Parannus || Suskari


Leveitä, kapeita, korkeita, matalia, valoisia, pimeitä. Käytäviä on monenlaista, eri tarkoituksiin. Yksi tarkoitus on kaikilla kuitenkin yhteinen: Ne vievät paikasta toiseen. Käytävät ovat linnan puolella koristeellisia ja saattavat sisältääkin arvokasta taidetta, aina maalauksista veistoksiin. Ensimmäisen kerroksen käytävät ovat eri toteen koristeellisia, koska siellähän suurin osa vierailijoista liikkuu. Maantasolla sijaitsevat käytävät pitävät myös sisällään tyrmiin johtavat käytävät, sekä suuren käytävän, jota pitkin vangit kävelytetään yleensä pihamaalla suoritettaviin teloituksiin. Ensimmäinen kerros pitää myös sisällään suuren eteiskäytävän.
Toisen ja kolmannen kerroksen käytävät alkavat olla sokkeloisempia mitä ensimmäisen kerroksen. Rappuja ylös ja alas on siellä täällä. Varsinkin kolmannen kerroksen käytävät vaikuttavat siltä, kuin ne oltaisiin suunniteltu labyrintiksi. Mikäli ei osaa liikkua linnassa, voi hyvinkin löytää itsensä eksyneenä käytävältä, jolla ei näy yhtään ovea saatika ikkunaa vai näkyykö? Salakäytäviä löytyy sieltä täältä ja jos satut käytävälle, missä ei mitään selvää ovea näy, on hyvinkin mahdollista, että seiniltä löytyy salakäytävän ovi. Varo kuitenkin, ettet eksy salakäytäviin sieltä kukaan ei löydä kuihtunutta ruumistasi.

Valvoja: Crimson

Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1841

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Touko 17, 2018 7:31

Parannus || Suskari

Ophelia

Ilma tuntui raskaalta. Kesä, joka oli lähtenyt kukkaan toi mukanaan lämpöaaltoja, joista joko ilahduttiin tai masennuttiin, hikisten öiden tehden nukkumisesta hankalaa niin rahvaille että hovilaisille. Yksi näiden lämpöaaltojen uhreista oli hovin Papitar itse, joka oli tuntenut itsensä harvinaisen väsyneeksi yhdestä taikka toisestakin syystä ja oli sulkenut ihmisvirran tulon porteilta käsin niille, jotka olisivat hänen luokseen halunneet. Ei se tuntunut mukavalta... Hän olisi halunnut hyvästä luonteesta ottaa vaikka koko maailman vastaan pieneen kappeliinsa, mikäli olisi siihen vain kyennyt.
Ehkä rauha Cryptissä olisi silloin mahdollista? Ehkäpä kuitenkaan ei... Tänään Ophelia tiedosti rajansa harvinaisen hyvin, kuinka vähään tunsikin loppujen lopuksi vaikuttavansa sodan tuomaan pelkoon. Kansalaiset olivat rauhoittuneempia toki, mutta moni näytti olevan yhä varpaillaan tapahtumien toistumisesta ja hänen asemansa papittarena oli näyttäytyä kerätyltä, lohdulliselta... Pelottomalta. Mutta kaikkia näitä hyveitä, hän ei tuntenut juuri nyt syvällä itsessään jaatessaan nuo samat pelot.

Nuorinainen oli seilaillut mietteissään pitkin linnan käytäviä, syvällä mietteissään kun rukoilut tuntui toistaiseksi rukoiltuilta. Pientä omaa aikaa, hän ajatteli ja katseli maalauksia ja taiteita joihin sattui törmäämään, yönsinisten silmien lipuessa seinistä ja ikkunoista toiseen, pitäen kirkkaanvihreistä lehmustoista ehkä hitusen enemmän, mitä menneisyyden kasvoista. Yläkerran käytävätkin olivat astetta hiljaisemmat, mitä alakerran palvelusväen. Ei siellä häntä sopinutkaan tulla nähdyksi, mutta silti hän oli kiitollinen hetkellisestä rauhastaan, suoristaessaan ryhtinsä viimeistään aina silloin kun näki jonkun tulevan vastaan, mutta joka lannistui jahka henkilö oli ohi kävellyt, jumalan siunausten kera tietenkin.
Tämä piinaava melankolia olisi onneksi ohimenevää, niin Ophelia rukoili, yrittäen parhaansa hymyillä vaikka olikin yksin. Linnunlaulu joka pääsi lävitse paksujen ikkunalasien ainakin auttoi ja papittaren yhä lyhyeksi jääneet hiukset olivat suoneet mukavan viileyden. Kun keskittyi pieniin positiivisiin näissä pienissä siunatuissa hetkissä, niin maailma ei tuntunut niin kamalalta.

