Desire

Tsytan



Haltialinnan valkoiset, tummasuoniset marmoriseinät olivat syttyneet hohtamaan himmeästi auringon kallistuessa horisonttiin. Niiden valo kirkastuisi ajan myötä, mutta toistaiseksi se hädin tuskin erottui laskevan auringon punertavassa loisteessa. Soihtuja oli sytytetty vain muutamiin, tarkoin valittuihin paikkoihin; linnan ja kaupungin runsaan kasvillisuuden keskellä oli paras olla ottamatta riskejä.
Vaikka ulkoseinien magia ei ollut vielä niin sanotusti iskenyt tulta, lempeät valopallot hehkuivat jo linnan käytävillä valaisten kulkuväylät pehmeästi, mutta jättäen nurkat yhä vain syvenevään hämärään. Päiväsajan vilske oli laantunut ja käytävillä vaeltelivat enenevissä määrin palvelijat, jotka lakaisivat hiljaisesti mutta tehokkaasti tomua asukkaiden ja vieraiden jäljiltä ja virkistivät kasveja.

Ellei heillä sitten ollut parempaa tekemistä.

En tuota tiedä, sir. Minun kuuluisi palata tehtäviini.
Älä viitsi, rakas Ercassiel. He pärjäävät hetken yksinäänkin. Olet kuin syksyn lehti, jota tuuli riepottelee. Tiedätkö, miten vaikea minun on ollut löytää sinut? Puhuisit nyt kanssani hetkisen!
Nurkkaan ahdistettu palvelijatar epäröi. Hän, kuten monet muutkin palvelijat olivat kuulleet linnan uusimmasta asukista, joka oli punainen kuin pallosalama ja kaikesta päätellen aivan yhtä mystinen taustaltaan. Palvelijoiden kesken huhuttiin hänen olevan ulkomaalainen tietäjä, noita tai tempuntekijä, joka oli lumonnut tiensä tyhjästä aivan kuninkaan valtaistuimen juurelle. Toiset väittivät hänen olevan demoni ja kykenevän näkemään tulevaisuuteen. Erikoinen käyttäytymiseltään silmänsä naisen lailla rajannut mies ainakin oli; hän ei nukkunut sängyllään, jos nyt lainkaan, hiiviskeli ympäriinsä katsoen tapaamiaan henkilöitä kuin ateriaa ja tuntui toisinaan olevan kummallisen häilyväinen reunoilta.
Nyt sama mies oli yllättänyt hänet kesken työtehtävien ja kiskaissut hänet autiolle käytävälle. Hän oli jäänyt jumiin miehen, seinän ja koristeellisen, rintakehää hipovan marmoriruukun väliin, eikä tiennyt kuinka pääsisi tilanteesta kohteliaasti.

Tsytan piti toista kämmentään seinää vasten painettuna estääkseen palvelijattaren pakoon luikahtamisen ja elehti toisella puhuessaan. Hän oli kohdannut naisen sattumalta ollessaan ensimmäistä kertaa linnassa ja lumoutunut haltian sielun elinvoimaisuudesta ja puhtaudesta. Saapumisensa jälkeisten päivien aikana hän oli kuljeskellut tutustumassa niin linnaan kuin sen asukkeihinkin toivoen näkevänsä palvelijattaren uudemman kerran, sekä mahdollisuutta jutella naisen kanssa kahden kesken. Sinä iltana häntä oli viimein onnistanut, mutta nainen ei vaikuttanut aivan yhtä ilahtuneelta tapaamisesta eikä lämmennyt hänen puheilleen. Demonin latelemat kohteliaisuudet imartelivat, se oli selvää, mutta haltia vaikutti hetki hetkeltä hämmentyneemmältä. Tsytanin vaaleilla kasvoilla oli ystävällinen hymy, mutta sisäisesti hän mutristi huuliaan pettyneenä. Lannistuminen ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään. Cúthalion ei kaipaisi yhtä palvelijaa. Jokaisella oli vipunsa, jota kiskaisemalla he taipuisivat kuin kukanvarret hänen edessään. Tarvittiin vain aikaa. Kunhan kukaan ei haahuilisi käytävälle kesken kaiken, nainen olisi hänen ennen kuin linnan seinien valo saavuttaisi suurimman kirkkautensa.


¤¤ Paaappis. Näin aluksi, ainakin. ¤¤

Mäyrä

Hiljainen haukotus täytti linnan käytävän omalla oudolla tavallaan miehen kävellessä niitä pitkin vaitonaisin askelin. Tuo oli joutunut viettämään viimeiset viikot vähällä unella ja sen saattoi nähdä tuon tavallistakin tummemmista silmänalusista ja väsyneestä katseesta. Mäyrä oli luullut saavansa viimeinkin unta saavuttuaan tehtävältään takaisin kotiin, mutta hänet oli kutsuttu oitis takaisin linnaan. Uusi tehtävänanto, mies oli arvellut, mutta hän toivoi syvästi ettei olisi. Hänen poikansa koulutus ei etenisi tätä menoa, jos hän joutuisi olemaan näin pitkiä aikoja pois kotoa. Mies muisteli, että oli poikansa iässä osannut jo yleiskielen kaikki eri murteet, kun Grey hallitsi vain muutamia. Toivottavasti vaimo piti huolta, että poika harjoitti kehoansa tarpeeksi usein. Mäyrä hieraisi silmiään väsyneenä, mutta katse tuntui yhä harhailevan unenpuutteen takia. Liian paljon huolia... Mies halusi pitää työn ja perheen erillään, mutta nyt, kun työ vaikutti näin paljon perheeseen, asialle ei voinut mitään. Hetken aikaa Mäyrä kaipasi aikaa, jolloin hän ei ollut vielä aviossa. Kaikki miehet tuntuivat harhautuvan sitä katumaan, mutta Mäyrä harvemmin.

Toivottavasti, mies ajatteli ja kääntyi ylöspäin vievään rappukäytävään, en nukahda ennen kuin pääsen kotiin. Mäyrä raapi hupun peittoamaa päätänsä ja pysähtyi keskelle portaikkoa. Ylhäältä päin vastaan käveli siististi ja arvokkaasti pukeutunut haltia, jonka pitkät hiukset oli letitetty tuon olkapäälle. Mäyrä astui pois tämän tieltä ja kumarsi, kun tuo käveli ohi. Haltia vilkaisi miestä, mutta tuo oli jo matkalla seuraavaan kerrokseen.

Mäyrän kalloon oli lapsuudesta asti taottu; ole uskollinen haltioille, ole nöyrä ja tee kuten sinun käsketään ilman moralisointia. Hän pyrki aina elämään noiden sanojen mukaan ja saman hän pyrki takomaan myös poikansa päähän, joka tuntui oppivan välillä vain kantapään kautta. Mäyrä kiiruhti askeliaan, koska halusi olla ajoissa paikalla, mutta kääntyessään eräälle käytävälle, hän pysähtyi. Punahiuksinen mies aikeissa tehdä liian läheistä tuttavuutta palvelijattareen. Mäyrä katsoi miestä pitkään, piittaamatta ollenkaan haltianeidosta. Linnassa oli ehtinyt ilmeisesti muuttua jonkin verran asioita sinä aikana, kun hän oli ollut poissa, sillä hän ei tunnistanut tuota miestä, joka oli koko ajan tekemässä, mitä nyt ikinä oli aikeissakaan. Älä moralisoi, muistutti Mäyrä itselleen, Älä kyseenalaista. Se, mitä tyttö todennäköisesti joutuisi kokemaan, olisi takuulla paheksuttavaa, mutta Mäyrälle ei kuulunut muiden tuomitseminen. Päinvastoin. Mäyrän kuului tuoda isännilleen todistusaineisto muiden tuomitsemiseksi. Normaalisti tuo olisi kävellyt ohi ja antanut punatukan tehdä tytölle mitä tahtoi, oli se sitten pakottaminen seksuaaliseen kanssakäymiseen, hengenriistäminen tai molemmat. Nyt hän tosin tahtoi tietää, kuka tuo uusi kasvossa linnassa oli ja tyttö loi oivan sauman luikahtaa läpi.
"Suvainnette anteeksi, että häiritsen, mutta..." Mäyrä aloitti haltiakielellä, huppuaan laskematta, "Neitiä kaivataan keittiön puolella. Minun pyydettiin kertomaan, herra..." mies piti tauon osoittaakseen ettei tiennyt toisen nimeä ja osoitti epämääräisesti siihen suuntaan, jossa keittiö oli. "Joten sallisitteko hänen jatkavan matkaa?" Mäyrä piti koko ajan äänensä tasaisena, mutta myös kohteliaana. Punatukka tuskin ilahtuisi hänen väliintulemisestaan, mutta sillä ei ollut Mäyrälle lainkaan merkitystä.

