recognition


Makuuhuoneita ja vierashuoneita sijaitsee linnan toisessa ja kolmannessa kerroksessa. Kuninkaallisten huoneet ovat prameampia mitä muut, mutta mikäli olet onnekas ja pääset viettämään yön linnan vierashuoneissa, tulet varmasti näkemään ja kokemaan luksusta.
Makuuhuoneisiin lukeutuu myös ensimmäisen kerroksen, sekä sivurakennusten palvelijoiden huoneet ja tilat, sekä muut mahdolliset oleskelutilat mitä linnasta löytyy.

Valvoja: Crimson

Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Syys 10, 2017 4:30

recognition

Jatkoa täältä

Henry


Ilta. Todella, todella myöhäinen ilta. Yöksi se kai oli luokiteltavissa, aurinkokin laski jo tunteja sitten yöpakkasten ja tähtien ottaen vallan koko valtakunnasta. Mutta, vaikka yö oli jo tullut, ei ihan jokainen ollut nukkumassa, jotta aamulla olisi herännyt varhain.
Henry oli jälleen, jo toistuvaksi tulleen tapansa mukaisesti, kävelemässä pitkin linnan hiljaisia käytäviä. Hiljaisia ja hämäriä käytäviä. Hämäryys ei niinkään haitannut siniveristä, mutta se kylmyys, mitä kivinen linna hohkasi näin talvisin. Siitä syystä olikin Henryllä yllään kunnolla vaatetta, valkeat, matalavartisiin sisäkenkiin pussitetut housut, pidempi tummanpunainen tunikka ja sen päällä korea, lähes nilkkoihin takaa yltävä tummanpunainen sisätakki. Käsiä peitti pehmeät, valkeat hansikkaat ja jaloissa, sisäkenkien alla, oli paksut ja mukavat villasukat. Tai no, toisessa jalassa vain, mitä hän suotta villasukkaa puujalkaansa pukisi?

Käveleminen puujalan kanssa oli alkanut sujumaan jo niin hyvin, että Henry osasi suhteellisen hiljaisesti liikkua missä ikinä kulkikaan, ainakin näin sisätiloissa. Tietenkin tummapuinen kävelysauva aina ilmoitti sijainnista kolahduksella, sikäli mikäli Henry ei halunnut varta vasten hiljaisesti liikkua. Silloin tällöin se oli tarpeen, ei Henry ihan jokaisen kanssa halunnut jäädä juttelemaan, silloin kuin kävelyillään oli.
Näin talven tullen ne kävelyt olivat jääneet nimenomaan sisätiloihin tai linnan etupihalle, tai parvekkeille. Ei hänestä ollut kävelemään syvässä lumessa tällä jalalla ja se osin kismitti nuorta monarkkia. Mutta ei hän valittanut, korkeintaan lähipiirilleen nyreissään päivitteli. Onneksi ainakin Kerri kuunteli, vaikka raskaana kolmatta kertaa olikin. Kuningatar oli ihanan ymmärtäväinen ja rauhallinen, juuri Henryn mieleen.

Mutta näin yöstä Henry ei energiaansa viitsinyt Kerensaan kuluttaa, kuningatar kun jo nukkui. Niin nukkui hyvä osa hovista muutenkin, satunnaisten vartijoiden vain tullen vastaan käytävillä ja tervehtien asiaankuuluvasti siniveristä, joka pyysi noita vain jatkamaan matkaansa ja toivotti hyvät yöt. Yöllä ympäriinsä vaelteleva Henry oli jo kovin tuttu näky vartijoille ja palvelijoille, joskin silloin tällöin siniverinen pääsi yllättämään henkilön jos toisenkin, kun kuningas käytti salakäytäviä hyväkseen ympäri liikkuessaan. Riskihän se oli, mitä jos hänelle sattuisi jotain salaisissa käytävissä, joista ei ollut tietoinen lähes kukaan? Kuinka surullinen loppu sekin olisi.

Itsekseen Henry naureskelikin tuolle ajatukselle jälleen, kun yhtä ylemmistä kerroksista alemmas vievää salakäytävää käytti. Niin kovin varovaisesti siniverinen työnsi puisen seinän auki ja pujahti seinätaljan takaa esiin, painaen salaoven kiinni perässään. Matka olisi siitä jatkunut takaisin kohti eteissalia, mutta silmäkulmaan sattui yllättävänkin tuttu näky.
"Artania?", Ääneen Henry hymähti eliittinsä sukunimen, katsellen tuota hetken, "Oletteko kunnossa—"
"Ette, ilmeisesti", Nopealla silmäyksellä tuli todettua, ettei eliitti todellakaan ollut kunnossa, Siniverisen ottaen muutaman ontuvan askeleen tuon puoleen, "Tarvitsetteko apua? Kutsunko hovin parantajan tänne?".



// Crim hei ( ͡° ͜ʖ ͡°) //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3856

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Su Syys 24, 2017 12:14

Re: recognition

Noel


Päivä oli kääntynyt jo ajat sitten illaksi, hämärän pukien kadut alleen ja viileän ilman tullessa hoputtamaan viimeisetkin kadunkulmaan notkumaan jääneet suojaan. Eikä se haitannut varsinkaan varjoa, joka kujilla liikkui valoa vältellen kohti kaupunginlaidalla kohoavaa linnaa.
Jollain tuurilla Artania oli ehättänyt karata demoneiden käsittelystä, kirotun ollessa paennut aina luostarilta saakka takaisin kaupunkiin. Jos… sitä ylimääräistä matkaa ulottuvuuksien välillä ei laskettu… kenraalia kuvottaen pelkkä ajatus siitä. Hän oli epäonnistunut yrittäessään kaataa viholliset merkittävän äpärän, joka kismitti arpikasvoista niin valtavasti. Vähät väliä kuiskauksen kapteenista, tuo lieni jo kuolleen ajat sitten – tai niin Noel halusi uskoa. Mutta tuon tilalle nimitettäisiin vain toinen, joku uusi typerys kärsimään saappaissaan heti, kun tieto edellisen menehtymisestä kirisi muidenkin tietoon. Ja mikä saastainen pimeyden haahkalintu se nainen sitten oli ollut!
Pelkkä ajatus puistatti. Vihloi suorastaan, kun Artania vielä viimeiset metrinsä kiri sotilastupien läheisyyteen, ottaen sitten takaisin sen tyypillisemmän kehonsa, joka hyvä jos vielä oli kasassa millään tavalla. Jokaista lihasta ja niveltä koski, luuytimet olivat varmaan tulessa, pelottava utu leijaili miehen ympärillä, eikä ollut millään ottaen lähteäkseen. Ei hän tämän näköisenä voinut minnekään lähteä, kenraalin iskien nyrkkinsä vihoissaan päin tupien kivistä seinää ja rikkoen rystysensä sen iskun voimasta.

Piti päästä piiloon jonnekin, eliitin tahtomatta herättää juuri nyt minkäänlaista huomiota mistään hinnasta. Ei tuvilla. Ei sairashuoneella. Uskokoot muut hänen yhä olevan luostarilla, josta miehen piti palata hakemaan tavaransa, tai pyytää jotakuta lähettiä tuomaan tärkeimmät tavarat hänelle takaisin kaupunkiin. Noel ei yksinkertaisesti halunnut selitellä tilannetta juuri nyt kenellekään, haluten vain yhä pinnalla kihelmöivän vihansa ja epäonnistumisen kyteä ajan kanssa tiehensä. Ilman, että kukaan saisi tapahtuneista tietää.
Tiensä suunnaten vartioita ja valoja vältelle, sai partaleuka livahdettua linnalle, sisätiloihin salakäytäviä myöten linkuttaen. Täältä jos mistä löytyi hylättyjä salakäytäviä ja kolkkoja nurkkia, jossa hän voisi märehtiä kohtaloaan ja haavojaan aikansa.
Mutta sen sijaan, että olisi loputtomiin onnistunut välttelemään kaikkia eläviä sieluja, täytyi senkin yrityksen lopulta päättyä mitä erikoisimpaan lopputulokseen.

