Viesti Ti Touko 10, 2016 2:50

Re: Short stories for amuse to everyone

Kunhan vain on joku, ei muulla väliä

Huone oli perin hämärä, miltei pimeä. Edes kuunvalo ei sitä valaissut sillä taivas oli mustuutta täynnä.
Huone oli pieni, yhdelle hengelle tarkoitettu. Siellä oli kapea sänky, pieni pyöreä pöytä tuolin kera ja yksinkertainen yöpöytä. Aikoja sitten sammutettu kynttilä, huoneen ainoa mahdollinen valonlähde, sijaitsi tuolla yöpöydällä sängyn vieressä.
Hänen olisi pitänyt sytyttää tuo kynttilä että hän olisi nähnyt missä kulki pimeässä huoneessa.

Jos hän olisi sytyttänyt kynttilän, mikä niin huomaavaisesti oli asetettu kätevästi sängyn vierelle tulitikkurasian kera, olisi hän löytänyt huoneen nurkkaan metallisen potan luo ongelmitta. Sen sijaan hän oli syöksynyt sängystä, melkein kompastuen häneen kietoutuneeseen käsivarteen ja peittoon, lyönyt polven sängynpäätyyn ja lopulta melkein lentänyt pää edellä potan sisään.
Mutta katsos, hänellä ei ollut aikaa ajatella niin yksinkertaista asiaa kuin kynttilän sytyttäminen että hänen nousemisensa olisi ollut vähemmän dramaatisempi.
Hänen vatsansa pohjalta ylöspäin syöksyvä sisältö ja siten sen pidättely potalle asti kun olivat tuntuneet paljon kiireellisimmiltä seikoilta sillä hetkellä.
Toki petikaverin mahdollinen herättäminen ja sykkivä kipu polvessa olivat ikävä juttu keskellä yötä, mutta vielä ikävämpää olisi ollut nukkua oksenuksen kera sängyssä, yksin varmasti, ja maksaa lisämaksua sen siivoamisesta.

Hän siis mieluumin yrjösi kupariseen pottaan, mikä luojan kiitos oli aina majatalon huoneiden pakollinen "huonekalu", kuin olisi käynyt läpi kaikki nuo edelliset, mainitut seikat.

Kitkerä, polttava maku puski kurkkua pitkin ylös ja sulavasti tyhjentyi suun kautta potan pohjalle. Se jätti suuhun ikävän jälkimaun, hänen sylkien sitä ulos pimeässä pidellen potan reunoista kiinni kaksin käsin sen ylle kumartuneena selkä kaarella polvet vasten puista lattiaa.
Sängyssä tähän meteliin herännyt henkilö nousi puoli-istuma-asentoon muristen.
"Mitäh...?" kuului miehen ääni unisena, ärtyneenä yhtäkkisestä herätyksestä.
Drust ei kyennyt heti vastaamaan, tuntien olonsa yhä kauheaksi. Yhtä kurjaksi kuin päälle astutun hevosen lanta.
Hän nojasi poskeaan potan reunaa vasten, tuijottane huoneen pimeyteen kostein silmin.
Viimein hänestä pääsi mumiseva ääni: "Eih mihkään... Liikaa... Juohmaah vhain."
Tuhahdus.
"Minähän sanoin ettet sinä kestä niin paljoa."
Sitten mies vääntyi takaisin lämpimän peiton alle jatkamaan häirittyä unta.