//TÄSSÄ olen!

Ercassiel tunsi olonsa epämukavaksi. Hän ei tiennyt syytä tuntemattoman mieshenkilön osoittamalle kiinnostukselle, vaikka mies itse väittikin sen olevan tapa, jolla hän erottui palvelijoiden joukosta kuin loistokultasiipi synkempien sukulaistensa keskeltä. Miehen mukaan hän oli kuin kylmän talven jälkeen kevään raikas tuulahdus, joka sytytti ilon ja lämmön hänet tavanneiden sydämiin. Hän ei voinut kieltää, etteivätkö yhteiskielellä lausutut korupuheet olisi nostattaneet punastuksen hehkua hänen kaulalleen ja poskipäilleen, mutta hän ei ollut erityisen tottunut vastaavaan puhetapaan. Olihan hän sievä, ja hän kuuli kohteliaisuuksia muilta palvelijoilta ja toisinaan linnan vierailtakin, mutta tilanne oli kaikesta huolimatta hieman ahdistava. Punahiuksisen sanat olivat kauniit ja hymy lempeä, mutta karmiininpunaisten silmien katse oli oudolla tavalla nälkäinen. Kiinteä tuijotus tuntui ulottuvan suoraan hänen sieluunsa, ja läiskeposki tuntui hengittävän muutakin kuin vain hänen parfyyminsä hajua. Palvelijatar liikahti epämukavasti.

Tsytan ei mennyt niin pitkälle, että olisi koskenut naiseen edessään; heidän väliinsä jäävä vähäinen tila oli tarpeeksi intiimi ilmankin. Sen sijaan hän jatkoi palvelijattaren ylistämistä pehmeällä, lähes monotonisella äänellä toivoen, kuten niin monta kertaa ennenkin vastaavissa tilanteissa, olleensa syntynyt vähän korkeampaan demonikastiin, jossa kyky hurmata oli luontainen.
Demoni vaikeni kesken lauseen kuullessaan lähestyviä askelia ja höristi korviaan. Tulija ei voinut olla haltia, he harvemmin pitivät meteliä kävellessään. Tsytan huokaisi vaimeasti ja odotti tulijan kävelevän ohitse. Varmasti joku linnan muunrotuisista palvelijoista, heitäkin oli vilisemällä. Ercassiel oli hänkin kuullut askeleet ja säpsähtänyt, toivon, säikähdyksen ja tuskin havaittavissa olevan pettyneisyyden vilahtaessa hänen kultatäpläisissä silmissään. Askelten pysähtyessä ärsyttävän lähelle käytävän suuta demoni irrotti viimein katseensa palvelijattaresta ja vilkaisi äänten suuntaan. Käytävän suulla seisoi hahmo, joka oli pukeutunut kuin tyylitajuton salamurhaaja, huppuineen kaikkineen. Milloin väki ymmärtäisi kasvojen piilottamisen olevan oiva keino kätkeytyä vain rankkasateen tai naamiaisten aikaan, jolloin kaikki muutkin tekivät samoin? Tai kenties mies sillä mies henkilö kaikesta päätellen oli halusi välttyä näkemästä muita.
Tsytan kurtisti kulmiaan haltiakielelle, jota hän ei ollut ehtinyt linnassa viettämänsä viikon aikana ehtinyt oppia. Asiayhteydestä oli kuitenkin varsin helppo päätellä sanojen sisältö.
Eikö se voisi odottaa hetken? Hän kysyi miehen esitettyä asiansa. Ercassiel käytti kuitenkin demonin herpaantunutta huomiota hyväkseen ja luikahti miehen ojennetun käden alta keskemmälle käytävää niiaten hätäisesti mennessään.
A-aivan. Minun on todella mentävä, anteeksi vain, sir. Nainen vilkaisi huputettua hahmoa kuin tukea pyytäen Tsytanin suoristautuessa. Jäämättä odottamaan punahiuksisen yritystä viivyttää häntä kauemmin nainen niiasi vielä kerran kumpaisellekin miehelle ennen kuin kiiruhti käytävää pitkin huputetun tulijan suuntaan oikoen vaatetustaan ja kampaustaan mennessään.

Naisen hätäiset hyvästelyt olivat katkaisseet Tsytanin estelyt ja jättäneet demonin mutittelemaan ennen palvelijattaren karkaamista käytävää pitkin jäniksenpoikasen lailla, mitä hänen sielunsakin kuvasti. Punaisissa silmissä välähtivät typertyneisyys ja ärtymys, jotka haltiankehoinen purki huppuhahmoon kiukkuisen kädenheilautuksen siivittäminä.
Katso nyt! Sinne hän juoksi kuin kauris, juuri kun olin löytänyt hänet tästä viheliäisestä sokkelosta, jota nämä nimittävät linnaksi! Etkö olisi voinut odottaa vielä hetken?
Demonin harmi oli kuitenkin ohimenevää, eikä kestänyt kauan ennen kuin hänen suupielensä kaartuivat jälleen ylöspäin, silmien pysyessä yhä tarkkaavaisina vääntäen hymyn pahanilkisen virneen kaltaiseksi.
Mutta sanovat jahdin olevan puoli hupia. Hän huokaisi teatraalisesti ja loi arvioivan katseen toiseen mieheen. Mitä mieltä itse olet? Ainakin näytät eräkävijältä, hm? En muistakaan vielä nähneeni sinua.
Teitittelyllä oli aina ollut tapana unohtua Tsytanin puheista.

Toinen ei puhunut haltiakieltä? Mäyrän mielestä tuo oli perin outoa ottaen huomiota, missä he olivat, mutta hän päätti itsekin vaihtaa yleiskieleen.
"Olen pahoillani herra, mutta minä vain välitän tarjoilijattarelle tuon käskyt. Se, että voiko asia odottaa riippuu kokonaan käskyn antajasta..." Mäyrä vastasi hitaasti nyökäten. Palvelijatar käytti tilaisuuden hyväkseen ja livahti pahoitellen tiehensä unohtamatta niiata molemmille miehille. Mäyrä ei siirtänyt katsettaan punatukasta tytön viipeltäessä ohi ja jättäen heidät kahden käytävälle. Mies pystyi näkemään toisen ilmeestä ettei tuo ollut lainkaan tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen. Mäyrä olisi virnistänyt mielessään, jos olisi löytänyt tilanteesta jotain huvittavaa. Toisen alkaessa purkaa ärtymystä häneen, Mäyrän ilme ei värähtänytkään vaan näytti yhtä väsyneeltä ja kohteliaalta kuin tovi sitten.
"Mainitsin jo aiemmin, että minä vain välitin käskyn hänelle," hän kommentoi punatukan valitukseen ja käänsi katseensa työn ärtyneisiin silmiin, "Se, miten se vaikuttaa hänen paraikaa tekemiinsä asioihin, ei valitettavasti kuuli minulle."