Kenraali seisahtui niille sijoilleen hätkähtäen, tarkkaillen sitä, kuinka syystä tai toisesta itse kuningas ilmestyi seinätaljan takaa käytävälle - että pitikin sattua. Kaikista niistä mahdollisista kerroista, kun Artania oli ehtinyt jo luulla pääsevänsä livahtamaan kaikilta mahdollisilta silmiltä piiloon jonnekin, piti juuri sen ilmestyä näköpiiriin, jota eliittikenraali viimeisenä kehtasi vain käännyttää ympäriinsä matkoihinsa. Olisi ollut edes Lily, jonka eliitti olisi voinut kenties vain hymähdyksellä ohittaa – Henry itse taas... oli yhä omanlaisensa piikki lihassa kenraalille, joka ei ollut ehättänyt vieläkään ehättänyt sopia monarkin kanssa kahdenkeskistä aikaa keskustellakseen niistä synkimmistä salaisuuksistaan Henryn kanssa. Ei, sen sijaan hän oli vältellyt sitä, kenties Kerensan raskauden tähden tällä kertaa. Jotta Henryn ei olisi tarvinnut vaivata päätään asialla juuri nyt, vaan tuolla, kuten muullakin hovilla, olisi ollut tilaisuus keskittyä vain kuningattareen ja tulevaan perheenlisäykseen.
Harmillista myös oli, ettei Noel ehättänyt avata suutaan ensimmäisenä. Tai edes harkita, että olisi vain haihtunut samatien ilmaan jonkun toisen aistiessaan. Ja että tarkkasilmäinen nuorukainen pisti tietenkin silmällä hänen resuisen olemuksensa. Taistelusta kärsineet vaatteet, haavat ja ruhjeet...

"E-ei tarvitse", kenraali toppuutteli äkkiseltään terävästi henkeä vetäen ohessa, kuulostaen lähinnä hämmentyneeltä tilanteesta johtuen, "…Teidän majesteettinne". Selkä suoristettiin ryhdikkäästi pystyyn, Noelin kuitenkin sähähtäen haavojaan terävästi samalla, kätensä nostaen kokeilemaan reiteensä lyötyjä haavoja, jotka tahrivat liasta harmaat sisähansikkaat punaisiksi.
”Ei todellakaan tarvitse… en kaipaisi ylimääräistä huomiota juuri nyt, ja olisi parempi jos tekin… vain jatkaisitte matkaanne, herrani”, Artania yskäisi kylmästä kuivalla äänellä, turhautuneena huokaisten.



//Aksu hei ( ͡° ͜ʖ ͡°) me ollaan kyl nyt ihan kaikkialla//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Syys 24, 2017 1:23

Re: recognition

Kenraali vaikutti jokseenkin yllättyneeltä, että joku häneen oli törmännyt. Vai johtuiko yllättyneisyys siitä, että se oli juuri Henry, joka tuohon oli törmännyt? Oli syy mikä tahansa, selvästi eliitti oli toivonut tai olettanut pääsevänsä liikkumaan ilman kenenkään huomiota. Kyllä Henry sen ymmärsi ja tiesi, milloin joku yritti huomiota vältellä. Olihan hän itsekin tehnyt sitä, kun aina nuorena koitti linnan käytävillä hiipiä ulos omille seikkailuilleen.
Artania kuitenkin vakuutteli, ettei tarvinnut parantajaa paikalle. Henry hymähti, katsoen vinosti hymyillen vanhempaansa, sanomatta kuitenkaan mitään. Kyllä tuo olisi tarvinnut parantajaa tai edes hoitajaa katsomaan haavansa. Mitä ikinä oli tapahtunutkaan, ei Artania halunnut huomiota puoleensa sen johdosta, tai näin tuo ainakin kertoi. Parempi olisi, kuulemma, jos Henrykin vain jatkaisi matkaansa muualle. Mutta eihän se ollut mahdollista, eiköhän Noelkin sen itse tiennyt. Ei Henry voinut vain toista jättää tänne, tuossa kunnossa.

Hetken siniverinen pysyi hiljaa, vaihtoehtoja miettien. Jos Artania ei kerta apua huolinut ylimääräisiltä, aikoisi Henry tuota auttaa.
”Tule, salakäytäviä pitkin pääsemme nopeammin, huomaamattomasti”, Henry lopulta tokaisi, ottaen pari askelta taakse päin, kohden salaovea jonka kautta oli äsken tullut, ”Vanha huoneeni on käyttämätön, tyhjillään, syrjässä. Siellä pitäisi olla sidetarpeita vielä tallella... Ja kenties jotain miestä väkevämpää, taidat kaivata sitä”.
Jahka kenraali suostui seuraamaan monarkkia, lähti Henry johdattamaan Noelia kohden vanhaa huonettaan. Vauhti pidettiin eliitille sopivana, Henryn ollen valmis auttamaan vanhempaansa, mikäli tarve – niin hyvin mitä nyt omalta kunnoltaan kykeni. Matkan aikana ei pahemmin puhuttu, parempi pysyä hiljaa jos joku sattuikin olemaan kuuloetäisyydellä.
Viimein kaksikko saapui salakäytävältä uudelle ovelle, joka avautui käytävälle, jolla heidän tavoittelema huone sijaitsi. Henry kurkisti varovaisesti ulos salaovesta ja kun reitti oli selvä, astui hän ulos ja odotti, että Noel pääsisi perästä, ennen kuin sulki oven. Käytävä oli tyhjä, hiljainen ja hämärä. Ei täällä päin liikkunut ketään tähän aikaan, hyvä jos päiväsaikaankaan. Henryn vanha huone kun oli tarkoituksella syrjemmällä, hän kun oli halunnut omaa rauhaa aikanaan.

Henry nappasi käytävän seinällä olleen jo hiipumaan käyvän soihdun, jonka kanssa konkkasi sitten huoneensa ovelle ja avasi sen. Noelin annettiin mennä ensinnä sisään, Henryn livahtaen perästä ja sulkien jälleen oven heidän jäljessään.
”Hyvinhän se meni puolikuntoiselta ja jalkapuolelta”, Henry lopulta avasi suunsa, soihdun kanssa kävellen takan luokse, heittäen muutaman puuklopin takkasyvennykseen ja soihdun noiden perään – jahka ensin muutaman kynttilän takanreunalta oli sytyttänyt sillä valaisemaan huonetta. Huonetta, joka ei kovin siisti ollut, pölyäkin oli kerääntynyt, sillä Henry ei ollut antanut kenenkään tulla tänne siivoamaan. Hän tekisi sen itse sitten joskus, jahka jaksaisi... ja ehtisi. Siellä täällä oli kirjoja, karttoja, paperikääröjä ja kirjeitä, miten sattui. Myös satunnaisia, jopa outojakin esineitä oli hyllyt ja pöydät täynnä.
”Riisu, jotta voimme sitoa haavasi. Puhdistamaan emme kykene, mutta kunhan verenvuoto saadaan hillittyä”, Siniverinen jatkoi, konkatessaan lipastolle huoneen seinällä, käyden etsimään laatikoita läpi. Löytäen kuin löytäenkin sitä sideharsoa ja jopa tikkaukseen tarvittavat tarpeet, sikäli mikäli kenraali itseään todella pahasti olisi satuttanut.
”Haluatko kertoa, mitä tapahtui?”, laatikoita tonkiva kuningas jatkoi, vilkaisten pienesti eliittinsä puoleen.


