Kirjoittaja Ivy » 21 Touko 2016, 22:39
Hän saattoi erottaa juhlaväkeä salin suurista, lasisista sivuovista, kaukaa katsellen, kuinka vieraat siirtyivät seurustelulta ennemmin taas tanssimaan lattian täytteeksi, huilun hiljentyessä Haltianaisen terävään sisään hengitykseen. Neuvonantajan otti puheenvuoronsa.
Sitä henkeä pidettiin, Delian katsellessa kohdin linnaa melkein lasittuneesti, ilmeettömänä. Absurdi... Kykenemätön tuntemaan rakkautta... Muuta kuin itseensä? Katse joka ei keskittynyt enää mihinkään, laskeutui, leuan yhä pysytellessä ruhtinaallisessa korkeudessaan.
Absurdi oli jotain, joka kuvasti Arania tällä hetkellä... Eikö? Tai oli aina kuvastanut, paikoin jos toisin. Delia ei ollut sitä ennen kunnolla ymmärtänyt... Käsittänyt, että kukaan voisi todella olla sellainen. Arathetin kuitenkin sanoessa tämän kaiken oli kuin hänen aatteidensa parsomista kunnolliseksi käsitykseksi.
Ei rakastanut... Leuka laskeutui, pään kääntyessä katsomaan kohden yhä puhuvaa haltiamiestä.
Arvosti kyllä, kuopuksen äitinä... Ja varmasti esikoisen selitteenä, ei epäilystäkään.
Ilmeettömät kasvot muuttuivat hieman kärsivämmiksi, totuuksien selvästi jatkuessa, Arvaenin päästessä vauhtiin, kuin haluten myös jonkinlaisesta salaisuuksien pidon taakasta omalta osaltaan. Näin haltianainen tästä aisti, kummankaan osapuolen löytäessä hyvin vähän nautinnonaihetta tästä samaisesta hetkestä. Se oli luettavissa kasvoilta.
"Minä..." Haltiakuningatar pudisteli päätään, olematta varma kestäisikö tulevaa, mutta ei estänytkään oranssihiuksista puhumasta. Ei, kun kerrankin joku puhui hänelle näin rehdisti, korjaisi hänen käsityksiään, auttaisi ymmärtämään näitä epämääräisiä sekalaisia tunteita ja tiedottomuutta silläkin hinnalla minkä ahdistuksen ja järkytyksen sen mukanaan sitten toikin. Se nuori, melkein vasta naiseksi tuleva, innokas, erityiseksi itseään luuleva ja osittain toivoton romantikko vuosien takaa hänen syvällä sisimmissä sai pettyä ja kovaa.
Se ei ikinä ollut epäselvää, että hänet oltiin valittu osittain hänen korkeasta statuksesta, Winderin perhe oli maineikas ja vaikutusvaltainen ja yhtään vähempi ei olisi kuninkaalliseen sukuun edes kelvannut, mutta jokin muu kuin mikä olisi luontaisesti tullut mukaan, haukankatse, oli ollut avaintekijänä hänen valinnassaan, sivuuttaen sitä nuorta, rakkautta odottavaa romantikkoa vielä entisestään...
Katse harhaili neuvonantajasta jonnekin alaviistoon, Delian nieleskellessä kireää kurkkuaan, sormenpäiden jälleen eksyessä solisluulle mutta pian kurkunaluille hieromaan. Hän ei kerennyt, tai osannut äkkiseltään määritellä miltä hänestä tuntui. Narrilta? Petetyltä? Käytetyltä? Pettyneeltä... Vastaus lieni kaikki, mutta haltianainen tiesi paremmin kuin huutaa tunteitaan ääneen niiden vielä mellastaessa vahvimmillaan, sumentaen ajattelukykyä.
Tämäkin periaate tosin oli häilyä, Arathetin armotta jatkaessa Antonin synnyin äitiin, Delian hengähtäessä sisään väreilevästi, epätoivoisen katseen palatessa terävän nopeasti takaisin neuvonantajaan, melkein käskien tätä katseellaan kahlimaan kielensä siihen pisteeseen.
Takaisin paluuta ei tosin ollut lauseen aloitettua ja pahinta ei ollut edes Elisan tyttären mainitseminen vaan mitä Aran oli kaikkien näiden vuosien aikana toteuttamasta pienen, pellavapäisen pojan kautta.
Pieni sirpale tuntu putoavan jostain haltianaisen sisimmissä, särkyneen illuusion kaikotessa ja realiteetin happamalta maistuvan havahtumisen kihelmöidessä sormenpäissä asti. Varoittamatta ja hetkessä hän oli saanut oppia paljon totuuksia, enemmän kuin olisi osannut odottaa taikka toivoa oppivansa. Eikä haukankatse edes tiennyt mistä lähtisi ajattelemaan kunnolla ja mitä varautumattomuudeltaan.
Ehkä hän ajatteli liian suojelevaisesti Antonista, vaikkei poika vaarassa ollut ja ihmisten kukistaminen oli enemmän kuin ihannoitu tavoite kenen tahansa haltijan mielestä. Mutta...
Kyse oli ennemmin asenteesta... Aranin asenteesta... Häneen... Lapsiin... Olivatko he tosiaan vain pelinappuloita hänelle suurella pelilaudalla? Hän ei ikinä voisi ajatella nuorista prinssistä noin pitkälle, pienistä prinsseistä joista vanhempi halusi vain maalata ja uusia veistoksia jokaisesta jonka sattui. Ajatella niin kylmästi...
Arathetin viimeinen lause indikoitsi enemmän kuin niin... Hänen ei ollut tarkoitus koskaan kuulla tästä. Hänen oli ollut systemaattisesti tarkoitettu olla asioista tiedoton uskottavampien kulissien takaamiseksi ja nyt... Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Absurdi... Se oli päivän sanana, kaikki tämä paljastui hänelle, koska pirunmaskinen nainen oli hänet suivaannuttanut. Koska Aran ei ollut siihen puuttunut ja nyt hän ymmärsi miksi.. Hän ymmärsi vallan hyvin.
Hitto! Häntä oli vain mietittänyt aluksi oliko Aran edes uskollinen hänelle. Olo olisi ollut jo tarpeeksi petetty sillä, mutta tällä kaikella... Se käsite oli ottanut ihan uuden muodon.
Jotenkin... Onton.
Hiljaisuus laskeutui kahden juhlahylkiöiden välille, keltaisten silmien lukittautuneena yhä sinisiin, mutta syvimpien tunteiden ja ajatuksiin syventyneenä katse oli selvästi poissaoleva. Viileä ilma viilsi, saaden puiden ja puskien lehdet havisemaan taustalla.
Tärisikö Art? Kuinka lujaa tuon sydän hakkasi? Pelottiko tätä? Häntä ainakin. Delia ei olisi ikinä uskonut kestävänsä vain seistä ja kuulla kaikkea äskeistä ilman romahtamista, pyörtymistä, jotakin yhtä dramaattista kuten kirjoihin luomansa leidit. Siinä missä kuunteleminen oli ollut vaikeaa, oli varmasti ollut myös kertominen.
Näinkin taitavan kasassa pysyminen oli varmasti oopiumista ja alkoholista kiittäminen. Oopiumin, jonka savuja leijaili ilmassa yhä sytytetyssä piipussa.
"Joten... Odotukseni ja toiveeni... Ovat melkoisia satuja kontrassissa todellisuuteen..." Hieman heikko ääni sanoi, yrittäen lämmitellä taas puhumaan.
"Aran... Hän tulee tietämään, että olet kertonut minulle tämän kaiken. Joko sinun tai minun kautta. Hän varmasti näkee sinun pettäneen hänet." Käsissä oleva viuhka avautui puolilleen, vain sulkeutuakseen yhä uudestaan haltianaisen käsissä.
"...Kiitos... Olet ehkä ainoa hovissa joka olisi ikinä uskaltanut kertoa minulle." Varmastikin yksi ainoista joka edes tiesi. Haltiakuningatar ei voinut sanoa nauttivansa paljastuksista, nauttinut tietävänsä olevan valittu avioliittoon vain Cuthalionin suvun veren terästykseksi, mutta uusi kuvakulma...
"Olet antanut minulle uuden kuvakulman... Ainakin. En voi sanoa olevani iloinen, mutta... Ehkä osaan nyt paremmin käsitellä mitä tunnen ja miksi... Aran, hän..." Viuhka puristettiin kiinni ja mikäli tällä hengettömällä esineellä olisi ollut kaula, kirkuisi se apua.
Päässä tuntui hieman huimaavalta, kenelläpä ei tällaisessa tilanteessa alkoholin ja oopiumin kietoutuessa toisiinsa.
Delia katsahti väsynein silmin jälleen Arathetiin, lähestyen tätä, käden tarttuessa selittelemättä tämän käteen joka piteli piippua. Ohjaten, haltianainen käänsi lempeästi tämän kättä omallaan, kunnes hän pystyisi ottamaan henkäyksen haltiamiehen käsissä olevasta piipusta. Tarpeeksi turruttavien henkäyksien otettua, mustahiuksinen katsahti ylös mieheen, käden yhä pidellessä tämän.
"Hänen tulisi tietää mitä ajattelen... Mikäli hän aikoo lukea ajatuksemme." Käsi ohjastettiin sivummalle, alas, pois tieltä, haltiakuningattaren käydessä jo sopimattoman läheisestä läheisyydestä, melkein kiinni Arathetiin.
"Kerro minulle jotain positiivista Arathet Arvaen. Kerro.. Poltatko kenties turruttaaksesi sen kaiken surun ja stressin joka poikii samasta lähteestä meille molemmille?" Melkein kuiskutteleva, kurkussa sikeävän surun ääni kysyi. Haltiamies oli stressaantunut... Halunnut päästä salaisuuksien taakasta ja luopunut siitä myös ilman kiduttavia kysymyksiä... Eivätkö he jakaneet nyt jotakin, muutakin kuin lamaannuttavia?
"Kerro etten ole vain narri, toinen jollekin pehmeähuuliselle viettelijälle."
//MUT HEI se toimis myös hyvänä harhautuksena, se on niin shokissa et varmaan blackouttaa ja sil välin Iri karkaa ikkunasta ja Darius voi olla vaa "aprillia, we have fun here .) Seuraava kortti, kuka on kruununprinssi Antonin oikea äiti?"//