Punatukka tuntui piristyvän nopeasti. Jahti oli puoli hupia kuulemma. Mäyrä ei ollut samaa mieltä, sillä se hankaloitti usein hänen työtänsä, kun kohteen perässä joutui juoksemaan läpi Cryptin. Pitääkseen toisen tyytyväisenä, hän vastasi kuitenkin toisin.
"Olette aivan oikeassa, hyvä herra ja suottehan anteeksi etten ole esitellyt vielä itseäni", Mäyrä sanoi pieni pahoitteleva sävy äänessään vaikkei hän oikeasti kovin pahoillaan ollutkaan, "Saavuin linnaan juuri itsekin vasta hetki sitten", hän jatkoi ja hetken hän harkitsi laskevansa huppunsa, mutta perui ne suunnitelmat heti alkuunsa, "Joten ei ole ihmekään ettette ole tavanneet minua." Mäyrä ei tiennyt, miten toinen reagoisi ihmisiin eikä hän halunnut heti alkuun vaarantaa mitään. Huppu saisi pysyä niin pitkään kuin vain mahdollista vaikka se herättikin varmasti epäluottamusta.

"Minua kutsutaan Mäyräksi", mies kertoi ja asetti oikean kätensä vatsansa päälle kumartaessaan punatukalle. Oli kohde kuka tahansa, nöyristely koettiin usein miellytäväksi ja sen varaan hän usein pelasi.
"Lienetti itse kovin uusi täällä", Mäyrä huomautti selkänsä suoristaessaan, "En nimittäen ole kuullut nimeänne ja soisin ilomielin kuulevani sen." Vakoojana mies ei voinut sietää sitä, että haltioiden linnassa pyörisi väkeä, joita hän ei tiennyt. Jos jotain olisi menossa ilman, että Mäyrä olisi siitä tietoinen, tuo koki olevansa kehno vakooja, vaikka omista joukoista olikin kyse.

Demoni ohitti huppuhiipparin pahoittelut olankohautuksella, vaikka hän sisimmässään yhä kiristeli hampaitaan menetetyn sielun tähden. Oli kulunut ties kuinka kauan hänen edellisestä aterioinnistaan, eikä asuminen vilkkaassa haltialinnassa juuri parantanut asiaa. Hänen kärsivällisyytensä oli kuitenkin pitkäksi kehitetty, ja menetettyään ensisijaisen kohteensa hän kiinnitti kaiken huomionsa tähän toiseen, joka omien sanojensa mukaan oli itsekin vasta tulokas.

Tsytan ei useinkaan saanut osakseen teitittelyä ja miehen nöyristely sai demonin toisen punertavan kulman kohoamaan huvittuneesti. Oli kummallista, joskin kieltämättä virkistävää nähdä joku toinen roolissa jonka hän itse lähes poikkeuksetta omaksui. Demonin huulet nytkähtivät miehen esitellessä itsensä. Mäyrä? Oliko nimen taustalla jokin ulkonäöllinen tai käytökseen liittyvä seikka, vaiko sisäpiirivitsi? Vai oliko miesparan vanhemmilla ollut vain kumma huumorintaju?
Kumarrukseen demoni vastasi omalla ylävartalon suurieleisellä taivutuksellaan.
Minun on aina ilo tavata jalon kansan ystäviä. Toivoisinpa, että olisimme tavanneet suopeammissa olosuhteissa, Mäyrä hyvä! Yllätit minut varsin vaikeasta tilanteesta. Naisen sydän on ailahtelevainen ja yksisarvista vaikeampi pyydystää, ja tuskin on yhtäkään miestä joka ei tuntisi paheksuntaa mahdollisen kilpakosijan ilmaantuessa paikalle. Teit toki vain työsi, ja siksi suhtaudun sinuun mitä suopeimmin, mutta voi! Yhtä kaikki on yksisarviseni karannut otteestani.
Demoni suoristautui ja levitti kätensä leveästi hymyillen. Mutta jättäkäämme se asia sikseen! Olen todellakin uutta versoa haltialinnan ikivanhassa puutarhassa, vasta viikon verran olen saanut työntää lehteä ja odottaa mahdollisuuttani kukoistaa, jos moinen vertauskuva sallitaan. Olen Tsytan, teidän ja sukunne palveluksessa. Hän kumarsi uudestaan, pienesti ja nopeasti. Oli ihme, ettei ahkera kumartelu ollut kehittänyt hänelle niveliä nikamien väliin.

Punapää piti tauon puheessaan ja otti muutaman rennon askeleen lähemmäs Mäyrää, yrittäen muodostaa käsitystään miehen kasvonpiirteistä hupun heittämien varjojen perusteella. Mitään ei kuitenkaan voinut sille, että hämärä käytävä syvensi varjoja entisestään jättäen selvästi nähtäville vain jykevähkön leuan, jota peitti haltialinnassa harvinainen parta. Demonin uteliaisuus kasvoi.
Et liene tuhoeläin, sillä muuten kuningas tuskin sietäisi sinua linnassaan, enkä usko kolojen kaivamisen olevan tarpeellista kaupungissa, joka tavoittelee taivaita. Mikä on toimenkuvasi, jos saan tiedustella?

Mäyrä kallisti päätänsä ja kohautti olkiansa ymmärtävän oloisesti punatukan yksisarvisvertaukselle. Mies oli kaunopuheinen ja se kertoi aina henkilöstä jotain. Joko kyseessä oli luova taiteilija tai, kuten todennäköisesti tässä tapauksessa, ovela olento, joka käytti kaunista ruusukimppua peittämään terävän miekan. Mäyrä itse kuului jälkimmäiseen ryhmään vaikka hän hyvin harvoin, jos koskaan, tavoitteli sievillä sanoilla omaa etuaan. Punatukka esitteli itsensä Tsytaniksi ja kertoi, etiketin sääntöjen mukaisesti, olevansa Mäyrän palveluksessa, mille mies nyökkäsi, vaikka tiesi osien menevän aikaa myöten toisin päin. Haltioiden linnassa ei ollut haltiaa saatikka ketään muutakaan, jota Mäyrä tohtisi katsoa alaspäin.
"Kuin myös, herra Tsytan", mies vastasi kumartaen tuon esittelyyn. Tsytanin ottaessa pari askelta lähemmäs ja luoden tarkastelevan katseen Mäyrään, tämä laski katsettaan alemmas, koska tiesi, että toisin kuin sirot ja kauniit haltiat, joita linnassa lähinnä liikkui, hän oli varsin poikkeava. Kuten oli tämä varsin raavaan oloinen Tsytankin. Mäyrä ei käynyt arvailemaan tuon rotua tai lajia, koska linnassa oli paljon muitakin kuin haltioita. Ihminen ei ollut kovin suuri yllätys, joskin järkytys, linnan käytävillä.
"En suinkaan", Mäyrä vastasi Tsytani udellessa, mitä tuo linnassa teki, "Olen hänen korkeutensa nöyrä ja uskollinen alamainen", hän jatkoi ja painoi päänsä asianmukaisesti kuninkaan mainitessaan. Toimenkuvan kanssa Mäyrä joutui käyttämään hetken miettimiseen, koska ei varsinaisesti halunnut heti ensimmäisenä kertoa olevansa vakooja miehelle, joka oli ollut haltioiden linnassa vasta vaivaisen viikon.
"Toimenkuvani..." Mäyrä sanoi saadakseen tarpeeksi lyhyen miettimistauon jälkeen, "Teen niin kuin hänen korkeutensa käskee, menen minne hän käskee ja, jos hän pyytää minua hyppämään ikkunasta, kysyn: 'Mistä kerroksesta?'", Jälkimmäisen lisäyksen hän oli kuullut sanottavan itsestään muutamia vuosia takaperin ja hän oli silloin painanut sen mieleensä juuri tällaisia tilanteita varten. "Kuninkaan nöyrä alamainen, kuten mainitsin", Mäyrä jatkoi ja loihti hymyn kasvoilleen.

"Saanko esittää saman kysymyksen teille, herra Tsytan?" mies kysyi ja muisti yllättäen, että hän oltiin pian odottamassa. Mäyrä kirosi hiljaa mielessään, koska nyt hän oli siinä tilanteessa, että poistuminen olisi äärimmäisen epäkohteliasta ja saattaisi pilata hänen vaikutelmansa Tsytaniin. Mies pyysi anteeksi mielessään ja toivoi ymmärrystä siltä, joka oli hänet sinä iltana linnaan kutsunut.
"Missä yhteydessä olette linnaan saapuneet?", Mäyrä jatkoi kohteliaasti vaikka tuon kysymyksen pystyi ottamaan monilla eri tavoilla, mutta harmillisen usein negatiivisessa merkityksessä.