// KAIKKIALLA. Tuun sun uniis vielä //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3856

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Su Syys 24, 2017 2:39

Re: recognition

Noel tiesi ettei tästä seuraisi mitään lupaavaa, kenraalin kirjaimellisesti nostaen kasvoilleen turhautuneen, ärsyyntyneen irvistyksen. Mielessä solisi pelkkä kiroamisen puro, arpinaaman ollessa valmis hakkaamaan vieressään olevan seinän palasiksi tieltään – mutta eihän hän sitä voinut näyttää. Ei nyt, kun Scarlington, itse kuningas oli hänen seurassaan murehtimassa ja vaati vielä tulemaan mukaansakin. Miten siitäkin suorastaan ystävällisestä kehotuksesta muka olisi voinut kieltäytyä, ei kenraalista ollut miettimään sitä juuri tähän hätään… Silmiään kuitenkin päässään pyöräyttäen, muutaman kirosanan mielessään lausuen, ja ääneen murahtaen, asteli pidempi kuitenkin rusehtavatukkaisen nuorukaisen perään. Selvästi tuohtuneena, mutta pitäen sen märehtimisen kuitenkin vain itsellään ja teki, kuten hänen oletettiin tekevän. Hän seurasi perässä, aina sinne hämärälle huoneelle, jonka Henry oli maininnut olevan vanha huoneensa. Jotain sellaista eliitti oli muistavinaankin niiltä ajoilta, kun Haraldin jälkeläiset vielä olivat olleet aavistuksen nuorempia.

Ontuen Noel asteli huoneeseen sisällä kasvoillaan kyllästyneenkylmä ilme, katseensa kuitenkin seuratessa siinä hämärässä kuinka nuorikko lähti heille valoa luomaan. Ja voi kuinka sekin otti juuri nyt silmiin, kenraalin suorastaan kavahtaen kaiken voimiensa käytön jälkeen takkatulen luomaa kajoa ja siristäen silmiään paremmin. Mutta kaiketi tämä kelpasi. Vaikka mielellään Artania olisi vielä käskenyt Henryn matkoihinsa, ja jäänyt tänne itsekseen sähisemään kuin pahainen käärme koloonsa.

Oranssinpalava katse seurasi nuorikkoa, Noelin päästäessä turhautuneen ärähdyksen jälleen ilmoille kun hän seurasi miten hyvää hyvyyttään toinen jaksoi lähteä hämärässä etsimään ensiaputarpeita. Eihän monarkin kuulunut häntä auttaa, ei etenkään näin! Kyllä Artania tiesi, jos Henry olisi ollut yhtään isänsä kaltainen kovapää, ei tuon olisi hirveän monesti käskeä jotakuta katsomaan hänen peräänsä. Tämä kuitenkin oli velvollisuus, joka ei siniveriselle kuulunut, mikä teki tilanteesta entistä kiusallisemman…
”Minun pitäisi yhä olla luostarilla…”, Noel saikin sanottua, katseensa takkatuleen laskien hetkeksi ja koittaen rauhoittua sijoillaan, varovaisesti takkinsa nappeja lähtien availemaan, vaikka pelkkä liikkuminen teki pahaa juuri nyt.
”Pitkä tarina… joudun siitä raportoimaan jollekin joka tapauksessa nyt”, näreissään kenraali jatkoikin, kirjaimellisesti vain viskaten takkinsa viittansa seuraksi vain myttyyn lattialle. Olisi tehnyt omalla tavallaan mieli nakata se vain takkatuleen puiden seuraksi, sehän vasta näyttävää olisi ollut.
”Pyysin, että menisitte. Ei tämä kuulu velvollisuuksiinne, majesteettini”, eliitti piti äänensä hillittynä ja rauhallisena, vaikka siitä läpi kuulikin sen näreisen sävelen.




//AKSUJA, AKSUJA KAIKKIALLA. Johan mä herään joka aamu sun vierestä. Eiku//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Syys 24, 2017 3:05

Re: recognition

Siniverinen hymähti pienesti, Artanian mainitessa luostarin. Kyllä, nyt kun toinen siitä mainitsi, muisteli Henry kuulleensa jotain siitä, että eliitti oli luostarille lähtenyt. Eihän se varsinaisesti hänen asioihinsa kuulunut, pitää nyt kirjaa siitä missä eliitit juoksivat, mutta se nyt oli sattunut kantautumaan hänen korviinsa tahon tai toisen kautta. Ja olihan se hyvä tietää, missä omat merkkihenkilöt liikkuivat.
Sen parempaa selitystä eliitin tilalle hän ei kuitenkaan saanut, Noelin vain mainitessa sen olevan pitkä tarina, josta hän joutuisi nyt raportoimaan jollekin taholle. Eikö tuo sitten aikaisemmin ollut aikeissa raportoida? Siltä se Henryn korvaan kuulosti. Siitä ei kuitenkaan mainittu mitään, kun nuorempi miehistä tiensä linkutti takan ääressä sijaitsevan pikkupöydän ääreen, jolle laski sidetarpeet näin alkuunsa.

”Niin pyysit”, Siniverinen vastasi eliitille, kääntyen paremmin tuon puoleen, ”Mutta mikään ei velvoita minua tottelemaan sinun pyyntöjä tai käskyjä. Se menee toisin päin, Artania hyvä”.
”Siinä olet kuitenkin oikeassa. Tämä ei kuulu velvollisuuksiini. Mutta on velvollisuuteni ajatella ja ajaa kansani parasta. Millainen kuningas se sellainen olisi, joka oman eliittinsä jättäisi tuossa kunnossa omilleen, kerta arvon eliitti ei halua parantajan tai hoitajan pakeille käymään?”, Henry jatkoi, ”Tiedän kyllä tuon tunteen. Tuon tilanteen, usko pois. Mutta anna minun auttaa... Ja voimme sopia, ettei sinun tarvitse tästä kenellekään raportoida... Ellet itse sitten halua”.


// NO.. niin no.. tru. Aina ku luulen olevani yksin ja saan viimein nukkuu rauhas ni sä tuut peittojen alta silleen. Ps hyvää yötä //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3856

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti La Loka 14, 2017 7:34

Re: recognition

”Olen siitä tietoinen kyllä… Herrani”, kenraalin äänessä oli omanlaisensa pinttynyt omituinen ja kylmä sävy, arpikasvoisen silmätessä Henryn kasvoja tuon puheiden myötä. Kasvoja, jotka niin tyynet olivat kaikesta huolimatta, ja sekös häntä ärsytti. Varsinkin sen Winderin äpärän turpaa aikansa tuijottaneena, jonka naamavärkille ei ollut saanut taottua mitään muuta tilaa kuin vasta puukottamalla! Jos totta puhuttiin, Artania oli ihmeissään monarkin käytöksestä. Tuo suhtautui aivan liian myötämielisesti tähän kaikkeen – ei tuon kuulunut häntä auttaa! Saati kuunnella. Antaa erityisiä myönnytyksiä. Mitä hittoa Henry oikein ajatteli?! Mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta näiden vuosien aikana?! Tietenkin Artania viihtyi hovissa nähtävästi vähemmän niin omien tehtäviensä kuin ihan silkan välttelyn tähden. Eikä Noel ollut missään välissä ehättänyt tutustua Henryyn sen paremmin… Ja kun Constantinekin oli päättänyt tunkea väkisin hänelle uhoamaan…

Tiedän kyllä tuon tunteen. Tuon tilanteen.
Jonnekin hämärään lattianrajaan, jota vain takanpuolelta nuoleva valo valaisi, tipahtanut katse nousi terävästi Henryyn. Outo aura täytti huoneen ja sai liekkienkin värit kalpenemaan silmissä. Jostain sisältä kumpusi jälleen se sietämätön viha ja kiivaus, joka oli jäänyt aivan siihen pinnan alle vellomaan yhteenoton jäljiltä vihollisen kanssa. Jos juuri nyt jotain ei olisi pitänyt näyttää tässä seurassa, niin sitä esiripun takana hiljalleen kulmia kurttuun vetävää vihaa ja kytevää roihua, joka oli valmis räjähtämään käsiin minä hetkenä hyvänsä. Niin oli käynyt jo Lilyn seurassa vuosia aikaisemmin, ja sen takia prinsessa tiesi Artanian taustoista jo. Ja niin kävisi myös nyt, ellei Henry osaisi lopettaa tuota ystävällistä sanailuaan ajoissa. Kaiketi sekin olisi ollut tapa kertoa kuninkaalle niistä salaisuuksista… mutta ei Noel ollut siihen mielestään vielä valmis!

