PATONKIBATTLE

[Aksutar]

Lorythas kertoi Dariuksen epämääräisen "lupauksen" olevan riittävä hänelle. Totta kai se helpotti mieltä, hieman, mutta Dariusta itseään harmitti, ettei tämän enempää voinut luvata tai antaa Seyrille asian suhteen. Jos totta puhuttiin, Haukansilmä oli lopen uupunut titteliinsä, sen tuomaan vastuuseen ja asetelmaan, johon hän oli joutunut kaiken tämän sekamelskan takia. Hän kaipasi jotain, mutta ei osannut sanoa mitä. Hän tunsi pakottavaa tarvetta vain lähteä kauas pois, yksin, jonnekin missä kukaan ei tuntisi häntä tai hänen nimeään. Mutta se tarve ei tulisi koskaan täyttymään. Eihän Darius voinut vain ottaa ja kadota omille teilleen...
Hiustensa takaa Haukansilmäinen vilkaisi hopeaverisen puoleen, tuon tullessa lähemmäksi ja laskien päänsä vasten hänen päänsä syrjää. Eliitti tuhahti pienesti, samalla pikkuhiljaa nojautuen paremmin Lorythasin puoleen, kasvojaan kääntäen sarvipäistä kohden.
"Haluaisin antaa ja luvata sinulle niin paljon enemmän...", Haukansilmäinen kuiskasi, "Mutta en voi".

"Haluaisin antaa sinulle koko maailman", Eliitti jatkoi kuiskaten, surkuhupaisesti hymähtäen, päätään pienesti hieraisten vasten puoliverisen päätä. Siinä oli hyvä olla, sen pienen hetken, kaikki ympärillä unohtui, kaikki kipu tuntui kaikkoavan. Voi kunpa se hetki olisi voinut jatkua loputtomiin, mutta pian oli pakko jälleen palata todellisuuteen.
Liekkejä seuraillut katse kääntyi terävästi valkean kissapedon puoleen, kun tuo sijoiltaan liikahti ja lopulta venytysten saattelemana lähti liikkeelle. Alas hypättyään vaihtoi muotoaan jopa hieman tutumpaan näkyyn. Aneritten muuntautuessa takaisin humanoidiksi, vetäytyi Darius hieman irti Lorythaksesta, jääden sijoilleen tarkkailemaan naista. Kauankohan tuo oli ollut hereillä? Kuinka paljon Nessaya oli kuullut puhutusta? Ja oliko sillä loppujen lopuksi väliä? Ehkä, ehkä ei, Darius ei vain pitänyt siitä, että "ylimääräiset" tiesivät hänen henkilökohtaisista asioista tai saivat kuulla, saatikka sitten nähdä herkistä hetkistä, joita eliitti soi harvoille ja valituille...

Auttavaiseen tapaansa, Aneritte kävi kyselemään heti hereillä olevien olotilaa, Lorythaksen vastaten tuolle heti ensimmäisenä kaiken olevan kunnossa, ainakin tähän hätään. Vaikka naista kehotettiinkin istumaan alas, kävi Tummalintu silti vielä kyselemään, tarvitsiko kaksikko jotain. Darius pudisti päätään pienesti, hetken harkiten, uskaltaisiko suutaan avata ja jos sen avaisi, niin millä äänensävyllä ja puhetavalla Tummalintua nyt lähtisi puhuttelemaan. Jostain syystä se tutun tiukka, kivisen kylmä olemus ei tuntunut sopivalta, kohteliaalta, Nessayan seurassa, vaikka nainen olikin yhä lähes tuntematon taho...
"Teevettä voisi keittää valmiiksi...", Darius lopulta aloitti rauhallisella äänellä, "Se varmasti kelpaisi meille kaikille... Mutta eritoten Iriadorille, jahka hän heräilee. Pelkään, ettei toinen yö vilpoisessa tehnyt hyvää hänen vilustumiselleen".
"Toivottavasti sait nukuttua, edes jonkin verran. Ilmeisesti olit pitänyt tulta yllä yön yli", Eliittikenraali jatkoi, ryhtiään pienesti suoristaen ja samalla kasvojaan paremmin tuoden esille hiusten takaa.

[Crimson]

Ane suoristi ryhtiään rehdisti, takoen kasvoilleen hymyn siinä samalla. Hän ehätti jo harkita lähettäisikö Caerin ja Hyran saalistamaan keskenään, ennen kuin Darius ehätti suunsa avata, haltian toivoessa lähinnä teevettä keitettäväksi heille. Sehän onnistuisi! Hymy Nessin kasvoilla levisi aavistuksen varmemmaksi myös sen myötä.
”Se kyllä järjestyy”, tummatukkainen huomautti haltialle hymyillen, silmäillen äkkiseltään tavaroidensa olinpaikkaa, myös punatukkaista haltiaa siinä ohella, joka tuntui yhä nukkuvan.
”Älä minusta kuitenkaan huolehdi, tietäisitpä miten pohjoisen jätit tuppaavat kuorsaamaan”, Aneritte jatkoi vaisusti muutaman kerran naurahtaen. Omalla tavallaan sitä kaipasi jo takaisin Scyllan ja muiden luokse… missähän nuo menivät, ja pärjäsivätkö nuo ilman häntä. Nessi oli rakentanut jo elämänsä vaeltelevien susien pariin, eikä hän osannut kenties kuvitellakaan itselleen mitään muuta juuri nyt, yksin olemisen ollen kuitenkin toisinaan sitä toivottua sisältöä hänenkin aikaansa, Anen aina kaivaten takaisin siihen että saisi olla vain keskenään Caerin ja Hyran kanssa. Omilla teillään, jossain kaukana kaikesta, toteuttamassa sitä millainen hän sisimmiltään tunsi olevansa. Mutta samaan aikaan Nessaya kaipasi myös läheisyyttä ja muiden huomioon ottamista…

