PATONKIBATTLE

[Crimson]

Olihan se yllättävää kuulla jotain vastaavaa taholta, joka niin kovin tuntematon oli. Siksi Nessi kai piti yllättyneisyytensä itsellään ja paino itseään entistäkin paremmin jalkojaan vasten, jottei tunnetilojaan olisi vahingossakaan saattanut nähdä naispuolisen kasvoilta saati tulkita hänen kehonkielestään. Tuollainen kuulosti monimutkaiselta, ja ensimmäisenä Ane kai miettikin miten vahvan siteen puoliverisen välille saattoi luoda. Eihän Seyr ollut varsinaisesti lohikäärme, vaikka eipä Nessaya myöskään tiennyt mihin kaikkeen nykyiseltään kyläpäällikkö kykeni. Siitä oli kymmeniä vuosia kun hän oli viimeksi edes nähnyt Lorythaksen, hyvä jos hän millään tavoin oli tuntenut edes henkilökohtaisella tasolla Hopeakäärmettä silloin vuosia takaperin.
Darius ei kuitenkaan ollut sanojensa mukaan lohikäärmeratsastaja. Eikä kouluttaja, eikä varmaan mitään muutakaan liskopetoihin liittyvää, tai Nessaya olisi sen miehestä nähnyt jo pelkästään ulkoisesti. Kaiketi se side kaksikon välillä oli siinäkin mielessä outo, vaikka kuka hän oli tuomitsemaankaan ketään loppujen lopuksi – kaikilla lieni vapaus tehdä ja toteuttaa itseään juuri kuten halusi.

Siinä missä Seyr ei ollut ilmeisesti kertonut suippokorvaiselle verellä sinetöidystä siteestä, ei Darius ollut siitä myöskään Lorythakselta itseltään kysynyt jostain syystä. Tummalintu kohottikin kulmaansa, pienen viekkaan hymyn kohoten naisen kasvoille hänen kuunnellessa silmäpuolista sanoissaan. Oli pelkoja, ja epäilyksiä ja haavereiden, etenkin fyysisten siirtymistä toiseen. Ihan samanlaisia tuntemuksia ja kysymyksiä, mitä Anerittelläkin oli aikanaan ollut, joihin kaikkiin hän tuskin oli ehättänyt saada vastauksia kun Agal jo oli kaatunut. Eikä hänellä olisi ollut aikaa edes selvittää niitä kaikkia saloja, toisin kuin Dariuksella haltiana, jonka elinikä oli hurjasti enemmän kuin muodonmuuttajalla!
Ja siitä se kysymysten tulva sitten tuli, Anen hilliten itseään sen verran ettei olisi naurahtanut ääneen.
”Mietin ihan samoja asioita aikanani. En minäkään ollut vastaavaan sitoutumiseen valmis silloin ja jaksoin epäillä ja kysyä, se oli kuitenkin ainoa vaihtoehto minulle silloin vuosia takaperin enkä kadu hetkeäkään siitä että sain jakaa sen parini kanssa”, Nessi muisteli melankolisen tunteen kasvoiltaan ja äänestään pyrkien piilottamaan.
”Hän jakaa sinun haaverisi ja tunteesi vahvemmin, mutta sinä et välttämättä jaa kaikkia hänen. Varsinkin jos olet jossain kaukana – saatat tuntea kumppanillasi jonkin olevan pielessä, muttet sinä jaa sitä haavaa sormessa jonka hän on mahdollisesti veitsellä sormeensa ruokaa laittaessa leikannut vahingossa, ellet olisi ollut silloin vieressä. Kuten nyt varmaan… noista nykyisistä haavoistanne näkyy”, Tummalintu koitti selittää asioita mahdollisimman yksinkertaisesti Dariukselle, ”Jaatte tunteet välillänne voimakkaammin ja niillä on tapana vahvistua seurassa. Sinun pelkosi korostaa hänen pelkojaan, ilo hyvää oloa, viha vihaa ja niin edelleen – siksi verisiteen omaavien väitetään pystyvän kontrolloimaan lohikäärmeitään aivan erityisellä tavalla ja luottamus sellaisten parien välillä on tavallista vahvempi kuin perinteisten lohikäärmeratsastajien”.

”Joten kyllä, se on normaalia, että jaatte jäljet ja tuskan vastaavasti. Mutta samaan tapaan hyvätkin asiat tuntuvat tavallista paremmilta välillänne. Ainoa asia joka sinun tulee muistaa on että Seyr on herkempi havaitsemaan sinun tunnetilasi tai jos itsesi jotenkin satutat tai olet muutoin vaarassa – siksi kai lohikäärmeellä on tapana myös puolustaa sinua siihen viimeiseen asti ennemmin…”, siksi kai Agal oli silloin ennemmin heittänyt hänet mereen ennen kuin oli oman kohtalonsa sinetöinyt. Tummalinnun katse vesittyi aavistuksen hänen huomaamattaan, Nessin kääntäen katseensa kuitenkin paremmin toisen tummatukan puoleen.
”Voit kyllä oppia kontrolloimaan sitä, ja vaikuttaa siihen millainen siitä siteestä lopulta tulee”, hän hymyili rohkaisevasti, ”Mutta teidän pitää tehdä ja kasvattaa sitä tunnetta yhdessä. Ei se kaikki tule tuosta noin vain verta kerran maistamalla, vaan yhteisten kokemuksien kautta”.

[Aksutar]

Oli kai jokseenkin rohkaisevaa tietää, että myös Aneritten kaltainen kokenut lohikäärmeiden käsittelijä oli aikoinaan ollut yhtä ulapalla verisiteestä ja sen oikuista, kuin Haukansilmä nyt. Ehkä hän oppisi elämään tämän kanssa ja käsittelemään verisidettä ja sen tuomia hankaluuksia ja iloja, mutta se tulisi vaatimaan aikaa... ja apua. Darius ei edes tiennyt, mistä hänen olisi pitänyt aloittaa — tai mitä edes ylipäätään tehdä verisiteen suhteen! Se ahdisti, kuten eliitti oli todennutkin, hän ei pitänyt asioista joita ei kontrolloinut ja juuri nyt veriside oli yksi sellainen.
Pelottavaa oli myös jakaa tunteet ja fyysiset ruhjeet, tällä tavalla. He olivat molemmat epävakaita persoonia, eikä Darius uskonut oman sisäisen ahdistuksensa ja masennuksensa parantavan yhtään jo muutenkin sekaisin olevan puoliverisen olotilaa. Kyllä Darius osasi piilottaa pahan olonsa muilta ja hymyillä, kun tarve tuli, mutta nyt hän ei ilmeisesti voinut sitä Seyriltä peittää? Hän kun ei olisi halunnut vaivata sarvikruunuista omilla murheillaan, kun kyläpäälliköllä itsellään oli niin paljon harteilla.

Haukankatse oli lipunut Aneritten puhuessa tuijottamaan liekkien tanssia nuotiossa, mutta palasi terävästi naiseen, kun tuo haltian puoleen katsahti. Darius kyllä huomasi Tummalinnun vettyneen katseen, mutta ei tiennyt olisiko siihen pitänyt jotenkin reagoida... Eikä sitä jääty sen kummemmin miettimään, kun Nessaya kovin rohkaisevasti hymyillen jakoi ohjeitaan. Haltia hymähti pienesti, jääden miettimään hetkeksi itsekseen Nessayan kertomaa. Tuskin veriside yhdessä hujauksessa oli ilmaantunut, kuten Tummalintu kertoi. Olihan heillä yhteistä historiaa jo muutaman vuoden ajalta, heistä oli tullut todella läheisiä tänä aikana... mutta ei Darius silti ollut odottanut mitään tällaista heidän välilleen.
"Taidamme molemmat kaivata ohjeistusta verisiteen suhteen...", Uupuneelta kuulostava eliitti hymähti lopulta, "Tämä lienee omalla tavalla uutta myös Seyrille. Minun täytynee jutella hänen kanssaan asiasta paremmin, jahka hän tokenee ja on taas voimissaan".
"... Kiitos", kuului jälleen se kovin harvakseltaan puhuttu sana eliitin suusta, haltian kokein tarvetta kiittää äskeisestä kertomasta Tummalintua. Hänen kertoma oli rauhoittanut mieltä jonkin verran, ainakin näin ensialkuunsa. Mutta aivan varmana eliitti tulisi vielä kerran jos toisenkin panikoimaan verisiteestä ja sen tuomista hankaluuksista...