Kyllä tyhmäkin osasi väittää eliitin näyttävän siltä, että tuo oli valmis tulistumaan ja kyllästymiseen saakka vetämään turpaan jotakuta juuri nyt. Ainoastaan se etiketin ja kunnioituksen tuoma raja oikeastaan piti harvinaisen kylmänoloisen miehen sijoillaan hiljaisena, käsien nousten hitaasti vain repimään valmiiksi repaleisen paidan pois arpisen, haavoittuneen kehon yltä, jota kyljiltä olivat ehättäneet nousta värjäämään ne oudon tummat juovat. Puhumattakaan siitä julmannäköisestä tummasta arvesta, joka hänen rintaansa halkoi. Kaikesta siitä rasituksesta ja voimien käytöstä, tietysti se synkän energian käyttö jätti jälkensä kehoon, jotka päivien päästä tosin taas näkymättömiin häipyisivät ruhjeiden tavoin. Levon myötä. Kun rauha taas mieleen laskeutuisi paremmin.
Kiinnittikö Henry niihin jälkiin sitten tässä hämärässä huomiota vai ei, nostatti se tilanne kuitenkin omanlaisensa etovuuden pintaan Noelille.
"Kunpa tietäisitkin", ykskantaan Artania jopa jokseenkin haastavasti teitittelyt sikseen jättäen totesi siniveriselle, tiiviisti sen katseensa pitäen niin runsaasti nuoremmassaan, "Sinulla ei ole aavistustakaan siitä mitä kaikkea olen käynyt läpi".



//NO JOO HYI SÄ JA SUN KAUNAS PERKELE. Tuun tolleen siihen sun pedin kulmalle kyttään ko nukut. Ootas vaan. Ja niin mä sain turpaani//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Loka 22, 2017 4:09

Re: recognition

Nuorempi hiljeni sijoilleen, kun Artania katseensa hänen puoleensa nosti. Yhtälailla haastavasti Henry jatkoi eliittinsä tuijottamista suoraan silmiin, tarkkaillen nyt vuorostaan vanhempaa. Oli sanomattakin selvää, että Artania pidätteli kiukkuaan, mutta vaikka vihaiselta näyttikin, ei eliitti saanut monarkkia sijoiltaan liikahtamaan tai edes harkitsemaan paikalta poistumista. Kuitenkin se outo... tunne, joka huoneen kävi valtaamaan, sai siniverisen sydämen lyömään raskaammin ja hengittämisen tuntumaan vaikealta. Aiheuttiko eliitti sitten sen, vai kenties jokin muu, sitä Henry ei osannut heti sanoa. Tietenkin hän oli varuillaan, eihän Henry loppupeleissä tuntenut Artania kunnolla, joten mistä hän tiesi vaikka eliitti kävisikin päälle kiukuspäissään. Fritzillä ainakin oli sellaiseen taipumusta, tosin tähän asti kotkannenäinen eliitti oli kyennyt hillitsemään itsensä ja kunnioittamaan siniveristä sen verran, ettei Henryyn ollut koskaan käynyt käsiksi. Silti sekin oli mahdollisuus, eikä Henry välttämättä olisi halunnut koetella järkälemäisen eliitin hermoja liikaa.

Eikä se tuntunut hyvältä idealta myöskään koetella Artanian hermoja, mutta toisaalta, Henry halusi ottaa sen riskin. Hän halusi nähdä, mitä eliitti pahimmillaan tekisi. Kai tätä voisi jonkinlaiseksi luottamusharjoitukseksi kutsua. Lily, kuin myös Fritz ja moni muu, oli hänelle puhunut vain kaikkea hyvää temppeliherrasta, joten tietenkin häntä kiinnosti myös nähdä se kaikki "paha" mitä jätettiin mainitsematta.
Katse käväisi vain nopeasti, ohimennen, niissä vanhemman rujoissa arvissa ja oudoissa juovissa, jotka toisen kyljiltä nousivat. Sen sijaan, että eliitin runnottuun kroppaan olisi keskittynyt, nousi se katse takaisin toisen kasvoille, haastavana.

"Ehkä tiedänkin", Henry aloitti, nyt jo astetta kylmemmällä äänellä, vaikka kasvoillaan säilyi yhä se ystävällinen ilme, "Ehkä tiedän enemmän sinusta, mitä osaat arvatakaan. Ihmiset puhuvat, Artania ja hovissa jopa seinillä on korvat", Eihän hän tiennyt mitään Noelista. Ei mitään sen enempää, mitä hänelle oli kerrottu ja se kaikki kertoma oli kovin pintapuolista.
"Fritz varsinkin on puheliasta tyyppiä", Henry jatkoi, koittaen vetää naruista, etsiä reaktiota eliitistä näillä vihjailuilla, "Ja sisareni, varsinkin jos kantelevalle tuulelle äityy koettuaan "kaltoin kohtelua"", Lily, saatikka Constantine eivät olleet kertoneet Henrylle mitään salaisuuksia uusimmasta eliitistä. Mutta Fritz oli kovasti käynyt kyselemässä, joko Artania oli käynyt juttelemassa Henryn kanssa. Totta kai se ihmetytti siniveristä, miksi ihmeessä lohikäärmeentappaja sitä häneltä niin usein tiedusteli, mutta syytä tälle kyselylle Fritz ei koskaan antanut. Mutta selvästi Fritz tiesi jotain, minkä halusi myös kuninkaan tietävän ja mielellään näin Artaninan kertomana...



// Mä ja mun kaunat :3 SÄ JA SUN LESBOMUMMOT! Joo jos noin tuut kyttään niin mä vedän semmosen dropkickin et sä oot kaks kuukautta koomassa //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3856

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Ti Joulu 12, 2017 1:21

Re: recognition

Noel ei pitänyt lainkaan siitä, kuinka haastavana monarkki häntä katsoi, käyden vielä selvästi koettelemaan onneaan sanoin.

Ehkä tiesikin. Tuskin. Arpinaama oli varma siitä, ettei salaisuutensa ollut levinnyt minnekään. Jos Lily olisi laulanut jollekin, olisi Black ensimmäisenä hänen perässään hännystelemässä. Mikäli Constantine olisi juoruillut hänen salaisuuksistaan jo Henrylle, olisi kuningas itse varmasti pyytänyt eliittiään saapumaan puheilleen jo ajat sitten, siinä missä itse kolossi olisi tullut ivailemaan asialla hänelle kasvotusten. Toistaiseksi Noel oli saanut olla Fritziltä rauhassa, vaikka terävämpiä katseita käytävillä vastaan tullessa oli vaihdetukin perinteisesti.
Mitä Henry sitten yritti? Ihan kiusallaan hermostuttaa häntä? Siltä musta enkeli ainakin näytti, tuijottaen haastavasti kulmat hiljalleen ruttuun painuen takaisin siniverisen silmiin, kun tuo yritti kalastella hänestä esille jotain muutakin kuin pelkkää ärtyneisyyttä. Onneaan tuo koetteli. Ja hitaasti mutta varmasti kaivoi verta nenästään kenraalinsa edessä, joka kävi käännähtämään levottomasti askeltaen edestakaisin hämärässä huoneessa samalla, kun Henry jauhoi turhauttavia sanojaan hänelle. Olisi vain ollut hiljaa.
”Sinä, et tiedä mitään!”, nyrkki iski vasten takanreunustaa, jonka luo temppeliherra oli ehättänyt askeltaa. Siitä lennähti ilmaan pölyä, sitä tuskin näki, mutta Artania tunsi, kuinka moska kävi kutittelemaan hänen nenäänsä sillä hetkellä. Ei hän kiinnittänyt huomiota harmaaseen utuun, joka oli jo tovin seuraillut hänen perässään, ja siihen painostavaan auraan, joka miehen ympärille laskeutui. Saati sitten hiljalleen latvoista ylöspäin vaaleneviin hiuksiinsa, jotka kuin taikaiskusta olivat ihan silmämääräisesti pidemmät mitä tavallisesti.
”Naiivi näkemyksesi saa minut kerta toisensa jälkeen vain miettimään valojani ja asemaani uudelleen. Aina välillä jään kaipaamaan isäsi määrätietoisuutta ja suorasanaisuutta, josta niin kovasti aikanani nautin. Ja jota arvostin!”, kenraali ärähti, käännähtäen nuorukaisen puoleen äkäisenä, kun kuvajaisensa nyki selvästi kahden välillä. Sen hänen omansa, ja enkelin karujen kasvojen, joita pitkänvalkeat hiukset kehystivät sotkuisina.