Ophelian askeleet veivät hänet kirjahyllylle, joka oleili kirjaston ja vierashuoneiden käytävien risteytyksessä. Hän tiesi sielläkin olevan raamattu. Jokaisen huoneen yöpöydältä tästä linnasta löytyi aivan varmasti raamattu ja sellainen löytyi myös tästä hyllystä. Yönsiniset silmät selailivat ensin muiden kirjojen selkiä, leveähihaisen käden käydessä nappaamaan sen vanhan tutun ja turvallisen, käyden pyyhkimään raasun, kuluneen kirjan kantta pölystä valkeaan hihaansa.
"...Mitä Jeesus tekisi?" Tyttö henkäisi lähinnä itsekseen, avatessaan satunnaisen aukeaman etsiäkseen mahdollista unhoittunutta viisautta.

//YOH HO HOO !//
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3969

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti To Touko 17, 2018 9:35

Re: Melankolinen kesäpäivä || Suskari

Kalmankoira

Jackin ja hänen kehojen vaihdon myötä elämä oli alkanut hankaloitumaan entistäkin enemmän. Tämä pimeillä voimilla tehtyä kehoa ei oltu suunniteltu laisinkaan ihmisten keskuuteen asumiseen, etenkin kun tämän maan ihmiset tuntuivat olevan hyvinkin uskovaisia. Joka paikassa ja nurkassa tuntui lymyilevän risti tai raamattu, tai jopa kokonainen kirkko. Pieni tai suuri, aina se oli suurimmissa kylissä pystytetty. Niiden läheisyydessäkin seisominen alkoi heikottamaan tai liian lähellä seisoessaan polttamaan ihoa. Kuin polttava liekki joka syövytti ja poltti liian lähelle eksynyttä kättä. Kalma olisi ehkä normaali tilanteessa voinut hyväksyä tilanteensa nykyisellään, mutta hän oli viestinviejä. Hänen oli pystyttävä viemään viesti perille oli paikka mikä hyvänsä tai kuka hyvänsä. Ei tekisi hänen maineellensa hyvää jos piispa tai joku muu uskonto hörhö tekisi hänestä valituksen negatiivisessa valossa ja pahimmassa tapauksessa hän saattaisi menettää työnsä. Työnsä jolla hän toi ruokaa ja rahaa perheelleen. Senkin lisäksi, että hänen oli väistettävä jokainen vähäänkään pyhä asia monen metrin säteellä. Miten Jack oli edes voinut elää tällä keholla!?

Kalma oli ajatellut aluksi kysyä Blackilta apua tähän ongelmaa, mutta huomioiden että kaljupäinen velho oli itse pahuuden ruumiinistuma, niin velho tuskin olisi kyennyt auttamaan ongelmassa. Hayako häntä olisi auttanut sitten? Hah, siltä noidalta aavekoira ei kysyisi enää yhtään mitään. Nytkin noita piti häntä pikkusormen ympärillä tämän kirotun kaulapannan kanssa, jonka Kalma oli peittänyt korkean takkinsa kauluksen taakse. Kuuma näin kesä aikaan, mutta pistävät katseet ainakin vältettiin. Hänen oli välillä käytävä noidan luona. Halusi hän sitä tai ei. Senkin lisäksi, että noita oli juuri se joka hänen ja Jackin kehoja oli vaihtanut. Kalma oli pohtinut toki muita tuttaviaan, joilla oli taipumusta magiaan, ja muistanut sitten Ophelian. Sen ylitsepääsemättömän kiltin nuoren papitatteren, joka tuntui viattomuuden perikuvalta. Nainen oli parantaja, josta Kalmalle oli tullut mieleen että ehkä papitar osaisi parantaa hänen ongelmansa. Tietenkin nuoren papitattaren taipumus uskontoon tekisi asiasta vaikeampaa, mutta hän ei halunut elää näin.

Kalman onneksi hän oli viestinviejä ja hänellä oli joitakin etuoikeuksia nähden tavallisiin kansalaisiin, joita ei päästetty ilman lupaa edes linnan pihalle. Kalmaan luotettiin ja viestinviejä päästettiin porteista sisään aina linnan käytäville. Kalmasta oli outoa liikkua linnassa valosan aikaan, jolloin linnan käytävät olivat täynnä elämää ja vilskettä. Palvelijoita jotka hoitivat askareitaan, vartijoita, aatelisia ja välillä salilla vilahti hoitajia. Kalma piti matalaa profiilia käytävillä kulkiessaan, mutta pysähtyi välillä kysymään oliko kukaan ehkä nähnyt papitarta tänään. Kalma ei kuitenkaan voinut juosta naisen kotiin kun se sijaitsi pyhällä maalla, joka olisi vain hänelle kuolemaksi. Vastaus oli usein kieltävä, mutta kun aavekoira oli kysymässä samaa asiaa ties kuinka monennen kerran joltakin palvelijalta hän sai vastauksen hoitajalta, joka kertoi nähneensä papitattaren kirjaston luona. Kalma tietenkin kiitti ja lähti suunnistamaan kohden kirjastoa. Hän oli usein liikkunut linnan käytävillä omien lupien kanssa yöllä, joten sen käytävät olivat aavekoiralle hyvin tuttuja. Tietenkään Kalma ei ollut yrittänyt onneaan ylhäistön huoneisiin, mutta välillä sitä keittiöstä hävisi mehukas pihvi matkaan ja kirjastossa oli mukava vain viettää aikaa.