Mutta, sille murehtimiselle oli oma aikansa. Juuri nyt Darius ei uskonut kykenevänsä miettimään asiaa syvällisemmin, joten nopeasti eliitti koitti etsiä uuden puheenaiheen, vaikka kenties lepo olisi ollut hänellekin hyvä vaihtoehto.
"Tummalintu... Mistä hyvästä sen lisänimen sait?", Haukansilmä kysyi, kohottaen kulmiaan pienesti, "se kuulostaa jokseenkin... Pahaenteiseltä", eliitti lisäsi, samalla kun nojautui luolanseinää vasten, etsien mukavamman asennon itselleen kivuista ja säryistä välittämättä.

[Crimson]

Pisamakasvoinen hieraisi nopeasti muutaman kerran silmiään sen vettyneisyyden, mutta myös hiljalleen mieleen laskeutuvan väsymyksen tähden. Kai tässä itse kutakin väsytti, Nessayan ollessa kuitenkin valmis valvomaan Dariukselle seurana sen tovin, kun vanhempi haltioista päätti hänen kanssaan yrittää keskustella. Ei se häntä haitannut. Sinällään tuntui näin pitkän tovin jälkeen vapauttavalta puhua toisen lohikäärmeratsastajan kanssa, vaikkei silmäpuolinen itseään selvästikään täysin yhdeksi sellaiseksi laskenut, tai muuten vain halusi vähätellä asemaansa.
Aneritte nyökkäsi muutaman kerran haltian miettiessä tulevassa tarpeestaan keskustella asiasta paremmin Seyrin kanssa ja kiittäessä häntä, ”Ratsastajalta ratsastajalle, olen iloinen jos kertomastani oli edes jotain hyötyä”. Ystävällinen hymy levisi naisen kasvoille, samalla kun Nessi kohensi nuotiota ja lisäsi siihen muutaman uuden kalikan pitämään alati nälkäistä tulta hereillä lämmittämässä heitä. Hän olisi varmaan saattanut alkaa tarinoida lisääkin aiheesta, jos hetki siihen olisi vain ollut parempi. Eikä Nessaya uskonut että tiesi edes asiasta yhtä paljoa, kuin esimerkiksi Lorythas! Kyläpäällikkö varmaan osasi pariaan yhtälailla neuvoa, eikä hänen kaltaistaan vierasta kaivattu sotkeutumaan asioihin millään tasolla nyt tai myöhemminkään. Vaikka hän olisi kyllä mielellään sotkeutunut Dariuksen näköisen ja oloisen miehen elämään… ehkä… vain ehkä!

Ane palasi kuitenkin ajatuskuplastaan säpsähtäen taas tähän tilaan ja hetkeen tummatukkaisen miehen kysyessä häneltä siitä lempinimestä, mainiten myös sen kuulostavan pahaenteiseltä. Nessi tuijotti hetken pöllämystyneenä suippokorvaista, lähtien sitten kuitenkin erottelemaan hiustensa seasta suortuvia joihin hän oli sitonut erikoisella narupunoksella helmiä ja niitä tummia linnunsulkia, joita Nessayalla oli tapana ottaa talteen tilaisuuden tullen. Yleensä hän kiinnitti niitä koristamaan kuontaloaan, tai teki niistä koruja, hyötyesineitä ja sen sellaisia.
”Olen aina keräillyt sulkia, ja pitänyt niitä hiuksissani. Pojat alkoivat kutsua minua Tummalinnuksi metsästysretkillä aikanaan samaisesta syystä, on se imartelevampi kuin miten muilla kylän tytöillä oli tapana haukkua perääni aikanaan”, Ane selitti heilutellen tummia fasaaninsulkia hiuksissaan näytillä hetken ennen kuin antoi hiussuortuvien tipahtaa takaisin rinnalleen, ”Pidän linnuista, noin muutenkin kuin vain ruokapöydässä”.
”Olen muodonmuuttaja syntyjäni”, Nessaya päätti avata aiheeseen liittyen, ”Ja ei, en pysty ottamaan kuin eläinten hahmoja, jos erehdyitkään miettimään että voisin naamioitua keneksi tahansa”, Tummalintu virnisti pienesti. Olisihan se ollut hieno taito omata, mutta sellaiseen lopputulokseen Nessi olisi päässyt vain magiaa opiskelemalla, ja kyseiseen hänellä ei kyllä olisi riittänyt kärsivällisyys alkuunsakaan. Hänelle oli luonnollista tekeytyä eläimiksi, jolkotella sutena tai kissapetona pitkin metsiä, tai lentää taivaalla lintuparven mukana. Siksipä kai heitä pidettiin usein sekasikiöinä ihmisten keskuudessa, mistä syystä Ane oli tarvittaessa usein esitellyt itsensä ennemmin animaagiksi kuin varsinaisesti veriperimältään muodonmuuttajaksi.

”Minne te olitte matkalla? Mainitsit aikaisemmin että hänen olisi ollut parempi sotilastuvilla, oletan siis että olette tulossa piilopaikastanne tai kaupungistanne…”, Ane pohti ääneen varovaisesti vilkaisten haltian puoleen, ”Voisinhan auttaa teidät perille, tai viedä viestin siitä missä olette huomenissa. Ei se olisi paljon pyydetty, jos Konaar ei kykene teitä viemään tämän pidemmälle”.

[Aksutar]

Haltia hymähti terävästi, Tummalinnun kutsuessa häntä ratsastajaksi. Kai siihen piti nyt tottua ja opetella, vaikkei Darius vieläkään ollut täysin sujut asian kanssa. Mutta hän oli päättänyt yrittää, Lorythaksen takia. Eliitin piti vain toivoa, että nelisiiveltä löytyi malttia ja ymmärrystä hänen suhteensa, haltia kun ei pitänyt lentämisestä ja taivaalle nouseminen vaatisi joka kerta omanlaisensa ponnistuksen häneltä.
Aihe vaihtui kuitenkin siihen Aneritten lisänimeen, naisen käyden setvimään hiuksistaan esille suortuvan, jonka oli koristellut narupunoksin, helmin ja linnunsulin. Olihan Darius huomannut sen suortuvan aikaisemminkin, mutta ei uskonut sen olevan osasyy nimitykselle. Osuvaa se kaiketi oli, Anen kertoen myös kuinka oli aina keräillyt ja pitänyt sulkia hiuksissaan. Kuulemma tämä sulkaharrastus oli myös toisenkin nimityksen poikinut, joka ennemmin herjaksi oli laskettu. Linnut olivat kuulemma muutenkin naisen mieleen, muunakin kuin vain ateriana.
Siitä seuraavaksi nainen kertoi muodonmuuttaja taidoistaan. Darius kohotti kulmiaan pienesti, mutta ennen kuin mitään ehätti sanoa, oli Nessaya jo vastaamassa kysymykseen, joka varmasti olisi jossain vaiheessa noussut pintaan. Kaiketi sekin oli helpotus omalla tavallaan tietää, ettei toinen nyt kyennyt toisiksi humanoideiksi tekeytymään.
"Vai pidät linnuista...", Eliitti hymähti lähinnä itsekseen naista tarkkaillessaan. Darius ei voinut sanoa itse varsinaisesti pitävänsä linnuista, mutta Windereiden tyyli ja lempinimet yleensä liittyivät lintuihin, tavalla tai toisella, kuten nyt esimerkiksi Haukansilmä. Eliitti ei kuitenkaan asiasta sen enempää lähtenyt puhumaan, pitäen vielä ihan mielellään oman sukunsa ja identiteettinsä hämäränpeitossa. Kyllä hän jotenkuten luotti Nessayaan, kerta Lorythas tuohon luotti, mutta eliittikenraalina hän ei voinut koskaan olla liian varovainen tuntemattomien suhteen.

