vain nyrkkejään tai maahan pudonneita aseita, ensimmäisten uhittelijoiden saavuttaessa heidät lähituntumalle. Demoni otti muutaman askeleen vastaan, etteivät nuo heti ensitöikseen päässeet liian lähelle sokeaa. Joskaan ei hänestä ollut pidättelemään kaikkia ohi pyrkiviä, tilanteen käyden kovinkin nopeasti rumaksi ja hallitsemattomaksi. Vasta, kun oli jäämässä alakynteen, päätti Sethos ettei demonimuodon piilottelut ollut henkensä arvoinen. Joten ykskaks yllättäen tummatukkainen humanoidi lähes räjähti uuteen muotoon, demonin luiden paukkuen ja raksuen kehon hakiessa uuden, suuremman muodon. Se tietenkin pelästytti osan rosvoista paskahalvauksen partaalle, mutta Sethos ei antanut noille hetkenkään mahdollisuutta keräillä itseään, valtavan pedon alkaessa viskellä ja raadella ihmisiä ympäriltään suuntaan jos toiseenkin. Kovin nopeasti päähuomio oli hänessä, kun rantakivikot peittyivät vereen ja ruumiita tipahteli maahan päättöminä. Kaiken sen keskellä Sethos ehätti kuulla sen kivunparahduksen joelta, nähden kuinka Sokea tasapainonsa menetti ja oli vähällä huuhtoutua virran mukaan. Ja asiaa ei auttanut, että yksi rosvoista oli päässyt Sokean kintereille.
Valtava demoni käännähti ympäri, nyt täysin sivuuttaen ne miekansivallukset ja puukoniskun mitä muut rosvojoukosta häntä kohti iskivät, valkeanahkaisen välittämättä omista haavoistaan. Sen sijaan hitaasti liikkeelle lähtevä demoin lähti loikkimaan joen suuntaan, ehättäen rannan tuntumaan, kun maaginen aalto kävi pyyhkäisemään kaksikon matkaansa. Hitto. Mutta nyt Sokea oli vedessä, tuskin kuulolla, joten Sethos kääntyi vielä kerran ympäri, kohden peräänsä juosseita vihollisia ja avasi kitansa, päästäen ilmoille korvia riipivän kiljuvan huudon, joka pakotti jokaisen peittämään korvansa tuskasta. Ja jos joku oli niin tyhmä, ettei korviaan peittänyt, sai tuo loppu elämänsä viettää kuurona.
Se kiljaisu riitti pitämään ihmiset sijoillaan ja perääntymään, Sethosin lähtien juoksemaan joen vartta alavirtaan. Oli lähes mahdotonta nähdä Sokeaa kaiken sen veden keskeltä – puhumattakaan siitä, että demoni ei nähnyt muutenkaan kunnolla päiväsaikaan tässä muodossaan – mutta hän tunsi naisen pulssin. Hän kuuli sen hätääntyneen, nopean rytmin. Sokea oli elossa, mutta piti silti toimia nopeasti. Kaiken sen muun kivun keskellä Sethos ei ollut edes huomannut sinetin avanneen vertavuotavan haavan käsivarteensa, mutta eipä se ollut tavatonta korkean kipukynnyksen omaavalle hirviölle.
Sitten Sokea pysähtyi. Vedessä, tuo pysyi paikoillaan. Sethos tunsi saavuttavansa hänet. Siristäen silmiään, saattoi demoni viimein hahmottaa sokean lähempänä vastarantaa, mutta silti liian keskellä jokea pelastautuakseen itse. Demoni sähähti kuin kiukkuinen tiikeri, käyden sitten juoksemaan hetkellisesti kauemmas joesta, ottaakseen vauhtia. Ja sen vauhdin saattelemana painajaispaimen juoksi kohti jokea, loikaten sen syleilyyn. Virran voimakkuuden yllättäen hänetkin, mutta joki ei vaikuttanut kovin syvältä tässä kohtaa. Hän olisi varmaan yltänyt pintaan hengittelemään jos olisi seissyt takajaloillaan – tosin sellainen ei onnistunut näin kovassa virtauksessa.
Sethos vajosikin pohjaan, pedon käyden nyt kynsimään itsensä eteenpäin pohjan kivikkoa pitkin. Veden ala oli helpompi nähdä, oli hämärämpää. Virtaus kuitenkin repi hänen siipiään epämukavasti, jokaisen seitinpätkän hajoten… Onneksi hän oli ruokaillut viimeyönä, siipien kuntoutumisessa menisi pidempi tovi. Hän kuitenkin saavutti Sokean, käyden nyt häntänsä vahvalla, valtavalla kouralla napaten kiinni naisen kehon ympäriltä.
”Minä”, Sethos ilmoitti telepaattisesti naiselle, sikäli mikäli tuo pystyi äänen tunnistamaan. Ihan vain, ettei Sokea luulisi jonkin hirviön syvyyksistä käyneen kimppuunsa.
Sen myötä Sethos sukelsi jälleen, mutta tällä kertaa piti häntänsä ylhäällä, varmistaen, että Sokea pysyi pinnan yllä ja sai henkeä. Demoni itse jatkoi etenemistä pohjaa pitkin, kynsien tiensä aina vastarannalle asti.
Rannalle hän nousi varoen, nyt jo uupuneena. Vaikkei kipua tuntenutkaan, alkoi hänen kehonsa rajat tulla kuitenkin vastaan. Demoni hengitti raskaasti, sen suusta kummuten rohiseva, muriseva ääni jokaisella uloshengityksellä, rintakehän kumistaen ääntä matalammaksi. Sokean Sethos nosti ensitöikseen korkean rantatörmän päälle, varmistaen, että nainen myös pysyi siellä, ennen kuin itse vaivalloisesti loikkasi ylös ja kiipesi törmän päälle nurmelle. Hetken henkeään vetäen, huomaten ettei naisella ollut sidettään silmillä… joten tuo ei varmaan nähnyt häntä? Se olisi hyvä. Sethos veti henkeä vielä muutaman kerran syvempään, ennen kuin ulkomuotonsa muutti jälleen humanoidiksi. Luiden jälkeen paukkuen ja rutisten uuteen muotoon, miehen jopa parahtaen tukahdutetusti pari kertaa kivuliaasta prosessista. Mutta he olivat elossa. Märkiä, haavoittuneita, mutta elossa. Koska Sethosilla oli vaatteensa yhä yllään illuusioissa, ei hän nähnyt omia haavojaan, eikä juuri nyt jaksanutkaan alkaa niitä tunnustelemaan. Sen sijaan hänen huomionsa kääntyi Sokean puoleen, miehen nousten vaivalloisesti jaloilleen ja kävellen tuon puoleen.
”Oletko kunnossa?”, Sethos kysyi, miehen monotonisen äänen omaten kerrankin jotain sävyä, ja se sävy oli jokseenkin huolestunut, kenties jopa pelästynyt.
// Et niin tietenkään. Ikinä. //