”Jos luulet sen olevan helppoa, kohdata itse Kuoleman jokaisena päivänä aamiaispöydässä, kun heräät jälleen uuteen päivään tajuten, ettei aika kosketa sinua vieläkään millään tavalla”, kaksisävyinen ääni lausahti, kirkkaiden silmien jäädessä tuijottamaan Henryä, kätensä kokeillen sitä polttelevaa, hohtavaa arpea rinnalla, ”Kun sisälläsi velloo pelkkä voimien epätasapaino, joka rikkoo teidän rajojanne”.

”Niin olet väärässä”.


//ET DISSAA LESBOMUMMOJA! JA NOH :D Oikeesti vaan tykkäisit. Kaappaisit niin tiukkaan halaukseen et alkaisin kuulostaakin Kayakolta vielä//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Joulu 26, 2017 8:09

Re: recognition

Haastava katse jatkoi temppeliherran tarkkailua, tuon selvästi alkaen muuttua myös fyysisesti, ainakin hiustensa osalta. Oli jo sanomattakin selvää, ettei Artania ollut tavallinen ihminen. Mutta ei tuo varmaan maagi tai velhokaan ollut? Sellaisista asioista yleensä kerrottiin, niitä ei tarvinnut piilotella, ei ainakaan jos oli hovin jäsen ja täten siniveristen suojeluksessa. Tietenkin noitavainoja oli vielä ja jossain päin Cryptiä rovioilla poltettiin yhä taikuutta taitavia taruolentoja ja ihmisiä, mutta Henry ei itse sitä kannattanut eikä koskaan tulisi hyväksymään, jos kirkko lähtisi jälleen suuremmalla skaalalla toteuttamaan noitavainoja. Heillä ei ollut varaa siihen nyt, kun vihollinen seisoi aroilla ja odotti, että he murenisivat sisältä päin ensin.

Katse nousi Artaniaa seuraavasta udusta temppeliherran kasvoille, tuon päätyessä takan ääreen ja takanreunustaa pahoinpitelemään. Oli sinällään outoa nähdä Artania näin vihaisena, tuo kun tuntui olevan itse tyyneyden tyyssija, ainakin jos Fritziin vertasi. Mutta näemmä temppeliherralta löytyi temperamenttia, jahka vain oikeista naruista veti.
Temppeliherran mainitessa edesmenneen kuninkaan, kurtisti Henry pienesti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään. Hän oli kuullut tarpeekseen vertailuja itsensä ja isänsä välillä ja aina, jostain kumman syystä, Harald tuntui olevan se "ainoa oikea ja parempi" häneen verrattuna. Ehkä sittenkin oli virhe antaa isän nimeämien eliittien ja isojen kihojen pitää paikkansa, saatikka sitten nimetä itse virkoihin henkilöitä, jotka isänsä ajoilta olivat.

Lopulta Noel pääsi avautumisensa loppuun, kertoen Henryn olevan väärässä olettamuksiensa suhteen. Ehkä niin, joskin Henry ei ollut missään vaiheessa väittänyt tietävänsä miltä tuntuu kohdata kuolema tuolla tavoin, mitä temppeliherra kertoi. Mutta sen sijaan, että olisi alkanut toisen sanoja korjailemaan – sehän vasta lapsellista olisi ollut – taikka väittelemään siitä kenellä oli hankalaa ja kuka oli paras kuningas, kysyi Henry vain yhden kysymyksen eliitiltään:

"Mikä sinä olet?"



// EN DISSAA LESBOMUMMOJA NE ON PARHAITA. JA todellakin. Sit voisit öristä menemään lyek a true Kayako //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3856

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Su Tammi 28, 2018 2:41

Re: recognition

Ei se äkäisyys saanut Henryä vain poistumaan paikalta heikkohermoisuuttaan, omalla tavallaan mokoman saaden Noelia kismittämään entistä enemmän. Joskin, saattoiko tämän enempää juuri nyt suututtaakaan – jos Artania jotain olisi kaivannut juuri nyt, olisi se ollut tuhti viinapaukku, joka olisi voinut samalla vetää tajun häneltä kankaalle.

Siniverinen ei paljoa sanonut lopulta, valkeahapsisen kirotun jäädessä kasvonsa täysin ilmeettömiksi vaipuen katsomaan nuorempaansa. Oliko kyseessä pelkkä naiivi uteliaisuus? Vai silkka tahto tietää totuus? Se ja sama, Noelin jättämättä moisen pähkäilyn täysin omaan varjoonsa juuri nyt, kun antoi sen aavemaisen olemuksensa lipua paremmin esille. Tumma haarniska kuin rakensi itsensä miehen ylle jälleen kerran, repaleisten kankaiden laskeutuessa verhoamaan ja koristamaan muuten niin synkeänoloista kokonaisuutta edes hitusen. Se kylmä, aavistuksen kosketuksen alla värähtelevä haarniska nousi aina harteille saakka, jättäen aavemaisen kalpeat kasvot nähtäville, harmaankarheiden hiusten laskeutuessa kehystämään niitä puolin ja toisin. Enkelinkuvatus antoi kuvajaisensa kasvaa aavistuksen, kirkkaana hohtavien siipiä muistuttavien säröjen työntyen yhtälailla selästä esille ja valaisten koko huoneen pyhällä valollaan, jättäen takkatulen loisteeseensa värisemään kovin näkymättömänä taustalle.
Ilmassa leijuvat pölyhiutaleet erottuivat paremmin siinä kirkkaassa hohteessa, näyttäen kuin hiljalleen alaspäin vajoavilta häilyviltä lumihiutaleilta. Tuntui suorastaan kuin aika olisi hidastunut temppeliherran ympärillä, äänet kadonneet täysin jonnekin – kunnes sen hiljaisuuden täytti kolkko kolahdus kun muutama panssareiden palanen mureni enkelin ympäriltä lattialle, saaden Noelin luopumaan arvokkaasta ryhdistään samalla, kun valkea katse tarkasteli niitä purppuraista kajoa ulospäin hohtavia aukkoja ja rakoja haarniskassaan.