Herroittelijakin vielä. Kuinka herttaista. Tsytan ei voinut olla virnistämättä, vaikka hän hillitsikin halunsa kommentoida moista nöyristelyä. Hän ei voinut kieltää pitävänsä Mäyr.än nöyrtyvästä asenteesta oltuaan itse koko maanpäällisen ikänsä milloin kenenkin herran tahi rouvan jalkarahina. Viikontakainen kohtaaminen itse kuninkaan kanssa oli myös jättänyt hänet ikävään voimattomuutta lähentelevään tunteeseen, mistä hän oli sitkeästi yrittänyt päästä eroon. Se ei ollut ollut erityisen vaikeaa; haltiat olivat hierarkkista kansaa ja nöyrtyivät helposti korkea-arvoisemmiksi katsomiensa edessä. Tsytanilla ei ollut asemaa, mutta hänen haalimansa maine riitti kompensoimaan konkreettisen arvovallan puutoksen.
Demoni hymähti parrakkaan miehen toteamukselle alamaisuudestaan. Emmekö me kaikki?

Punahiuksinen purskahti nauruun kuullessaan Mäyrän kuvauksen toimenkuvastaan. Omaa tahtoa vailla oleva nöyristelijä viimeiseen asti! Hän ei ollut enää lainkaan niin pahoillaan palvelijattaren karkaamisesta.
Eivätkö nöyryys ja kuuliaisuus olekin merkkejä kunnon palvelijasta? Hänen Majesteettinsa tapauksessa tietty ennakointi saattaa toisinaan olla tarpeen; hyppää suoraan korkeimmasta tornista. Olen kuitenkin varma, ettei hallitsija näe tarvetta moiseen käskyyn, ellei sitten vain nähdäkseen, kuinka pitkälle kuuliaisuutesi venyy, puhummehan sentään Aranista, kuninkaalla kun on varmasti paljon tärkeämpiä käskyjä noin uskolliselleöhöm
Demoni kumartui eteenpäin sivellen leukaansa toisella kädellään peittelemättä yritystään nähdä parrakkaan miehen hupun alle saadakseen paremmin selkoa toisen rodusta. Miehelle, hän päätti lopulta puheensa.

Tsytan huitaisi vähättelevästi kädellään herroittelun toistuessa. Niin paljon kuin hän saattoi uskoa voivansa tottua moiseen kohteluun, kaikella oli rajansa.
Jätä toki herroittelu sen paremmin ansaitseville. En ole itsekään ylimyksistä korkeimman palvelijaa kummempi. Hänen sanansa on lakini. Nimeni kautta, Syvyys minut perii, jollen toteuta hänen tahtoaan tyydyttävästi! Kirjaimellisesti.
Demonin virnistys leveni Mäyrän tiedustellessa hänen tulonsa syytä ja tapaa. Hän harkitsi korttiensa paljastamista, mutta hylkäsi ajatuksen toistaiseksi. Hän ei tuntenut Mäyräksi itseään kutsuvaa miestä riittävän hyvin voidakseen päättää olisiko korteistaluvun yhdistämisellä haltiakuninkaaseen ikäviä vaikutuksia.
Missäkö? Tarjosin palveluksia, ja hän hyväksyi ne. Minut poimittiin kadulta kuin kulkuri kuningasta viihdyttämään. Tiedän tanssit, tarinat ja temput; taion musiikkia lasista ja nostan kohtalon kuvista. Tulevan sinetöityyn oveen minä olen avain, joka sitä raottaa. Olen työkalu herrani kädessä ja viihdettä hänen silmilleen. Olen hänen alamaisensa, ja nyt hänen palveluksessaan. Niissä merkeissä minä tänne saavuin. Demonin hymy sai susimaisen vivahteen.

//AAMUDATISS, ja huomaanko tässä pikkaisen silmät ristissä Herkules viittauksen, hyvä öööö... mies?

"Toivottavasti", oli ainoa asia, mitä Mäyrä sanoi Tsytanin vastaukselle heidän alamaisuudestaan. Ottaen huomioon, ettei kumpikaan tiennyt toisesta juuri enempää, oli pieni epäluottamus vain tervettä.
Tsytanin nauruun räjähtäminen Mäyrän toimenkuvauksen loppuun sai tuonkin hymyilemään myöteilevästi. Hän oli saanut toisen nauramaan, vaikkakin tahattomasti, mikä oli kaikissa sosiaalisissa tilanteissa hyvä. Mäyrä saattoi olla joskus turhankin analyyttinen uusia tuttavuksia kohdatessaan, mutta, jos hän tapaisi muita henkilöitä täysin omana itsenään olisi aika varmaa ettei hänellä oli tuttavuuksia ollenkaan. Niin sosiaalisesti sokea hän todellisuudessa oli.
"Toivon totisesti, ettei minun tarvitse täyttää tuota käskyä koskaan", Mäyrä totesi hymyillen ja vilkaisi ylempiä kerroksia päin. Sen jälkeen ei ainakaan tarvitsisi enää hyppiä kuninkaan käskyvallan alla...

"Siinä tapauksessa taidamme olla samankaltaisissa tilanteissa", Mäyrä huomautti punatukan uskollisuudesta. Pidä ikkuna mielessä, mies ajatteli viitaten aiempiin spekulointeihin. Syvyys perisi heidät kaikki, jos he eivät pystyisi pitämään kuningasta tyytyväisenä. Mäyrä oli monesti saanut huomata, mitä sellaisille yksilöille kävi, eikä se ollut kaunista katsottavaa...
Tsytanin tuodessa kaunopuheisuutensa taas esille, Mäyrä tiesi, ettei itse tulisi koskaan varsinaisesti luottamaan tuohon mieheen. Henkilöihin, jotka puhuvat kauniilla sanankäänteillä, ei koskaan ole luottamista, sen hän oli saanut nuorempana oppia kantapään kautta. Kuningas itse tai olla myös samanlainen, mitä verbaalisuuteen tulee, mutta häneen luottaminen oli lapsesta asti ehdollistettu Mäyrään. Sitä ei kyseenalaistettu ja, jos sattuisi käymään niin, että Mäyrä joskus käskettäisiin hyppäämään ikkunasta ulos, tuo nousisi ylimpään kerrokseen ja hyppäisi. Olen tehnyt jotain, mikä on saanut hänen korkeutensa vihaiseksi, olisi oikeuttava tekoon, mitä sillä oli väliä vaikka kaupungissa häntä odotti vaimo ja lapsi?
Kuningas saattoi luottaa punatukkaan, mutta Mäyrä varoi antamasta luottamustaan. Vielä. Ja, jos kerran Tsytan tuli vielä Mäyrääkin vaatimattommista oloista tuo jätti herroittelunkin ilomielin.

"Ymmärrän", mies totesi toisen toimenkuvaan, vaikka ulkonäkönsä perusteella Mäyrä oli luullut toisen avustavan lähinnä kidutuskammion puolella. Virne ei tuntunut kuuluvan pelkästään viihdetaiteilijalle, mutta ulkonäkö saattoi pettää ja pettikin, varsinkin haltioiden linnassa, missä lähes joka kolmas kulki muotoansa muuttaneena tai naamioituna ja Mäyrä näki aiheelliseksi epäillä, ettei Tsytankaan näyttänyt itsestään kaikkea, kuten ei mies itsekään.
"Teillä voisi sanoa käyneen tuuri", Mäyrä sanoi viitaten juuri Tsytanin lievästi sanottuna räjähdysmäiseen arvon nousuun. Tosin matka oli yhtä nopea myös alas, mutta sellaiset oli paras jättää sanomatta. "Harva pääsee esiintymään itse kuninkaalle, ole ylpeä siitä", Mäyrä jatkoi ja aprikoi mielessään olisiko aika ottaa selville, minkä tasoisen rasistin kanssa, hän keskustelua kävi. Mies asetti kätensä huppunsa reunalle ja esitti pahoittelunsa ettei ollut kasvojaan näyttänyt vieläkään, vaikka oli nimensä jo aikaa sitten kertonut. Laskiessaan huppunsa paljastui Mäyrän ruskea sekalainen hiuspehko, jonka seasta saattoi erottaa tuon pyöreäpäiset korvat. Ulkomuodosta ei olsi voinut uskoa, että tuon suvussa on haltiaverta ja Mäyrän fyysisien kykyjen vetävät vertoja jopa itse haltioille. Puolihaltiaksi häntä ei voinut haukkua, muttei myöskään tavalliseksi ihmiseksi...

