Liskoja, susia, pohjoisen barbaareja

[Aksutar]

Constantine Fritz

Ah, oli lämmintä ja luonto kukoisti, aurinkokin paistoi ja metsässä kävi mukavan viileä kesätuuli. Kuinka ihana sää se olikaan olla pihalla... Ja tappaa petoja. Eivät kaikki yhteenotot tapahtuneet synkissä, sateisissa olosuhteissa samalla kun taivas löi tulta ja pedon karjunta kantautuisi kauas kivisessä maastossa. Ei, tällä kertaa Fritz joukkoineen oli käynyt pieksemässä läheistä pikkukylää riivanneet liskopedot. Eivät ne lohikäärmeitä olleet, jotain muita liskonperkeleitä, mutta kyllä nekin heidän toimenkuvaan sopivat. Lisäksi mitään kovinkaan suurta Fritz joukkoineen ei voinut lähteä kaatamaan, ei vieläkään, sillä heitä oli tällä hetkellä sen verran vähän, ettei ollut varaa menettää miehiä. Toki heillä oli alokkaita, jotka vielä kävivät läpi koulutustaan, mutta ei heitä voinut ottaa mukaan tehtäviin tuosta vain. Piti olla varma, että yhteispeli toimisi ja jokainen osaisi hommansa. Yksikin tunari riveissä saattaisi olla kohtaloksi kaikille.

Onnistuneiden kaatojen myötä kymmenpäinen miesjoukko oli kovinkin hilpeällä tuulella ja jo nyt suunniteltiin illanviettoa kaupungin kalleimmassa kapakassa. Pitihän jokaista kaatoa juhlia! Liskonraadoista oli revitty mukaan kaikki markkinoille ja kaadonvarmistukseksi sopiva ja ruhot jätetty sitten metsäneläinten syötäväksi. Nopeasti ratsukot olivat käyneet ilmoittamaan kylään, että homma oli hoidettu ja sieltä matka oli kääntynyt kohden kaupunkia. Päivä itsessään oli ehättänyt siihen mennessä kääntyä jo iltapäivän puolelle, mutta pimeydestä ei ollut tietoakaan, nyt kun kesäinen aurinko valaisi valtakuntaa vielä pitkälle iltaan asti.

Matka oli tähän asti taittunut hyvissä merkeissä eikä ketään ollut tullut vastaan metsäpolulla. Kaiken lisäksi yleensä jos puolueettomat tai metsänasukkaat näkivät tai kuulivat Fritzin rotevarakenteisten joukkojen tulevan, moni kovin mielellään kaikkosi rasismistaan tunnetun ihmisjoukon tieltä. Heiltä kun harvoin herui sääliä kenellekään, joka ei sattunut olemaan ihminen tai edes näyttänyt heiltä.
Mutta, viimein ensimmäisiä elämänmerkkejä näkyi tiellä, kun täysin panssaroitu joukko eteenpäin kulki. Eipä kukaan muu jutustelultaan tuohon näkyyn mitään huomiota kiinnittänyt, paitsi Constantine, joka aina piti tavalla tai toisella silmällä ympäristöä. Hetken kypärätön eliitti sai silmiään siristellä ja tarkkailla, minkä tai kenetkä he olivat kohtaamassa, kunnes vanhempi mies tunnisti kulkijan, käyden naurahtamaan äänekkäästi.
"Pohjoisenperkelekkös se siellä!", Kuuluvaan ääneen eliitti huudahti, tunnistettuaan Aleigan, samalla kun eliittijoukko lähestyi käyntivauhtia ratsuillaan naista, "Metsällekkö menossa taas? Vai joko ajattelit lähteä ikihyviksi takaisin sinne mistä tulitkin?".



// WYÄÄÄÄHH FINALLY. ANTEEKSI //

#Ei mittään, itelläkin kestänyt kaiken suhteen ^^'#

Pohjolainen pysähtyi ja laski suuren säkin olkapäiltään maahan, tuhahtaen puolivirneen kera uruzin huuteluille.
Nahkaiseen metsästysasuunsa pukeutunut villikko oli lähtenyt kaupungista kävelemään pitkin päätietä, muttei matkatakseen tutuksi tulleelleen metsästysalueelleen saalistamaan. Tai ainakaan metsästys ei ollut hänen retkensä päätarkoitus tällä kertaa, vaikkakin hänellä oli nuolensa ja tikarinsa mukanaan.
Hänen syynsä tällä kertaa jättää suuri linna ja kuhiseva kaupunki johtui siitä mikä oli hänen kantamassaan isossa säkissä, minkä sisältö kalahti metallisesti osuessaan maahan.
Aleiga oli kuullut jo kaukaa jonkin ison ryhmän lähestyvän pitkin tietä, mutta osittain uteliaana ja osittain uhmakkaana naikkonen oli päättänyt jatkaa vain matkaansa eteenpäin tien vierttä pitkin.
Oli se pienoinen yllätys kun hän näki sen olevan uruzi joka oli joukon johdossa, Aleiga itsekin hetken aikaa tarkkaillen kaukaa ja lopulta tunnistaen Fritzin. Huolimatta kaksikon välisistä väärinkäsityksistä tähän asti, pohjolainen ei ollut yhtään harmistunut kohdatessaan soturin jälleen. Vaikkakin toisen äänekkäät laumatoverit hieman asettivat Aleigan varuilleen, tämän vilkaisten näihin välillä mutta pääsääntöisesti pitäen katseensa Fritzissä.