”Keitän teille teetä siis!”, hetken toimettomana ehättänyt nainen vastasi kuin olisi palannut yllättäen toisesta universumista tähän hetkeen takaisin ympärilleen silmäillen. Kaikki oli ihan niin kuin viime iltana – paitsi tietenkin Seyr oli pystyssä, mikä Nessayan silmissä oli lohdullinen näky eiliseen iltaan nähden. Tummalintu ei jättänyt turhaa sijaa alkaa tiedustella mahdollisesta huomautuksesta jäteistä, Lorythas korkeintaan pyöräyttäen silmiään päässään laiskasti ja palauttaen katseensa takaisin nuotiossa loimuavaan tuleen. Hän ei suotta lähtenyt siirtymään minnekään Dariuksen viereltä, tuntien olonsa siinä hyväksi, vaikka huomasikin Haukansilmän aristavan sitä kontaktia jälleen kanssaan vastaavassa seurassa. Ei se kuitenkaan haitannut, vaan lähinnä sai lempeän hymyn säilymään sarvipäisen kasvoilla, Seyrin varovaisesti muutaman kerran peukalollaan toisen kättä sivellen irrotti otteensa haltian kämmenestä ja nosti oman kätensä syliinsä takaisin. Kyllä hän Dariuksen tunsi, ja uskoi sen antavan Winderille paremman sijan toimia kuten mies itse halusi, kuten eliittikenraalille tuntui olevan mieluisaa. Etenkin näin, kun seurassa oli joku tuntematon.
Ane asteli lähemmäs, takkinsa nappeja siistien kiinni olemattoman povensa yllä, polvistuen kaivamaan viimeisiä vesivarastojaan esille teetä varten. Siinä samalla Anen katse käväisi Hyrassa, joka yhä lepäsi punatukkaisen haltian vieressä mukavasti, Nessayan toivoen että pikkuisen pedon lämpö oli riittänyt pitämään Iriadoria edes jollain tasolla lämpimänä yön ylitse.
”Pitäisikö hänet herättää?”, Nessi mietti ääneen pannua valmistellessaan, vilkaisten Dariuksen ja Lorythaksen puoleen.
”Antaa levätä, ainakin siihen saakka että lämmin juotava on valmis. Ellei sinulla ole tarvetta herätellä häntä jo tähän maailmaan?”, hopeaverinen pohti Winderiin vilkaisten.

”Minä voin… voin viedä kyllä teidät kotiin takaisin. Ehdittekö puhua siitä, olette selvästi olleet hereillä jo tovin? ”, Tummalintu empi sen hetken jälkeen hereillä olevia puhutellen, kun oli saanut pannun lämpiämään yhä loimuavalle nuotiolle. Vaikka sanansa varmasti lopettikin kulmiensa alta varovaisesti jääden katsomaan kyläpäällikköä joka hänen silmiinsä kääntyi katsomaan yhtälailla, paistoi Anen kasvoilta kuitenkin jonkinlainen epäilys ja ahdistus taas seuralaisiensa tähden. Nessin katse oli arka, Lorythas näki siinä myös epäröinnin, sekä jonkinlaisen pakokauhun, turkoosin katseen kuitenkin rauhoitellen naista kuten Ane oli toivonutkin. Vaikka miten Tummalintu olikin valmis auttamaan, tunsi Aneritte samaan aikaan myös tarpeen vain juosta toisten luota jo tiehensä monesta erinäisestä syystä, Seyrin läsnäolon kuitenkin pitäen yhä entisen Briarilaisen paikallaan ja tässä tilanteessa.

[Aksutar]

Eliittikenraali kohotti vain pienesti kulmaansa, kun Aneritte kävi kommentoimaan pohjoisen jättien kuorsaamista. Dariuksella ei edes ollut kokemusta varsinaisista jäteistä, joten hän saattoi vain arvailla, millaisissa seikkailuissa ja missä päin maailmaa Tummalintu oli ollut. Sillä eihän Cryptissä nyt jättejä ollut, kai?
Asian annettiin kuitenkin olla, Dariuksen kuitaten ne puheet pienellä hymähdyksellä, katseensa laskeutuen seurailemaan omaa kättä, joka yhä Seyrin otteessa oli. Jostain syystä Haukansilmälle ei ollut tullut mieleenkään vetäistä sitä pois, kun Aneritte oli herännyt, eikä eliitti nytkään nähnyt mitään syytä siihen. Varsinkaan, kun Lorythas kämmentä niin mukavasti silitteli.

Katse kohosi kuitenkin Tummalintuun, tuon tokaistessa keittävänsä heille teetä. Nainen vaikutti sen hetken siltä, kuin olisi palannut tähän tilanteeseen jostain kaukaisuudesta, mikä toisaalta taas ei ollut mitenkään uusi näky Dariukselle. Vastahan nainen oli herännyt, oliko se ihmekään jos toinen omissa ajatuksissaan vielä puoliunisena käväisi? Eliitti kuitenkin virnisti pienesti hymähdyksen kera, jääden seurailemaan Nessayaa ja tuon touhuja, kunnes puheeksi tuli Iriador.
"Ei ole. Antaa hänen levätä vielä", Haukansilmäinen vastasi kaksikolle, jotka punapäisen herättelystä kyselivät. Ei Darius halunnut Iriadoria väkisin herättää tähän hetkeen, ainakaan vielä. Kyllä tuo jossain vaiheessa piti huhuilla hereille, ellei korkeahaltia nyt itsekseen kävisi heidän keskustelunääniin heräämään. Iriador ansaitsi leponsa, jos Dariukselta kysyttiin.

Korkeahaltiasta katse lipui hitaasti takaisin Nessayaan, tuon ilmoittaessa olevansa yhä valmis viemään heidät kotiin. Naisen kysymykseen Darius pudisti päätään pienesti.
"Emme ehtineet tulla vielä siihen", Darius hymähti, "Täältä lähteminen kun tuntuu muutenkin niin kovin etäiseltä tehtävältä. Ja jos totta puhutaan, en tiedä miten sinä yksin voisit meidät kotiin asti auttaa — puhumattakaan siitä, että yhdelle meistä se koti on täysin eri suunnassa, mitä toisille", Haltia koitti parhaansa mukaan kuulostaa ystävälliseltä, eikä liioin törkeästi kyseenalaistanut Aneritten avuntarjousta. Mutta ei Darius oikeasti tiennyt, miten Aneritte heitä pystyisi yksin auttamaan tähän hätään. Tuskin tuo nyt kolmea miestä lähtisi kantamaan reppuselässä yksi kerrallaan pitkin Cryptiä...
Kyllä eliitti yhä muisti Aneritten olevan muodonmuuttaja, mutta eihän Darius uskonut Anen kykenevän muuttumaan miksikään matkaamista hyödyttäväksi olennoksi, jostain syystä.

[Crimson]

Yksissä tuumin Iriadorin päätettiin antaa vielä levätä. Eipä Anerittellä ollut siihen mitään sanomista, mielessään naisen kuitenkin päättäen puhua hissukseen kaiken varalta jottei suotta häirinnyt puolikuntoisen haltian unia. Ehkä ystävänsä sitten tökkisivät viimeistään punatukkaisen hereille aikanaan, ellei Iriador johonkin erikseen ottaisi herätäkseen sitä ennen.
Mitä pisamakasvoisen toiseen kysymykseen tuli, ehätti Darius ääneen pohtimaan vastausta hänelle selvästi epäille, ettei Tummalinnusta yksin olisi ollut auttamaan noita omia tiluksiaan lähemmäs. Se arkuus suorastaan karisi silminnähden naisen yltä, itsevarmuuden ottaessa jälleen sijaa niin naisen kasvoilta kuin ryhdikkäästä olemuksestakin. Se sai Lorythaksenkin hymyilemään itsekseen näkemälleen – tuon Nessayan hän muisti Briaristakin, mikä tähän hätään oli jopa mieltä lämmittävä näky.
”Kyllä minä temppuja osaan muitakin kuin vain kissapetona kivillä köllöttämisen, ettäs tiedät”, Tummalintu totesikin Dariukselle itsevarmana virnistäen, kätensä puuskaan nostaen rinnalleen, ”Voisinhan olla vaikka iso hevonen, aarnikotka tai lohikäärme. En minä teitä ehkä reppuselässä jaksa kantaa muutamaa metriä pidemmälle etenkään lumihangessa, mutta kannan kyllä nelikinttuisena kolmekin miestä helposti minne nyt sitten ikinä olettekaan menossa”. Ruumiillinen suoritus oli muutenkin Nessille mieleinen. Siinä saattoi pistää itsensä likoon ennemmin ja keskittyä omaan suoritukseen sen sijaan, että ajatteli ja mietti mitään turhaa! Ja mitä matkan mittaan tulisi, oli Ane sen valmis taittamaan!

