Desire
Haltialinnan valkoiset, tummasuoniset marmoriseinät olivat syttyneet hohtamaan himmeästi auringon kallistuessa horisonttiin. Niiden valo kirkastuisi ajan myötä, mutta toistaiseksi se hädin tuskin erottui laskevan auringon punertavassa loisteessa. Soihtuja oli sytytetty vain muutamiin, tarkoin valittuihin paikkoihin; linnan ja kaupungin runsaan kasvillisuuden keskellä oli paras olla ottamatta riskejä.
Vaikka ulkoseinien magia ei ollut vielä niin sanotusti iskenyt tulta, lempeät valopallot hehkuivat jo linnan käytävillä valaisten kulkuväylät pehmeästi, mutta jättäen nurkat yhä vain syvenevään hämärään. Päiväsajan vilske oli laantunut ja käytävillä vaeltelivat enenevissä määrin palvelijat, jotka lakaisivat hiljaisesti mutta tehokkaasti tomua asukkaiden ja vieraiden jäljiltä ja virkistivät kasveja.
Ellei heillä sitten ollut parempaa tekemistä.
En tuota tiedä, sir. Minun kuuluisi palata tehtäviini.
Älä viitsi, rakas Ercassiel. He pärjäävät hetken yksinäänkin. Olet kuin syksyn lehti, jota tuuli riepottelee. Tiedätkö, miten vaikea minun on ollut löytää sinut? Puhuisit nyt kanssani hetkisen!
Nurkkaan ahdistettu palvelijatar epäröi. Hän, kuten monet muutkin palvelijat olivat kuulleet linnan uusimmasta asukista, joka oli punainen kuin pallosalama ja kaikesta päätellen aivan yhtä mystinen taustaltaan. Palvelijoiden kesken huhuttiin hänen olevan ulkomaalainen tietäjä, noita tai tempuntekijä, joka oli lumonnut tiensä tyhjästä aivan kuninkaan valtaistuimen juurelle. Toiset väittivät hänen olevan demoni ja kykenevän näkemään tulevaisuuteen. Erikoinen käyttäytymiseltään silmänsä naisen lailla rajannut mies ainakin oli; hän ei nukkunut sängyllään, jos nyt lainkaan, hiiviskeli ympäriinsä katsoen tapaamiaan henkilöitä kuin ateriaa ja tuntui toisinaan olevan kummallisen häilyväinen reunoilta.
Nyt sama mies oli yllättänyt hänet kesken työtehtävien ja kiskaissut hänet autiolle käytävälle. Hän oli jäänyt jumiin miehen, seinän ja koristeellisen, rintakehää hipovan marmoriruukun väliin, eikä tiennyt kuinka pääsisi tilanteesta kohteliaasti.
Tsytan piti toista kämmentään seinää vasten painettuna estääkseen palvelijattaren pakoon luikahtamisen ja elehti toisella puhuessaan. Hän oli kohdannut naisen sattumalta ollessaan ensimmäistä kertaa linnassa ja lumoutunut haltian sielun elinvoimaisuudesta ja puhtaudesta. Saapumisensa jälkeisten päivien aikana hän oli kuljeskellut tutustumassa niin linnaan kuin sen asukkeihinkin toivoen näkevänsä palvelijattaren uudemman kerran, sekä mahdollisuutta jutella naisen kanssa kahden kesken. Sinä iltana häntä oli viimein onnistanut, mutta nainen ei vaikuttanut aivan yhtä ilahtuneelta tapaamisesta eikä lämmennyt hänen puheilleen. Demonin latelemat kohteliaisuudet imartelivat, se oli selvää, mutta haltia vaikutti hetki hetkeltä hämmentyneemmältä. Tsytanin vaaleilla kasvoilla oli ystävällinen hymy, mutta sisäisesti hän mutristi huuliaan pettyneenä. Lannistuminen ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään. Cúthalion ei kaipaisi yhtä palvelijaa. Jokaisella oli vipunsa, jota kiskaisemalla he taipuisivat kuin kukanvarret hänen edessään. Tarvittiin vain aikaa. Kunhan kukaan ei haahuilisi käytävälle kesken kaiken, nainen olisi hänen ennen kuin linnan seinien valo saavuttaisi suurimman kirkkautensa.
¤¤ Paaappis. Näin aluksi, ainakin. ¤¤