"Ja sinulle ilon sen antaisin?" mustatukka huudahti takaisin leveän, teräväkulmaisen hymyn kera alta kulmiensa. "Sitäpaitsi, ei löydy omenoita pohjoisesta", tämä lisäsi käsivarret puuskassa, nojaten toisen jalkansa puoleen. "Varsinkaan sellaisia kuin alfan puutarhasta."
Kuninkaan puutarhassa, siellä missä omenapuut kultaisine omenoineen kasvoivat, Aleiga olikin vakituinen asukas monen harmiksi. Tämä mielellään anasti sieltä pari jos enemmänkin itselleen rouskuteltavaksi, pitäen juuri kuninkaan puutarhan omenoiden pehmeästä pinnasta, valkeasta hedelmälihasta ja miten niiden maussa oli vivahde punaisista mansikoista kaiken pehmeän raikkauden keskellä.
Nainen saattoi puhua tunteja omenoista jos hän siihen pisteeseen pääsisi.
Mutta omenat lipuivat tämän ajatuksista kun pohjolainen näki mitä soturit kantoivat mukanaan.
Tämän tatuoiduille kasvoille kohosi perin kiinnostunut ja yllättynyt ilme.
"Entä te itse?" tämä kysyi katsoen outoja, suuria olennon paloja. Tai oliko kyseessä monen otuksen paloja? Aleiga ei ollut itse vielä alkanut metsästämään mitään outoja olentoja mitä näillä main oli, metsästäjän ei koskaan kannattanut alkaa jahtaamaan jotain mitä ei tuntenut, mutta kyllä hän oli tutkinut niitä mitä oli nähnyt.
Ja hän ei malttanut odottaa kunnes tietäisi tarpeeksi voidakseen alkaa hiomaan taitojaan näiden olentojen metsästämiseen.

[Aksutar]

Naikkosen outo tapa asettaa sanoja hassuun järjestykseen ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Osa miehistä jopa naureskeli pohjolanperkeleen sanoille, mutta kaikkien yllätykseksi nämä naureskelijat saivat eliitiltä mitä varottavimman vilkaisun puoleensa. Ei Constantine Aleigaa vihannut, mutta ei myöskään hirveästi nauttinut tuon seurasta – ainakaan sen perusteella, mitä he olivat kokeneet keskenään. Nuori villi oli liian... nuori ja villi hänen makuunsa, joskin ehkä kotkannenäisen oli liian aikaista moisia päätelmiä naisesta tehdä. Eihän hän ollut Aleigan kanssa viettänyt, kuin satunnaisia hetkiä silloin tällöin, merkeissä jos toisissakin. Tosin, Aleiga oli niitä harvoja jotka vilpittömästi kiehtoivat Constantinea. Nuoressa naisessa oli sitä jotain, villiä karismaa, jota harvoin tämän mantereen neitokaisista löytyi. Mutta sitähän Fritz ei ääneen sanonut edes itselleen.

"Ah, Olenkin kuullut hovin leipureiden valittelevan, kuinka sinä verotat kuninkaanpuutarhan satoa omine neuvoinesi ja he eivät omenapiiraitaan pääse leipomaan "kuninkaallisista aineksista"", partaleukainen virnisti, Aleigalle, kun omenat tulivat puheeksi. Kyllähän omenoita riitti, niin linnan puutarhasta kuin markkinoiltakin, mutta hovin "tärkeiden" tahojen oli pakko valittaa aina jostain toisten selän takana.

"Kävimme kaatamassa liskopetoja", Fritz vastasi suoraan uteliaalle naiselle, nyökäten miestensä puoleen, jotka sotasaaliita kävivät näyttelemään, "Suuria, kunnon kaatoja. Ehkä sinun kannattaisi liikkua meidän mukana, jos kunnon vastiketta työllesi haluat", Haastavasti eliitti hymähti, tarkkaillen pohjoisennaista.
"Sääli vain, ettemme lohikäärmeitä päässeet kaatamaan. Siitä on jo pidempi tovi, kun mokomiin on törmännyt näillä main – ja "Alfasi" ei anna meidän lähteä niitä kaatamaan Mor vuorille, missä lentäviä petoja riittäisi jokaiselle kymmenkunta!", totta kai Constantine oli osin katkera siitä, ettei Henry päästänyt heitä riehumaan niin vapaasti, mitä edesmennyt isänsä. Nuoren kuninkaan mielestä lohikäärmeiden tappaminen ei ollut hyväksyttävää, ellei pedot heidän kyliin tai alueille hyökkäisi. Täysin turhaahan tämä oli vain istuskella ja odotella, milloin vihollinen hyökkäisi, kun he voisivat hyökätä ensin ja varmistaa, ettei vihollisia tulisi niskaan ollenkaan!

Pohjolaiselta vuorostaan ei jäänyt huomaamatta muiden sotureiden virnuilut, jotakin hänessä ilmeisesti, ja naikkosen virne vääntyi happamaksi mulkaisuksi. Hetkeksi vain tosin, kun uruzi sitten itsekin mulkaisi laumalaisiaan. Katsellen uteliaana toista nainen tunsi pienen kiitollisuuden lepahduksen.
Sitten tummatukka kikatti pahanilkisesti suu leveässä hymyssä, kehonsa tanssahtaen kun tämä vaihtoi painoa jalalta toiselle. Ruskeat silmät katsoivat virnuillen Fritziä.
"Ehkä oma omenatarhan antavat kun he kyllästyvät verotuksiini", hän totesi osittain vitsaillen ja osittain toiveikkaana. Oma omenapuutarha. Omenia silmän kantamattomiin. Eri lajikkeita, vihreitä, kultaisia, punaisia, kirpeitä, makeita, happamia... Joka päivä jonkinlaista omenilla maustettua ruokaa, omenista tehtyä juomaa ja herkkuja joihin sekoitettu omenan paloja! Pelkkä ajatuskin niin suurenmoisesta unelmasta vei melkein pohjolaisen mielen mennessään.
Mutta niin, hän oli tainnut kysyä mitä toiset olivat metsästäneet?