”Dariuksen ja Iriadorin oli määrä päästä kaupunkiin takaisin, minun taas Briariin”, Lorythas totesi heikonkäheällä äänellä, sanojensa perään yskähtäen pienesti kuivaa kurkkuaan. Tummalintu nyökkäsikin Seyrin sanoihin, olihan hän jo siitä puhunut viime iltana Dariuksen kanssa.
”E-ei se ole ongelma kuitenkaan! Pikku mutka vain”, Nessi naurahti hermostuneena takaisin. Ajatus lähellekään Briaria menemisestä alkoi ahdistaa jälleen, vaikka kuinka mielensä sopukoissa Nessi tiesikin että se olisi välttämätöntä, jos hän halusi Hopeisen omiensa luo viedä. Joskin, mikseivät haltiat tarjonneet kyläpäällikölle sijaa omien parantajiensa luota, kerta nuo ystäviäkin keskenään olivat? No, ei kai se hänen asiansa ollut…

”Olet yhä tervetullut vierailemaan tai jäämään Briariin, milloin tahansa – tiedäthän sinä sen”, Seyr totesi lempeällä äänellä nuoremmalleen, Anen ymmärtäväisenä nyökäten kyläpäällikölle takaisin pienen hetken kuluttua. Jos tilanne olisi ollut toisenlainen, olisi Nessi varmaan kapsahtanut halaamaan Hopeista, mutta näin muiden paikalla ollessa hän antoi korkeintaan silmiensä kostua ja rohkeammaksi hiljalleen käyvän katseen nousta Lorythaksen katseen kohtaamaan. Ei heidän välillään ollut pahaa verta eikä katkeruutta mistään, ja Nessaya halusi luottaa Seyrin sanomaan… ihan kuten ennen vanhaan.
”Te valitsette matkustustavan”, Tummalintu henkäisi lähemmäs kaksikkoa malttaen istahtaa, ”Ja minä toteutan sen, voimme käydä ensin Briarissa ja sitten kaupungissa, tai toisinpäin. Mutta sitä ennen!”.
”Saatte luvan nauttia teetä ja jos haluatte, joutavat loput evääni syötäviksi myös sikäli mikäli jotain purtavaa kaipaatte”, teepannua lähemmäs oksannokassa tuoden Ane tuumi, reppunsa kätköistä käyden teeyrteiksi sopivia lehtiä tipauttelemaan taas kuumaan veteen hautumaan valmiiksi.

[Aksutar]

Aneritten itsevarmuus suorastaan kasvoi silmissä eliitin kysymyksen myötä, mikä sai Haukansilmän hymyilemään pienesti. Tummalintu oli täysin varma siitä, että saisi kyllä heidät perille asti keinolla tai toisella, Dariuksen nyökäten tähän "uhoamiseen". Kyllä hän uskoi Anerittea, jos nainen kerta noin varma oli omista taidoistaan. Se tietenkin kevensi myös mieltä, kun tiesi, että he tulisivat pääsemään täältä kyllä pois vielä tämän päivän aikana ja jokainen hoitoa tarvitseva pääsisi parantajien tai hoitajien pakeille tuota pikaa.
Mutta, matkaan lähtöä saattoi suunnitella vasta myöhemmin. Darius kuunteli, kuinka Nessaya ja Lorythas sanoja vaihtoivat, naisen olematta moksiskaan siitä, että matkata piti niin haltioiden kaupunki, kuin Briar. Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisivat he voineet kaikki mennä Briariin tai palata kenties haltioiden piilopaikkaan, mutta Dariuksen oli pakko päästä kaupunkiin ja ilmoittaa olevansa elossa, ettei Kuiskaus huolestuisi ja alkaisi lähettämään etsintäpartiota. Ja paras tapa kertoa ja vakuuttaa, että hän oli elossa ja turvassa, oli mennä itse paikan päälle, eikä esimerkiksi lähettää viestiä Briarista.

"Jalan", Darius yllättäen liittyi keskusteluun nopean kommentin kera, Aneritten mainitessa, että he saisivat valita matkustustavan, "Minä en lennä", haltia jatkoi, tietäen olevansa kenties hankala. Mutta hän ei halunnut lentää, ei puolikuntoisena, eikä sellaisella ratsulla, mistä ei voinut olla varma. Seyrin selkään hän uskalsi juuri ja juuri ja silloinkin vain, jos oli täydessä terässä ja sai itse päättää, tuliko kyytiin vai ei.
Ane jatkoi teen keittämistä, Dariuksen vaipuen hetkeksi vielä omiin ajatuksiinsa, koittaen heräillä paremmin tilanteeseen ja kehitellen suunnitelmaa päivän varalle. Toisaalta häntä kismitti olla riippuvainen ulkopuolisesta tahosta, Darius kun mielellään olisi ollut se, joka otti komennon ja suunnitelman harteilleen. Mutta nyt taidettiin tanssia Nessayan pillin tahtiin, eikä Dariuksesta ollut käskyttämään naista. Kerrankin Dariuksen piti vain olla ja mennä tapahtumien mukana, mutta voi kuinka vaikeaa se olikaan.

Kun tee alkoi olla valmiina, kävi Darius viimein herättelemään Iriadoria. Punatukkainen ei vaikuttanut vieläkään voivan hyvin, mutta aamutee virkisti ja lämmitti itse kutakin. Myös Aneritten tarjoamat eväidenloput katsottiin parempiin suihin, jotta matkaan pystyttäisiin lähtemään kutakuinkin hyvissä asemissa.
Päiväkin kävi pikkuhiljaa valkenemaan, auringon käyden valaisemaan hyisenkylmää metsää. Luvassa oli kirkas pakkaspäivä, mikä lieni ihan hyvä matkasää tähän hätään. Sentään ei ollut lumimyrskyä tiedossa, tai niin sopi toivoa.
"Joten... Mikä on matkasuunnitelmamme ja etenemistapamme?", Darius lopulta lähti tiedustelemaan yleisesti kaikilta, vaikka lähinnä Nessayalle kysymys oli tarkoitettu, samalla kun haltia itse lähti pukemaan ylleen haarniskaansa.