Kirjasto ja sen käytävä oli hiljainen kuten yleensä. Harva jaksoi kuluttaa aikaansa lukemiseen ja kirjojen selailuun kaiken kiireen keskellä. Etenkään näin sotaiseen aikaan. Kalma liikkui käytävällä hiljaisesti ja ohitti muutaman vastaantulijan ennenkuin lopulta ja viimein oli löytänyt hänet jota oli tullutkin etsimään. Pieni, lähes huomaamaton, ystävällinen hymy kiipesi aavekoiran kasvoille ja mies otti reippaampia askeleita kohden nuorta papitarta.. kun se tunne alkoi tuntumaan. Se polte, joka oli heikko ensin ja tuskin tunnettava, mutta se voimistui aina vain enemmän mitä lähemmäksi Kalma liikkui kohden papitarta. Se tunne oli kuin olisi yrittänyt lähestyä valtavaa kokkoa ja se poltti ja yritti syödä häntä sisäelimiä myöten. Kalma pysähtyi oman sietokykynsä rajoille, joka tarkoitti enemmän kuin muutamaa metriä.
"Ophelia.. siitä on aikaa." Kalma sanoi hymyillen hieman tuskaisen näköisesti nuorelle naiselle ja lisäsi vielä. "Olet kasvanut paljon viime näkemästäni." Siitä oli tosiaan aikaa kun Kalma oli viimeeksi nähnyt papitattaren ja kyllä tuo oli kasvanut siitä paljon. Hän oli lähinnän vain arpeutunut senkin edestä. Kalman kasvoilla oleva ilme kuitenkin vakavoitui.
"Haluaisin apuanne."

// Täällä oltaisiin! Ja ton otsikon vois kyl joo vaihtaa vaikka "parannus" tai jtn vastaavaa. //
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1841

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Touko 18, 2018 1:08

Re: Melankolinen kesäpäivä || Suskari

Papitar ehätti lukea melkein kokonaisen luvun omassa rauhassaan. Se oli... Sitä samaa vanhaa tekstiä, mikä oli hänen sydäntään lähellä ja mitä hän itsekin kirjoitti käsin yönpikkutunneilla omaksi ilokseen kun ei muuta soveliasta askaretta keksinyt ja kun kesäyön uni ei maittanut. Ruskeahiuksinen tyttö hymähteli itsekseen, hiljaisesti, nenä päin raamattua samalla kun mietti alitajunnassaan elämän suurempia kysymyksiä, uppoutuen samassa hetkeksi omiin maailmoihinsa, yönsinisten silmien kulkiessa sanasta toiseen niitä enää ymmärtämättä. Pyykkipiika tai pari, jotka huolehtivat vierashuoneista jäivät häneltä kokonaan huomaamatta tässä ajassa, naisten pysyessä itsekin hissun kissun merkkihenkilön äkättyään ja sipsutti hänen ohitseen esimerkillisen kevyillä askelilla.
Se meni häneltä ohitse, toisin kuin askeleet, jotka melkein tömisivät vasten linnan käytävän punaisia mattoja kohti hänen takaansa, saaden nuorennaisen räpäyttämään silmiään havahtuessaan takaisin todellisuuteen ja vaistomaisesti katsahtamaan varautumattomasta olkansa ylitse tulijaan, jota ei heti tunnistanut ja jonka ilmestyksestä kieltämättä hieman säpsähtikin.
"Ah..!" Papitar älähti, miehen yllättäessä hänet tilassa missä hän ei ollut varsinaisesti varautunut pitämään yllä leukaansa statuksensa vuoksi, mutta yritti mahdollisimman huomaamattomasti ja sukkelaan korjata asian, kääntyen nyt alati tutumpia kasvoja päin kunnolla, raamattu käsiin sulkeutuen.

Miehen ääni oli myös tuttu, saattaen sanattoman Papittaren pian muistamaan kuka tarkalleen oli kyseessä, tummapukeisen miehen avittaessa hänen muistiaan... Kyllä. Vuosia sitten. Tämähän oli se mies, joka kaveerasi linnanvelhon kanssa, mies jonka sisällä asui hirviö ja jonka hän oli itse nimennyt! Monen monta senttimetriä sitten... Kuinka hän olikaan kerennyt unohtamaan? Ikävät, hämmentävät muistot vyöryivät sisään kerralla, saattaen Ophelian syvempään sanattomuuteen ja sanoja häneltä ei onneksi heti odotettukaan, tytön katsoessa suoraan kärsivältä näyttävään, mutta hymyilevään mieheen, jonka tunsi nimellä Jack.
Mieheen joka oli enemmän kuin kunnioittavan matkan päästä hänestä ja joka oli etsinyt hänet käsiinsä avun toivossa?
Nuorinainen, suorasta ryhdistään ja nyt muuten korrektista olemuksestaan huolimatta, tunsi itsensä varsin toljoksi tästä yllättävästä jälleenkohtaamisesta. Ei hän ollut sinällään järkyttynyt, vaan yllättynyt ja se vilpittömästi myös nuoresta naisesta näkyi.
Nopeasti, Ophelia katsahtikin molemmille puolille käytäviä jonka risteyksessä seisoi, varmistaen ettei kukaan ollut ainakaan näkemässä, ennen kuin uskaltaisi avata suunsa ja virallisesti tiedostaa miehen läsnäolon.
"J-Jack! Tu-Tulisiko minun tervehtiä sinua vai kysyä ensin mikä on hätänä? Näytät... Anteeksi töykeyteni, hieman hapettomalta." Ophelia kakisti ulos, vastaten viimein hämmennykseltään takaisin tuolle huolen sekalaisella hymyllä, tunsien samassa kuinka hetki muodollisuuksille oli liitänyt ohitse ennen kuin oli huomannutkaan, Jackiksi tuntemansa miehen niin vakavana häneltä jo apua kysyen.