¤¤ Saatat huomatakin, mutta se ei ollut tahallista. ¤¤


Tsytanin ei käynyt kieltäminen Mäyrän kehuja. Hänellä oli käynyt tuuri, kerrassaan harvinaislaatuisissa mitoissa jos tarkkoja oltiin, ja hän oli pitkästä aikaa herännyt todella haistelemaan mahdollisuuttaan nousta kaltaistensa hierarkiassa. Hän eli sitä tavoitetta varten; yhdelläkään hänen kaltaisellaan ei ollut muuta, elleivät he suunnitelleet elävänsä ja kuolevansa maan päällä. Niin paljon kuin Tsytan tällä maailmantasolla viihtyikin, hänellä ei ollut mitään aikomusta asettua aloilleen ja kuolla mitättömyytenä.
Minä olenkin, voit olla varma siitä, hän vakuutti hartaasti.

Demoni seurasi kiinnostuneena hupun laskemista, eikä peitellyt yllätystään nähdessään pyöreät korvat ja kasvot, joiden rakenne ei vastannut pitkäikäisten rotujen siroutta. Ihminen! Ihminen haltialinnassa! Demonin hymy leveni silkasta epäuskoisuudesta. Takinkääntäjiä toimi toki sodan kumpaisenkin osapuolen leivissä, mutta hän oli silti yllättynyt nähdessään vihollisrodun edustajaksi luokiteltavan aivan haltiavaltakunnan sydämessä.
En taida olla ainoa, jolla on käynyt tuuri, hän sanoi kävellessään Mäyrän ympäri uteliaasti ja arvioivasti miestä silmäillen. Sinunlaisillasi harvemmin on täällä pitkä tulevaisuus edessäänedes niissä tapauksissa, joissa teitä yritetään pitää hengissä mahdollisimman pitkään. Taidat olla tehnyt majesteettiin vaikutuksen. Se oli enemmän toteamus kuin kysymys; olihan selvää, ettei ihminen olisi hengissä ja vapaa kulkemaan jollei olisi osoittanut hyödyllisyyttään. Tai vähintäänkin viihdyttävyyttään. Tsytan näki Mäyrässä oman tilanteensa: hänenkin tulemisensa ja menemisensä riippuivat pitkälti siitä, kuinka kauan hän onnistuisi pitämään Aranin vakuuttuneena tarpeellisuudestaan. Hän ei ikävöinyt takaisin Syvyyksiin, ei vielä.

Käveltyään täyden kierroksen demoni läimäytti pirteästi kämmenensä yhteen.
Tämäpä kerrassaan loistavaa! Et arvaakaan, kuinka kiehtovaa ihmisten tapaaminen on! Te elätte niin nopeasti, että onnistutte ahtaamaan muutamaan vuosikymmeneen enemmän elämää kuin keskiverto haltia muutamassa vuosisadassa. Kuulisin mielelläni lisää sinusta, enkä vähiten sitä, kuinka onnistuit vakuuttamaan lajisi vihollisten kuninkaan luotettavuudestasi.
Tsytanin vielä puhuessa ilman täytti siipien pehmeä surina, ja avonaisesta ikkunasta lennähti omistajansa olalle kirjava, töyhtöpäinen lintu, joka asettui mukavasti demonin punaisen kankaan verhoamalle olkapäälle tuijottaen vuorollaan kumpaisellakin hullunkiiltoisella linnunsilmällään ihmismiestä. Tsytan tervehti sitä hajamielisellä selkäsulkien silityksellä, noteeraamatta ystäväänsä sen kummemmin. Lintua näkyi yhä vain harvemmin kevään edetessä, mutta he olivat kulkeneet samaa matkaa riittävän kauan oppiakseen tuntemaan toistensa oikut.

Mies yllättyi positiivisesti saadessaan huomata, miten Tsytan reagoi hänen ihmisyyteensä ja sitä seurasi yksi niistä harvinaisista hetkistä, kun Mäyrä tunsi jopa hivenen ylpeyttä lajistaan. Tunne kesti vain tovin, sillä punatukan tarkastellessa häntä kuin näyttelyeläintä, sai miehen tuntemaan olonsa hieman vaivaantuneeksi. Myöhemmin myös loukkaantuneeksi, koska Tsytan vaikutti olettavan Mäyrän olevan petturi, mikä oli olosuhteiden valossa varsin ymmärrettävää. Ihmisen henki riippui totta puhuen hänen työnsä laadusta. Niin kauan kuin virheitä ei tapahtunut Sullivat eli Mäyrät saisivat palvella haltioita kuten vuosikymmeniä aikaisemmin. Mies ei kuitenkaan korjannut Tsytanin harhaluuloa, koska tuon innostuneisuus oli niin harvinainen näky, että Mäyrä päätti painaa kaiken mieleensä, jotta voisi itse tarpeen tullen esittää yhtä vilpitöntä kiinnostunusta milloin tahtoisi.

Tsytanin innostuksesta ja uteliaisuudesta vakuuttuneena, Mäyrä suoritti päässään pienen päässä laskun, jonka mukaan, jos hän nyt jäisi juttelemaan punatukan kanssa ummet ja lammet ihmisyydestä, hän myöhästyisi hyvin paljon tapaamisestaan, jolta hän taisi olla jo muutenkin myöhässä.
"Olen imarreltu innostuksestanne, Tsytan, ja olen iloinen, että tapasin teidät", Mäyrä aloitti, mutta kesken hänen sanojensa käytävään pölähti kaunis lintu, joka laskeutui Tsytanin olkapäälle mulkoilemaan paikalla olijoita.
"...Mutta voisimmeko jatkaa keskustelua joskus toiste? Minua odotetaan jo muutaman käytävän päässä." Pidemmittä puheitta Mäyrä kiitti, hyvästeli Tsytanin ja veti hupun takaisin päähänsä ennen kuin käveli punatukan ohi.

Haltioiden linna oli kieltämättä yksi suuri labyrintti, koska vaikka mies oli kävellyt jo tusinan verran portaikkoja ennen Tsytania, edessä oli vielä monta tusinaa. Tai sikäli, kun Mäyrä oli hyvä odottamaan odottamatonta, hän arveli määrän kertautuvan kahdella, jos mitään sattuisi tapahtumaan.

Vai tapaamisia oli tiedossa? Tsytan jäi hetkeksi katsomaan ihmisen loittonevaa selkää, silitellen kahdella sormella lintuaan. Juuri kun hän oli löytänyt mielenkiintoista seuraa, olkoonkin miten väritöntä hyvänsä. Kuvitteliko ihminen voivansa ensin keskeyttää hänen kosiskelunsa ja herättää hänen kiinnostuksensa, ja juosta sitten tiehensä kesken kaiken? Ei minun vahtivuorollani.
Tsytan oli asunut linnassa vasta muutaman päivän eikä voinut unissaankaan kuvitella oppivansa kaikkia sen käytäviä muutamassa vuodessakaan, mutta hän oli löytänyt muutaman oikotien ja sattui tietämään toisen reitin samaan paikkaan, mihin ihmisen valitsema käytävä johti.

