Liskoja, susia, pohjoisen barbaareja
Ah, oli lämmintä ja luonto kukoisti, aurinkokin paistoi ja metsässä kävi mukavan viileä kesätuuli. Kuinka ihana sää se olikaan olla pihalla... Ja tappaa petoja. Eivät kaikki yhteenotot tapahtuneet synkissä, sateisissa olosuhteissa samalla kun taivas löi tulta ja pedon karjunta kantautuisi kauas kivisessä maastossa. Ei, tällä kertaa Fritz joukkoineen oli käynyt pieksemässä läheistä pikkukylää riivanneet liskopedot. Eivät ne lohikäärmeitä olleet, jotain muita liskonperkeleitä, mutta kyllä nekin heidän toimenkuvaan sopivat. Lisäksi mitään kovinkaan suurta Fritz joukkoineen ei voinut lähteä kaatamaan, ei vieläkään, sillä heitä oli tällä hetkellä sen verran vähän, ettei ollut varaa menettää miehiä. Toki heillä oli alokkaita, jotka vielä kävivät läpi koulutustaan, mutta ei heitä voinut ottaa mukaan tehtäviin tuosta vain. Piti olla varma, että yhteispeli toimisi ja jokainen osaisi hommansa. Yksikin tunari riveissä saattaisi olla kohtaloksi kaikille.
Onnistuneiden kaatojen myötä kymmenpäinen miesjoukko oli kovinkin hilpeällä tuulella ja jo nyt suunniteltiin illanviettoa kaupungin kalleimmassa kapakassa. Pitihän jokaista kaatoa juhlia! Liskonraadoista oli revitty mukaan kaikki markkinoille ja kaadonvarmistukseksi sopiva ja ruhot jätetty sitten metsäneläinten syötäväksi. Nopeasti ratsukot olivat käyneet ilmoittamaan kylään, että homma oli hoidettu ja sieltä matka oli kääntynyt kohden kaupunkia. Päivä itsessään oli ehättänyt siihen mennessä kääntyä jo iltapäivän puolelle, mutta pimeydestä ei ollut tietoakaan, nyt kun kesäinen aurinko valaisi valtakuntaa vielä pitkälle iltaan asti.
Matka oli tähän asti taittunut hyvissä merkeissä eikä ketään ollut tullut vastaan metsäpolulla. Kaiken lisäksi yleensä jos puolueettomat tai metsänasukkaat näkivät tai kuulivat Fritzin rotevarakenteisten joukkojen tulevan, moni kovin mielellään kaikkosi rasismistaan tunnetun ihmisjoukon tieltä. Heiltä kun harvoin herui sääliä kenellekään, joka ei sattunut olemaan ihminen tai edes näyttänyt heiltä.
Mutta, viimein ensimmäisiä elämänmerkkejä näkyi tiellä, kun täysin panssaroitu joukko eteenpäin kulki. Eipä kukaan muu jutustelultaan tuohon näkyyn mitään huomiota kiinnittänyt, paitsi Constantine, joka aina piti tavalla tai toisella silmällä ympäristöä. Hetken kypärätön eliitti sai silmiään siristellä ja tarkkailla, minkä tai kenetkä he olivat kohtaamassa, kunnes vanhempi mies tunnisti kulkijan, käyden naurahtamaan äänekkäästi.
"Pohjoisenperkelekkös se siellä!", Kuuluvaan ääneen eliitti huudahti, tunnistettuaan Aleigan, samalla kun eliittijoukko lähestyi käyntivauhtia ratsuillaan naista, "Metsällekkö menossa taas? Vai joko ajattelit lähteä ikihyviksi takaisin sinne mistä tulitkin?".
// WYÄÄÄÄHH FINALLY. ANTEEKSI //
Pelitilanne
Seuraa saa myös kysellä yksärillä
Typotus ala Aksutus