Oliko asia niin vakava ja kiireinen? Sellaisen vaikutuksen mies hänelle ainakin antoi, nuukahtamatta kumminkaan mihinkään, joten tuskinpa tuo oli loukkaantunut? Ei... Eihän Jack silloin hänen luokseensa tulisi. Mutta miksi sitten? Jokatapauksessa tuo ainakin näytti hänen silmäänsä kovin huonovointiselta.
"Tulisiko... Tarkoitan, haluaisitko puhua jossakin hieman-- Oletko varma ettet haluaisi ensin istumaan?" Papitar oli ehdottamassa yksityisempää keskustelupaikkaa, mutta ei osannut lukea tarkalleen mitä Jack kaipasi nyt enemmän, yksityisyyttä, istuinta vai tavanomaista parantajaa, ottaen sitten ehkä ajattelemattomasti mutta hyväntahtoisena pari nopeampaa askelta tuota kohden.

//Yosh yosh!//
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3969

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Pe Touko 18, 2018 1:04

Re: Parannus || Suskari

Papitar vaikutti säikähtäneen aavekoiran saapumista ja kääntyi pelästyneenä aavekoiran suuntaan. Kalma hymähti pienesti pahoittelevasti yllättävää tulemistaan ja papitattaren säikyttämistä. Se ei ollut tarkoitus. Kalma antoikin papitattaren kerätä itseään rauhassa kun tuo ei suutaan tuntunut saavan auki aavekoiran tervehdyksen jälkeen.
Pian Ophelia suoristi ja keräsi itsensä, vilkaisten kulkukäytävän kumpaankin päähän. Kalma kohotti pienesti toista kulmaansa ihmetellen nuoren naisen käytöstä mielessään. Oliko joku kieltänyt Opheliaa tapaamasta häntä? Oliko tämä arka asia? Kalma vilkasi olkansa yli taakseen käytävälle, jossa ei tällä hetkellä ollut ketään. Katse palautui papitattareen.
Viimeisimmän tapaamisen jälkeen Kalma tuskin olisi ihmetellyt määräystä ylemmältä taholta pysyä hänestä kaukana. Tiedä, vaikka Black vahtisi heitä tällä hetkellä varjoista. Velhon varjostus ei olisi Kalmaa haitannut. Ei tämä niin suuri salaisuus ollut, eikä hän ollut täällä ketään vahingoittamassa.

Lopulta papitar sai suunsa avautuksi ja nimi, jolla nuori nainen kutsui häntä, särähti ikävästi korvaan. Siitä olikin aikaa kun joku oli häntä tuolla saastaisella nimellä kutsunut. "Kutsu minua Kalmaksi, se on oikea nimeni. käytin tuota vain peitenimenä." Kalma korjasi papitarta. Se miksi hän oli käyttänyt tuota nimeä aikanaan saisi ainakin toistaiseksi jäädä pimentoon ja aavekoiran omaksi tiedoksi. Hän ei ollut tulossa tekemään paljastuksia papitatterelle.
"Älä viitsi kohdella minua kuin ylvästä.." Kalma naurahti toverillisesti kun papitar tuntui kohtelevan häntä kuin korkeampaansa. Ainakin puhetyylistä päätellen. Hän se alempi arvoinen roska tässä oli. "Mutta.. tilani ei tosiaan ole parhaimmillaan." Kalma vastasi kuitenkin papitattaren huoleen oliko hän kunnossa. Ei ollut ja sen kuuli miehen äänestä, joka yritti peittää kipunsa.