Drust oli osittain helpottunut, osittain pettynyt, ettei tämän illan kaveri ollut enempää kysellyt. Tai vaikka tullut hänen luokse huolestuneena, hieroen naisen selkää ja pidellen irokeesia poissa hikiseltä otsalta.
Hän ei halunnut tulla nähdyksi tässä kunnossa, oksentamassa ja kuola poskea pitkin valuen, kuumien kyyneleiden virtaamisen kasvoilla ja rään valumisen nenästään. Hemmetin ällöä katsottavaa. Varmasti olisi sänky tyhjempi sen jälkeen. Toisaalta, se olisi ollut todennäköisesti Drust joka olisi joutunut lähtemään. Mieshän oli huoneen maksanut. Naikkonen oli tuhlannut rahansa juhlimiseen, jälleen.
Hitto. Ei hemmetti miten paksa olo...
Hän nieleskeli palaa kurkussaan, tunsi sydämensä kiivaan rummutuksen korvissaan ja kylmät väreet pitkin selkäänsä.
Painajainen kelautui uudelleen päässä, tosin katkeilevana ja juoneltaan hyppivänä mutta se oli se tunne. Se tunne oli se mikä jäi aina jäljelle, elävänä ja valloittavana.

Drust työnsi itsensä tärisevin käsivarsin istumaan kylmällä lattialla seinää vasten. Sukien hiuksiaan yhdellä kädellä ja toisella pyyhkäisten huuliaan.
Hän käpertyi pimeässä nurkkaan, potta seuranaan, ja tuijotti pimeään.

Hän vain halusi unohtaa. Hän vain halusi, että mikään niistä ei enää vaivaisi häntä. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko hän itsekäs?
...Äiti
Ajatus oli yhtä kevyt kuin perhosen siiven isku, mutta sen vaikutus niin julman raskas. Hän pidätteli nyyhkäisyä, ei haluten häiritä nukkuvaa miestä. Hän suki hiuksiaan maanisen oloisesti, tuijottaen pimeyteen kuin näkisi siellä jotakin. Ja mielessään, hän näkikin.
Suden. Suuren ja murisevan, sen kellertävät hampaat esillä.
Se tuijotti häntä pimeässä hievahtamatta noilla hopeisilla silmillä.

Hänellä oli äitinsä silmät muuten. Hopeiset, niin kuin kuunsirppi taivaalla.
Se oli kuulemman ollut syy, miksi isä oli valinnut äidin. Niin isä oli hänelle kertonut. Koska äidin silmät toivat mieleen isälle rakkaan kuun, ihmissusien pimeät tiet valaisevan taivaankappaleen. Ilman kuuta olisi jokainen ihmissusi hukassa, yksin. Kun yksi susi ulvoo kuuta, muut yhtyvät tuohon ulvontaan ja kaikki sudet ovat yhtä tuon laulun ajan.
Mutta toisin kuin kuun kalpea, valaiseva valo oli äidin silmät olleet vielä kalpeammat, vailla mitään lämpöä. Äiti oli aina vain tuijottanut ullakkohuoneessa eteensä tarkentumatta mihinkään. Drust oli lapsena aina ihmetellyt miten Papa saattoi verrata häntä äitiin joka oli kylmä, eloton vieras heidän kahden niin ihanassa kodissa.

Hän kumartui takaisin potan ylle, tuntien uuden oksetuksen tunteen pakottavan koko kehoa.

Hän pystyi myöntämään sen. Hän oli toivonut lapsena äidin kuolevan, katoavan, että tämän surullinen olemus ei olisi enää pilaamassa Mihkan ja Papan täydellisen onnellista elämää. Papa kun tuntui aina tulevan pahalle tuulelle vain, kun äiti oli paha. Miksei Papa vain voinut käskeä äitiä lähtemään?

Drust vei käden suulleen, silmänsä puristuen kiinni ja hän nieleskeli nyyhkäisyä.
Ei hän jumalauta tiennyt! Hän oli kakara, typerä ipana joka ei tajunnut että se mitä isä teki oli oikeasti niin väärin!
Hän vain ei tiennyt...
Ei hän tiennyt että oikeasti äitiin sattui, että isä piti tätä pakosti siinä huoneessa. Pakotti synnyttämään ja olemaan äiti vaikka sitten vain olemalla fyysisesti paikalla.
Ei hän tiennyt, että isä oli epätoivoinen ja se oli tehnyt hänestä hirviön mikä lymyili Papan turkkiin pukeutuneena.

Hän kaipasi nyt jotakuta. Ihan vain olemaan tässä vieressä kylmällä lattialla.
Hän tarvitsi jonkun tukea. Saamaan hänet virnistämään, toteamaan että se oli kaikki vaan paskaa tuuria. Kertomaan sen totuuden, että ei hän olisi voinut tietää olevansa väärässä. Ei hän olisi voinut tehdä mitään auttaakseen kumpaakaan vanhempaansa. Ja toisaalta olisi hän kyllä voinut auttaa.

Drust katsoi sutta pimeässä. Se oli lähempänä. Muristen kovempaa ja yhä tuijottaen.
Täysikuu olisi parin päivän päästä. Silloin susi olisi entistä lähempänä ja vihaisempana. Se halusi ulos. Se halusi että nainen päästäisi pedonverensä valloilleen, juoksemaan täydenkuun alla, puremaan, ulvomaan, näkemään, tuntemaan.
Mutta ei.
Hän ei aikoisi päästää sitä tälläkään kertaa irti. Hän sätkisi, kirkuisi ja itkisi kivusta. Mutta hän ei päästäisi.
...Hän ei olisi kuten isä. Tai äiti. Hänellä oli kontrolli, hän ymmärsi mikä oli totta, mikä oli oikein. Hän ei tulisi viettien viemäksi ja oikeuttaisi tekojaan sillä, että hänen pedonverensä niin vaati.
Hän ei antaisi valtaa. Ei ikinä.

Ikkunan takana, pilvien välistä, pilkahti hetkeksi kuun valo.
Huoneessa oli hämärää, hän näki asioiden ääriviivat valossa. Sutta ei näkynyt, sen murina ei kuullut eikä sen silmät enää tuijottaneet häneen.
Hänen todella pitäisi etsiä parempi huumausyrtti mikä ei aiheuttaisi halluusinaatioita.
Ja lattialla alkoi muuten olla tosi kylmä. Ja yksinäistä.
Yksinäisyys oli kauhea asia.
Ilman lämpöä, ilman kontaktia, ilman ymmärrystä. Hän halusi rakastaa ja tulla rakastetuksi, vaikka sitten yhdeksi yöksi. Sillä tavalla se oli aika yksinkertaista, ei tarvinnut miettiä liikaa ja sisäinen petokaan ei kiintyisi kehenkään eikä tekisi oloa hankalaksi.

Hän kohotti peittoa ja sukelsi sen alle. Painautuen miehen selkää vasten, toisen sähähtäen Drustin tuomaa kylmyyttä.
Mutta pian tila peiton alla lämpenisi kun kaksi kehoa oli toisiinsa verhoutuneet.
Drust antoi itsensä uppoutua tämän iltaiseen kaveriinsa. Toisen lämpöön, hengitykseen, ihon tekstuuriin, miten toisen keho liikahteli hengityksen tahdissa.
Hän tarvitsi muita ympärilleen. Muut auttoivat häntä unohtamaan, pysymään tässä ja nyt ajassa.
Antoivat hänelle ajatuksia, tunteita, kokemuksia mitkä korvaisisivat kaiken menneen. Täyttäisivät hänet uusilla asioilla joista pitää kiinni.
Miettien sitä miten aiemmin tämä mies oli hänet sylissään kääntänyt ja näykkäissyt niskasta -oi hän niin rakasti kun ne näykkäisivät häntä- Drust hymyili tuntien olonsa paremmaksi. Ja sitten miettien mitä muuta he olivat tehneet, mietti mitä kaikkea oli majatalon alakerrassa tapahtunut, miten hyvältä siideri oli maistunut...
Miettien kaikkia hyviä asioita tunsi hän miten painajaisen rippeet pyyhkiytyivät pois, ja miten uni kietoisi hänet uudelleen valtaansa.
Käsivarsi miehen ympärillä kietoutui lujemmin, nainen tämän takana nukahtaen viimeisenä ajatuksena ollen miltä mies tuoksui.

Hieman häneltä, hieltä, unisuudelta, alkoholilta ja savulta.
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.