[Crimson]

Pahoitteleva hymy käväisi Lorythaksen kasvoilla Dariuksen ilmoittaessa yllättävän mielipiteensä keskustelun välistä ilmoille. Kyllähän sarvipää ymmärsi Haukansilmää asiassa, eikä hän sinällään halunnutkaan alkaa puhua Winderiä tässä ja nyt mielipiteensä suhteen ympäri. Johan Tummalintu oli antanut heidän valita matkustustavan, joten eiköhän Aneritte suostunut yhtälailla tarpomaan hangessa jalan tai vaihtoehtoisesti lentäisi heidät perille jos kunnolla pitäisi kiirehtiä ja taittaa hankalaa maastoa nopeammin syystä tai toisesta.

Nessi kuitenkin jäi huolehtimaan teestä, Lorythaksen seuraillen Tummalinnun tekemisiä, mutta samalla piti silmällä myös kuinka Winder kävi lopulta herättelemään Iriadoria viittansa kätköistä. Toinen yö kylmässä ei ollut tehnyt yhtään hyvää punapäälle, ja vaikka kuumeisena kylmästä hiestä märkänä korkeahaltia selvästi huonosta olotilastaan kärsi, oli Iriador siitä huolimatta valmis selviämään täältä myös pois. Hänestä ei olisi apua kuitenkaan navigoinnissa, eikä taistelussa jos otella vielä pitäisi, mutta tokkurainen punapää mielessään päätti kuitenkin lujasti kaatuvansa kuumeensa vietäväksi vasta sitten kun ympärillä olisi lämmin tupa jälleen.
Lämmin vaatimaton tee ja eväät jaettiin halukkaiden kesken, Caerin ja Hyran seuratessa lähinnä emäntänsä takaa toimitusta kateellisina. Kyllä liskopedotkin omat eväänsä saisivat sitten kun sille parempi tovi olisi – nyt niiden kuitenkin pitäisi jaksaa siihen saakka olla apuna ja seurata perässä, kunnes Nessayalla olisi hetki asettua taas aloilleen jonnekin. Kenties jopa Briariin hetkeksi, jos he haltioiden kaupungin kautta ensimmäisenä kiitäisivät ja jatkaisivat siitä lentäen matkaa arojen halki pohjoiseen Seyrin kanssa.
”Sanoit haluavasi kulkea jalan – jos kiidän teidät ensin kaupungin laitamille ja jatkan Seyrin kanssa siitä Briariin lentäen?”, Ane pohti takaisin jaloilleen ponkaisten ja kynsikkäät käsiinsä kiskoen siinä samalla ja alkaen hahmottaa tavaroitaan kasaan lähtöä varten.
”Kuulostaa suunnitelmalta”, punapää kähisi entistäkin surkeammalla äänellä nuotion äärestä ollessaan hautautunut kutakuinkin viittaansa leukaansa myöten. Tee lämmitti mukavasti, mutta eihän se turruttavaan kuumeeseen hirveästi auttanut kun päässä pyöri ja erilaiset kivut kalvoivat kehoa, ja tuntui kuin joku olisi suorastaan raastanut keuhkoja raudoilla.

”Mitä nopeammin voimme lähteä sen parempi. Haavani kyllä voivat odottaa parsimista, mutta Iriador täytyy saada lämpimään toipumaan”, Puolikäärme ilmoitti oman kantansa asiaan. Kyllä hän kipuineen kestäisi. Enemmän sarvipäinen oli huolissaan Dariuksesta ja Iriadorista sattuneista syistä, eikä olisi voinut antaa itselleen anteeksi nyt jos kumpikaan noista yhtään enempää olisi voinniltaan heikentynyt. Sokeakin oli jo kuntonsa puolesta niin äärirajoilla, että hyvä jos seuraaviin viikkoihin nousisi vuoteenpohjalta mistään syystä… Ja Iriador tiesi sen myös itse.
”Kysymys kuuluukin sitten miten nopeasti haluatte kulkea? Nopeasti… vai todella nopeasti?”, Tummalintu tiedusteli reppunsa sisältöä käydessään läpi ja pistäen jo taskuja kiinni tavaroiden löytäessä omat paikkansa, samalla itsekseen hymyillen.
”Feresiäkö kuvittelit matkivasi?”, Lorythas kysyi sulkatukkaiselta kulmaa kohottaen, naisen suodessa hänelle pelkän päättäväisen nyökkäyksen ja virnistyksen, ”Vähän kuin syndrae, niitä taidetaan nimittää ihmisten keskuudessa tuulten ja myrskyjen demoneiksi. Sellaisella tuskin hirveän kauaa kestäisi kulkea maateitse pitkiä välimatkoja”, Puolikäärme täsmensi lähinnä Dariusta ja Iriadoria ajatellen. Hän oli itse nähnyt sellaisen pedon kerran eläessään Nessayan ja muutaman muun ollessa ollut mukana, ja Anen muodonmuuttaja taidot tuntiessaan ei olisi ollut temppu eikä mikään, jos Tummalintu olisi kyennyt matkimaan vastaavia tämän maailman otuksia. Se taisikin jälleen kerran olla hetki kun Iriadoria kismitti ettei saattanut mitään nähdä, jos he oikeasti aikoisivat jollain uniikimmalla olennolla matkata tutuille nurkille takaisin metsän uumenista…

”Satulaa minulla ei ole, mutta köydestä voi solmia alkeelliset suitset jos haluatte jotain mistä pitää kiinni”, Nessi mietti ääneen yhä tavaroitaan kasaillessaan.

[Aksutar]

Aneritte kävi ehdottamaan, että he matkaisivat jalan ensin kaupungin tienoille ja Tummalintu jatkaisi sarvipäisen kanssa siitä lentäen pois. Dariukselle, kuten myös Iriadorillekin, suunnitelma sopi, punapäisen ilmaisten suostumuksensa ääneen, siinä missä silmäpuoli nyökkäsi naiselle, samalla kun niitä panssarinosia ylleen laittoi.
Myös Lorythakselle sopi suunnitelma, hopeaverisen ollen sitä mieltä, että haavojensa kanssa pärjäisi kyllä, mutta Iriador piti saada lämpimään ja siitä Dariuskin oli samaa mieltä. Jahka he kotiin pääsisivät, katsoisi Haukansilmä, ettei punapäinen poistuisi vuoteestaan viikkoon. Sokean piti päästä lepäämään ja parantumaan kunnolla vilustumisestaan, ennen kuin tuo voisi edes harkita normaaliin arkeen palaamista.