Kalman kuntoon liittyen papitar ehottikin että he siirtyisivät ehkä jonnekin rauhallisempaan paikkaan keskustelemaan, kuin keskelle kulkukäytävää jossa kulki välillä palvelus väkeä. Ehdotti jopa istumis paikkaa miehelle. Kalma oli käymässä vastaamaan papitatterelle kysymykseen, mutta ei ehtinyt, kun yllättäen nainen otti askeleita lähemmäksi jo muutenkin kovilla olevaan mieheen. Kalman silmät laajenivat kivusta kun polttava tunne iholla kasvoi ja sisuskalut tuntuivat kääntyvän ympäri. Kaikki tämä vain muutaman viattoman askeleen tähden. Kalma teleporttasi välittömästi kauemmaksi papitattaresta ja ilmestyi uudestaan kauempana, jossa polttava tunne ei ollut enään niin voimakas. Kalma katsoi pienesti väriseviä käsiään ja joihin oli nyt ilmestynyt heikko punertava, kuin auringossa palannut, iho.
"Pyydän.. älkää tehkö noin." Kalma pyysi papitarta samalla kun nosti katseensa nuoren naisen sinisiin silmiin. "Mutta hieman yksityisempi tila olisi parempi keskustelullemme. En halua että koko hovi saa asiasta kuulla." Kalma vastasi nyt Ophelian aikaisempaan kysymykseen. Kalma katsoi käytävällä olevaa kirjastoa ja sen sisäänkäyntiä. "Kirjasto käy hyvin." Kalma totesi ääneen. Siellä oli tilaa ja harva sinne eksyi.
"Menkää te ensin." Kalma ehdotti ja odotti käytävällä että papitar olisi kadonnut kirjastoon, jolloin itse käveli hetken päästä perästä papitattaren valitsemalle paikalle. Matkallaan Kalma nappasi yhden tuolin matkaansa ja asetti sen etäisyydelle, jonka laski olevan ainakin kohtuu mukava Opheliasta. Kalma istui alas ja katsoi papitarta.
"Asiani koskee kehoani, jonka jouduin vastoin omaatahtoani ottamaan.. Se on tehty mustalla taikuudella ja siksi en kestä läheisyyttänne. Ajattelin kuitenkin.. jos pystyisitte korjaamaan kehoni vääristymän?" Kalma kertoi tilanteensa ja halunsa korjata kehonsa, sekä poistaa sen mustan taikuuden joka sitä turmelsi.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1841

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Touko 18, 2018 8:15

Re: Parannus || Suskari

Tummahuppuinen mies kävi korjaamaan häntä lähes oitis, kasvattaen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, pyytäen häntä kutsumaan ennemmin Kalmaksi kuin Jackiksi ja miehen hetkellinen katoaminen, joka pysäytti papittaren raiteilleen, sai tytön vakuuttuneeksi siitä, että jokin hänen läsnäolossaan teki toisessa kipeää. Se ei olisi ensimmäinen kerta... Ophelia oli varsin tietoinen itsestään huokuvasta pyhyydestä, mutta Jack.. Tai siis Kalmaa, se ei ollut ennen vaikuttanut yhtä voimakkaasti mitä nyt?
Jokin oli erilailla, pielessä... Pieni tukahduttava solmu, joka syntyi huolesta niin miehen, että tätä mahdollisia läheisiä kohtaan tuntui rinnassa. Mihin tuo nyt oli mennyt sekaantumaan? Oliko Black mukana ja tietoinen asiasta? Tytön yönsiniset silmät lipuivat tarkkailemaan nyt kauemmaksi hänestä siirtynyttä miestä, joka ehdotti yksityisempää tilaa. Mitä tahansa se olikin, papitar oli samaa mieltä. Kaikesta päätellen oli parempi, etteivät he edes riskeeraisi kuulluksi tuloa. Jopa Kalman outo käyttäytyminen, mikäli olisi tullut nähdyksi, olisi voinut synnyttää ikäviä huhuja.

Papitar nyökkäsi vakavoituneena ja käveli edeltä, sanomatta enää sanaakaan kaksikon ollessa käytävillä. Niin painavalta asia nyt tuntui ja jokin kertoi hänelle, ettei se myöskään olisi helppo... Brunette tyttö asteli reippaasti peremmälle sisälle kirjastoon, tiedostaen nyt, että Kalma tarvitsi ainakin muutaman metrin välimatkan hänestä, ennen kuin kääntyi kohden miestä, kädet sievästi eteensä laskostettuina ja kuunteli... Kuunteli syytä, miksi hän ei nykyään voinut olla yhtään lähempänä, jättäen tytön hetkeksi hiljaiseksi.
"A-Anteeksi?" Papitar nosti kulmiaan.
"Kehosi on siis... Luotu mustalla taikuudella?" Tyttö kävi toistamaan miehen sanoja kysymyksen muodossa, tunsien tuntevansa Kalmaa yhä vähemmän kuin mitä oli ennestään luullut ja se näky hänen edessään, tuntui siitä johtuen melkein harhalta kuin todelliselta.
"Vasten tahtoasi? ..Ti-tietääkö Black? Hän varmasti tuntee mustaa taikuutta, hän varmasti tietäisi, minä en--!" Ophelia kävi häkeltymään. Kalma oli sanonut hyvin vähän, mutta samalla paljon pienessä ajassa joka sai tytön pään pyörälle kysymyksistä. Mies oli selvästi tullut epätoivossaan hakemaan apua joltakin korkeammalta taholta, joka vastusti pahuutta ja saatanallisia voimia, mutta nyt oli kyse taiasta, jostakin johon Ophelia ei ollut perehtynyt ja pienmuotoisesti myös välttelikin.