Demoni hätisteli linnun olaltaan ja lähti rennosti tallustelemaan toiseen suuntaan, kunnes oli varma, etteivät hänen korkeiden saapaskorkojensa kopina enää kuulunut. Hän ei ollut aivan varma ihmisten kuulon tarkkuudesta, mutta oli parempi pelata varman päälle. Paikalliset haltiat ainakin kerääntyisivät ihmettelemään, jos kuulisivat juoksuaskelia. Niine tuumineen Tsytan pysähtyi käytävänmutkaan ja riisui saappaansa, jättäen ne siististi seinän viereen. Joku puolinäkymättömistä palvelijoista kyllä toimittaisi ne ajallaan hänen huoneeseensa. Hän venytteli hetkisen varpaitaan kylmällä kivellä, pienten nivelikkäiden ulokkeiden liikkeen saadessa hänet hymyilemään aina yhtä iloisesti. Sorkissa oli paljon hyviä puolia, mutta niitä ei voinut kipristellä. Naksauteltuaan jäykkyyden varpaistaan demoni nojautui eteenpäin ja ampaisi käytävää eteenpäin huomattavasti vikkelämmin kuin pallosalama, joksi haltiapalvelijatar oli häntä aikaisemmin itselleen kuvaillut. Demonin haltiajalkojen läpsähtely kiveä vasten oli tuskin kuultavissa. Hänen kahisevat vaatteensa tuntuivat pitävän enemmän meteliä.

Tätä käytävää eteenpäin risteykseen, josta viistosti oikealle, matala portaikko alas kahdella harppauksella, pitkin toista käytävää, koukkaisu vasemmalle pientä salia koristavien pylväiden ja suurten viherkasviruukkujen takaa, oikealle koristelemattomasta oviaukosta saliin, jonka lattia koostui mustista ja valkoisista marmorilaatoista ja sieltä koristellun sisäpihan poikki ovelle, jolle hän pysähtyi pulssi kohonneena tähyilemään käytävään. Ei ketään. Ehkä mies ei ollutkaan tullut tätä kautta, tai oli ehtinyt jo kauemmas. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt seurata ihmistä suoraan, tosin kiinnijäämisen riski olisi ollutsiinä!
Tsytan vetäytyi varjoihin kunnes takkutukkainen hahmo oli ehtinyt tarpeeksi kauas ja lähti sitten kävelemään hiljaa, mutta itsevarmasti. Hiiviskely oli varma tapa herättää varjostettavan huomio; humanoidilajit olivat kehittyneet hoksaamaan hiipimisen, sillä hiipijä oli usein saalistaja, jolla oli terävät kynnet ja hampaat ja kova nälkä. Parempi oli kävellä rauhallisesti ja itsevarmasti. Kukaan ei häirinnyt henkilöä, joka tuntui tietävän minne oli menossa. Itsevarmuus ei ollut hälyttävää.

Ja sieltä tuo ilmestyi. Mäyrä oli ehtinyt kulkea ainoastaan kaksista portaista, kun odottamaton sai hänet kiinni, vaikkei näyttäytynytkään. Aluksi vakooja ei huomannut tuota, koska Tsytan vaikutti olevan kokenut, mitä tuli vakoilemiseen sillä tuo tiesi, miten pysyä näkymättömänä ilman loitsuja. Mäyrän vaisto ja terävät aistit varoittivat, jos hänen perässään kulkisi jokin, joka liikkui vain samaan aikaan kuin hän itse. Mies vilkuili ympärilleen, muttei nähnyt huonekasvien ja koriste-esineiden lisäksi mitään. Vaistot olivat aiemmin tuota varoitelleet, vaikka mes ei ollut osannut sanoa mistä. Vaatteiden kahinaa... Selvä, Mäyrä ajatteli kuullessaan äänen, jota tavallinen ihminen ei olisi voinut. Se saattoi olla ihan vain normaali kulkija linnassa, mutta nyt, kun vakoojan vaistot olivat pyörähtäneet päälle, Mäyrä ei päästänyt niistä helpolla irti.

Aluksi hän jatkoi kulkuaan kuin ei olisi tietoinen, että häntä muka seurattiin. Suorinta tietä koristeellisia maalauksia täynnä olevan käytävän poikki ja siitä lähimpiin rappuihin, joista pääsi jokaiseen kerrokseen kolmen kerroksen säteellä. Ensiksi raput alas, sitten käännös toiseen käytävään, joka oli miltei yhtä taiteellinen kuin aiempikin ainoastaan sillä erotuksella, että kasveja ja oli maalauksia enemmän. Pujahdus tuuheiden ruukkukasvien ohitse ja tiukka käännös vasempaan ja sisään ovesta, joka päästi vaimean kilahduksen painuessaan kiinni miehen selän takana. Huone taisi olla yksi lukuisista linnan puutarhureiden varastoista, joista oli reitit sekä ylä- että alakerroksissa sijaitseviin vastaaviin tiloihin. Mäyrä nousi tikkaat ylös ääntäkään päästämättä, mitä nyt viitta kahisi, mutta, kun murhaajaa ei toivottavasti ei ollut perässä, mies antoi asian olla. Tämä kävi hyvästä harjoituksesta, joten Mäyrä kiihdytti askeliaan ja järjesti fiktiiviselle tai ei-fiktiiviselle takaa-ajajalleen kunnon iltalenkin.

Linnan käytävien soihdut olivat syttyneet pimeyden laskeutuessa ulkopuolella, mutta näkyvyys oli silti kehno vaikkakin Mäyrän silmät sopeutuvatkin nopeasti pimeään. Hän oli nyt siinä kerroksessa, missä häntä odotettiin ja oikea huone oli vain kulman takana. Mies pysähtyi hetkeksi kuuntelmaan ja ei kuullut askelia tai muita huomiolle pantavia ääniä. Hymyillen Mäyrä asetteli huppuaan paremmin ja koputti oveen, jonka takana häntä odotti verrattain ärtynyt haltia, joka toi tuntemuksensa miehelle harvinaisen selväksi.

Puolisen tuntia myöhemmin Mäyrä asteli huoneesta ulos kasvojaan hieroen. Hänen yllättävästä tempauksestaan ei oltu pidetty vaikka työnantaja oli kiitellytkin Mäyrän aloitteellisuutta Tsytanin kanssa. Paljon oli siitäkin iloa. Kuten aina ennenkin, miehen työnlaatuun oltiin tyytyväisiä ja kuten aina ennenkin, näyttöä haluttiin lisää. Aivan kuin 25 vuoden kokemus ei kertoisi mitään. Mäyrä oli nyökkäillyt ja myötäillyt ja ottanut uuden tehtävän mukisematta vastaan. Kuten aina. Miehen onnekseen sen suorittaminen ei vaatinut välitöntä toimintaa tai poistumista haltioiden kylästä ja hän saattoi käyttää pitkästä aikaa rentoutumiselle ja nukkumiselle. Mäyrä vilkaisi ulos ikkunasta, muttei nähnyt juuri mitään tähtien, kuun ja epämääräisen horisontin lisäksi. Tähän aikaan illasta, hän ei enää vaivautuisi hiipimään kotiinsa, jossa vihainen vaimo odotti milloin taas näkisi miehensä. Mäyrä ei itse juuri odottanut jälleentapaamista innolla...
Haukotus karkasi miehen suusta, tuon lähtiessä kävelemään käytäviä pitkin etsimään itsellensä nukkumapaikkaa yöksi. Ennen kuin vaakatasoon päästiin Mäyrä sattui ohittamaan kylpylän. Tai ohittamaan ja ohittamaan. Hän oli pysähtynyt sen eteen ja hetken pohtimisen ja pikaisen nuuhkimisen jälkeen mies päätyi siihen johtopäätökseen, että hän tunsi olonsa saastaiseksi. Ravaaminen linnan käytäviä pitkin oli käynyt kunnolle eikä hän ollut päässyt peseytymään kunnolla moneen viikkoon muutenkaan. Kuivuneen hien sekä metsästä tarttuneen muda viehko tuoksahdus tuntui nyt kerta kaikkiaan vastenmieliseltä, joten ilman harkintaa Mäyrä astui ovesta sisään.