Haukansilmäinen vilkaisi Aneritten puoleen, tuon kysellessä, halusivatko he matkata nopeasti vai todella nopeasti. Eliitti ei tiennyt, mitä tuohon nyt olisi pitänyt vastata, kohottaen kulmiaan pienesti, samalla kun venytteli ja lämmitteli lihaksiaan, samalla hakien panssareilleen istuvampaa paikkaa yllään. Lorythas tarttui kuitenkin Tummalinnun kysymykseen, kysellen jotain täysin tuntemattomasta rodusta, jota kävi kuvailemaan vähän samanlaiseksi kuin syndraet. Se kuulosti eliitin korvaan lupaavalta vaihtoehdolta, jos hän jollain osasi ratsastaa, niin syndraella, joten tuskin tämä feresikään niin kovin erilainen oli.

"Tuskin suitset ovat tarpeen, eihän meidän tarvitse sinua ohjailla. Löysä naru kaulan ympärillä riittänee", Totta kai ilman satulaa ratsastaminen voisi olla hankalaa, mutta eivätköhän he selviäisi. Tuskin se oli ensimmäinen kerta kenellekään.
"Mutta jos suunnitelma on selvä, niin aletaan tekemään lähtöä. Mitä pikemmin pääsemme pois täältä, sen parempi", Pohkeitaan venytellyt eliitti jatkoi, suoristautuen sitten seisomaan ja ehätti ottamaan puolittaisen askeleen kohden luolansuuta, kun yllättäen pysähtyi paikoilleen pienesti sähähtäen, kun kivut muistuttivat olemassaolostaan. Hyvä ettei vintti pimennyt, kun kipuaalto säteili läpi kehon, Dariuksen kuitenkin peittäen sen kipunsa ulospäin harvinaisen hyvin, seisoskellen vain paikoillaan, kunnes olo helpotti. Ehkä oli parempi välttää äkkinäisiä liikkeitä.
"Mennään", Haukansilmä lisäsi, jahka tunsi kykenevänsä jälleen ottamaan askeleita, lähtien siinä samalla kulkeutumaan uloskäynnille, ollen kuitenkin valmis auttamaan Iriadoria ja Lorythasia, jos nuo tukea tarvitsivat kävelläkseen.

[Crimson]

”Hoitakaa te käytännön puoli, niin minä hoidan juoksemisen”, Tummalintu ilmoitti kaivaessaan aavistuksen kulahtaneen huolellisesti kasaan niputetun köydenpätkän repustaan viereensä valmiiksi. Miehet kyhätköön siitä keskenään jotain mistä pitää kiinni, tai roikkukoot kiinni harjassa! Aneritteä ei hirveästi kiinnostanut miten päin nuo aikoivat selässään pian olla, kunhan matka taittuisi ilman ylimääräisiä haavereita. Sehän tästä nyt olisi vielä puuttunutkin, että joku tipahtaisi hurjan vauhdin saattelemana alas, vaikka olipahan lumi varmasti pehmentämässä sitäkin mahalaskua tarvittaessa.
Tavarat alkoivat kuitenkin olla kasassa, enää luolan kivisellä lattialla lepäsi Nessayan makuualusta ja viitta, joista verenkirjava ja sotkuinen viitta löysi paikkansa Tummalinnun harteilta ja kasaan pyöritetty alusta repun kansinyörien alta. Hän voisi pestä ne molemmat Briarissa, sikäli mikäli kehtasi jäädä tutuille kulmille pyörimään hetkeä pidemmäksi toviksi.

Ennen kuin Ane ehätti miettiä kummalle perkeleelleen pakatun reppunsa antaisi kannettavaksi, nosti Lorythas sen toiseen käteensä päästyään itse hankalasti ylös sijoiltaan, ”Voin kantaa tämän”. Koko kehoa särki eilisen kamppailun jäljiltä, eikä sarvipäistä tehnyt lähteä riuhtomaan itseään mihinkään suuntaan juuri nyt. Hyvä että jalat kantoivat alla, toivonkipinän mielessä kuitenkin valaessa puoliverisen askeliin ryhtiä ja voimaa.
”Oletko varma?”, Tummalintu mietti varovaisesti hymyillen, ollen tietysti huolissaan loukkaantuneesta kyläpäälliköstä, ”Vaikka eihän se paljoa paina, mutta silti…”.
”Suotta huolehdit. Dariuksen täytyy pitää jo Iriadorista huolta, parempi jos minä katson tavaroittesi perään kun tulen muutenkin matkaamaan kanssasi pidempään”, Seyr hymyili rauhallisesti, Nessayan tarjoamaan tukeen nojaten kevyesti samalla.
”Minähän olen elämäni kunnossa, kehtaattekin epäillä”, itseironisesti Iriador hymähti horjahtaen pystyyn yrittäessään, hetkeksi vain jääden kokoamaan itseään luolan seinämää vasten, miettien milloin viimeksi olisi ollut yhtä surkeassa jamassa terveytensä suhteen. Kylmä oli kyllä tehnyt tehtävänsä, henki kulki lähinnä vinkuen eteenpäin, kurkkua koski ja hengittämisestä nenän kautta ei tullut sitten yhtään mitään poskia kivistäessä jo valmiiksi.
Hyra nappasi yhä kuuman teepannun hampaisiinsa, ylpeänä sitä jääden kantamaan kevyesti kidassaan. Tuskin emäntä halusi hehkuvaa pannua reppuun pilaamaan muita tarvikkeita, joten yhtä hyvin pikkulisko voisi pitää siitä huolta jälleen kerran. Siinä missä Hyra huolehti pannusta, näytti Caer myös huolehtivan siitä ettei jälleen hiipuva nuotio jäänyt heidän jälkeensä kytemään luolaan. Rotevampi peto nimittäin kävi kirjaimellisesti kierimään hiilissä kuin se olisi ollut maailman parhain asia, sinisten suomujen osin sotkeutuen tuhkan harmaaseen sävyyn, samalla kun nilkki yritti pyydystää vielä kipinöitä suuhunsa ohimennen. Kun nuotiosta oli enää kasa palasina olevia lämpöisiä hiiliä jäljellä, kiisi tuhkainen otus Hyran kera ulos luolasta ja lehahti ensitöikseen liitämään matalalle pitämään ympäristöä silmällä.