Mutta, eihän hän voinut vain kääntää hätää pois heti ovella? Ei se ei olisi kristillistä, se ei olisi mitä Jeesus olisi tehnyt... Hänen oli mietittävä. Heidän oli mietittävä tilannetta paremmin, syvemmin.
"Kalma" Ophelia lopulta sanoi kerättyä itsensä, miehen kysymystä yhä sulatellen.
"Tiedäthän varmasti, mihin olen kykenevä? Jos se olisi esimerkiksi... Demoni, itse saatana riivannut kehosi, osaisin aivan varmasti auttaa sinua, mutta... Tämä on taikuutta, en... En tiedä voinko verrata ongelmaasi ja riivausta keskenään." Papitar selitti, miettien tuskaisesti miten voisi auttaa miestä, johon sattui pelkkä hänen läsnäolonsa, parannusvoimat puhumattakaan.
"Osaan parantaa, se on totta, se ei ole tyypillistä muille saatikka sitten papeille ja papittarille, ainakaan ihmisille, mutta en laske sitä taiaksi. Minä en... Tunne taikaa. Kykyni, ne ovat lahja Jumalalta, mutta uskon, että sekin tekisi sinulle enemmän tuskaa kuin hyvää... Ja vielä vähemmän korjasivat mitään vääristymiä." Ophelia jatkoi, katsoen surkeakuntoista miestä varsin säälivästi.
"Voisitko... Selittää minulle paremmin, miten olet päätynyt tähän pisteeseen? Auttaa minua ymmärtämään."
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3969

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ma Touko 21, 2018 1:17

Re: Parannus || Suskari

Kalma nyökkäsi papitattarelle, kun Ophelia kysyi toistaen aavekoiran sanoja oliko hänen kehonsa tehty mustalla taikuudella. Kaiken kukkuraksi vielä Blackin rakkaan siskon käsialaa.
"Black on tietoinen tilanteestani, mutta en usko hänen olevan oikea henkilö auttamaan." Kalma luotti velhoon kuin kallioon, mutta Kalma ei uskonut että Black oli synkkänä sieluna oikea henkilö häntä auttamaan. Kalma katsoi papitarta, joka alkoi epäili voimiaan ja taitojaan hänen auttamisensa suhteen.
"Mikset käy kysymässä häneltä tästä taikuudesta? Hän varmasti auttaisi sen verran." Kalma ehdotti papitatterelle. Black jos kuka olisi tässä valtakunnassa se jolta kannatti kysyä taikuudesta, vaikkei velho aina ollutkaan iloinen avun antaja.
"En ole kuolemassa, meillä on aikaa." Kalma lisäsi hymähtäen pienesti, mutta miehen kasvoilta näki heikon toivon menetyksen kun papitar työnsi häntä jo pois. Sanoi ettei pystynyt. Se oli huono merkki. Ehkä hänen sitten pitäisi miettiä jo tulevaisuuttaan? Hankkia uusi työ ja sitä rataa.. aina hän voisi palata sotilaaksi.

Kalma säpsähti pienesti hereille ajatuksistaan kun Ophelia lausui aavekoiran nimen. Kalma katsoi papitarta, kun tuo kysyi tiesikö aavekoira mihin nuori papitar olisi kykeneväinen. "En valitettavasti.." Kalma vastasi lyhyesti. Kalma tiesi vain Ophelian parantamis voimat ja siihen se jäikin. Ophelia alkoikin kertomaan voimistaan ja toi esimerkkinä voimistaan demonin, joka olisi riivannut hänen kehoaan ja jossa papitar pystyisi auttamaan. Kalman keho oli kuitenkin taikuutta, joka oli Ophelialle vieras alue. Parantaminen taas voisi vahingoittaa Kalmaa enemmän kuin auttaa. Olihan Ophelia kuitenkin saanut lahjansa jumalalta, jos tämän väitteet paikkaansa pitivät. Kalman keho oli taas pimeyden ruumiinistuma ja reagoi voimakkaasti kaiken pyhän kanssa.
"Ei se haittaa, vaikka se sattuisi.. kestäisin sen." Kalma sanoi tähän päättäväisenä, mutta se katse pyyhkiytyi hieman kun Ophelia kysyi viimeiseksi parempaa selitystä aavekoiran tilanteesta. Mitä miehelle oli oikeastaan tapahtunut?