Taistelun jäljiltä Artania oli heikompi, eikä tosimuotonsakaan ollut ehättänyt palautua millään tavoin tämän lyhyen hetken aikana, kun kenraali oli linnalle ehättänyt takaisin. Joka paikkaa tuntui polttelevan entistä enemmän, eikä takuulla asiaa helpottanut ainakaan tosimuodon paljastaminen Henrylle juuri tähän hätään…
”Demoni. Aave. Helvetinpaimen… niiksi monet väittävät nähdessään”, monisävyinen, kaikuvan pehmeä ääni totesi, Noelin katseen kohotessa jälleen paremmin nuoren kuninkaan puoleen. Sen äsken vielä pinnalla olleen vihan tilalle laskeutui täysin toisenlainen raukeus ja rauha, eliitin pysytellessä täysin sijoillaan, antaen vain niiden pitkänomaisten siipiensä häilyen levittäytyä paremmin esille ja vallata tilaa huoneesta.
”Mutta ylemmät, toiset, nimittävät meitä enkeleiksi”, Artania jatkoi erikoisella äänellään, ”Kerro sinä minulle, nuori kuninkaani. Mitä sinä edessäsi näet?”.


//LESBOMUMMOT KUNNIAAN. Sitten en jätä suo rauhaan ollenkaan kun narisen vaan menemään ja valun sun perässä hiuksen silmillä 24/7 //
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Tammi 28, 2018 1:08

Re: recognition

Vastausta ei kuulunut heti. Ei ainakaan verbaalisesti, kun eliitti sen sijaan päätti näyttää sen, mitä oli. Siinä vaiheessa täytyi myöntää, ettei Henry ihan tuollaista ollut olettanut temppeliherralta, isänsä vanhalta ystävältä. Mutta kai sitä olisi pitänyt arvata, ettei ihmisten hovi täysin ilman suuria salaisuuksia ollut?
Se oli kieltämättä... Karua katsottavaa. Olihan siniverinen elämänsä aikana ehättänyt nähdä jos jonkinlaisia hirviöitä ja petoja, mutta hyytävän hiljainen epäkuollut näin pimeässä, kylmässä huoneessa taisi viedä niistäkin voiton. Totta kai se pelotti, jos kyseessä ei olisi ollut Artania, olisi Henry varmasti jo juossut. Nyt hän kuitenkin pysyi vain tyynenrauhallisesti sijoillaan, katseellaan seuraten sitä, kuinka eliitti todellisen itsensä paljasti hänelle. Mutta, vaikka rauhalliselta vaikutti päällepäin, saattoi nuoremman katseesta nähdä jonkin sortin pelkoa, kenties pakokauhua, sen pienen järjen äänen käskien olemaan varuillaan tuntemattoman olennon kanssa. Varsinkin kun kyseessä oli jonkin asteen henkiolento, selvästi. Niihin törmäsi harvemmin ja jos totta puhuttiin, ei Henry edes halunnut olla noiden kanssa tekemisissä. Arvaamattomia otuksia, kuuleman ja kokeman perusteella...

Siniverinen ei tiennyt, miten toista olisi pitänyt tulkita. Artania ei tässäkään muodossa näyttänyt olevan kovin hyvässä kunnossa, mutta oliko se sitten normaalia aavemaiselle olennolle, vai oliko tosimuotokin - mikäli tuo nyt oli temppeliherran tosimuoto - haavoittunut ja repaleilla yhteenoton vuoksi?
Lopulta Artania puhui. Monisävyisellä, pehmeällä äänellä, vaikuttaen nyt huomattavasti rauhallisemmalta mitä äsken, syystä tai toisesta. Henryn katse kohosi sanojen myötä temppeliherran kasvoja kohden, siniverisen kuunnellen kuinka tuo kertoi olevansa demoni, aave, mutta myös toisten kutsumana enkeli. Miten se olisi sitten pitänyt ymmärtää? Oliko kyse edes enkeleistä ja demoneista, tavalla jolla he nuo olennot olivat oppineet tuntemaan, kiitos kirkon? Aaveelta tuo lähinnä näytti, joten kaiketi Artania jonkinlainen epäkuollut oli?

Ei Henry tiennyt. Eikä täten osannut vastata temppeliherran kysymykseen, ei ainakaan heti, siniverisen vain tuijottaen eliittiään. Pää oli kyllä täynnä kysymyksiä ja teorioita, mutta mitään monarkki ei ulos saanut, koittaen edes jotenkuten kerätä ajatuksiaan tämän paljastuksen myötä.
"Väsyneen miehen", Lopulta Henry avasi suunsa, vastaten edes jotain temppeliherralle, "Ajan uuvuttaman", hän jatkoi, ottaen ontuvan askeleen jos toisenkin lähemmäs aavetta, selvästi koittaen yhä miettiä mitä mieltä oli näkemästään.
"Kuinka moni tietää?", Henry puolestaan kysyi temppeliherralta, pysähtyessään vain kädenmitan päähän aaveesta, "Fritz varmaankin, tämä selittää hänen viimeaikaisen käytöksensä...", monarkki jatkoi katsoen ylös pidempäänsä, kunnes yllättäen irvisti sähähtäen ja käännähti kannoillaan, konkaten lähimmän tuolin suuntaan. Ei Henry vieläkään ymmärtänyt sitä, ettei hänen kuuluisi olla jaloillaan pitkään ja vasta kun kivut vihlaisivat päälle, ymmärsi nuori monarkki takaisin istumaan hakeutua.
"Tiesikö hän? Tiesikö Isäni?", kysymykset jatkuivat, siniverisen ähkäisten pienesti kun nojatuolin käsinojalle istahti ja katkenneen jalkansa lonkkaa hieraisi, katseen palaten samalla takaisin temppeliherraan.


// KYLLÄ! Senkin narina noita, annan sulle viskiä ni ehkä oot hetken hiljaa ku juot. Sitten pistän sun hiukset kiinni söpölle nutturalle ja et ookaa enää nii pelottava mitä luulit //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3856

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Su Tammi 28, 2018 7:51

Re: recognition

Hymisevin sävelin valkohapsinen kävi naurahtelemaan surkuhupaisana muutaman kerran Henryn ensimmäiseen kommenttiin, jahka poika suunsa auki sai ihmetykseltään. Väsynyt mies, ajan uuvuttama – sitä Artania kyllä oli, eikä siniverinen olisi voinutkaan sanomaansa paremmin enää muotoilla. Oli vaikeaa katsella aikakausien vierivän ohitse, naamojen vaihtuvan ympärillä jatkuvasti, kun itse ei liikkunut samalla varsinaisesti minnekään…

Siivekäs pysyi kuitenkin hiljaa, valkeanhohtavilla silmillään alas katsoen Henryyn tietäen kyllä, että toisella olisi hänelle varmasti enemmän kuin tarpeeksi, aina sinne kyllästymiseen saakka, kysymyksiä tarjolla. Aisti hän nuoren monarkin katseesta ja olemuksesta myös inhimillisen pelon, vaikkei mies sitä halunnutkaan hänelle suoraan selvästi näyttää. Silti tuo uskaltautui niin lähelle Noelin karua olemusta, demonin kynsistä ja hampaista osumaa ottaneen haarniskan kuin vasta taottujen, kirkkaana hohtavien palasten nostattaessa ilmaan varmaan karsean käryn enkelin ympärille. Siksi Artania ei Henryn irvistystäkään suuremmin noteerannut, siipiensä värähtäen terävästi kuitenkin ilmassa kun poika ympäri kääntyi ja lähti pyrkimään lähimpää istuinsijaa kohti pian.