Mitä nopeammin he pääsisivät liikkeelle sen parempi. Tuskinpa he kehenkään metsän siimeksessä törmäisivätkään missään välissä, puhumattakaan sitten että Nessaya osasi väistellä mahdollisia kyliä metsän siimeksessä ja sen reunoilla. Ei ollut paikkaa mistä hän ei olisi tiennyt tai minne ei olisi löytänyt – paitsi no ehkä haltioiden piilopaikka, jossa Tummalintu ei koskaan eläissään ollut käynyt sattuneista syistä.
”Sinä varmaan osaat katsoa tämän paikalleen”, kirkkaaseen pakkaspäivään ja valoon astellessaan Ane totesi Dariukselle, sen köyden ojentaen samalla silmäpuolelle, ”Suuntaan tästä aroille ja siitä teidän kaupunkianne kohti. Mutta uhm… minne saakka haluatte että vien teidät?”. Kun määränpäästä oli päästy yhteisymmärrykseen, teki Nessaya vielä selväksi ettei sanaakaan kykenisi hiiskumaan vieraan olennon muodon ottaessaan. Sen myötä olikin aika keskittyä muodonmuutokseen, Tummalinnun palauttaen mieleensä miltä sellainen myrskyrynnistäjä oikein näyttikään. Se oli hevosenkaltainen rakenteeltaan, mutta tavallisesta hirnujasta sen varmaan erotti kolme paria kaviollisia kinttuja ja paksunkepeä harja, joka leijaili ilmassa kuin sähköinen tukka konsanaan ja pienimmästäkin ilmavirrasta soljui nätisti ilmassa. Peto oli myös selvästi kookkaampi ja lihaksikkaampi olento, sen silmistä toinen hohti kirkkaan oranssina ja toinen taivaansinisenä Nessin tapaan, eriparisten silmien näyttäen varmaan muuten mustanpuhuvan elukan päässä jopa aavistuksen uhkaavilta. Mutta eipä se hirviö ollut ketään tullut tallaamaan hengiltä tai syömään parempiin suihin, vaan halkomaan hankia ystäviä auttaakseen. Ja saattaisipa Nessi jonkun ylitse talloakin, jos kukaan hänen kantolastiaan uhkaisi!

Vaikkei Lorythas sitä näyttänytkään ulkoisesti huonosta kunnostaa johtuen, oli puoliverinen oikeastaan innoissaan nähdessään feresipedon tällä tavoin uudestaan ja tietäen, että pääsisi kokemaan sen päätähuimaavan vauhdinkin. Sekin olisi tosin varmaan ollut hauskempi ja uniikimpi kokemus, jos kroppa alla ei olisi halunnut luhistua vain kasaan ja mieli vaeltaa jonnekin missä se olisi saattanut vain tyhjyydessä levätä.
Nyt ei kuitenkaan ollut hetki vaipua tainnoksiin, vaan lähteä taittamaan matkaa pikimmiten kaupunkia kohti, jottei kylmä ehättänyt enempää tehdä tuhojaan heille.
”Voin istua edessä. Kylmä ottaa teihin vähemmän jos olen tuulensuojana”, Puolikäärme totesi silmäillessään miten kookas kuusikinttuinen peto pisti hankeen maaten jotta kaikki varmasti sen selkään pääsisivät kiipeämään, ”Toisaalta, en tiedä luotanko siihen että pysytte kyydissä”, Seyr lisäsi heikosti virnistäen.

[Aksutar]

Darius jäi odottamaan luolansuulle, että väki oli valmis lähtemään. Katse tarkkaili eritoteen Iriadoria, joka tuttuun tapaansa vakuutteli olevansa elämänsä kunnossa, sarkastiseen sävyyn. Totuus kuitenkin oli, ettei Iriador kunnossa ollut ja sitä saattoi vain toivoa, ettei näin pahasta vilustumisesta jäisi mitään pitkäaikaista vaivaa ylle.
Hetkeksi se haukankatse kääntyi kuitenkin lohikäärmeiden puoleen, joista toinen nappasi teepannun kitaansa ja kiikutti sitä matkassaan kovinkin ylpeänä, toisen taas käyden kytevässä nuotionrippeessä pyörimään, kai huvikseen? Vai sammuttiko tuo nuotion tarkoituksella, sitä saattoi vain arvella.

Joka tapauksessa, pikkuhiljaa sekava joukko valui ulos kylmään, valoisaan pakkaspäivään. Kylmä ilma nipisteli poskia heti, kun luolasta poistu ja Dariuksen piti suorastaan pidätellä itseään, ettei olisi kääntynyt kannoillaan takaisin edes jotenkuten lämpimään luolaan. Silmiään siristellen eliitti katseli ympärilleen, tarkkaillen maastoa, kunnes Ane hänen luokseen asteli ja köyttä tarjosi.
"Enköhän", haltia vastasi lyhyesti, köyden ottaen vastaan, kuunnellen sitten Anen tiedustelut siitä, kuinka lähelle kaupunkia heidät pitäisi viedä, "Niin lähelle, kuin mahdollista. Kaupungin porttien vieressä on suuri torialue, jos sen laitamille meidät viet, niin meidän ei tarvitse kävellä korkeassa hangessa yhtään", Haukansilmä ohjeisti. Torialueelta he pääsisivät helposti porteille ja porteilta varmasti saisivat kyydin linnalle asti, jottei heidän tarvinnut kaupungin läpi vaeltaa jalan.
Sitten oli aika muutoksen, Aneritten vaihtaen ulkomuotoaan tähän Feresipedoksi. Darius ei voinut myöntää nähneensä sellaista koskaan, eikä oikeastaan olisi välittänyt nähdäkään. Peto oli pelottava, omalla tavallaan karu, mutta omasi kyllä jonkinlaista... kauneutta. Jos ei muuta, niin tuolla varmasti pääsisi nopeasti perille.

Jahka Aneritte oli asettunut ja muutoksensa saanut valmiiksi, lähestyi Darius petoa ja kävi köyden kiertämään tuon kaulan ympärille, kaulan juureen, löysälle lenkille. Siitä saattoi pitää kiinni ja jos Feresit hengittivät yhtään samalla tavalla mitä hevoset, ei tuo lenkki haitannut hengitystä saatikka liikkumista mitenkään.
Nessayasta huomio kääntyi Lorythakseen, tuon ehdotellessa istumajärjestystä, ilmaisten myös huolensa siitä, pysyisivätkö haltiat kyydissä. Darius hymähti pienesti, hetken asiaa pyöritellen, ennen kuin suunsa avasi.
"Istu sinä edessä, otan köydestä kiinni sivultasi, Iriador istut takanani ja pidät kiinni. Varmistan, ettei kumpikaan teistä tipahda", Darius esitti suunnitelmansa, uskoen olevansa heistä parhaimmassa kunnossa. Jos hän istuisi keskellä, hän voisi seurailla niin Iriadoria kuin Lorythasiakin ja tarvittaessa estää kumpaakin putoamasta.
"Nouskaa selkään, menemme tällä suunnitelmalla, niin pääsemme joskus poiskin täältä", Darius jatkoi, kuuntelematta vastalauseita suunnitelman suhteen, samalla viittoen kaksikkoa nousemaan alas laskeutuneen pedon selkään.
Sen suuremmitta kapinoitta jokainen asettui paikoilleen ja tavarat katsottiin mukaan, ennen kuin Aneritte ylös hangesta kömysi ja matkaan voitiin lähteä, aluksi rauhallisesti sitä tasapainoa ja tahtia hakien.