Kalma vilkasi ympärillensä ja nousi paikoiltaan käyden sulkemassa kirjaston oven ainakin rakosilleen, palaten sitten takaisin istumaan tuolillensa. Kalma veti henkeä keuhkoihinsa.
"En tiedä onko Black kertonut, mutta otin hänen siskonsa kanssa yhteen muutama vuosi sitten. Loukkaannuin pahasti ja Merari otti vallan kehostani. Muitat varmasti hänet?" Kalma aloitti ja päätti kysyä, että muistiko Ophelia Meraria. Miestä joka kulki myös nimellä Jack. Tarpeen tullen Kalma valaisi Ophelian muistia tästä pedosta, joka siihen aikaan hänen toisenapuolena tunnettiin. "En muista, enkä tiedä mitä tapahtui, mutta seuraavan kerran kun heräsin Merarilla oli oma keho Blackin siskon luomana. Tämä keho, jota nyt käytän. Taistelimme.. ja sitten erkanimme omille teillemme. Oletin Merarin oppivan elämään itsekseen, mutta se hirviö halusi kostaa." Kalman ääni muuttui katkeraksi. Se kaikki mitä Jack oli tehnyt ja aiheuttanut, ei ollut mitään kevyttä.
"Otin Merarin kanssa usein yhteen ja lopulta hän onnistui nappaamaan minut, vangitsemaan ja viemään Haya nimisen noidan luokse. Tämä noita oli solminut Jackin kanssa jonkin sopimuksen.. ja hän vaihtoi sielujemme paikkaa kehoissa. Minä sain tämä kirotun kehon ja Merari.. menee jossakin minun kehoni kanssa." Kalma kertoi tarinansa suurinpiirtein miten se oli mennyt ja hiljeni hetkeksi, mutta nosti toista kättään takkinsa kaula-aukolle ja veti sitä alemmaksi paljastaen sen alla olevan kaulapannan Ophelialle.
"Senkin lisäksi, että se eukko pitää minua yhä pikkurillinsä ympärillä.. ja kahlitsi minut tähän kehoon." Kalma selitti ja peitti kaulapannan takaisin takkinsa ja paitojen alle piiloon.
"Jos tilanne olisi toinen, olisi vain vaihtanut itse kehoa." Kalma totesi ääneen.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1841

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Touko 21, 2018 6:34

Re: Parannus || Suskari

Papitar puristi huulensa yhteen, Kalman... Entisen Jackin noustessa hetkellisesti sulkemaan kirjaston oven uteliaiden korvien varalta ja palasi istuimelleen, siinä missä Ophelia ei tohtinut vielä istahtaa tai ottaa rennosti, ei ennen kuin kuulisi miestä enempi. Ymmärtäisi tuon tilanteen paremmin, vaikka olihan se suurin piirtein arvattavissa. Tuo ei voinut lähestyä mitään pyhää, oli se sitten hän itse tai se raamattu yhä käsiin puristettuna, mutta hän olisikin kysynyt miten näin oli päässyt käymään. Niinpä, kärsivällisesti, toista keskeyttämättä, Ophelia saattoi vain nyökätä vastauksiksi, kuten mitä tuli Merariin. Tuo peto, jonka hän oli itse nimennyt, kuinka hän olisikaan voinut unohtaa sitä? Tai velhon siskoa... Tarinaa kumminkin eteenpäin päästyä, tytön hiljakseen sitä prosessoiden sen paremmin ymmärtääkseen kaikkineen mystisin kääntein, valui hänkin hiljalleen istahtamaan lähimaastossa olevalle nojatuolille, pienesti nyökkäillen tarinan kulun myötä.

Tarina oli loppujen lopuksi melko suoraviivainen? Mutta se oli synnyttänyt hankalan tilanteen. Merari oli saanut oman kehon, tällä mustalla taialla luodun kehon, joka nyt hänen edessään kumminkin istui jonkun noidan aikaansaannosta. Se selitti miksi Jack oli nyt Kalma, eikä Kalma ollut enää Jack ja miksi asiat olivat nyt niin erillailla miten ennen. Papittaren katse kohosi syvästä mietteistä takaisin Kalmaan tuon ojentaessa kaulustaan pois tieltä, paljastaen kaulapannan? Joka sai toistaiseksi osakseen vain kysyvän kulman kohotuksen jo muutenkin niin kysyvillä kasvoilla.
"Vaihtanut... Itse kehoa?" Papitar kysäisi, pudistellen sitten nopeasti päätään haluamatta kuulla sen paremmin. Oli parempi olettaa mukavia, että Kalma olisi itse löytänyt jonkun... valkoisella, hyvällä, Jumalan hyväksyttämällä taialla luodun kehon itselleen hankkinut, ellei kyse olisi ollut tuon esittelemästä kaulapannasta.
"Tämä on niin hullua. Tästä ei ole raamatussa kirjoitusta." Papitar nousi , raamattu yhä käsissään. Raamattu josta ei varmasti löytynyt tällä kertaa neuvoa näin oudolle skenaariolle.
"Ah-En tiedä..!" Ophelia mietti jälleen kuumeisesti, oliko tämä ollenkaan hänen alueensa, edes hitusen? Eikö sen ollut pakko olla, kerta Kalma niin voimakkaasti pyhyyteen reagoitsi? Eikö sen ollut pakko...? Niin Kalman, että muiden hyväksi. Auttaa tätä sielua kirotussa ruumiissa.

"T-Tuo kaulapantasi-- Jokin, en tiedä! Tuo kirottu noidan esinekkö sinua estää? Eikö sitä voi vain katkaista? Tai jotakin vastaavaa? Ah-- E-Ei varmaankaan... Sekin on varmaan jonkinlaista taikaa..." Papitar kävi lausumaan ajatusprosessiaan ääneen, sen syvän halun auttaa jokaista avun tarvitsevaa jäädessä päälle sen sijaan, että olisi jättänyt miestä saman tien etsimään muuta vaihtoehtoa.
"J-Ja jos sen saisikin, kehossasi olisi silti tämä... Pahuus? Joka sattuu sinua? Joka satuttaa... Ehkä muita?" Yönsiniset silmät seilasivat korean kirjaston lattianrajoissa.
"Ja tarvitsisit uuden kehon sitä varten... Ei, sekään ei olisi hyvä-- Herra ei katsoisi sitä hyvällä, jos avittaisin sinua vain, jotta loisit uuden kehon... Tai luoja paratkoon veisit jonkun toisen?" Tyttö kävi puhumaan ohi suunsa, esittäen jo retorisia kysymyksiä ääneen johon Kalmalla oli vaara vastata. "Eikö meidän silti pitäisi saada tuo ensin pois?" Ophelia otti askeleen lähemmäksi Kalmaa kämmenellään tuon kaulapantaa osoittaen, mutta äkkäsi itsensä ajoissa olla tulematta liian lähelle ja peruutti, osoitettu käsi omalle puolelle tuoden.
"A-anteeksi, tarkoitukseni ei ole olla näin rauhaton... Olen vain... Heh, tässä on paljon sulateltavaa"
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3969

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ti Touko 22, 2018 11:20

Re: Parannus || Suskari

Niin, hän olisi voinut vai itse vaihtaa itse kehoa ellei se noita olisi lukinnut loitsuillaan hänen sieluaan tähän kehoon. Valitettavasti Ophelia ei halunnut kuulla sitä aavekoiran suusta. Ehkä niin tosiaan parempi, ettei niin puhdas sieluinen Ophelia tietäisi sitä.
Kalma seurasi katseellaan paikallaan kun papitar nousi tuoliltaan valitellen kuinka tähän ei ollut vastausta kirjoituksissa. Kalma olisi varmasti hörähtänyt ääneen, jos olisi kehdannut, mutta piti hammasta purren suurimmat mölyt mahassaan. Kalma oli tiennyt Ophelian hyvin uskovaiseksi, mutta ei ollut saattanut arvata naisen olevan näin uskovainen että uskoi raamatun jokaista sanaa. Haki sieltä apua ongelmiinsa.
"Rauhoittukaa, ette ainakaan noin löydä mitään vastauksia." Kalma totesi oltuaan hiljaa kun papitar sätki itsesäälissään hänen ongelmansa tähden, joka tietenkin oli ihailtavaa. Kalma kun itse harvoin sai täysin vilpitöntä apua muilta.
"Meillä on aikaa puida asiaa läpi, vaikka vuosia.. en ole kuolemassa." Ellei joku häntä ottaisi hengiltä, mutta tähän kehoon yksinään aavekoira ei ollut kuolemassa. Ja muutenkin muutaman vuosisadan elänneenä aika ei oikeastaan merkinnyt mitään.

"Kaulapantaa ei voi katkaista, tai repiä pois päältäni." Kalma vastasi kun Ophelia ehdotti yksinkertaisesti kaulapannan irroittamista hänen kaulastaan. Kyllä Kalma oli sitä jo yrittänyt itse. "Kaulapanta ei estä mitään, sillä se noita vain pitää minut talutushihnassaan... pakottaen palaamaan luokseen aina kun haluaa." Kalma lisäsi korjatakseen papitattaren väärinkäsityksen hänen kaulassa olevasta pannasta.
"Noita kirosi kehoni niin etten pysty lähtemään siitä halutessani ja hankkia uutta ruumista. Olen jumissa tässä kehossa. Panta ei koske siihen mitenkään." Kalma lisäsi vielä.
"Joten pannan poistaminen ei korjaa kehoani, valitettavasti." Kalma vastasi Ophelian kysymykseen, jos hänen pantansa poistettaisiin niin se korjaisi kehon vääristymän. Olisikin se ollut niin helppoa. "En tiedä vahingoittaako kehoni muita.. itseni lisäksi." Kalma ei ollut kokeillut.

Ophelian seuraavalle pohdiskelulle Kalma ei voinut olla pienesti virnuilematta. Voi kun nuori papitar tietäisi kuinka lähellä olikaan sitä aitoa ja oikeaa totuutta ystävästään. Hänen kehonsa oli alun alkaenkin ollut jokun toisen ja hän oli vain viennyt sen säälimättä. Kalma kuitenkin vakavoitui välittömästi kun Ophelia hänen suuntaansa kääntyi ja aikoi tulla lähemmäksi. Kalma nousi hieman tuolista, mutta Ophelia onneksi muisti ja perääntyi. Kalma asettautui takaisin istumaan.
"Vähemmästäkin." Kalma hymähti Ophelian pahoitteluun ja pysähtyi itsekkin miettimään asiaa tarkemmin. Kirjaston valtasi hiljaisuus muutaman sekunnin ajaksi, kunnes Kalma avasi suunsa.
"Mitä jos yhdistäisit parantamisen ja manauksen?" Kalma ehdotti papitattarelle. "On kuitenkin selvää, etten tule selviämään tästä kivuttomasti. Voisimme tehdä sen pienissä osissa, niin paljon kuin kestän.. ja kävisin sitten hoitamassa itseni?" Kalma ehdotti papitattarelle.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia