Su Kesä 02, 2019 9:16 Kirjoittaja Crimson
”Hoitakaa te käytännön puoli, niin minä hoidan juoksemisen”, Tummalintu ilmoitti kaivaessaan aavistuksen kulahtaneen huolellisesti kasaan niputetun köydenpätkän repustaan viereensä valmiiksi. Miehet kyhätköön siitä keskenään jotain mistä pitää kiinni, tai roikkukoot kiinni harjassa! Aneritteä ei hirveästi kiinnostanut miten päin nuo aikoivat selässään pian olla, kunhan matka taittuisi ilman ylimääräisiä haavereita. Sehän tästä nyt olisi vielä puuttunutkin, että joku tipahtaisi hurjan vauhdin saattelemana alas, vaikka olipahan lumi varmasti pehmentämässä sitäkin mahalaskua tarvittaessa.
Tavarat alkoivat kuitenkin olla kasassa, enää luolan kivisellä lattialla lepäsi Nessayan makuualusta ja viitta, joista verenkirjava ja sotkuinen viitta löysi paikkansa Tummalinnun harteilta ja kasaan pyöritetty alusta repun kansinyörien alta. Hän voisi pestä ne molemmat Briarissa, sikäli mikäli kehtasi jäädä tutuille kulmille pyörimään hetkeä pidemmäksi toviksi.
Ennen kuin Ane ehätti miettiä kummalle perkeleelleen pakatun reppunsa antaisi kannettavaksi, nosti Lorythas sen toiseen käteensä päästyään itse hankalasti ylös sijoiltaan, ”Voin kantaa tämän”. Koko kehoa särki eilisen kamppailun jäljiltä, eikä sarvipäistä tehnyt lähteä riuhtomaan itseään mihinkään suuntaan juuri nyt. Hyvä että jalat kantoivat alla, toivonkipinän mielessä kuitenkin valaessa puoliverisen askeliin ryhtiä ja voimaa.
”Oletko varma?”, Tummalintu mietti varovaisesti hymyillen, ollen tietysti huolissaan loukkaantuneesta kyläpäälliköstä, ”Vaikka eihän se paljoa paina, mutta silti…”.
”Suotta huolehdit. Dariuksen täytyy pitää jo Iriadorista huolta, parempi jos minä katson tavaroittesi perään kun tulen muutenkin matkaamaan kanssasi pidempään”, Seyr hymyili rauhallisesti, Nessayan tarjoamaan tukeen nojaten kevyesti samalla.
”Minähän olen elämäni kunnossa, kehtaattekin epäillä”, itseironisesti Iriador hymähti horjahtaen pystyyn yrittäessään, hetkeksi vain jääden kokoamaan itseään luolan seinämää vasten, miettien milloin viimeksi olisi ollut yhtä surkeassa jamassa terveytensä suhteen. Kylmä oli kyllä tehnyt tehtävänsä, henki kulki lähinnä vinkuen eteenpäin, kurkkua koski ja hengittämisestä nenän kautta ei tullut sitten yhtään mitään poskia kivistäessä jo valmiiksi.
Hyra nappasi yhä kuuman teepannun hampaisiinsa, ylpeänä sitä jääden kantamaan kevyesti kidassaan. Tuskin emäntä halusi hehkuvaa pannua reppuun pilaamaan muita tarvikkeita, joten yhtä hyvin pikkulisko voisi pitää siitä huolta jälleen kerran. Siinä missä Hyra huolehti pannusta, näytti Caer myös huolehtivan siitä ettei jälleen hiipuva nuotio jäänyt heidän jälkeensä kytemään luolaan. Rotevampi peto nimittäin kävi kirjaimellisesti kierimään hiilissä kuin se olisi ollut maailman parhain asia, sinisten suomujen osin sotkeutuen tuhkan harmaaseen sävyyn, samalla kun nilkki yritti pyydystää vielä kipinöitä suuhunsa ohimennen. Kun nuotiosta oli enää kasa palasina olevia lämpöisiä hiiliä jäljellä, kiisi tuhkainen otus Hyran kera ulos luolasta ja lehahti ensitöikseen liitämään matalalle pitämään ympäristöä silmällä.
Mitä nopeammin he pääsisivät liikkeelle sen parempi. Tuskinpa he kehenkään metsän siimeksessä törmäisivätkään missään välissä, puhumattakaan sitten että Nessaya osasi väistellä mahdollisia kyliä metsän siimeksessä ja sen reunoilla. Ei ollut paikkaa mistä hän ei olisi tiennyt tai minne ei olisi löytänyt – paitsi no ehkä haltioiden piilopaikka, jossa Tummalintu ei koskaan eläissään ollut käynyt sattuneista syistä.
”Sinä varmaan osaat katsoa tämän paikalleen”, kirkkaaseen pakkaspäivään ja valoon astellessaan Ane totesi Dariukselle, sen köyden ojentaen samalla silmäpuolelle, ”Suuntaan tästä aroille ja siitä teidän kaupunkianne kohti. Mutta uhm… minne saakka haluatte että vien teidät?”. Kun määränpäästä oli päästy yhteisymmärrykseen, teki Nessaya vielä selväksi ettei sanaakaan kykenisi hiiskumaan vieraan olennon muodon ottaessaan. Sen myötä olikin aika keskittyä muodonmuutokseen, Tummalinnun palauttaen mieleensä miltä sellainen myrskyrynnistäjä oikein näyttikään. Se oli hevosenkaltainen rakenteeltaan, mutta tavallisesta hirnujasta sen varmaan erotti kolme paria kaviollisia kinttuja ja paksunkepeä harja, joka leijaili ilmassa kuin sähköinen tukka konsanaan ja pienimmästäkin ilmavirrasta soljui nätisti ilmassa. Peto oli myös selvästi kookkaampi ja lihaksikkaampi olento, sen silmistä toinen hohti kirkkaan oranssina ja toinen taivaansinisenä Nessin tapaan, eriparisten silmien näyttäen varmaan muuten mustanpuhuvan elukan päässä jopa aavistuksen uhkaavilta. Mutta eipä se hirviö ollut ketään tullut tallaamaan hengiltä tai syömään parempiin suihin, vaan halkomaan hankia ystäviä auttaakseen. Ja saattaisipa Nessi jonkun ylitse talloakin, jos kukaan hänen kantolastiaan uhkaisi!
Vaikkei Lorythas sitä näyttänytkään ulkoisesti huonosta kunnostaa johtuen, oli puoliverinen oikeastaan innoissaan nähdessään feresipedon tällä tavoin uudestaan ja tietäen, että pääsisi kokemaan sen päätähuimaavan vauhdinkin. Sekin olisi tosin varmaan ollut hauskempi ja uniikimpi kokemus, jos kroppa alla ei olisi halunnut luhistua vain kasaan ja mieli vaeltaa jonnekin missä se olisi saattanut vain tyhjyydessä levätä.
Nyt ei kuitenkaan ollut hetki vaipua tainnoksiin, vaan lähteä taittamaan matkaa pikimmiten kaupunkia kohti, jottei kylmä ehättänyt enempää tehdä tuhojaan heille.
”Voin istua edessä. Kylmä ottaa teihin vähemmän jos olen tuulensuojana”, Puolikäärme totesi silmäillessään miten kookas kuusikinttuinen peto pisti hankeen maaten jotta kaikki varmasti sen selkään pääsisivät kiipeämään, ”Toisaalta, en tiedä luotanko siihen että pysytte kyydissä”, Seyr lisäsi heikosti virnistäen.