[Crimson]

”Tai sitten vain tipumme kaikki kyydistä yhtä aikaa, kun yrität meitä riuhtoa takaisin selkään”, Iriador virnisti niin huvittuneena kuin saattoi, virneensä kuitenkin hyytyessä ylös puskevan yskän tähden joka raastoi jälleen ikävästi rintaa ja kurkkua. Oli parempi kiskoa viitan reunusta paremmin kasvojen suojaksi ja hautautua osittain sen alle, jotta edes kehonlämmin hengitys toi jotain iloa kankaiden alle lämpimyydellään. Se oli kuitenkin pieni ilo, punapään toivoen heidän vain pääsevän pian kotiin ja lämpimän takan äärelle tusinan viltin ja lämpimän juoman kera.

Kuusikinttuinen peto odotti kärsivällisesti paikoillaan lumessa röhnöttäen, että jokainen kyytiläisistä pääsi sen selkään kunnolla istumaan. Painolasti ei tuntunut Aneritten mielestä miltään tässä muodossa, mutta sentään hän tuntisi jos jokin kyydistä tipahtaisi ja osaisi kyllä pysähtyä lastin keventyessä. Eiköhän kolmikon ensimmäisenä tavoitteena kuitenkin ollut pysyä kyydissä koko matkan, ja olihan noilla se köysi, jonka Nessaya oli juuri sitä tarkoitusta varten heille antanut. Katsotaan nyt sitten mitä tästä tulee, Feresi pohti mielessään samalla kuin kepeästi otti kavutakseen hangesta takaisin jaloilleen ja otti paikoillaan muutaman kokeilevan askeleen valmiiksi poljetussa hangessa. Peto vilkaisi puiden lomaan ylemmäs jossa teepannua käpälissään kantava Hyra istui tukevalla oksalla laiskasti, siinä missä Caer liihotti ilmassa selvästikin jo suunnan päättäneenä heidän tulevalle seikkailulleen. Länteen tästä, ja aroilla Nessi tietäisi pitikö hänen kaartaa suuntaan tai toiseen paremmin, kun näköpiirissä olisi jotain muutakin kuin vain pelkkää pusikkoa, puuta ja luuta.
Siitä matkanteko sitten alkoi, vahvan naaraspedon lähtiessä aluksi vain kahlaamaan hangessa rauhallisesti eteenpäin ja antoi ratsastajien tottua sen erikoisen keveään askellukseen. Lumesta ei tuntunut olevan Nessille mitään vastusta, vaikka kaviolliset kintut upposivatkin kiitettävän syvälle paksussa hangessa. Mutta eihän peto samalla tavalla maanpäällä juoksutkaan, sitä tosin kyytiläisistä tuskin tiesi kukaan muu kuin Lorythas.

Siitä ajatuksesta feresin askeleet lähtivätkin hakemaan pian parempaa tahtia, Lorythaksen päättäen ottaa toisella kädellään paremman otteen heidän apuköydestään kaiken varalta, sillä pian peto lähti tavoittelemaan vauhtia entisestäänkin lisää. Kyyti ei todellakaan tuntunut tavallisen maaratsun kyydiltä, hyvä jos peto alla piti itsestään edes minkäänlaista ääntä, vaikka oli siunattu kuudella jalalla ja sillä oli massaa vaikka muille jakaa. Kyyti oli hiljainen, taianomainen, ja tuntui kuin he olisivat suorastaan liitäneet eteenpäin tuulenlailla vaikka myrskyrynnistäjän jalat hankeen jättivätkin jälkensä ja kevein lumi heidän ympärillään pöllysi ja jäi jälkeen rauhallisesti kepeän lumisateen tavoin laskeutumaan. Tuuli kyllä iski vasten kasvoja ja kehoa lujasti, sarvipään nostaen hartiahuivinsa paremmin kasvojensa suojaksi nenälleen ja kyeten vain toivomaan ettei se armoton piiskaus ottanut Dariukseen tai Iriadoriin samalla tavalla. Häntä ei haitannut olla tuulensuojana, sillä olihan hän tottunut moiseen jo lentäessä, eikä kylmä vieläkään ottanut häneen samalla tavalla vaikka puolikuntoisuus kylmäsikin luita ja ytimiä. Tällä tahdilla heillä tuskin kauaa kestäisi selvittää tietä aroille ja kaupunginrajalle, ja Seyrille tärkeintä juuri nyt oli saada Darius ja Iriador turvaan omiensa luo. Viis hänen kunnostaan ja haavoistaan, kunhan hänen tehtävänsä saattaa haltiat kaupunkiin tulisi täytetyksi tavalla tai toisella.

[Aksutar]

”Niinkin voi käydä… Mutta toivottavasti ei”, Darius hymähti Iriadorin huomautukselle. Toivoa sopi, ettei kukaan ratsun selästä tipahtaisi missään vaiheessa matkaa. Kunhan kaikki pysyisivät hereillä ja valppaina, varmasti jokainen kykeni itsensä selässä pitämää, kokeneita ratsastajiahan he kaikki olivat.
Ratsaille noustiin ja Aneritte nousi jaloilleen, aluksi tuntumaa hakien, antaen ratsastajille mahdollisuuden tottua askeleeseen, joka oli miellyttävän tasainen ja rauhallinen. Pikkuhiljaa vauhti lisääntyi ja matka kävi kohden aroja. Kyyti metsän halki oli yllättävän hiljainen, jopa taianomainen. Luulisi että kuusijalkainen ratsu pitäisi hieman enemmän ääntä askelissaan, mutta ei. Ei sillä, että Darius olisi kauheasti kiinnittänyt huomiota askeliin loppupeleissä, haltiakenraalin seuraillen ja tarkkaillen ympäristöä ja varmistellen, että Lorythas sekä Iriador pysyivät kyydissä.

Metsästä päästiin aroille, jossa suunta kaartui kohden haltioiden kaupunkia. Aukeilla aroilla tuuli puhalsi epämukavasti suunnasta jos toisestakin, mikä teki matkanteosta epämieluisaa, mutta se ei kuitenkaan tahtia hidastanut. Mitä nopeammin he olisivat perillä, sitä nopeammin he pääsisivät takaisin lämpimään. Se ajatus oli hyvä pitää päällimmäisenä mielessä, kun tuuli kävi puremaan luihin ja ytimiin.
Lopulta he kuitenkin saapuivat kaupungin laitamille, lähelle sitä toripaikkaa, joka sijaitsi muurien ulkopuolella. Vauhti kävi hidastumaan ja lopulta Darius ja Iriador laskeutuivat ratsailta. Totta kai outo ratsu ja kolme ratsastajaa saivat puoleensa ihmetteleviä ja uteliaita katseita, mutta kukaan ei käynyt heitä lähestymään. Eivät edes torialuetta kiertävät vartijat, ei se ollut heidän asiansa, kuka paikalle saapui ja millä ratsulla, niin kauan kuin nuo eivät tulleet paikalle aiheuttamaan hankaluuksia.