"Sinut revittäisiin riekaleiksi ennen, kuin pääsisit viestisi kera perille asti", Darius tuhahti pienesti naiselle, joka hyvää hyvyyttään apua tarjosi, "Tai no, jos eläimenä viestin veisit perille, niin ehkä sitten säästyisit ongelmilta... Mutta en usko sen olevan tarpeen. Kunhan pääsemme perille itse, niin minun on helpompi itse selittää tapahtuneet miehilleni...".
"Olimme matkalla kaupunkiin. Olimme eilen yhteenotossa vihollisten kanssa, osa meistä joutui erilleen toisista, joten sen sijaan että olisimme palanneet suoraa kaupunkiin, tulimme etsimään eksyneitä... Harmi vain, että olimme liian myöhässä", Darius kertoi ympäripyöreästi mitä oli tapahtunut ja minne he olivat matkalla. Se oli jo selvää, että he kuuluivat armeijaan ja rodusta päätellen ei tarvinnut arvailla kumman osapuolen riveihin Iriador ja Darius kuului. Sen enempää Nessayan ei tarvitsisi tietää, jos Dariukselta kysyttiin.

"Mutta jos todella haluat auttaa meidät perille, niin meidän pitää katsoa sitä huomenna. Sattuneista syistä kenestäkään ei ole tänään matkaamaan enää minnekään", Haltia jatkoi, katseensa samalla ummistaen. Nyt kun oli jälleen sijoilleen rauhoittunut, alkoi se uupumus hiipiä harteille, eliitin kuitenkin koittaen parhaansa mukaan pysyä hereillä, "Minun ja Iriadorin on päästävä kaupunkiin, ennen kuin olinpaikastamme huolestutaan. Mutta Seyr pitää saada takaisin kyläänsä... Sinä varmaan voit auttaa myös häntä?".

[Crimson]

Toinen Nessayan kulmista kohosi haltian väittäessä että hänet revittäisiin siihen paikkaan, jos hän olisi viestin kanssa päässyt perille. Olihan Tummalinnulla kokemusta haltioiden kaupungin torialueesta, muttei hän kuitenkaan ollut koskaan käynyt itse piilopaikan tai kaupungin sisällä – ehkä se sitten oli haltioiden tapa kohdella muita… Anen oli sitä vaikeaa kuitenkin uskoa niin kauniista ja jalon oloisista olennoista, joihin hän oli törmännyt mantereella kyllä useamminkin kuin vain tämän kerran.
Suippokorvaiset olivat kuitenkin olleet yhteenotossa vihollisiensa kanssa ja nousseen myrskyn tähden oli sitten sattunut ja tapahtunut yhtä jos toista. Oli kai silkkaa epäonnea, että eksyneitä etsimään lähteneet olivat tällä tavoin kaiken eilisen jäljiltä ottaneet vielä lisää takkiinsa, ja se sai Anen mutristamaan huuliaan pahoittelevasti miehelle. Se kai selitti miksi hän oli nähnyt ihmisten sotilaita kulkevan saattueena lähistöllä aiemmin - nuo lienivät kuitenkin kaukana jo tässä vaiheessa, olihan siitä kulunut jo melkein päivä kuitenkin.
”En minäkään jaksaisi lähteä juoksemaan enää tänään kuin pakosta”, Nessi tuumasi vinosti hymyillen toiselle samalla kasaillessaan nuotion viereen jääneitä tavaroitaan takaisin reppuunsa, ”Myrskyn takia minäkin täällä yhä olen, autan teitä mielelläni minne olettekaan menossa, jos sää ja puitteet sen vain sallivat. Tottakai haluan auttaa Seyriä…”. Mutta halusiko Nessi mennä enää lähellekään Briaria uudestaan? Mitä jos Lorythas olisi hänelle vihainen jahka huomenna heräisi ja olisi paremmassa kunnossa?

”Mutta mietitään sitä huomenna”, Tummalintu huokaisi jaloilleen kavuten, hetkeksi vain jääden katselemaan nuotiota. Hän voisi huolehtia siitä yön ylitse, jottei kenenkään tarvinnut tutista hyytävästä kylmyydestä sentään. ”Tarvitset heidän tavoin lepoa – pidän nuotiosta huolta, Caer todennäköisesti söisi jokaisen tänne tunkeutujan, joten emmeköhän aamuun asti selviä”, pisamakasvoinen selitti jalallaan siirtäen tavaroitaan kauemmas nuotiosta, lähemmäs luolan seinää, jottei niihin vahingossakaan olisi sattunut lentämään kipinöitä. Hän huomaamattaan tuijotti Dariusta hetken, miettien olisiko pitänyt sanoa vielä jotain, katseen harhaillen yhtälailla vierailemassa myös kyläpäällikön ja punatukkaisen kohdalla välistä.

”Uhm… hyvää yötä sitten”, sulkapää tuumasi kainostellen, antaen sitten omalta osaltaan toisen tummatukkaisen rauhoittua itsekin lepäämään. Eipä hänellä sen enempää sanottavaa ollut. Eikä Ane kehdannut jäädä nuotiollekaan istumaan ja pälyilemään ympärilleen itsekseen. Niinpä Nessi kuulosteli hetken jos haltialla olisi vielä ollut kysymyksiä tai sanottavaa, lopulta astahtaen askeleen taemmas. Nopeasti nainen vaihtoi muotonsa valkeaturkkiseksi lumileopardiksi, joka notkeannäppärästi hypähteli pikkupedoista sen isomman kanssa samalle kielekkeelle ja käpertyi Caerin siiven alle, toisen kylkeen kiinni tiukalle kerälle viettämään yötään. Sinisuomu pitäisi häntä silmällä, siinä missä kyllä herättäisikin jos jotain yllättäen ottaisi tapahtuakseen tai joku kaipasi hänen huomiotaan.
Mutta eipä Anen tarvinnut mistään yön aikana välittää, paitsi korkeintaan nuotion kohentamisesta. Kissapeto saattoi välillä hiippailla kantamaan uuden halon pitämään pientä liekkiä elossa, mutta muuten Nessi uinui Caerin siipien suojissa, siinä missä Hyra piti seuraa Iriadorille luolan seinustalla. Sen teen juotuaan punapää ei turhaa heräillyt yön aikana, korkeintaan yski ja niiskutti, kääriytyen vain paremmin omaan viittaansa unissaan. Vaikka Iriador olikin vannonut itselleen pysyvänsä muka hereillä, ja pitävänsä niin Winderiä kuin Lorythaksen kuntoa silmällä, niin siitä ei todellakaan tullut yhtään mitään tällä kertaa, tässä kunnossa. Ja mitä Seyriin tuli, taisi puolikäärme viipyä tajuttomana aina aamun varhaisimmille tunneille asti, jolloin kivut ja vilustunut olo alkoivat viimein herätellä hopeaveristä takaisin tietoisuuden pariin.

[Aksutar]

Tilannetta ja toimintasuunnitelmaa oli hyvä miettiä huomenna, kuten Nessaya totesikin. Juuri nyt oli täysin turha suunnitella mitään, kun kukaan heistä ei tiennyt missä kunnossa itse kukin olisi aamusta.
"Kunhan ei ketään meistä pistele poskeensa...", Eliitti hymähti Tummalinnulle, joka vakuutteli että Caer kyllä pitäisi vahtia, siinä missä he voisivat nukkua. Lepo kyllä oli tarpeen, vaikka Darius ei olisi millään halunnut vaipua tajuttomuuteen juuri nyt. Mutta hänellä ei tainnut olla muuta vaihtoehtoa. Haltian energia loppuisi pian, vaikka hän kuinka yrittäisi taistella uupumusta vastaan. Haukansilmän piti vain luottaa Nessayaan ja tuon lohikäärmeisiin tällä kertaa. Sitä paitsi, jos Nessaya olisi heille pahaa halunnut, ei Dariuksesta olisi mitään vastusta Tummalinnulle ja tuon liskoille, oli hän sitten hereillä tai unessa...
Darius vain hymähti pienesti, rauhallisesti, kun Nessaya hyvää yötä toivotti. Eliitti ei ollut lainkaan katsettaan avannut, koittaen parhaansa mukaan rentoutua ja rauhoittua sijoilleen. Ei siihen kauaa mennyt, kun silmäpuoli oli vaipunut uneen uupumukseltaan, hengitellen rauhallisesti yön hiljentyessä heidän ympärillään.