Katsoen suuria ja suomuisia osia kaadetuista pedoista oli pohjolaisen tatuoiduilla kasvoilla peittelemätön ihmetys ja vaikuttuneisuus. Liskopetoja uruzi oli niitä kutsunut, mutta oliko se niiden oikea nimi kuitenkaan? Olivatko ne kuinka isoja loppujenlopuksi, kuinka isoiksi ne voivat kasvaa ja elivätkö ne yleensäkin laumoissa? Astahdellen kauemmas suuren kassinsa luota tien vieressä pohjolainen katsoi lähempää näitä esiteltäviä paloja.
Häneltä jäi melkein kokonaan kuulematta eliittikenraalin valitukset jotakin alfan kieltämästä.
"Tarkoitatko mitä sanoit?" pohjolainen kysyi ja asteli ratsullaan olevan kenraalin luokse, tuijottaen tätä. Kenen tahansa muun kanssa hän olisi nähnyt moiset puheet vain kettuiluna häntä kohtaan, mutta Fritz oli tehnyt selväksi mitä ajatteli naisista taistelemassa.
Villikko oli silti hieman epäileväinen, pidellen lepattavaa toiveikkuuttaan.
Mutta nuoren naikkosen tatuoidut kasvot eivät juurikaan peitelleet mitään näistä sekavista tuntemuksista kun hän katsoi uruzia.
"Metsästää teidän joskus kanssa?"

[Aksutar]

Constantine arvasi, että pohjolanperkele jäisi kiinni puheisiin yhdessä metsästämisestä. Olihan tuo aikaisemminkin jonkinlaista kiinnostusta asiaan ilmaissut ja kieltämättä Fritziä kiinnosti nähdä, miten Aleiga sellaisessa tilanteessa toimisi. Selvästi nainen osasi kaataa riistaa yksin, mutta sehän oli sitten täysin eri asia, kuin heidän kanssaan työskentely suurpetojen suhteen. Tietenkin monella alaisella oli omat mielipiteensä naisista joukossa, mutta Fritz ei koskaan kokenut sotilaidensa sukupuolta ongelmaksi – niin kauan kuin nuo tekisivät työnsä kunnolla. Hänellä oli paljon enemmän epämieluisia kokemuksia kokemattomista, liian innokkaista nuoristamiehistä, kuin naisista, jos siitä lähdettiin!

"Taisin jo kerran kertoa, että meidän kanssa metsästääksesi sinun pitää liittyä joukkoihini. Ja se tarkoittaa koulutusta, ennen kuin mukaan pääset", Kotkannenäinen virnisti Aleigalle, "Voithan toki aina kysellä Alfaltasi, koska mokoma meinaa taas perinteiselle karhunkaatoretkelle lähteä muiden kanssa. Ehkä pääsisit siellä loistamaan ylimystön edessä", aikanaan Constantine odotti innolla jokavuotista karhunkaatoa, jonka edesmennyt kuningas järjesti ystäville ja arvovieraille. Mutta Haraldin menehdyttyä oli sekin huvi jäänyt vähemmälle, nykyinen monarkki kun ei pahemmin pitänyt "viattomien luontokappaleiden tappamisesta huvin vuoksi". Mutta, kyllä Henry joskus niitäkin ilakointeja järjesti, tosin taisi tehdä sen lähinnä velvollisuudentunnosta, kuin omasta vapaasta tahdostaan.

"Olemme palaamassa kaupunkiin, lienetkö samaan suuntaan menossa?"


// Voi Aleiga ja sen omenanhimot <3 Consta hankkii sille oman omenatarhan vielä //

#Hänellä kyllä on addiktio... Ja varmasti ilahtuisi, hullaantuisi omenapuutarhasta. Palkitsisi Constan oikein runsaasti omenaruuilla! x) Ja muullakin, eiku. #

Eliittikenraali ei kuitenkaan sanonut pohjolaiselle suoraan `ei´. Toinen ei sanonut etteikö Aleiga voisi liittyä hänen riveihinsä jos villikko nyt läpäisisi sen koulutuksen mistä puhui. Tämä oli naikkoselle tärkeintä, joka oli kotopuolessaan aina tullut torjutuksi normeja rikkovan asenteensa ja sukupuolensa vuoksi eikä siten koskaan saanut metsästää sotureiden kanssa.
Hymyillen leveästi, ilahtuneena, tästä asiasta mustatukka ei pahemmin välittänyt mainitusta karhunkaatoretkestä saatikka ylimystölle loistamisesta. He eivät naikkosta kiinnostaneet tai olleet tehneet häneen vaikutusta.
"Mutta haluan minä metsästää kanssasi sinun", pohjolainen tarkensi ohimennen yhä hymy kasvoillaan, mullan ruskeat silmät virnuillen ylös kenraalille. Hän halusi oppia uruzilta kaiken, hän halusi tulla yhtä taitavaksi kuin uruzi ja sitten ylittää uruzin. Toinen oli yksi alfan vahvimmista sotureista joka oli napannut villikon mielenkiinnon, ja heidän tappelunsa silloin oli vain lujittanut pohjolaisen päätöstä päästä oppimaan toiselta.

"Ja en kaupunkiin ole menossa", hän sitten selitti, vilkaisten säkkiin jota oli kanniskellut olallaan ennen kuin oli pysähtynyt jutustelemaan sotureiden kanssa. "Menen oppimaan uudesta... Haaremistani?" hän mietti sanaa mitä seppä oli käyttänyt.
Pohjolaiselta kyllä sujui suurimmalta osin paikallinen kieli ja sanasto, mutta sitten uudet sanat mitä hän ei päässyt paljoa käyttämään tai kuulemaan aina silloin tällöin aiheuttivat hieman kompastelua. Mutta niin, hän oli itselleen haaremin teetättänyt, osan materiaalista itse hankkinut minkä saattoi ja loput antanut sepän itse tehdä.
Maksuna oli villikko käyttänyt palasia timanttisarvistaan jotka olivat häneltä pudonneet kun hänen kirouksensa oli purettu ja hän palannut takaisin ennalleen.
Innostuneena nyt kun pääsi Constantinelle kertomaan villikko kiirehti säkin luokse ja sieltä kohotti miehen nähtäväksi yhden osan haarniskastaan, ruskean metallisen käsivarsi suojuksen.
"Sain tänään sen sepältä."