”Kiitos tästä. En tiedä, mitä olisimme tehneet ilman sinua”, Darius aloitti, puhuen Anerittelle, samalla kun varmisti että Iriador pysyi tolpillaan suhteellisen syvässä hangessa, ”Jäämme sinulle velkaa”.
”Kiitos myös sinulle, Lorythas… Jälleen kerran pelastit henkeni. Henkemme”, Eliitti hymähti, vilkaisten sokeaan vierellään, ”Pärjääthän sinä Briariin asti?”, kuului huolestunut kysymys, Haukansilmän koittaen arvioida hopeaverisen kuntoa. Varmasti Ane piti huolen Seyristä, mutta silti haltiaa huoletti tuon kunto.

[Crimson]

Puolikäärme tuijotti tumman olennon niskaa, välillä eteenpäin vilkaisten lähinnä laiskasti. Kaupunki erottui jo muureineen ja linnoineen kauempaa kun aroille ehdittiin, mikä nosti omanlaisensa ahdistuksen Seyrin rintaan. Hän ei olisi halunnut mennä lähellekään haltiakuninkaan tiluksia, vaikka niiden muurien sisällä asuikin hänen ystäviään ja tuttavia, joiden kanssa yhteydenpitoa sarvipäinen oli laiminlyönyt jo turhakseenkin pelätessään kirjeidensä kulkeutuvan väärille tahoille nykyisin. Mutta eihän heidän muurien sisäpuolelle tarvinnut mennä, ja Nessaya olisi varmaan karauttanut tiehensä alta aikayksikön jos kukaan olisi tullut heille uhittelemaan. He jättäisivät Dariuksen ja Iriadorin matkasta ja jatkaisivat sitten toivottavasti Briariin arojen halki, jossa Lorythas voisi suoda Nessille tilaisuuden vähintään levätä, ruokailla ja peseytyä, mikäli nainen malttoi kotikonnuillaan viipyä hetkeä pidempään.

Mitä lähemmäs kaupunkia he saapuivat, sitä hillitymmiksi pedon askeleet alkoivat muuttua, sen lähinnä keveästi ravaten hankea halkoen eteenpäin mahdollisimman lähelle toriaukeaa, vaikkei väenpaljouden tähden turhan lähelle myöskään erehtynyt eksymään. Jossain sen lumen alla varmaan olisi ollut tie, mutta lumipyryjen tähden siitä ei näkynyt yhtä ainoaa kivetystä juuri nyt. Pelkkää valkeaa silmänkantamattomiin, jota ratsukot ja tavalliset tallaajat olivat ehättäneet tampata poluiksi, joita pitkin torialueelle ja sen lävitse itse kaupunkiin kykeni helpommin kulkemaan. Nessi pysähtyikin lopulta, sen kummemmin kiinnittämättä huomiota siihen kun haltiat laskeutuivat hänen selästään alas, sillä feresi kiikaroi taas korkeammalla liitävään kaksikkoon jotka paikalle olivat saapumassa. hieman heidän jälkeensä. Syystäkin ne pysyttelivät korkealla, näyttäen lähinnä varmaan tavallisen maallikon silmiin pelkiltä vähän suuremmilta linnuilta ohikulkumatkalla, ja ehkä hyvä niin. Eivät Anen pikkuliskot sentään tyhmiä olleet, vaikka toisinaan toikkaroivatkin kuin mitkäkin lapset ympäriinsä ja esittivät uhkarohkeita vetoja, kun emäntänsä saattoi ne pulasta pelastaa puhumalla.
Myrskyrynnistäjän katse laskeutui kuitenkin Dariukseen tummatukkaisen sanojen myötä. Ainoa vastaus jonka Nessi kykenikin antamaan miehelle oli lähinnä pään heilautus ja ystävällinen ujellus. Ei hän kokenut että haltioiden olisi pitänyt maksaa hänelle millään tavalla takaisin, tuskin he tulisivat näkemään tämän sattuman jälkeen enää koskaan toiste, mikä sinällään oli sääli. Tai niin Tummalintu kuvitteli, sillä ei todellakaan ollut päässyt yli omista erityisistä ajatuksistaan, joita hetken ihastuminen oli mieleen laukaissut aikaisemmin.

”Tekisin mitä vain vuoksenne, milloin tahansa, kyllä sinä sen jo tiedät”, sarvipäinen totesi vaisusti hymyillen pedon selästä, samalla asentoaan korjaten ja kipujaan irvistäen, ”Emmeköhän me selviä, ellei joku erikseen meitä pysäytä matka on ohitse ennen kuin ehtii edes alkaa”.
”Pitäkää huoli itsestänne, ja katsokaa ettette vilustu pahemmin…”, Lorythaksen kulmat laskeutuivat huolestuneeseen kulmaan, sinisilmän katsoen hetken vain alemmas ystäviinsä haikeana, ”Tulen ikävöimään teitä jälleen”. Sen myöntäminen kolhaisi joka kerta, vaikka Puolikäärme oli oppinutkin elämään sen tunteen kanssa ja halusi uskoa sen tunteen olevan molemminpuolinen heidän välillään. He näkisivät kyllä uudelleen jälleen, joskus tulevaisuudessa, toivottavasti hyvissä merkeissä, sillä Lorythas oli lopen uupunut kaikkiin näihin surkeisiin sattumiin joita heidän suhteensa oli viimeaikoina pitänyt sisällään.
”Meidän pitää jatkaa matkaa kuitenkin”, kyläpäällikkö nosti jälleen sen väsyneen hymyn kasvoilleen, vilkaisten haltioiden yli vähän kauemmas. Tietysti erikoisempi ratsukko oli alkanut houkutella uteliaampia lähemmäskin tiirailemaan heitä, joten tämän pidempään Puolikäärme ei halunnut tässä enää aikaansa viettää. Hän olisi enemmän kuin mielellään laskeutunut vielä syleilemään rakkaitaan paremmin ja suomaan noille lempeän suudelman hyvästeiksi, mutta ehkä oli parempi poistua ja jättää vastaavat huomionosoitukset seuraavaan kertaan.
”Gi melin, Aiedail. Gi melin, Norfaldir. Toivon tulevien päivien kohtelevan teitä hyvin ja jälleen näkemisemme koittavan pian”, hopeaverinen lausui telepaattisesti rakkaimpiensa mieleen, sanojensa perään taputtaen kevyesti Nessayan kaulanpieltä merkiksi, että he voisivat jatkaa nyt matkaa ennen kuin vointinsa menisi yhtään tämän huonommaksi. Myrskyrynnistäjä lähtikin kääntymään sen myötä pohjoista kohden, valmiina halkomaan arot saadakseen Seyrinkin omiensa tykö turvaan.