Aamuyöstä Haukansilmä alkoi jälleen painajaisiaan näkemään, unensa muuttuen levottomaksi ja haltian liikahdellen ja ynähdellen pienesti unissaan. Ja lopulta eliitti myös heräsi painajaisiinsa, sydämen hakaten rinnassa tuhatta ja sataa, haltian henkäisten terävästi, lähes parkaisevasti, kun hereille säpsähti. Oli lähellä, ettei haltia saanut samantien kunnon paniikkikohtausta, kun Dariuksella kesti hetki muistaa missä he olivat ja mitä oli tapahtunut. Syvään henkeään haukkova haltia katseli hetken ympärilleen, koittaen parhaansa mukaan rauhoitella itseään. Näytti siltä, että hän oli ensimmäisenä hereillä, kuten yleensä. Tai no, Anea Darius ei nähnyt missään, mutta Caerin vierellä näytti nukkuvan valkeaturkkinen kissapeto, joten ei tarvinnut kahdesti arvailla, kuka oli kyseessä. Olihan Tummalintu juuri eilen kertonut muodonmuuttaja taidoistaan.
Hitaasti katse kääntyi Iriadoriin, joka oli vielä sikeästi untenmailla ja korkeahaltiasta katse kääntyi Lorythasiin... Joka vaikutti olevan hereillä. Darius henkäisi pienesti, nousten nopeasti tolpilleen ja hatarasti harppoi Lorythasin luokse, laskeutuen istumaan hopeakäärmeen vierelle, juuri ennen kuin kroppa muistutti kivuista ja ruhjeista, jotka eivät olleet onneksi yön aikana häirinneet.

"Hei", kuivakurkkuinen Haukansilmä aloitti hiljaa, samalla kun nojautui sarvipäisen ylle, toisella kädellä kepeästi siirrellen hopeaverisen valkeita hiuksia tuon kasvojen tieltä, "Kuinka voit?".
"Lepää vain, vielä on turhan aikaista olla hereillä", Darius jatkoi lähes kuiskaten, samalla kepeästi tuon päätä silitellen. Hän ei edes ollut varma, oliko Lorythas kunnolla hereillä. Mutta elossa tuo oli, sentään ja se myös rauhoitti mieltä.
"Anna anteeksi. On syytäni, että jouduit tuohon kuntoon...", Haukansilmä lisäsi entistäkin hiljaisemmalla äänellä, kenties lähinnä vain itsekseen puhuen, itseään parjaten. Sanojen lomasta Darius painui lähemmäs puoliveristä, suoden pienen, pahoittelevanoloisen suudelman kruunatun suupieleen.

[Crimson]

Korkeammalta kantautui hiljainen kehruu, Lorythaksen ollessa keskittynyt kuuntelemaan sitä ja keräämään ajatuksiaan kasaan kaikessa hiljaisuudessaan. Silmät pysyivät kiinni, sarvet taisivat olla jumissa niskan taakse asetetussa kankaassa, joka paikkaa särki ja mielestä tuntui puuttuvan jotain aiheellista. Hän muisti kyllä yhteenoton Lounatuulen kanssa selkeästi, mutta sen jälkeen kaikki tuntui olevan enää vain hataria, epäselviä mielikuvia, joista Vaern yksin ei jaksanut alkaa ottaa selkoa juuri nyt. Hän mielellään löhösi vain sijoillaan viluissaan eikä olisi tehnyt mieli antaa hiuskarvankaan liikahtaa mihinkään väsyneiden kasvojen tieltä juuri nyt.

Tuttu ääni sai hopeakäärmeen raottamaan katsettaan, Loryn hetken näyttäen tympeää naamaa siitä että Dariuksen piti sukia ne hiussuortuvat pois hänen kasvoiltaan. Mutta sen tympeyden tilalle nousi nopeasti heikko lempeä hymyntapainen, turkoosien silmien noustessa katsomaan Haukansilmän puoleen joka aivan likelle oli etsiytynyt. Kyseli hänen vointiaan. Vaikutti huolestuneelta, syystäkin. Ilman Winderin kehotusta Lorythas olisi varmaan jo yrittänyt nousta jaloilleen, mutta rakkaan tahon läsnäolo piti hänet sijoillaan lepäämässä ennemmin. Tässä oli turvallista, jos Dariuskin malttoi olla paikallaan.
”Vuodan verta…”, puoliverisen hiljaisen pehmeä ääni toisti, miehen kipeää vatsaansa kokeillen sitä peittävien sotkuisten liinojen läpi revenneen paitansa alta, heikon olonsa tähden pysyen kovinkin rauhallisena asian suhteen, vaikka kyseessä olikin vaarallinen tila. Sitä lohdutti kuitenkin Dariuksen suoma suudelma, johon Lorythas olisi toivonut voivansa vastata jotenkin muutenkin kuin pelkällä haikailevalla katseella. Hopeaverisen katse käväisi myös tutussa punapäisessä, joka hieman syrjemmällä lepäsi päänsä polvissaan lähellä viimeisimmillään hiilloksella hehkuvaa nuotiota, kunnes palasi takaisin Winderiin.
”Ei anteeksipyytelyitä. Ei katumusta. Ei nyt, Darius”, puolikäärme hymyili toisen kätensä kohottaen hyväilläkseen kevyesti Haukansilmän kasvojensyrjää, ”Tarvitsen vain hetken toipuakseni kuntoon taas”. Oli kuinka surkea olo hyvänsä, toi Haukansilmän läheisyys siihen oloon kuitenkin lohtua omalla tavallaan.

”Olethan kunnossa?”, Lorythas huokaisi lempeällä äänellä hiljaa tummatukalle, ”Onhan Iriador kunnossa? Muistan tuskin eilisiltaisesta Lounatuulen kamppailun lisäksi…”.

[Aksutar]

Darius hymähti pienesti, kun Seyr mainitsi vuotavansa verta. haltia ei tiennyt oliko toteama totta vai ei, mutta tietenkin hän huolestui tilanteesta. Sehän tästä olisi puuttunut, että Lorythas valui kuiviin heidän nukkuessaan! Valitettavasti eliitti ei osannut auttaa puoliveristä, sillä hänen parantajan taitonsa rajoittuivat vain alkeelliseen ensiapuun ja haavojensidontaan. Joten, piti miettiä olisiko kannattanut herättää Iriador tai Nessaya auttamaan sarvipäistä.
Haukansilmä oli vähällä pyytää uudemman kerran anteeksi, kun hopeaverinen "kielsi" anteeksipyytelyt ja katumukset tähän väliin. Hetki lieni huono, kieltämättä, mutta silti eliitti tulisi kantamaan syyllisyyttä tapahtumista pitkään, jälleen kerran. Sitä ei kuitenkaan käyty sen paremmin ilmaisemaan nyt sarvipäiselle, haltian vain pienesti nyökäten niihin sanoihin kera anteeksipyytävän hymyn, päätään pienesti kallistaen sarvipäisen kosketuksen puoleen.
Vaikka olisikin tehnyt mieli lähteä vellomaan siinä syyllisyyden tunteessa, koitti Darius pysyä positiivisena ja ajatella iloisesti. Jos ei muuten, niin Lorythaksen takia, muistaen kyllä mitä Aneritte oli kertonut siitä kaikesta, jota he jakoivat nyt verisiteen tähden.