Huoneen ilmapiiri tuntui heti kertovan, mitä tarkoitusta varten se oli rakennettu. Vaalea värimaailma oli rentouttava ja muutamat harvat huonekalut oli tarkoitettu joko istumiseen tai kylpytakkien säilyttämiseen. Ilma oli kostea vesihöyrystä, joka kohosi lämpimästä altaasta. Mäyrä riisui vaatteensa kiirehtimättä ja tiputti ne myttyyn lähimmälle tuolille, nauttien samalla allashuoneen terapeuttisesta hiljaisuudesta. Mies huokaisi syvään ja asteli altaan puolelle. Solahtaessaan jalat edellä altaan matalaan päähän ja otti kaiken irti sen hellivästä lämmöstä, joka ympäröi hänet kokonaan. Mäyrä veti henkeä ja painoi päänsä hetkeksi pinnan alle. Hiukset liimautuivat märkinä tuon kasvoja vasten tämän noustessa takaisin hengittämään. Ainoat äänet, mitä oli kuultavissa oli veden liplatus ja miehen huohottava hengitys...

Käytävästä toiseen huoneiden läpi ja portaikoiden poikki demoni seurasi ihmismiehen jäljessä tiukasti kuin hai laivaa, riittävän kaukana ollakseen herättämättä liiaksi huomiota mutta tarpeeksi lähellä ollakseen hukkaamatta varjostettavaansa. Toisinaan hän livahti jykevän, runsaskoristeisen pylvään, suuren ruukun tai tuuhean viherkasvin taakse ounastellessaan ihmisen kääntyvän katsomaan taakseen, ja jatkoi sitten matkaansa paljain varpain tassutellen. Matkan varrella hän pysähtyi kerran ihailemaan erityisen taidokasta kuvakudosta ja toisen kerran ihmettelemään pientä marmoripatsasta häkellyttävää käsityötaitoa esittävine jalustoineen, jättäytymättä kuitenkaan liian kauas taakse jotta olisi ollut vaarassa hukata ihmisen.

Aina pysähdyttyään joko leikkimään vierailijaa tai antaakseen ihmiselle etumatkaa Tsytan kiri välimatkaa kiinni ripeämmillä askeleilla kuulostellen korvat hörössä Mäyräksi esittäytyneen liikkeitä. Ihminen oli edennyt liian kauas mutkittelevilla käytävillä, jotta hänellä olisi ollut näköyhteys, mutta askeleet olivat mainiosti kuultavissa. Hän pyyhkäisi kädellään erityisen runsaskasvuisen viherkasvin lehtiä syrjään ohi kulkiessaan ja erotti vaimean kilahduksen, jota seurasi askelten äänen vaimeneminen. Mies oli mennyt jostain ovesta. Demoni kiirehti käytävän varren ovien luokse painaen korvansa vuorollaan jokaista vasten yrittäen päätellä, minkä ihminen oli valinnut. Jokaisen takana oli kuitenkin hiljaista. Tsytan manasi itsekseen. Tähänkö hänen ajojahtinsa päättyisi? Jo toinen kerta tunnin sisään, kun hänen saaliinsa karkaisi vaivatta! Hän oli tulossa varomattomaksi.
Punahiuksinen koetti lähimmän oven kahvaa. Lukossa. Ei siis tästä. Hän siirtyi seuraavalle ja raotti tummasta puusta tehtyä ovea juuri sen verran, että saattoi kurkistaa sen taakse käytävään, joka oli hyvin pimeä ja hyvin autio. Kolmannen oven takaa löytyi jonkinlainen varastotila tikkaineen kaikkineen. Tsytan hieraisi mietteliäästi leukaansa. Ovi ei ollut erityisen kaukana käytävän varrella, ja äänten äkillinen katoaminen saattoi selittyä kerroksen vaihtamisella. Olisikohan? Mies luikahti hissukseen ovesta painaen sen varovasti kiinni, ennen kuin päätyi arpomaan kahden eri reitin välillä. Hän veti syvään henkeä keuhkoihinsa silmät keskittyneesti suljettuina, muttei kyennyt aistimaan mitään. Lievästi harmistuneena hän valitsi lopulta ylös vievät tikkaat kiiveten niitä vikkelästi kuin orava kunnes saavutti niiden pään ja pisti päänsä esiin aukosta pyörittäen sitä ympäriinsä kuin sukellusveneen periskooppia, näkemättä saati kuulematta yhtään mitään.

Harmistuneena demoni palasi takaisin ja sai hyvin lyhyen, hyvin hiljaisen kiukkukohtauksen, joka oli sikäli erikoinen, että leveä virnistys nytkähti tuon tuostakin hänen naamalleen kunnes hiipui hieman ylöspäin kääntyneiksi suupieliksi synkkien silmien alle. Hän asettui istumaan tikapuiden alimmille poikkipuille nojaten leukaansa toiseen kämmeneensä. Mikä häntä oikein vaivasi? Ei ollut hänen tapaistaan hukata kohteeksi valittuja, ei edes uudessa ympäristössä. Tiesikö ihminen, että häntä oli seurattu? Mahdollisesti, mutta se oli epätodennäköistä. Hän ei ollut pitänyt meteliä, ja oli varonut pääsemästä liian lähelle. Oli varonut liiankin hyvin! Tsytan hengähti ja nousi alistuneena ylös. Nyt kun hän oli täällä, hän saattoi yhtä hyvin katsella ympärilleen.

Puoli tuntia myöhemmin hän maleksi yhä käytävillä, mutta oli jo paremmalla tuulella. Niin hermoja raastavia kuin haltialinnan sokkelot ja määrältään naurettavan suuret tilat liikkumisen kannalta olivatkin, ne tarjosivat mitä mainiointa viihdettä silmille. Linnan sisustajat ja puutarhurit olivat totisesti tehneet parhaansa, ja nähtyään henkeäsalpaavia kuvakudoksia, patsaita, ruukkuja, köynnöksiä, syvennyksiä ja muita ratkaisuja Tsytan oli lähes päässyt yli aiemmasta kaksinkertaisesta pettymyksestään. Hän oli suunnitellut huuhtovansa loputkin harmin rippeet nahastaan ja mielestään kylpylöiden lämpimällä vedellä ja eteni lempeästi hohtavin valopalloin valaistua käytävää pitkin peseytymistilojen suuntaan, kun hän huomasi kylpylöiden ovien edustalla seisovan hahmon. Demoni oli hetkessä painautunut seinää vasten kahden lumotun valon väliin jäävään varjoon leveä virnistys epäuskoisille kasvoilleen palanneina. Se oli hän! Kaikista linnan osista, kaikista sen asukkaista! Tsytan ei ollut uskoa tuuriaan ja olisi lausunut pienen kiitoksen mille tahansa lähitienoiden hengelle tai jumalalle ellei olisi itse ollut ainakin teoriassa samaa lajia. Se olisi ollut kuin rukouksen lausuminen pormestarille. Punapää irtaantui seinästä hetki sen jälkeen kun Mäyrä oli kadonnut kylpylöiden ovista ja lähti joustavin askelin hiipimään kuin metsästäjä ihmisen perässä.

Ihmisen riisuuntuessa ja nauttiessa tilojen seesteisestä ilmapiiristä Tsytan seisoi ääntäkään päästämättä ovenraossa harkiten seuraavaa liikettään. Mäyrä oli juossut häneltä karkuun, eikä hän aikonut sietää sellaista. Pelkkä paikalle lampsiminen olisi toki häirinnyt ihmistä, mutta se ei olisi tarpeeksi, ei likimainkaan. Nyt tarvittiin jotain parempaa.
Hiljainen kahina ja nopeammat hengähdykset säestivät haltiakorvaisen miehen omaa riisuuntumista, kunnes jäljellä olivat vain housut. Hetken harkinnan jälkeen nekin saivat lähteä. Kylpyläänhän tässä oltiin menossa! Pois moiset turhakkeet!
Värikäs vaatemytty pudotettiin seinän vierustalle punahiuksisen livahtaessa peremmälle. Hän piti visusti huolen pysyttelevänsä alati ihmisen sokeassa pisteessä, kunnes sukellus teki sen tarpeettomaksi. Tsytan käytti ihmisen pinnan alla viettämän ajan hyödykseen. Hän kurtisti naamaansa kuin olisi painiskellut jonkin erityisen askarruttavan ajatuksen kanssa, ja hetkistä myöhemmin hänen todellinen olomuotonsa nousi peittämään kehon, joka mahdollisti hänen liikkumisensa Cryptissä. Vaalea iho värjätyi punaiseksi, hiukset villiintyivät, jalkojen nivelet natisivat muotoutuessaan uudelleen ja sarvikruunu puski hänen päänahastaan hännän venyessä selkärangan jatkoksi. Mäyrän noustessa takaisin pintaan kylpylän suljettujen ovien edustalla seisoi leveästi virnistellen tosimuodossaan demoni, joka oli rinnallaan lepäävää tiimalasia lukuun ottamatta alaston.

Tsytan liikkui pehmeästi, mutta kovat sorkat kopsahtelivat silti harmillisen paljon koskettaessaan kivilattiaa. Matka altaalle ei kuitenkaan ollut pitkä, ja sen kuljettuaan punainen mies pysähtyi vesirajaan ja nojautui muitta mutkitta eteenpäin.
Hei. Noin karvaiseksi sinusta lähtee sangen eroottisia ääniä.



¤¤ Kiellän kaiken. ¤¤

Korjaus aiempaan. Veden liplatuksen ja Mäyrän hengityksen lisäksi huoneeseen oli saapunut vielä kolmaskin ääni, nimittäin sorkkien kaikuva kopina. Olisipa ollutkin pelkkä ääni, Mäyrä ajatteli jälkeenpäin sillä, kun tuon katse oli kääntynyt ja huomannut altaan reunalla seisovan punaisen, alastoman demonin. Miehen katse oli laajentunut hämmästyksestä ja osittain myös pelostakin, koska altaassa alasti oli vaikea tuntea olonsa turvalliseksi. Oli tuo myös sävähtänyt kauemmas, mutta pahimman ensivaikutelman haihtuessa Mäyrä huomasi demonin kasvoissa muutamia mainittavia tuttuja piirteitä. Demonin alkaessa puhumaan tutulla äänellä, mies uskaltautui viimein taas hengittämään. Rentoutumisesta olisi turha edes haaveilla pitkään toviin.
"Kauan olet ollut siinä?" Mäyrä kysyi sivuuttaen täysin Tsytanin huomautuksen eroottisista äänistä. Teitittelykin jäi ensinnäkin siksi, että miehellä oli aluksi lieviä vaikeuksia yhdistää nyt hänen edessään kykkivä vaateton, ja joidenkin mielestä takuulla siveetön, demoni aiempaan palvelijatarta ahdistelleeseen haltiaan. Tarkemmin ajatellen ero ei tainnut olla kovinkaan suuri... Toiseksi Mäyrä tunsi pitkästä aikaa ärtymystä siitä, että hänet oli yllätetty niin rysän päältä ja kolmanneksi siksi, että se oli täysin hänen omaa syytään. Oven olisi voinut lukitakin...

Mäyrä ui altaan reunalle ja nousi vedestä. Hän käveli Tsytanin ohi hakemaan itselleen puhtaan valkoisen pyyhkeen, jonka hän kietoi nopeasti lanteilleen. Varmuuden vuoksi hän jäi seisomaan vaatekasansa viereen, jotta voisi tarpeen tullen kiskaista veitsen niiden joukosta.
"Olet demoni..." Mäyrä sanoi katsoessaan Tsytanin uutta ulkomuotoa tarkemmin. Punainen sarvekas olento oli kuin stantardien mukaan rakennettu. Juuri sen näköinen kuin demonien pitäisikin olla. Mies ei ollut aiemminkaan luottanut tuohon uuten kasvoon, mutta tähän vielä uudempaan hän ei välttämättä tahtonutkaan luottaa.
"Kuinka paljon aiemmista puheistasi oli valetta?" Muutamia demoneja Mäyrä oli saanut elämänsä aikana tavata. Useimmat olivat kieroja, valehtelevia paskiaisia, vaikka ne osasivatkin joskus piilottaa ne hurmaavan, komean tai kauniin ulkomuodon taakse. Tsytan mukaan lukien.

//Haha, Mäyrä kuulostaa siltä, ku Tsytan ois pettäny sitä :'''D

Osapuilleen niin kauan, kuin sinun huohotuksesi kommentoimiseen menee, Tsytan vastasi pirteästi häntä eloisasti nytkähdellen. Kokokeltaiset silmät tuikkivat yllätetyn ihmisen suuntaan, joskin oli vaikea sanoa mihin ne oli varsinaisesti kohdistettu. Hän ei suotta peitellyt tyytyväisyyttään ihmisen hämmästyksen edessä, vaan päinvastoin keikautti ylpeästi sarvekasta päätään. Hän astui syrjään ihmisen poistuessa vedestä antaakseen parrakkaalle hieman tilaa liikkua. Kaikesta huolimatta hän ei halunnut vaikuttaa turhan uhkaavalta; taikaolennot saattoivat suhtautua epäilevästi ihmisiin, mutta tuskin oli rotua joka olisi suhtautunut suopeasti demoneihin. Edes demonit itse eivät luottaneet toisiinsa. Toisaalta, he tiesivät parhaiten keiden kanssa olivat tekemisissä.
Tsytan levitti kätensä leveästi virnistäen Mäyrän esittäessä päätelmänsä.
Loistavaa päättelykykyä, kerta kaikkiaan! Mikä minut paljasti? Sarveni, kenties? Vaiko sorkkani? Kavioni, suo anteeksi. Et uskokaan miten vaikeaa tämän muodon säilyttäminen tuppaa olemaan. Tsytanin jalkojen pääteulokkeet todellakin häilyivät jossain sorkkien ja kavioiden rajamailla. Hänen ääriviivansa olivat utuiset nekin. Tosimuoto ei kuulunut tälle maailmantasolle, ja jokainen putoava hiekanjyvänen vähensi aikaa, joka hänellä oli jäljellä ennen kriittistä energianmenetyksen pistettä.
Ja sinä olet ihminen; minä tiedän, näin sen noista korvista, demoni sanoi kiusoittelevalla äänensävyllä ja pyöräytti etusormeaan ihmisen pään sivuja kohti. Kumpikaan meistä tuskin odotti kohtaavansa toisen. Sanoisin siis, että olemme jokseenkin tasoissa.

Punainen osapuoli nosti teatraalisesti kätensä rinnalleen ja väänsi naamalleen liioitellun loukatun ilmeen, jota hieman pilasi huulten ikivirne.
Loukkaat minua, ihminen. Miksi olisin valehdellut sinulle? Älä turhaan katso minua tuolla tavoin, en tullut tänne syömään sinua. Mutta
Demonin mustien sorkkien kopina kaikui takaisin kiviseinistä hänen lähdettyään askeltamaan Mäyrää kohti kunnes pysähtyi riittävän lähelle ihmistä voidakseen pienen etunojan kautta tökkäistä lyhytikäisempää rintaan karmiininpunaisella etusormellaan.
Sinä juoksit karkuun minulta, ihminen. Ja sinä häiritsitasioitani. Voin hyväksyä yhden, mutten molempia. Ilmeesi näkeminen oli toki tyydytys sinänsä.
Tsytanin keltaiset silmät pyyhkivät Mäyrää tuumivasti.
Ajojahtikin oli oikein piristävää. Ihmiseksi olet yllättävän nopea liikkeissäsi. Katson sen kuittaavan liukenemisesi; nyt on vain päätettävä, mitä tekisin sinulle, jotta puuttumisesi keskusteluuni ihanaisen Ercassielin kanssa korvattaisiin.



¤¤ Oh, the drama! ¤¤