[Aksutar]

Jälleen pohjolannainen ilmaisi haluaan metsästää eliitin kanssa, mikä sai Constantinen vain hymähtämään pienesti. Eihän hän tiennyt naisen kulttuuritaustasta ja täten ollut tietoinen, ettei kauniimmalle sukupuolelle tuon kotokonnuilla annettu mahdollisuutta metsästää ja taistella miesten rinnalla. Olihan se sama meininki osin täälläkin, joskin jos nainen osasi asetta kantaa ja käyttää, ei Constantine nähnyt syytä, miksei noitakin voisi riveihin ottaa. Olihan kuninkaan armeijassa montakin naikkosta, jotka pieksisivät alta aikayksikön kokemattomat räkänokat, jotka riveihin halusivat, sukupuolesta riippumatta. Harmi vain, ettei Constantinen joukoissa pahemmin naisia koskaan ollut – hänen joukkonsa kun koostuivat sotilaista, jotka kykenivät raskaita taakkoja kantamaan ja kaatamaan suuriakin petoja silkalla voimalla. Niin voimakkaita naisia harvemmin tuli vastaan, ainakaan näin ihmisten keskuudessa.

Kaupunkiin ei kuitenkaan käynyt naisen matka tällä kertaa. Omien sanojensa mukaan mokoma oli menossa oppimaan jotain uudesta... Haaremistaan? Jälleen muutama miehistä oli pärskähtää ääneen, nyt jo Constantinenkin hymyillen huvittuneena leveästi, eliitin kuitenkaan sanomatta mitään toisen kielioppivirheisiin. Tai ehkä se ei ollutkaan virhe, kenties naisella olikin haaremi jossain?
"Aaaah, tarkoitat haarniskaa!", Fritz lopulta kuitenkin hoksasi, Aleigan nostaen esiin säkistään haarniskanosan, "Eikös mokomaa olisi parempi kokeilla tuvilla, harjoituskentillä, kuin keskellä metsää?", eliitti tiedusteli, samalla kun Hilde lähti korviaan luimistelemaan ja maata kuopimaan. Constantine ei kiinnittänyt hevosen toimiin huomiota, mutta pisti ne merkille – tamma kun osasi aistia jos lähettyvillä oli lohikäärmeitä ja täten myös isännälleen niistä ilmoitti, olivatpa liskopedot sitten illuusiossa tai eivät. Mutta juuri nyt lähettyvillä ei näkynyt mitään lohikäärmeen tapaista, tai muutakaan ylimääräistä, joten ehkä koni vain itsekseen touhusi?
"Vai meinaatko karhun kanssa heti ensitöiksesi painia uuden haarniskasi kanssa?"


// Ei kun mitä (DD Consta ei pistä ollenkaan pahaksi jos saa piirakkaa joka päivä. OMENApiirakkaa siis. Mitä muuta luulit //

#...En mitään muuta ajatellut kuin OMENApiirakkaa, juuri niin. UwU#

Aleiga ei oikein pitänyt siitä miten hänelle naureskeltiin siinä, varsinkin kun hän ei tiennyt mille jotta hän voisi ärähtää takaisin. Villikko oli kuitenkin liian innoissaan esittelemään upouutta haarniskaansa uruzille että olisi alkanut asiaa siinä heti setvittämään ja vatvomaan.
Onneksi haarniskan esittely avasi naiselle jotenkuten mikä oli moista huvittuneisuutta herättänyt sotureissa. Jotakin mitä hän oli sanonut haarniskastaan? Oliko hän sanonut sen jotenkin hassusti? Kyllä hänellä oli vielä vaikeaa muistaa kaikkia uusia ja vaikeita sanoja, mutta kunhan hän käytti sanaa tarpeeksi, kyllä hän muisti sen lopulta.

Pohjolaisen innokas hymy laantui hevostamman elehdinnälle. Tumma katse vilkaisi sivusilmällä ympäristöä, naisen kuitenkin kuunnellen samalla Constantinea. Itse olleena nelijalkaisena saaliseläimenä oli Aleigalla hyvin muistissa kaikki siihen liittyvä. Yksi oli, että laumaeläinten aavistuksiin kannatti kiinnittää erityistä huomiota, vaikka kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Saalispedot harvoin hyökkäävät suinpäin näkysällä, edeten tuulen alapuolella ääneti...
Vieden kokonaan huomionsa vitsailevaan mustahaarniskaiseen soturiin Aleiga virnisti kädet puuskassa, roikottaen haarniskan osaa rennosti.
"En karhua vielä ehkä ihan. Ja ettehän metsästä te suurpetojanne harjoituskentillä vai mitä?"
Kyllä Aleiga ymmärsi mitä varten harjoituskentät olivat, mutta hän halusi heti alkaa oppia liikkumaan haarniskassaan siellä missä sitä käyttäisi, missä sen suojaus kaikkein eniten merkitsisi: metsästysmailla joissa virheetön liikkuminen ja liukas nopeus olivat kaikki kaikessa.
Harjoituskenttien liian siistit ja tasaiset alueet villisti kasvaneeseen luontoon verrattuna eivät sopineet villikon mielestä siihen mitä hän tarvitsi oppiakseen haarniskansa käytön.

[Aksutar]

Constantine pisti merkille myös Aleigan huomion, naisen hymyn laantuessa hevosen elkeiden myötä. Miksi, sitä Constantine ei tiennyt, mutta pisti kuitenkin merkille naisen reagoineen Hilden eleisiin.
"Mistäs sinä sen tietäisit, vaikka joku kerta olisikin suurpetojen kaatamista kentillä?", Fritz kysyi haastavasti virnistäen Aleigalta, tuon huomautellessa, etteivät sotilaat harjoituskentillä suurpetoja kaataneet. Olihan mokomia toisinaan vangittu ja viety alokkaille kentille vastukseksi! Tosin, eipä sitä enää hetkeen oltu harjoitettu. Jälleen eliitti syytti nykyistä kuningasta, tuon mielestä petojen vangitseminen vain tappamisen vuoksi oli barbaarista ja rääkkäämistä. Mutta miten muutenkaan räkänokat saisivat harjoitusta oikeiden vastusten kanssa? Eihän jokaista tissiposkea voinut ottaa mukaan tehtäville, tapattaisivat itsensä vielä jos eivät kyenneetkään petojen kanssa taistelemaan vaikka kuinka uhoaisivat olevansa valmiita! Kentillä yhden pedon kanssa riehuminen oli sentään turvallisempaa, sillä sivusta seuraavat kokeneet voisivat aina tulla väliin.

"No, mitä ikinä meinaatkaan mennä tekemään, pidä hauskaa. Meidän—", lause jäi kesken, Hilden hörähtäessä kovaan ääneen ja kuopien jälleen maata, korvat jo luimussa. Constantine vilkaisi ratsun puoleen kysyvästi, aivan kuin koni muka olisi hänelle voinut ääneen kertoa mikä nyt mättäsi. Yksi sotilaista ehdottelikin, että ehkä tammalla oli vain kiire kotiin syömään, näin "sulavasti" vihjaillen että he voisivat jatkaa matkaa, sillä itse kukin taisi olla ruuan ja levon tarpeessa. Fritz vain hymähti, katseen lipuessa tarkkailemaan ympäristöä. Jos he eivät olisi olleet näin lähellä kyliä ja itse kaupunkia, tuskin Fritz olisi jaksanut huolestua Hilden elämöinnistä. Metsässä kuhisi friikkejä ja ties mitä petoja, mutta jos sellaisia oli heidän maidensa lähettyvillä, oli se heidän vastuunsa myös hoitaa moiset pois päiviltä. Kunhan kyseessä ei vain olisi kasa haltioita, noiden kanssa Constantine ei todellakaan jaksaisi kränätä tähän väliin. Perkeleet kun olivat niin nopeita ja pieniä kohteita.
"Tuolla. Näetkö?", Yllättäen eliitti sähähti, puhuen lähinnä Aleigalle, samalla nyökäten kauemmas metsään. Mitään sieltä ei kuulunut, eikä liioin suurempaa näkynyt, mutta jokin siellä liikkui. Jotain sinistä, jotain pientä...


// Aivan niin VuV //

"Jos käy niin joskus, olen heti paikalla", Aleiga lupasi itsevarmana miehelle. Kyllä se voisi olla hauskaa sparrata yhdessä kentällä jonkin pedon kimpussa. Olisihan se turvallisempaa oppia ja tarkkailla, kuin luonnossa lähestyä tietämättä tarkkaan kuinka terävä vaistoinen tai miten voimakas olento oli. Pohjolassa ei tosin kylissä ollut sellaisia harjoituskenttiä, mihin tuoda olentoja.
Sen sijaan miehet menivät metsälle ryhmänä nuorempien metsästäjien kanssa, ajoivat pedon ahdingolle ja ympäröivät antaen sitten nuorten kokeilla taitojaan.
Villinainen oli aina halunnut päästää mukaan. Mutta se kerta kun hän oli itsepäisesti seurannut salaa ja tarkkaillut, oli häntä rankaistu.

Leppoisa keskustelu päättyi yllättäen kun uruzin ratsu jälleen elehti hermostuneena.
Tällä kertaa Aleigakaan ei voinut sitä sivuuttaa, naisen katsahtaen valppaana joukkion ympäristöä. Peto vaani tuulen alla? Jokin lähestyi ylhäältä? Maassa kiemurteli jotain? Kauempana joku?
Constantine oli ensimmäisenä tajuamassa mikä aiheutti hevoselle huolta. Villikko käännähti ja siristi silmiään katsellen kaukaisuuteen. Jokin sininen siellä meni, ei suuri mutta sininen ei ollut kovin luonnollinen väri, ei noin... Karvainen.
Ottaen käsiinsä jousen ja nuolen, valmistautuen ampumaan, pohjolainen piti silmänsä liikkuvassa kohteessa.
"Mikä yleensä turkiltaan sininen?" nainen kysyi alueen eläimistä kokeneempaa tietoa omaavalta.

[Aksutar]

Constantine Fritz, Lounatuuli


Fritz virnisti naisen toteamalle tulla paikalle, jos petoja kentillä näkyisi. Nyt eliitti todellakin halusi raahata pedon tai toisenkin harjoittelukentille, ihan vain nähdäkseen miten pohjoisen perkele niiden kanssa pärjäisi. Olihan nuoressa potentiaalia, Fritz ei vain pitänyt tuon kovapäisyydestä ja holtittomuudesta, mitä itse oli saanut todistaa naiselta.
Siihen asiaan ei kuitenkaan enää palattu, jokaisen tihrustaen kaukaisuuteen, puiden lomaan, jossa jokin todella näytti liikkuvan. Ei se kovin suuri ollut ja saattoi jopa olla humanoidi, mutta miksi Hilde siihen sitten oli reagoinut? Vanha sotaratsu reagoi vain suurpetoihin, se osasi niistä varoittaa ajoissa, eikä se liioin pelännyt mitään jotta sen takia olisi maata kuopinut.

"Ei mikään varsinaisesti... Täytyy olla jonkin sortin taruolento, kenties metsänhenki", Fritz vastasi Aleigalle joka siniturkkisista olennoista kyseli, Hilden siinä samalla hörähtäen protestoivan oloisesti tälle toteamukselle, aivan kuin hevonen olisi tiennyt itse paremman vastauksen.
"Ammu varoitus", Eliitti yllättäen ehdotti pohjoisennaiselle, haluten itse nyt tietää mikä kauempana liikkui. Mikäli kyseessä olikin joku heidän puolellaan oleva, älyäisi mokoma varmasti tulla varoituksen myötä lähemmäs ja itsensä esitellä, jos ei halunnut kauempana seisovaa eliittiryhmää rymistelemään peräänsä.


Sudenpentu oli parantunut. Tai ainakin sen verran, että tuo oli päättänyt lähteä liikkeelle. Kenties tyttö oli koittanut siniharjaista tiehensä häätää, mutta kerta lohikäärme ei yksinkertaisesti omannut parempaa tekemistä, oli Lounatuuli lähtenyt seuraamaan Behgiä. Tietenkin hän oli myös huolissaan toisen koivesta ja ylipäätään hyvinvoinnista, liskon mielestä noin nuoren kaksijalkaisen ei pitäisi vaellella yksin metsässä, vaikka pikkupeto oli kyllä osoittanut osaavansa perusselviytymistaitoja. Silti, sinihiuksinen ihmisilluusiomies oli päättänyt lähteä tytön matkaan, piti tuo siitä tai ei.

"Ketä me etsimme?", Sigurd kyseli jälleen, ties monennen kerran, kerta vielä ei ollut tarpeeksi täyttävää tai mieluista vastausta saanut. Jotakuta he etsivät, aivan varmasti, tytön näyttäen siltä että jäljitti jotain. Sitä paitsi tuon leirissä oli ollut kaksi telttaa, joku sieltä oli lähtenyt ilman pikkuhukkaa ja nyt he ilmeisesti olivat tuon henkilön perässä? Mutta miksi? Pää oli täynnä kysymyksiä, joihin utelias lohikäärme halusi saada vastauksia, mutta valitettavasti heidän välillään oli yhä se kielimuuri. Sitä pitäisi työstää, pikkuhiljaa, Behg kun ei tuntunut olevan kovin pitkähermoinen tapaus. Mikä tosin lieni ihan normaalia lapsille.
Siinä Behgiin keskittyneenä ei ihmisilluusiossaan liikkuva lohikäärme edes aistinut kauempana seisoskelevia ihmisiä kera ratsuineen. Metsä oli muutenkin täynnä ties mitä hajuja ja auroja, puhumattakaan sitten äänistä. Sitä paitsi hänen kokoisen lohikäärmeen tarvitsi harvoin pelätä mitään, mikä metsässä saattaisi tulla vastaan!



//IEEEEHHH ei voi muuta sanoo kun anteeksi, hävettää kun näin kauan meni vastata mutta kun elämä oli vähän pyllystä. ANYWAY! Alustin jo nuo kaksi tuohon, toivottavasti ei haittaa ^^' //

Aleiga vilkaisi uruzia hieman yllättyneenä pyynnöstä, mutta ei kieltäytynyt. Jos olento oli jokin, mitä edes kokenut soturi ei tiennyt, pohjolainen halusi tietää mikä se oli.
Joten, poimien jousensa ja nuolensa pohjolainen latasi ja jännitti, seuraten nuolen päällään hetken kauempana olevaa olentoa. Varoitusmerkki, ei tappaa. Hän ei voinut tietää minkä muotoinen olento siellä oli.
Joten hän tähtäsi olennon edelle, vapauttaen nuolensa mikä lensi läpi ilman, pusikon ja...

Behg, nilkuttaen eteenpäin, katseli tarkkaan maassa olevia merkkejä, välillä pysähtyen nuuhkimaan jotain etäisesti sedältä tuoksuvaa. Hän oli liian pitkään levännyt. Sedällä oli usean päivän etumatka, ja tämä oli saattanut juosta suurimman osan päivistä mikä vain kasvatti heidän välistä etäisyyttä. Mutta oli pakko jatkaa etsimistä, hän ei voinut luovuttaa.
Vaikka mukana olikin outo liskokaksijalkainenmuuttuja. Tyttö vilkaisi olkansa yli kun Sigurrd jälleen toisi samat sanat, joita oli pariin kertaan käyttänyt. Tyttö oli jo tähän asti ymmärtänyt, että toinen kyseli jotain. Etsiä ja ketä. Ihan helposti ymmärretävä, kun oppi nuo kaksi sanaa. Mutta oli vaikeaa selittää kielimuurilla sanaa setä. Tai sukulainen.
Joten, kuten aina tähän asti, tyttö tokaisi.
"Se-tä."
Se oli ainoa vastaus minkä hän saattoi antaa, tietämättä kuinka paljon sinitukkainen ymmärtäisi. Joko päättelisi sen olevan nimi tai jotain. Sinänsä ei väliä, sillä pennulle riitti ihan että mies joko seuraisi ja auttaisi häntä, tai menisi pois. Tosin, tyttö oli alkanut nopeasti tottua kummallisen muuttujan läsnäoloon. Hänhän oli harvoin ollut yksin sedän kanssa, aina lähellä tätä tai tämän vierellä. Joten sedän nyt ollessa poissa, Sigurrdin läsnäolo tuntui korvaavan sen puutteen. Vaikka heillä oli vielä paljon opittavaa miten kommunikoida keskenään. Mutta eikö-
Nuoli lensi sivusta, yli tytön pään joka hätkähti, kyykistyi ja ketunpentu livahti puun taakse suojaan. Yhä parantuvaan jalkaan se kyllä sattui, mutta adrenaliini pumpaten pelosta tyttö ei siitä välittänyt.

[Aksutar]

Sigurd sai vastauksen, joka tosin ei hänelle sen pahemmin valaissut tilannetta. Jotakuta he etsivät, joka lieni tärkeä Behgille. Miksi tämä joku oli sitten jättänyt tytön yksin metsään ja lähtenyt livohkaan? Vai oliko tuo kidnapattu ja Behgin piti löytää ystävänsä — tai perheenjäsenensä — auttaakseen tuota? Kieltämättä pikkuhukan tilanne kiehtoi lohikäärmettä, hän olisi halunnut tietää paremmin mitä oli tekeillä, mutta kaiketi hänen täytyi tyytyä odottamaan ja katsomaan, mitä tapahtuisi. Olihan tämäkin tapa viettää aikaa, vähän kuin seuraisi pitkäkaavaista mysteeri näytelmää, johon sai jopa itse osallistua! Tosin sitä näkökantaa ei Behgille kerrottu, ties vaikka olisi suuttunut, sikäli mikäli olisi ymmärtänyt jotain siniharjaisen puheista.

Matkaan tuli kuitenkin stoppi, kun jostain puiden välistä lennähti nuoli, joka oli osua ennemmin Behgiin kuin Lounatuuleen. Lohikäärme pysähtyi niille sijoilleen, siinä missä pikkuhukka puikahti puun taakse piiloon. Sininen katse koitti nähdä puiden välistä kuka tai mikä nuolen oli ampunut, lohikäärmeen kuitenkaan kykenemättä kunnolla näkemään niin kauas tästä kohdin, että olisi ketään varsinaisesti erottanut. Mutta kun keskittyi, saattoi hän kyllä aistia väkeä... Hajun perusteella ihmisiä. Sigurd kurtisti kulmiaan pienesti, lopulta astahtaen lähemmäksi Behgiä ja kyykistyi tuon viereen.
"Odota. Pysy tässä, käyn vähän pelottelemassa niitä, niin eivät lähde perään", Sigurd koitti kertoa, käsillään pyytäen nuorta pysymään aloillaan ja matalana, piilossa.
Ymmärsi Behg tai ei, nousi Lounatuuli sijoiltaan ja lähti kävelemään suuntaan, mistä nuoli oli lennähtänyt. Siinä samalla muuttaen muotonsa tosimuotoon — jos joku ihminen heitä halusi pelotella, niin pelotellaan sitten takaisin!

Fritz odotti maltillisesti, että Aleiga nuolensa lähetti varoittavana viestinä muukalaiselle. Siinä samalla oli myös muutama sotilas valmistautunut karauttamaan mokoman perään, jos tuntematon päättäisikin lähteä karkuun. Oli kyse puolueettomasta tai ei, taruolennot hoidettaisiin pois päiviltä jos nuo erehtyisivät eliittijoukon tielle. Jokainen, joka ei ollut heidän puolellaan, oli potentiaalinen uhka. Niin karulta kuin se kuulostikin, mutta heillä ei ollut varaa antaa mokomien elää ja myöhemmin puukottaa selkään! Jos halusivat olla turvassa, niin liittykööt heidän riveihin, auttakoot kukistamaan vihollisen ja saakoot siten rauhan elää miten halusivat...

Aleiga ampui, hienosti, osumatta kohteeseen kuten pitikin. Mokoma sininen ilmestys pysähtyi sijoilleen, ainakaan tuo ei näyttänyt hetkeen mihinkään liikkuvan, kunnes yllättäen katosi, kyykistyen alas.
"Käykää katsomassa mikä se oli ja mitä se meinaa...", Constantine totesi parille sotilaalle, jotka ratsunsa käänsivät kohteen suuntaan ja ravaten lähtivät katsomaan, mitä oli meneillään.
Tosin se matka tyssäsi nopeasti, kun yllättäen kauempaa nousi esiin valtava lohikäärme — valkosuomuinen, siniharjainen serpentti. Fritz oli nähnyt tuon ennenkin, tannersodassa, tuo oli ollut haltioiden riveissä!
Lohikäärme päästi haastavan karjahduksen, rymistellessään eteenpäin puiden lomasta, kaataen siinä jopa muutaman tieltään. Vastaan lähtenyt sotilaskaksikko käänsi ratsunsa harvinaisen nopeasti, palaten takaisin muiden luokse, jotka puolestaan ratsailta laskeutuivat, Fritz mukaan lukien.
"Ota jonkun ratsu ja karauta kauemmas, ellet halua itseäsi satuttaa", Constantine huomautti Aleigalle. Tytön oli parasta poistua paikalta, ei Fritz halunnut tuon satuttavan itseään, mutta ei hänellä ollut aikaa jäädä paimentamaan pohjoisen perkelettä, kun lohikäärme jo kohden tuli. Hehän kaataisivat tuon samantien, kerta lisko kehtasi heidät haastaa!

#Gaaaah, viimeinkin pääsin tänne vastaamaan O-O Pahoittelen syvästi...#

Istuessaan puun takana, pikkutytön vetäneenä jousen eteensä ja sitä tiukasti halaten, hän katsoi suurin silmin kanssaan olevaa muodonmuuttajaa. Jotakin toinen sanoi, käsillään elehtien, ennen kuin nousi kohti suuntaa mistä se jokin oli Behgia kohti lentänyt. Tyttö lähes äännähti hätäisesti, toinen käsistä kohoten miehen perään.
Ei saisi mennä kohti vaaraa vaan poispäin!
Tyttö kompuroitsi nelinkontin kurkistamaan puun takaa, nähden miten toinen muutti muotoaan suureksi pedoksi ja syöksyi niiden joidenkin kimppuun, tytön kuulleen monia ääniä kauempana.

Ammuttuaan varoitus nuolen, Aleiga valmistautui ampumaan seuraavan nuolen, ja tällä kertaa kohteeseen jos tämä ei älyäisi tilannetta missä oli. Jotakin tuntematon teki puiden lomassa, hetkeksi kadoten, ja pohjolainen katsoi miten uruzi komensi sotureitaan. Mutta sitten se jokin sinertävä tuli heitä kohti, monta kertaa suurempana kuin alunperin oli ollut. Suuri, käärmemäinen peto rynnistäen heitä kohti karjuen sai Aleigan koko kehon värähtämään ja kihelmöimään innostuksesta.
Mikä suuri peto! Ja uruzi aikoi taistella sitä vastaan sotureittansa kanssa!

Hetkeksi vapauttaen yhden kätensä Aleiga nopeasti nappasi haarniskasäkkinsä ja heivasi kaikin voimin sen tien toiselle puolelle, poispäin heistä ja pois mahdollisen taistelun tieltä.
"Jään minä!" hän tokaisi Fritzille ja jännittäen nuolta jousessaan tähtäsi kohti tulevan pedon kasvoihin, mahdollisimman tarkkaan tämän yhteen silmään tähdättynä. Hänellä ei ollut tietoakaan minkälainen peto tämä oikein oli, mutta hän pyrkisi kyllä oppimaan eikä hänellä olisi hätä jos uruzi sotureineen oli mukana. Hän saisi hyvän tilaisuuden oppia toiselta.
Lisäksi, hän ei osannut ratsastaa hevosilla kuten muut. Hän oli vuosia ollut se jolla ratsastettiin, jolla oli ollut neljät raajat.

[Aksutar]

Fritz mulkaisi varoittavasti Aleigaan, tuon ilmoittaessa kuuluvalla äänellä jäävänsä paikan päälle. Jos aikaa olisi ollut, olisi eliitti napannut mokoman pässinpään kainaloonsa ja itse kiikuttanut pois paikalta, mutta juuri nyt hänellä ja alaisillaan oli hieman tärkeämpää tekemistä. Olkoot, leikkikööt sankaria, mutta turha itkeä heille jos sattuisi! Tosin, sen verran Fritz aikoisi katsoa tytön perään, ettei tuo nyt ihan ensimmäisenä ollut joutumassa lohikäärmeen ruuaksi.
Niinpä aseet vedettiin esille ja käskyt jaettiin sotilaille, jotka tiesivät harvinaisen hyvin mitä tehdä tällaisessa tilanteessa, tuollaisen lohikäärmeen kanssa. Ympäristö nyt ei ollut heille se otollisin taistelun kannalta, mutta eipä tiheä metsä suosinut myöskään yleensä lentävää lohikäärmettä. Mitä ihmettä moinen edes teki metsässä, se oli sitten kysymys mihin he saisivat miettiä vastausta itsekseen.

Lohikäärme suuntasi kohden raskaasti varustautuneita sotilaita, mutta ennen kuin kukaan noista ehätti lähietäisyydelle ja hyökkäämään, oli uusi nuoli lennähtänyt kohden lohikäärmettä, mennen ohi pedon silmän juuri ja juuri, repäisten kuitenkin silmäkulmaan pienen haavan. Haavan, joka ei suomujen läpi lihaan asti yltänyt, mutta ensimmäinen osuma ja sen tehnyt jousenkäsittelijä veti siniharjan huomion heti itseensä.
Vauhdista valkeasuomu vaihtoi suuntaa, välittämättä ensimmäisistä sotilaista jotka lähietäisyydelle päästyään koittivat teräasein serpenttiin osua. Sen tähtäimessä oli tuo nainen — näennäisesti ainoa nainen paikalla — ja peto olisi varmasti päässytkin kohteeseensa, ellei suurin sotilaista olisi sen matkaa keskeyttänyt.

Constantine huomasi kyllä, kuinka lohikäärme huomion kiinnitti Aleigaan ja siinä samalla eliitti latelikin kaikki kirosanat maan ja taivaan väliltä kypäränsä suojissa. Mutta sen sijaan että olisi antanut lohikäärmeen hyökätä pohjoisen perkeleen niskaan, otti Fritz muutaman hölkkäävän askeleen kohden Aleigaa, siinä samalla vetäen tapparansa taakse ja kun peto oli vain muutaman metrin päässä Aleigasta, antoi eliitti kirveensä laulaa. Hidas, mutta voimakas isku pedon ohimolle rikkoi helposti kepeät suomut, pureutuen lihaan ja saaden siniharjaisen karjumaan korvia riipivällä tasolla.
Jos totta puhuttiin, ei Lounatuuli ollut odottanut järkälemäisen miehen liikkuvan niinkin ripeästi, että lähietäisyydelle olisi ehtinyt. Mutta näemmä tuosta mustahaarniskaisesta kolossista löytyi vauhtia. Sen enempää Sigurd ei asiaa jäänyt miettimään, kun huomionsa oli jo kääntynyt naisesta suureen sotilaaseen — ja suuresta sotilaasta taas muihin sotilaisiin, jotka nyt lohikäärmeen kehoon hyökkäsivät asein takaa, osan päästen suomuista läpi, toisten vain tehden pintanaarmuja. Vauhdikkaasti notkea serpentti kääntyi ympäri, siinä samalla hännällään koittaen naista ja kolossia moukaroida, ennen kuin lähti välttelemään suurempia aseita, kiertäen kehää sotilaiden ympärillä.

"Se käyttää kohta tulta, kun tarpeeksi ärsyyntyy", pedon hännän väistänyt Fritz arveli kuuluvalla äänellä Aleigalle, "pysy kaukana, jos et kuumuutta kestä", hänellä ei ollut hätää, lumottu haarniska kun piti tulen, lämmön, magian ja kaiken muun ikävän pois itse eliitin iholta. Mutta muille, joilla ei samanlaista haarniskaa ollut, liekit tulisivat olemaan ongelma. Todella suuri ongelma näin metsässä, sikäli mikäli peto tulen kanssa alkaisi riehumaan, olisi metsäpalon riski suuri...


// Ja mullahan ei kestäny luvattoman kauan vastata T_T Anteeks //