"Tarvitset kyllä vähän pidemmän hetken, ennen kuin olet kunnossa", Darius hymähti pienesti hopeaveriselle, joka vakuutteli kuitenkin pääsevänsä vielä tolpilleen.
"Olen kunnossa, kolhuni ovat lievempiä sinuun verrattuna... Nessaya katsoi haavani kuntoon eilen", Eliitti jatkoi, vastaten puoliverisen seuraaviin kysymyksiin, "Olemme luolassa, yhä suoalueen lähettyvillä. Nessaya, Tummalintu, auttoi meidät suojaan. Etkö muista? Hän ja Iriador katsoi haavamme kuntoon, ennen kuin kävimme levolle... Nessaya on lohikäärmeidensä kanssa pitänyt vahtia yön yli. Ja Iriador on kunnossa, vaikkakin yhä sairas... Hänen pitää päästä pian lepäämään lämpimään, ettei tauti pahene ja jätä vielä kroonisia vaivoja", haltia puhui matalanrauhallisesti, ettei vahingossakaan olisi herättänyt ketään muuta heidän keskusteluilla, pysyen samalla yhä siinä Seyrin yllä.

"Mistä sinä vuodat...?", Eliitti tiedusteli, palaten sarvipäisen ensimmäiseen huomautukseen, "Haluatko, että herätän Nessayan, josko hän osaisi katsoa haavasi paremmin kuntoon?".

[Crimson]

Varhaisin muisto eilisestä oli todellakin yhteenoton päättely Sigurdin kanssa, kaiketi nouseva shokki oli saanut silloin muistot sumenemaan tajunnan tavoin. Sitä mukaan kun Darius kuitenkin kävi tapahtumia läpi, tuntui mieli alkavan myös osin täyttämään niitä tyhjiä aukkoja. Hän muisti Tummalinnun löytäneen heidät ja heidän lähteneen sitten naisen matkaan, ja tässä sitä nyt oltiin. Kylmällä luolanlattialla, joskin se ja kylmä ei ollut se huolestuttavin osa Lorythaksen mielestä. Puolikäärmeen mieltä painoi ennemmin pelko siitä, ettei hän saattaisi täyttää sitä ainoaa tehtävää joka hänellä oli ollut, ja he jäisivät nyt vuorostaan tänne suolle turhanpantiksi jumiin hopeaverisen liikuntakyvyttömyyden tähden.
Iriador ja Nessaya olivat kuulemma katsoneet vanhempien haavoja kuntoon viime iltana. Sitä Lorythas ei enää muistanut, saati ollut tietoinen siitä kauan he olivat täällä olleet varsinaisesti. Turkoosi katse harhaili laiskasti pitkin silmäpuolen kasvoja samalla kun Lorythas kuunteli hiljaa Winderiä pelkkä laiska hymyntapainen kasvoillaan sillä hetkellä. Sentään heillä oli suoja, ja Darius oli mitä ilmeisimmin antanut Nessayan auttaa heitä ilman sen suurempia märehtimisiä. Kyllä hän jos kuka tiesi kuinka ennakkoluuloinen eliitti osasi olla tilanteen tullen, joten kiitoksen silmäpuoli todellakin ansaitsi siitä hyvästä, ettei ollut kieltäytynyt Tummalinnun tarjoamasta avusta.
”Anna hänen levätä, kerta hän on yöllä valvonut puolestamme”, Lorythas hymyili vaisusti nuoremmalleen, ”Pärjään kyllä, kunhan sinä olet läsnä. Tässä hetkessä ja siinä vieressä”, sarvipäinen jatkoi hiljaisella äänellä lohdullisemman kuuloisena.

Hetken rauhoituttuaan ja ajatuksien ottaessa uuden loogisemman järjestyksen päässään, räpsäytti Vaern muutaman kerran laiskasti silmiään ja päästi värisevän henkäisyn kokeillessaan paremmin niitä alavatsaansa verhoavia siteitä uudemman kerran. Ne tuntuivat tahmaisilta ja kosteilta, hopeisen veren ollessa ehtinyt ne tahria yön aikana haavojen yhä ollessa vuotanut kaikesta paikkaamisesta huolimatta. Tuskin turhan paljoa, sillä muuten Lorythaksen olo olisi ollut varmasti heikompi, liekö hän olisi edes kipuihinsa varsinaisesti herännyt verenpuutteesta huonoimmassa tapauksessa.
”Siteet pitää vaihtaa”, Seyr totesi rauhallisesti palauttaen katseensa jälleen Dariukseen, virnistäen pienesti, ”Tuskin sinä siihen apua tarvitset”. Eiköhän silmäpuoli siihen kyennyt, eikä Lorythas sen enempää aikonut pyytää. Hän selviäisi kyllä takaisin Briariin paikattavaksi, ellei haltioilla ollut sitten suunnitelmissa kääntyä reitin suhteen takaisin piilopaikkaan sattuneista syistä…
”En taida pystyä viemään teitä perille…”, sarvipää henkäisikin pettyneenoloisena pelkästä ajatuksesta.

[Aksutar]

Lorythas oli sitä mieltä, että Nessaya saisi luvan levätä nyt, kerta - ilmeisesti - oli yön valvonut heidän puolestaan. Darius nyökkäsi tähän toteamaan, ollen samaa mieltä loppupeleissä. Häntä vain huolestutti se, ettei ehkä kyennyt auttamaan Lorythasta, vaikka olisi halunnut. Mutta, ehkä hopeaverinen ei kaivannutkaan niin suuria operaatioita nyt?
"Olen tässä, enkä lähde minnekään", Haukansilmäinen hymähti hopeaveriselle, joka vakuutteli haltian läsnäolon riittävän. Tuskin se riitti täysin, mutta jos Darius ei muuta voinut, niin kyllä hän kykeni toisen vierellä pysymään.
Teki pahaa nähdä Lorythas niin heikkona. Niinkin pahaa, että silmäpuoli tunsi, kuinka alkoi voida fyysisesti huonosti. Ahdistuksen lisäksi pintaan nousi oksetus, heikotus ja päänsärky. Ehkä se johtui verisiteestä? Tai sitten siitä, ettei hän ollut syönyt kunnolla pitkään toviin...

"No ehkä se onnistuu minulta", Eliittikenraali hymähti sarvipäiselle, joka kertoi sideharsojen olevan vaihdon tarpeessa. Kyllä Darius siihen kykenisi, jahka vain löytäisi uudet harsot tilalle. Nopeasti se haukankatse vilkaisi ympärille, haltian huomaten Nessayan repun sivummalla. Sieltä jos jostain luulisi löytävän sideharsoa, edes vähäsen.
"Älä sinä siitä huolehdi", Eliitti tokaisi puoliveriselle, joka niin pettyneeltä kuulosti sen suhteen, kun ei voinutkaan haltioita perille viedä, "Nessaya lupasi auttaa... Ja jos hänen avulla emme pääse matkaan, niin voin aina koittaa kutsua Nárothea... Se vie aikansa, mutta se kyllä löytää minut... Jos vain pääsee lähtemään liikkeelle...", haltia kertoi, samalla kun nousi sijoiltaan ja liikkeitään varoen käveli sen repun luokse, käyden etsimään sidetarpeita. Pienen etsinnän myötä Darius löysi sideharsoksi kelpaavan kangasrullan, toivoen sen riittävän vielä puoliverisen haavojen uudelleensitomiseen.

Sideharson kera Darius palasi Lorythaksen luokse, istahtaen tuon vierelle.
"Anna kun autan sinut ylös", Haukansilmä hymähti pahoittelevasti, mutta puoliverisen oli pakko nousta istumaan, jotta Haukansilmä voisi kunnolla sitoa tuon haavat.
Eliitti auttoi sarvipäisen istumaan, antaen tuon nojata itseensä jos tarve. Jahka hopeaverinen oli kutakuinkin päässyt istumaan, lähti Darius käärimään kosteista siteitä pois vanhemman ympäriltä.
"Aneritte kertoi vähän verisiteestä eilen...", Haltia aloitti jutustelun, varsinaisesti olettamatta minkäänlaista vastausta uupuneelta kyläpäälliköltä, "Siinä on... Käsiteltävää. Varmasti meillä molemmilla. Meidän pitää puhua siitä, mutta ei nyt. Sitten kun olemme molemmat paremmassa kunnossa", likaiset siteet käärittiin myttyyn toiseen käteen, Dariuksen pienesti sillä kangasmytyllä pyyhkien Seyrin suurimpien haavojen ympäriltä verta pois, ennen kuin otti puhtaan harsorullan ja lähti sitä kiertämään sarvipäisen alatorson ympärille.

[Crimson]

Ehkä se onnistuisi. Parempi olisi, tai Lorythas joutuisi kärsimään tahmaisten liinojen kanssa siihen saakka että Iriador tai Nessaya ottaisivat herätäkseen. Puhtaat siteet pitäisivät haavatkin siistimmässä kunnossa, ja imisivät taas mahdollisen ylitse vuotavan veren itseensä ennemmin kuin päästäisivät sen läpi sotkemaan paikkoja ja mahdollisella hajullaan houkuttelisi petoja lähistölle selvittämään mistä mahtoi olla kyse.
Epätoivoon Haukansilmä ei kuitenkaan ollut ehättänyt vaipua näiden tuntien aikana. Winderin mukaan Tummalintu oli luvannut auttavansa heitä vielä, ja kenties loppu taival perille saakka oli mahdollista taittaa Nessayan avustuksella. Kyllähän Lorythas tiesi naisen olevan muodonmuuttaja, vaikkei hän täysin ymmärtänytkään kuinka sellainen taito käytännössä toimi. Hän olisi halunnut tehdä kaikkensa jotta olisi päässyt takaisin siivilleen, mutta Seyr pelkäsi jotain ikävämpää sattuvan, jos hän nyt olisi muotoaan muuttanut puhumattakaan siitä, jos hän olisi siiviltään puolikuntoisuuttaan tipahtanut taivaalta alas…
Pelkkä asian ajattelu teki pahaa, Puolikäärmeen pistäen voimanrippeitään lopulta kuitenkin ennemmin siihen että pääsi Dariuksen avustuksella istumaan. Huulien välistä karkasi värisevä henkäys kipujen koetellessa kehoa, sarvipään kuitenkin pitäen ryhtinsä suorana jotta siteet saataisiin käärittyä hänen ympärilleen edes kunnolla, ”Kyllä tämä tästä…”, Seyr naurahtikin vaikeana, säilyttäen väsyneen hymyn kuitenkin kasvoillaan kaikesta huolimatta.

Kulma kohosi Dariuksen mainitessa verisiteen, josta Nessaya oli haltialle kertonut mitä ilmeisimmin viime illan aikana. Oli vaikeaa kuvitella Haukansilmän tehneen parempaakin tuttavuutta naiseen, ulkopuoliseen sellaiseen, jota tuo ei entuudestaan tuntenut. Syystä tai toisesta silmäpuoli oli kuitenkin ilmeisesti antanut Nessayalle mahdollisuuden, ja siitä Seyrin rintaan syttyi lämmin tunne, joka sai hymyn leviämään entisestäänkin hopeaverisen kasvoilla kurjasta tilanteesta huolimatta.

”Tietysti… löydämme kyllä hetken puhua. Sitten jossain välissä”, Hopeakäärme hymyili katseensa kääntäen Winderiin, joka hänen haavojensa ympärillä hääräsi, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota siihen kuinka haavojensa pyyhkiminen koskikin, ”Olen iloinen siitä että olet antanut Nessayalle tilaisuuden”.
”Hän on… yksi kadonneista lohikäärmeratsastajistani”, Lorythas totesi yllättäen, vilkaisten korkeammalla tasolla lepäävän kaksikon puoleen sanojensa lomasta, ”Sellainen joka on jättänyt Briarin muttei koskaan ole palannut, tai heidän on kirjoitettu menehtyneen palveluksissaan. Olen ollut läsnä koko Tummalinnun lapsuuden ja nuoruuden, opettanut häntä ja antanut ratsastajan kasteen…”.
”Jos Agal olisi elossa, olisi sekin varmasti täällä…”, Puolikäärme jatkoi harmistuneena henkäisten, ollen kykenemätön edes kuvittelemaan kuinka Tummalintu olisi voinut uskollisen lohikäärmeystävänsä menettää. Ja miltä se tuntui. Hän oli saanut Dariuksen puheista käsityksen Aneritten tietävän enemmänkin verisiteestä, joten kenties Nessayan ja Agalin välillä oli aikanaan ollut sellainen.

”Nessayan polku on ollut kivinen, aivan kuten sinunkin Aiedail, enkä saata olla kuin onnellinen siitä että teidän välillänne vallitsee edes jonkintasoinen arvostus puhumastasi päätellen. Hänen luottamuksensa miespuoleisiin on kuitenkin heikko menneiden tähden… toivoisin että pitäisit sen mielessäsi”, Lorythaksen katse otti laskeutuakseen jälleen paremmin Winderin puoleen lohdullisen, pyytävän hymyn levätessä kyläpäällikön kasvoilla.

[Aksutar]

Eliittikenraali hymähti pienesti, Seyrin ilmaistessa iloaan siitä, kuinka haltia oli antanut tilaisuuden Tummalinnulle. Ei Darius ollut ihan varma vielä Nessayasta, mutta tuskin naisesta mitään haittaakaan heille olisi. Luonteeltaankin tummalintu vaikutti sen verran rauhalliselta ja järkevältä, että Haukansilmän oli helppo tulla tuon kanssa toimeen, ainakin sen ajan, mitä oli vaadittu.
"Nessaya kertoi itsestään sen verran", Darius tokaisi Lorythasille, hopeaveristä yhä parsiessaan, "Hän kertoi kuinka olit häntä opettanut ja kouluttanut. Hän myös mainitsi verisiteen olevan tavallaan tabu...", Silmäpuoli huomautti, vilkaisten sarvipäisen kasvoihin nopeasti, ennen kuin katse palasi seurailemaan omien käsien liikkeitä.
"Agal on kuollut...", ääni madaltui, Dariuksen miettiessä, oliko oikein kertoa Nessayan kertomaa Lorythasille. Ties vaikka nainen ei halunnut Seyrin tietävän tapahtuneista, mutta toisaalta, kai Aneritte olisi tehnyt sen selväksi, jos ei halunnut Haukansilmän kertovan asiasta eteenpäin.
"Se kuoli pelastaessaan Aneritten. En ole varma milloin, mutta ymmärtääkseni siitä on jo aikaa", Haltia jatkoi, "Hän tuntui... ehkä jotenkin häpeävän sitä menetystä. Ehkä se on syy, miksei hän koskaan palannut Briariin...", eliittikenraali arvaili, uskaltamatta mitään Aneritten puolesta kuitenkaan sanoa.

Sarvipäinen kertoi Tummalinnun omaavan kivisen menneisyyden, josta johtuen naisen luottamus miehiin oli heikonpuoleinen. Jälleen Darius hymähti, olkiaan kohauttaen.
"Ei hän ole osoittanut epäluottamusta mitenkään tänä aikana", Haltia kertoi, viimeistellessään sideharsoa paikoilleen, "Ehkä hän on päässyt sen yli... Tai sitten hän osaa yhtälailla peittää sen epäilyksen erittäin hyvin".
"Tai sitten minä vain en osaa tulkita naisia ja havaita epäluottamusta heissä", Darius tuhahti pienesti itsekseen huvittuneena, ei se olisi ensimmäinen kerta, kun Haukansilmäiseltä jäisi jotain huomaamatta toisten tulkitsemisen suhteen. Sitä kun oli ollut itse niin tunneköyhä, niin ei niitä tunteita osannut muissakaan tulkita.
"Pidän sen mielessä, kuitenkin. Vaikka en usko, että uudemman kerran tulen häneen törmäämään tämän jälkeen — jos hän ei Briariin palaa, polkumme tuskin risteävät uudemman kerran", Eliittikenraali arveli, katseensa viimein nostaen hopeaverisen kasvoille.
"Voisit levätä vielä, A'maelamin... Vai tarvitsetko jotain muuta vielä?", Darius tiedusteli, vilkaisten vielä heikosti kytevän nuotion puoleen, "Taidan itse katsoa tuon takaisin eloon, ennen kuin kylmä ehtii tehdä kodin tänne...".

[Crimson]

”Niinhän sinä uumoilit minunkin kohdallani, ja silti yhä olet elämässäni mukana”, Lorythas virnisti heikosti, vilkaisten nopeasti niiden uusien siteiden puoleen jotka häntä ympäröivät ja suojasivat, ”Ymmärränhän minä mitä tarkoitat kuitenkin. Minusta on sääli että hän on niin… etäinen, mutta ymmärrän hänenkin kantansa ja tunteensa. Tiedän, ettei ystävän menettäminen siten ole helppoa, ja millaisen tyhjiön se jättää kaihertamaan mieltä”. Ehkä Puolikäärmeen pitäisi ottaa asia puheeksi Nessayan kanssa vielä, ennen kuin tyttö ehättäisi jälleen karata matkoihinsa. Suotta Nessaya häpesi Agalin menetystä, jos se todellakin oli syy siihen miksei Aneritteä sitten sen koommin ollutkaan näkynyt Briarissa, kotona, vanhojen ystävien ympäröimänä. Tähän saakka Vaern oli uskonut kaikkien kadonneiden olevan kuolleita legendoja, tai maineensa niin pilanneita etteivät nuo kehdanneet naamaansa missään näyttää, mutta näemmä tämä maailma jaksoi yhä yllättää hänet kerta toisensa jälkeen. Ja kerrankin positiivisesti.

”En millään haluaisi ummistaa silmiäni enää…”, sarvipäinen kuitenkin huokaisi, ”Kiitos… kun näit vaivaa vuokseni. Pärjään näillä paremmin taas hetken”. Vaikka olo olikin uupunut, ja hän olisi mielellään jatkanut uniaan vielä seuraavan ikuisuuden kerätäkseen voimiaan, ei Vaern halunnut tehdä sitä kuitenkaan tässä luolassa. Pieni pelko kaihersi rintaa siitä, ettei hän olisikaan enää herännyt jälkeenpäin tai jotain muuta ikävää olisi sattunut sillä välin kun puoliverinen silmiään lepuuttaisi – kenties se pelko kuitenkin oli turhaa. Nykyiseltään Lorythaksen oli kuitenkin vaikeaa luottaa mihinkään, päätösten tekemisenkin ollen toisinaan tukalaa ja saaden ahdistuksen vain nousemaan rintaan etenkin, jos kyse oli jostain häneen liittyvästä.
Yhdestä asiasta Lorythas oli kuitenkin varma, nimittäin hän halusi Dariukselta lupauksen. Lupauksen jättää Lounatuulen rauhaan tulevaisuudessa. Hän muisti kyllä yhä mitä Winder oli Sigurdin menneistä ehtinyt kertoa edellisenä iltana, kun he siniharjaiseen olivat törmänneet ykskaks – etsintäkuulutettu petturi. Jo pelkästään sen tietäen Lorythas uskoi mielessään ettei Haukansilmä halunnut antaa asian vain olla, mikä sai Seyrin jo silminnähden pettymään ja ahdistumaan tilanteesta. Turkoosinsininen katse lepäsi laiskasti siinä nuotion haaleassa loisteessa, kunnes siirtyi haltiaan hajamielisenä vilkaisten omaan syliin.
”Tahdon”, Puolikäärme aloitti vaisusti henkäisten, empien halusiko sittenkään asiasta puhua enempää ja ottaisi sittenkin sanansa vain takaisin, ”T-tahdon että lupaat minulle yhden asian”.
”Aiedail, tahdon että lupaat jättää Lounatuulen omaan arvoonsa, jos sinä ja joukkosi koskaan häneen missään tilanteessa törmäätte tulevaisuudessa”, Vaern pyysi vakavana, näyttäen kuitenkin kasvoiltaan ahdistuneelta asian tähden, ”Muuten tämä kaikki ja hänen haastamisensa on ollut turhaa. Voitin sinun takiasi, enkä olisi antanut ikimaailmassa itselleni anteeksi jos sinulle olisi käynyt yhtään huonommin”.

”Sigurd lupasi antavansa teidän olla, ellette häntä vastaan aseitanne nostaisi”, Lorythas jatkoi, varovaisesti hakeutuen istumaan lähemmäs nuotiota, katseensa kohottaen Dariuksen katseen kohtaamaan, ”Hän valitsi sanani ennemmin kuin kuoleman, jonka olisin hänelle suonut henkeni menettämisen uhalla. Sen lupauksen Sigurd on minulle velkaa”. Sen lupauksen Sigurd oli hänelle todellakin velkaa siitä, että Puolikäärme oli tuota auttanut se yksi kesä, ja katsonut Lounatuulen rasavillin sisaren perään nämä vuodet vaikkei noilla tuntunutkaan olevan välillään minkäänlaista syvempää sidettä. Sigurd sai tulla ja mennä miten mieli, eikä heidän tarvinnut keskenään nahistella yhden ainoasta asiasta, mutta jos siniharja ei olisi voinut antaa kaunansa Winderin kanssa olla, ei Lorythas olisi epäillyt hetkeäkään päättääkseen toisen päivät - ja siinä samalla todennäköisesti omansakin.
Riutuneen Hopeakäärmeen katse tuijotti varovaisesti pyytäen Haukansilmää herkeämättä, Lorythaksen haluten sillä hetkellä kuulla vain yhden asian toiselta saadakseen mielenrauhan. Hän ei halunnut sen olevan pelkkä näennäinen valhe, johon uskoa, vaan totuus, jonka varaan Seyr voisi yhtälailla uskonsa valaa tulevan varalta.
”Tahdon sitä todella, Aiedail”.

[Aksutar]

Haltia virnisti pienesti Seyrin huomautukselle. Olihan hän tosiaan uskonut, ettei enää ikinä tulisi ensimmäisen kerran jälkeen näkemään Briarin kyläpäällikköä, mutta toisin oli käynyt. Aneritten kohdalla tilanne oli kuitenkin hieman erilainen. Nainen ilmeisesti vaelteli paljon, eikä pitänyt majaa missään paikassa, jossa Darius olisi yhtälailla enemmän tai vähemmän vakituisesti vieraillut. Valtakunta oli suuri, Tummalinnulla oli paljon paikkoja minne vaeltaa, joten tuskin Haukansilmäinen naista tulisi enää uudemman kerran näkemään. Ellei Tummalintu sitten itse hankkiutuisi uudestaan eliitin seuraan, mutta tuskin. Miksi Aneritte hänen seuraansa olisi kaivannut tämän enempää?
Darius kohautti pienesti olkiaan, kun Lorythas kieltäytyi levosta. Ei hän sarvipäistä voinut pakottaakaan nukkumaan, joten jos tuo hereillä halusi pysyä, antoi haltia puoliverisen niin tehdä.
"Olisin kai parempaakin jälkeä voinut tehdä... Mutta eiköhän se ensihätään kelpaa", Silmäpuoli hymähti, hopeaverisen kiitellen ensiavusta. Siinä samalla eliittikenraali kävi heittämään pari kuivaa oksaa kytevään nuotioon, herätellen hiillosta syttymään uudestaan. Pikkuhiljaa kuumuuden myötä tuli lähti syömään uutta puuta, lämpimän liekin valaisten luolaa uudestaan.

Nuotiosta katse kääntyi puolikäärmeen puoleen, tuon aloittaessa vaisusti asiansa. Darius kohotti kulmiaan pienesti, Lorythaksen ilmoittaessa tahtovansa haltian lupaavan hänelle jotain. Eliitti odotti hissukseen, että hopeaverinen sai asiansa esitettyä, Haukankatseen valuen takaisin nuotion puoleen Lorythaksen puhuessa Sigurdista. Lorythas halusi hänen lupaavan, ettei haltia lähtisi enää asettaan kohottamaan siniharjaista vastaan. Se oli aika paljon pyydetty, jos totta puhuttiin. Heidän välillään oli kalavelkoja, joiden perimmäinen lähde taisi kuitenkin olla eräs siniverinen mielipuoli...
"En tiedä... Voinko luvata sitä", Darius aloitti, katseen nousten takaisin sarvipäisen puoleen, "Jos kohtaan hänet Kuiskauksen kanssa, niin ehkä voin antaa hänen olla. Mutta jos mukana on muita... Saattaisin saada itse petturin maineen ja arvannet varmaan, kuka siitä ottaisi kaiken hyödyn irti ja telottaisi minut, jos mahdollisuuden saisi".
"Voin luvata, etten etsi häntä. Voin myös luvata unohtavani henkilökohtaiset kaunani Sigurdia kohtaan. Niin kauan kuin hän ei hyökkää, en minäkään... Ellei asemani sitä vaadi", Haltia turhautui selvästi asetelmasta, johon nyt joutui eliittitittelinsä vuoksi. Hän halusi luvata Lorythakselle sen, mitä hopeaverinen pyysi, mutta eliittikenraali ei voinut sivuuttaa velvollisuuksiaan. Sigurd oli petturi, siinä missä moni muukin ja noista yleensä hankkiuduttiin eroon, jos heidät saatiin kiinni. Haukansilmän onneksi hän harvemmin törmäsi Sigurdiin, eikä Arankaan ollut käskenyt Kuiskausta tuota lohikäärmettä metsästämään enää — mikä olisi ollut tyhmää, joka tapauksessa ja alun alkaenkin, sillä Kuiskaus ei ollut erikoistunut lohikäärmeiden kaatamiseen...

"Anna anteeksi", hiuksiensa taa kasvojaan piilottava eliitti henkäisi ahdistuksen kaiku rinnassaan, kykenemättä enää häpeältään katsomaan hopeakäärmettä, "Haluan luvata sen sinulle... Mutta en usko voivani. En nyt, kun kannan tätä titteliä", Titteliä, josta oli nykyään vain haittaa. Eliittikenraali kuulosti jo kirosanalta silmäpuolelle ja jos siitä tittelistä luopuminen olisi käynyt helposti, olisi Darius enemmän kuin mielellään jättänyt paikkansa. Mutta ei hän voinut vain paeta vastuuta, jota oli tavoitellut monia vuosia. Niin moni luotti häneen, niin monen muunkin elämä riippui hänen päätöksistään.

[Crimson]

Lorythas silmäili rauhallisena Dariusta, kallistaen päätään pienesti kun Haukansilmä epäröi sanoissaan. Kyllähän hän sen ymmärsi, että virkansa puolesta eliitti teki mitä käskettiin – se oli tietenkin ikävää, muttei Seyr voinut puolueellista määrätä hylkäämään vastuitaan. Mutta Darius lupasi antaa henkilökohtaisten kaunojen olla, siinä missä ei aikonut etsiä Sigurdia, eikä Kuiskauksen seurassa varsinkaan siniharjaa haastaisi, ellei asetelma erikseen niin vaatinut. Ja se oikeastaan riitti Lorythakselle, jonka kasvoille levisi lempeänrauhallinen hymy vaikka Winder äityikin pyytämään häneltä anteeksi ahdistuneena.
”Se riittää kyllä minulle”, Puolikäärme totesikin lempeästi, samalla hivuttautuen varovasti lähemmäs Dariusta voidakseen istua ennemmin haltian vierelle, ”Tiedät etten kykenisi vaatimaan sinulta mitään virkaasi liittyvää, tai jotain mitä et halua”.
Varovaisesti Lorythas nojasi päätään alemmas, päänsyrjän laskien vasten Dariuksen tummia hiuksia kevyesti lepäämään lohduttavasti, ”Enkä minä koskaan kykenisi pyytämään sinua lupaamaan minulle mitään asemaasi nähden. Tahdon sinun tekevän sen ystävänäni, kumppanina”.
Voi kuinka Lory jälleen toivoi, että olisi voinut tehdä asioiden eteen enemmän ja antaa aivan uudenlaisen elämän Dariukselle ja Iriadorille luonaan Briarissa. Tuskin hän koskaan saisi, vaikka sitä mielessään miten toivoisikin ja uneksisi jokaisena yönä kuinka he saisivat olla keskenään onnellisia. Mutta jokainen tällainen hetki, pienikin yhdessäolon aika oli Hopeiselle korvaamaton, eikä hän olisi vaihtanut näitä lyhyitä hetkiä mihinkään vaikka joku olisi hänet kruunannut siitä hyvästä koko maailman kuninkaaksi tai antanut loputtomat taikavoimat.
”Minulle riittää että sinä yrität”, Seyr jatkoi lempeästi puhuen ja hymynsä kasvoillaan säilyttäen, poimien toisen Dariuksen kämmenistä omaansa, ”Ja että minulla on jotain mihin uskoa, sillä en aina kykene olemaan nykyiseltään turvanasi, vaikka kuinka sitä haluaisinkin”.


Vaikkei mitään hereillä olostaan ollutkaan ilmoittanut ääneen, oli valkea kissapeto kuunnellut miesten puhetta nuotiolla jo tovin. Hiirenhiljaa Nessi oli levännyt Caerin kyljessä kiinni paksunpehmeään häntäänsä kätkeytyneenä itsekseen asioita miettien, kuinka Darius vaikutti erilaiselta Seyrin seurassa, kuinka hänestäkin oli puhuttu…
Mihinkään aikaisempaan Ane ei kuitenkaan päättänyt tarttua mielessään, antaen vain mahdollisten puheenaiheiden olla ja lipua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän ei halunnut nokkaansa tunkea asioihin jotka eivät hänelle kuuluneet, saati sitten edes keskeyttää kaksikkoa, jotka omia asioitaan puivat keskenään lävitse tuskin edes olettaen kenenkään ylimääräisen ympärillä kuulevan. Mutta toisin oli. Hän antaisi miesten puhua keskenään ennen kuin uskaltaisi sijoiltaan nousta, eikä tuntisi sen jälkeen keskeyttäneensä pahastikin jotain ja potisi siitä huonoa omaatuntoa jälkikäteen.

Lopulta Nessi nousikin sijoiltaan kunnolla kintuilleen, päästäen mairean kissamaisen haukotuksen ilmoille samalla venyttäessään kehoaan ojennukseen pitkään paikalla olon jälkeen. Siitä lähti sen verran ääntä, että sarvipäinen kyläpäällikkö noteerasi kissapedon olemassaolon kääntämällä katseensa silmäilemään varsin rauhallisesti kissapetoa, joka kepeästi hypähti sinisuomuisen lohikäärmeen viereltä alas ottaen samalla myös sen tutumman hahmon itselleen venytystään jatkaen ihmishahmossaan. Puolikäärme silmäili sitä toimitusta pieni hymy yhä huulillaan viipyen, oikeastaan edes välittämättä siitä jos Nessi oli sattunutkin kuulemaan jotain hänen ja Winderin välisestä keskustelusta.
”Kaikki okei?”, Ane tiedusteli hiuksiaan sukien ojennukseen.
”Ystäväni ehätti jo auttaa haavojeni kanssa”, Lorythas hymyili lyhyenläntää naista katseellaan seuraten, ”Istuisit sinäkin vielä alas”.
”Ehkä minä sitten istun”, Tummalintu virnisti selvästi varovaisemmin, kuin oli tehnyt missään välissä viime iltana Dariuksen seurassa keskenään ollessaan, ”Tarvitsetteko jotain? Juotavaa? Ruokaa?”, Ane jatkoi tiedustellen hillittyyn ääneen samalla kun lähemmäs astui muutamaan askeleen verran. Kyllä häneltä ruokaa löytyi edes hitusen yhä, ja vettä saattoi aina nuotion lämmössä sulattaa ja kiehauttaa janoa varten tarpeen tullen.