”Ilman isänne armeliaisuutta ja ystävyyttä, jonka olin ehättänyt hänen kanssaan rakentaa, en olisi enää tässä. Hän tiesi kaiken, tiesi tarkoin kenet sisaresi opettajaksi ja jälkeläistensä suojelijaksi asetti”, kenraali aloitti, aavistuksen olemustaan kääntäen paremmin Henryyn päin, sen pienenkin liikahduksen päästäen hiljaa kumisevan huokauksen huoneeseen.
”Fritz… sai tietää asiasta kentällä. Sisaresi, ja nyt tekin, herrani, yhtälailla tiedätte totuuden, jota jo turhan monta sataa vuotta olen pyrkinyt salaamaan muilta ympärilläni. Olen näyttäytynyt alemmilla tasoilla muutaman kerran myös vihollisille, heillä lienee omanlaisensa arvailunsa suhteeni yhtälailla”, Noel jatkoi katseensa pitäen siniverisessä aina siihen saakka, kunnes jälleen uusi palanen haarniskastaan putosi kolahtaen alas ja vaipui pelkäksi tuhkaläjäksi huoneen lattialle temppeliherran jalkoihin. Tietenkin se sai kirotun vilkaisemaan jälleen lattian puoleen etsimään varisseita paloja ympäriltään ja kädellään testailemaan omia polttavankin kuumia vammojaan yllään hillitysti irvistäen, ”Otin tovi sitten yhteen vihollisen kapteenin ja tuon tuntemattomien seuralaisten kanssa luostarin läheisyydessä. Vieras noita sysäsi demonin kimppuuni…”.
”Suonette anteeksi siis että näytän tältä juuri nyt… aika parantaa olemukseni jälleen ehjäksi päivien jälkeen”, temppeliherra huokaisi kumisten varovaisesti kehoaan oikaisten taas parempaan ryhtiin ja katseensa palauttaen nuorukaiseen.


//TESSUN HÄIJY NOITAAKKA! Annat viskii nii alkaa viä rohiseen paremmin jumalauta! Sitten viet mut tupakalle ja siitä lähtee sama ralli uusiks taas kun palaan tukka silmillä sieltä sisälle nariseen//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Tammi 28, 2018 8:55

Re: recognition

Pikkuhiljaa se pelko laantui, kiitos temppeliherran rauhalliseksi vaihtuneen olemuksen. Syystä tai toisesta Noelin seura alkoi tuntua jopa rauhoittavalta, mitä nyt toinen yhä näytti kuin suoraa pahimmista painajaisista hypänneeltä pirulta. Mutta kaikkeen kaiketi tottui, ajan myötä. Siinä temppeliherraa katsellessa tuli kuitenkin ymmärrettyä, miksei tuo ehkä tätä muotoaan niin mielellään kaikille esitellyt – tietenkin sen lisäksi, että tuollainen hirviö olisi varmasti jo lahdattu tahon tai toisen toimesta, jos joku tietäisi totuuden Artaniasta. Sinällään olikin yllätys, että Fritz ei ollut virkaveljeään ilmiantanut ja katsonut tuota päiviltä... Mutta ehkä Fritzin ja Artanian välille oli kehkeytynyt jonkinlainen ystävyyssuhde. Olivathan nuo tunteneet toisensa jo Haraldin ajoista asti, mutta Artanian puheista päätellen, ei Constantine ollut tietoinen temppeliherran salaisuudesta vielä silloin, tai niin Henry sen tulkitsi.

Kävi myös selväksi, että Harlad oli tiennyt kaiken. Se jos mikä pisti Henryn hämilleen, isänsä kun oli hänen tietoonsa harvinaisen jyrkästi vastaan kaikkea... tuollaista. Silti, isänsä oli piilotellut Artaniaa ja luottanut tuon jopa jälkikasvunsa seuraan, joten kaiketi se oli tulkittava niin, että edesmennyt kuningas ja nykyinen eliitti olivat yhtälailla omanneet jonkinlaisen ystävyyssuhteen. Mutta, vaikka se herätti kysymyksiä ja Henry olisi halunnut siitä tietää enemmän, ei kuningas lähtenyt utelemaan isänsä ja Artanian väleistä. Ei hän nyt halunnut, isästä puhuminen oli yhä osin niin vaikeaa – ja osasyy oli Artanian äskeiset vertaukset hänen ja Haraldin välillä. Tuskin temppeliherrakaan edesmenneestä tähän välini halusi puhua yhtään sen enempää.

Temppeliherra kertoi myös, miten tuohon tilaan oli päätynyt. Kuulemma oli ottanut yhteen vihollisen kapteenin kanssa ja paikalle sattunut vieras noita oli demoninsa eliitin kimppuun sysännyt. Henry kurtisti pienesti kulmiaan sen kuultuaan.
"Vartiointia pitää tehostaa luostarin lähettyvillä, jos vihollisia siellä päin liikkuu...", kuningas mutisi lähinnä itsekseen jalkaansa samalla hieroen. Se oli tosin Nahorin vastuulla, mutta ehkä oli hyvä kertoa näistä yhteenotoista ja havainnoista sinne suuntaan, sitten jossain välissä.

"... Kuinka sinä...", Selvästi siniverinen joutui hetken miettimään, miten kysymyksensä esittäisi, koittaen edes jonkinlaista tahdikkuutta omata sen suhteen, "Olit kai... Ihminen joskus? Miten... Tähän on päädytty?".
"–– Anna anteeksi, kysymyksille on aikansa. Olethan kuitenkin kunnossa? Siis, tarvitsetko apua, parantajia, jotain?", Päätään pienesti puristaen Henry kysyi, palaten takaisin siihen alkuperäiseen syyhyn, miksi he edes olivat täällä. Artania oli ottanut siipeensä, niin sanotusti, ja tarvitsi hoitoa. Tosin eipä tuo vielä ollut lyyhistynyt lattialle, vaikka olikin näyttänyt harvinaisen huonokuntoiselta ihmismuodossaan.


// HÄJY AKKA. SIELLÄ KÄKÄTTÄÄ JA TEKEE PANOPASTAA. Ja voi perkele :D:D:D Annan sulle kahvia ni nariset kahta nopeemmin ja päriset pitkin kattoa //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3856

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Su Tammi 28, 2018 11:18

Re: recognition

Vaikka tyynin kasvoin Henryä katsoikin, velloi pinnan alla omanlaisensa harmitus kuninkaan selvästi käydessä mielessään tökkimään sitä miten Artania oli tähän päätynyt. No, se olikin sitten omanlaisensa tarina, josta hyvä jos Noel itsekään kykeni yksityiskohtaisesti enää muistamaan mitään kunnolla. Olihan se päivä, ja sen tapahtumat yhä mielessään… mutta kuinka sitä kaikkea olisi käsitellyt ilman, että siitä omaa mieltään olisi sekoittanut samalla.
Tulistuminenkin tuntui jäävän taas jonnekin taka-alalle, kun huoli omasta kunnosta alkoi jälleen kohota paremmin pintaan kun viimeisetkin vaurioituneet palaset alkoivat varista langenneen yltä, kuumien kipinöiden poltellessa lisää reikiä paksuihin, osin verisiin kankaisiin siivekkään yllä. Ei se varmaan kaunis näky ollut, kuten ei Artania itsessäänkään, vaikka toisia tällainen olisi saattanutkin kiehtoa enemmän kuin tarpeeksi ja olisivat voineet pitää siivekkään ulkomuotoa jopa lumoavana. Se ei onneksi tuntunut kuitenkaan olevan Henryn päällimmäisin miete tällä hetkellä, kaiketi temppeliherra oli muutenkin odottanut jyrkempää asennoitumista nuorikolta. Mutta sekin taisi olla pelkkä oman mielen petollinen tapa kaikkien näiden vuosien jälkeen, odottaa vain sitä pahinta ja ikävintä omalle kohdalle. Että hävettikin kaikki se mitä kiukuspäissään oli pitänyt juuri hetki sitten sanoa... eihän Noel halunnut Henrystä mitään pahaa ajatella, saati lähteä siniverisiä vertaamaan keskenään millään tavalla…
Ehkä tämä paljastus omalla tavallaan rauhoitti myös mieltä, kun ei tarvinnut kivuissa kärvistellen vihaisena äkkäillä muille ja piilotella enää syitä Henryltä.

”Jos yhä tahdot haavojani sitoa, en siitä aio kieltäytyä”, syvänkumisevan huokauksen myötä temppeliherra totesi, antaen hohtavan hahmonsa vetäytyä jälleen takaisin kuoreensa keräämään voimia. Ei sitä tässä tarvittu, vaikka Noel olisi mieluummin katsellut haarniskansa palavan yllään kuin oman kehonsa vuotavan verta ja muodostavan nahkaansa ikäviä mustelmia hiljalleen. Sen harmahtava hapsisen miehen palatessa kuitenkin ruhjotun kehonsa kanssa huoneeseen, laskeutui ympärille jälleen myös hämärä kun siivet selkään takaisin painuivat, Noelin kohottaen tulisenoranssit silmänsä kuninkaan puoleen.
”Muuta apua en kuitenkaan tarvitse, suotta huolehdit…”, Artania totesi, yrittäen jollain tapaa edes keventää Henryn mieltä, joka tuntui eliittinsä perään murehtivan, ”Muutamalla lasillisella viinaahan tekin kipujanne paikkaatte, vai kuinka?”. Surkea kevennys, eikä puolittainen hymykään kauaa jaksanut pysyä kenraalin kasvoilla sen huomautuksen perään – se pari lasillista taisi olla enemmän hänen kohdallaan kuin jalkapuoli uskalsi arvatakaan.

”Olin aikani se jonka edessäsi nyt näet”, harmaahapsi hymähti likaisia, osin verisiä hiuksiaan pyyhkäisten ojennukseen yhdellä kädenliikkeellä äkkiseltään, tipauttaen sen rinnalleen häijyn arpensa ylle sitten, ”Rinnassani lepää henkimiekka – minut ja mieheni kirottiin aikapäivät sitten tappamaan toisemme niillä… lienet arvaavan ilmankin kuka siitäkin koitoksesta selvisi lopulta. Kenet päätettiin tänne jättää vartioimaan – enkä liene kuin voivani syyttää siitä omaa harrasta tapaani elää aikanaan, Herraa palvelemalla en tosin kuvitellut saavuttavani mitään tällaista”.
”Sen kosketus tappaa ja imee sielun ja uhrini jäljelle lasketut elinvuodet itseensä, joka taas ravitsee minua ja sitä todellista muotoani. Se on… luulen että se vastaa nykyistä sydäntäni, jos tuhoat sen, haihdun minäkin tästä maailmasta”, temppeliherra mietti ääneen, käyden istahtamaan itsekin alas voimattomuuttaan lähemmäs Henryä, kulahtaneelle puupenkille, katseensa lattiaan valahtaen.



//PANOPASTAA TEEN SULLEKIN HETI KUN SEURAAVAN KERRAN NÄHÄÄN! OOTAS VAAN. Kahvia kun annat niin mää vedän paskarallia lattian ja katon välillä seinillä vipeltäen ko hämähäkki, kerron huonoja vitsejä välistä ja nauran niille vaan itte//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13930

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Tammi 28, 2018 11:42

Re: recognition

Oli jopa osin huojentavaa kuulla, että eliitti aikoisi antaa siniverisen sitoa haavansa, jos Henry vielä sen halusi tehdä. Se kertoi siitä, että toinen oli todellakin jo rauhoittunut, eikä aikonut enää kiukutella ja suutaan soittaa – tosin olihan se äskeinen raivonpuuska osin Henryn syytä, itsepähän hän oli mennyt tökkimään tikulla jäätä. Tärkeintä lieni, ettei kukaan ollut siinä mieltään liiakseen pahoittanut saatikka itseään satuttanut näin fyysisesti.
Katse seurasi tarkkaan, kuinka se kaunissiipinen painajainen edestä häilyi pois ja palasi takaisin tutummaksi mieheksi. Artania kieltäytyi kuitenkin muusta avusta siinä samalla, vakuutellen ettei monarkin tarvinnut sen suuremmin eliitistään huolehtia. Henry tietenkin oli toista mieltä, mutta sen sijaan että olisi lähtenyt luennoimaan kuinka hänen mielestään kuninkaan piti välittää jokaisesta alamaisestaan, oli kyseessä sitten eliittikenraali tai kadulla kerjäävä orpo, piti Henry suunsa kiinni ja nyökkäsi.

"En voi sanoa, että olisit väärässä sen veikkauksen suhteen", Henry naurahti pienesti Artanialle, joka viinalasillisista kipujen suhteen kyseli. Ei hän pitänyt varsinaisesta ryyppäämisestä, eikä Henry ennen ollut alkoholia juonut huvikseen – mitä nyt joskus aterian yhteydessä tai seuran sitä tarjotessa – mutta jalkansa menetettyään oli siniveriselle kehkeytynyt tapa ottaa lasillinen tai pari aina illan päätteeksi. Sillä tavoin sai ainakin yönsä nukuttua kutakuinkin kivuttomasti...
Henry nousi sijoiltaan, jättäen kävelykeppinsä nojatuolia vasten ja konkkasi läheiselle suurelle kaapille, jonka vieressä oli yhtä massiivinen lipasto, samalla kun Artania lähti kertomaan miten oli tuollaiseksi olennoksi päätynyt. Henry kyllä kuunteli, vaikkei eliittiin vilkaissutkaan, samalla kun penkoi kaapin perältä, salaluukusta, pullon kirkasta viinaa ja sen jälkeen lipastosta lähti etsimään sideharsoa ja kangaspaloja, jotka hetken penkomisen jälkeen löytyivät. Nythän sitä saattoi kysyä, miksi ihmeessä prinssin huoneesta sellaisia tavaroita löytyi? Sille oli yksinkertainen selitys: Henry kun nuorena oli seikkaillut itsekseen miten sattui, tuli siinä myös ruhjottua itseään. Sen sijaan että prinssi olisi ravannut sairastuvalla huolestuttamassa parantajia ja lekureita, oli Henry päättänyt opetella itse ensiapua ja haavojenhoitoa. Täten hänen ei tarvinnut ketään muuta vaivata, eikä kukaan sairastuvilta voinut kannella hänen isälleen, kuinka prinssi oli taas mennyt itseään telomaan jossain.

"Täytyykö sinun käyttää sitä miekkaa aika ajoin? Vai kykenetkö elämään ilman, että saat sen kautta elinvoimaa?", lähemmäs eliittiä askeltava siniverinen kyseli, selvästi kiinnostuneena, mutta kuitenkin yhä tahdikkaasti udellen.
"Minulla ei ole valitettavasti muuta, kuin tämä, jolla haavoja puhdistaa", Henry jatkoi esitellen viinapulloa, ehätti Artania vastata hänelle tai ei siinä välissä, "haltiaviinaa. Sain sen aikanaan ystävältä, kuten näkyy, en pahemmin tykästynyt – pirun tujua, jos saan sanoa", siniverinen jatkoi, lähes täyttä pulloa vilkaisten, ennen kuin ojensi sen Noelin puoleen, jotta tuo huikan voisi ottaa, "Ja ei, se ei ole myrkytettyä. Vaikka parin lasillisen jälkeen aamulla olikin sellainen olo, että jotain vahvempaakin myrkkyä olisin juonut", Henry lisäsi vaivautuneesti naurahtaen.

"Saat itse puhdistaa haavasi, jos haluat, minä voin sitoa ne sitten", Kuningas jatkoi, ojentaen yhden puhtaista kangasrievuista Noelille, jotta tuo voisi kostuttaa sen viinalla ja pyyhkiä haavansa – mihin nyt ylsi – ja veret pois iholtaan, "Tosin onko se välttämätöntä sinulle? Voitko saada tulehduksen haavoihisi?".


// KYLLÄ KIITOS HALUAN MAISTAA OMONOMON. Ja ai perkele :DDD eli oot ihan normi crim :D:D:D:dD:D:D Pistän sut tohon etuterassille vetään paskarinkiä, voit murista sit timin kans kaikille jotka pihaan yrittää //
Seuraava

Paluu Makuuhuoneet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia