Ruska || Aksu

[Ros]

Rudyard

He olivat eläneet täysin erilaisissa maailmoissa. Rudyard ei tiennyt, millainen tavanomainen lapsuus oli Lilylle, eikä Lily tiennyt, millainen oli miehen käsitys tavallisesta lapsuudesta. Siitä keskusteleminen kuuluisi myöhempään ajankohtaan. Nyt mies oli onnellinen, etteivät he alkaneet keskustella aiheesta.
Sotilaalla olisi ollus paljon huomautettavaa siitä, ettei se, että poika seurasi isäänsä, ollut aina paras ratkaisu. Aina poika ei halunnut kulkea isänsä jalanjäljissä, samaan tapaan kuin Henry ei halunnut seurata isäänsä.
Rudyardin kohdalla tapaus ei tietenkään ollut sama - hän oli saanut aloittaa puhtaalta pöydältä, toisin kuin prinssi olisi saanut.

Punatukka oli huomaavinaan tytön värähtävän kivusta. Pieni naurahdus ei ollut ollut aito, ei samalla tavalla kuin lilyn nauru yleensä. Prinsessan silmistä pystyi pienen hetken ajan näkemään fyysisen tuskan.
Mies naurahti tytön kysymyksen kuullessaan.
"Jos olisit kysynyt viikko sitten, olisin vastannut auringonkukka", punatukka totesi hienoisesti hymyillen. "Olen muuttanut mieltäni, nykyään lempikukkani on lilja."
Ei ollut vaikeaa ymmärtää, mistä tuo muutos johtui. Lily oli saanut hänet kiintymään tuohon kauniiseen, hauraaseen kukkaan. Syy siihen seisoi tälläkin hetkellä miehen edessä, oli hänen syleilyssään.
Punatukka hellitti hieman otettaan.
"Satuttaako kosketukseni sinua?"

[Aksutar]

Lily

Rudyardin vastauksen kuullessaan Lily ei voinut muuta kuin hymyillä lempäesti. Tuo oli yksi niistä suloisimmista asioista mitä hän oli kuullut kenenkään suusta pitkiin aikoihin. Prinsessana hän oli saanut kuulla ties mitä kohteliaisuuksia ja kukkiin liittyviä vertauksia, mutta joka kerta ne tuntuivat aina yhtä ihanilta. Tosin Rudyardin suusta kuultuna nuo sanat kuulostivat entistäkin ihanemmilta.
Rudyardin hellitäessä otettaan Lily kohotti pienesti toista kulmaansa. Tuon kysymykseen hän ei vastannut heti. Tyttö laski katseensa hetkeksi maahan ja seisoi aivan hiljaa miehen lähellä, miettien mitä tuohon nyt vastaisi. Selvästi Rudyard oli huomannut Lilyn pienen kivun, joten turha sitä kai enää valehdellakkaan. Tosin jos Lily nyt valehtelisi, ei Rudyardilla ollut oikeutta udella sen enempää prinsessalta.

"Se ei johdu sinusta" Lily vastasi sitten pienen mietintä tauon jälkeen "Selkäni on arkana sattuneista syistä... pienikin painallus sattuu, en voi edes nukkua selälläni. Hän ei vain itse tajua kuinka pahasti satuttaa minua, mutta en ole edes maininnut hänelle asiasta joten kai se on minun syytäni" Lily selitti, koittaen selittää asian mainitsematta kertaakaan Blackin nimeä.. varmasti Rudyard ymmärsi kenestä puhuttiin, mutta jos ei ymmärtänyt niin hyvä vain. Tosin se tietenkin herättäisi lisäkysymyksiä.
"Joten pyydän, älä kosketa liian lujaa selkääni" Lily sanoi nostaen katseensa takaisin Rudyardiin ja koitti hymyillä pienesti, vaikka oli lähellä alkaa kyynelehtimään jälleen.

[Ros]

Rudyard

Jos Lily olisi kieltäytynyt vastaamasta, punatukalla ei olisi ollut mitään oikeutta pakottaa tuota kertomaan. Hän ei pystyisi uhkailemaan tuota ja vaikka olisi pystynytkin, hän ei olisi missään nimessä halunnut tehdä niin. Mies oli päättänyt, että jos prinsessa ei halunnut kertoa jotain, silloin hänkin olisi hiljaa. Hän ei pakottaisi Lilyä kertomaan mitään, etenkin kun tiesi että siten hän ajaisi parhaiten omaa asiaansa.
Tyttö vakuutti ettei kosketuksen hätkähtäminen johtunut miehestä. Rudyardin kasvoille ilmestyi varjo hänen tajutessaan, kenen syytä Lilyn kivut olivat. Black ei ollut prinsessan arvoinen, hän ei ollut Lilyn lempeän kosketuksen arvoinen - hän ei ollut Lilyn käden arvoinen. Punatukka ei väittänyt että hän olisi, hehän eivät edes tunteneet, mutta hän tiesi, ettei kalpea neuvonantaja kohdellut kaunista, haurasta prinsessaa kuten olisi kuulunut. Kuten tyttö olisi ansainnut.

Mies irroitti kokonaan tytön selästä, korjasi otetaan hieman alemmas. Hän suuteli tuon silmiä ja vaikkei Lily itkenytkään, hän pystyi maistamaan kyynelten suolaisten maun huulillaan. Hän vihasi sitä, kuinka Lily joutui itkemään aviomiehensä takia ja sitä, kuinka neito syytti itseään tästä kaikesta.
"Se ei ole sinun syysi", Rudyard totesi huultaan purren. Hänen oli vaikea kätkeä tytön aviomiestä tuntema halveksuntansa, muttei halunnut loukata neitoa. "Se, että hän ei osaa hillitä itseään, ei ole sinun syysi eikä sinun pidä syyttää siitä itseäsi."
Punatukka pakottautui hymyilemään. Hän oli hieman mustasukkainen, mutta pyrki kätkemään tuon tunteen.
Rudyard painoi uuden suudelman tytön huulille.
"Anna minun lievittää kipuasi."

[Aksutar]

Lily

Rudyard mitä ilmeisemmin arvasi kestä puhuttiin. Tuon kasvoille ilmestyi selvä varjo, joka sai Lilyn katumaan sanojaan.. mutta hän ymmärsi tilanteen täysin. Hän oli jättänyt kertomatta tästä asiasta isälleen, eikä ollut maininnut haavositaan edes Ophelialle joka olisi voinut parantaa ne samantien. Hän ei kehdannut kertoa.. osaksi siksi ettei halunnut Blackiä vaikeuksiin ja osaksi siksi ettei halunnut näyttää olevansa heikko. Mutta hän oli heikko, myönsi hän sitä ääneen itselleen tai ei.
Rudyard laski kättään alemmaksi Lilyn selältä. Tyttö oli lähellä nyyhkäistä ääneen Rudyardin suudellessa hänen silmiään. Lily sulki silmänsä ja painautui itse lähemmäksi Rudyardia. Lily jaksoi päässään huutaa sen olevan omaa syytään, vaikka Rudyard sanoikin juuri ääneen ettei se ollut hänen syytään. Kai se oli Lilyn syy jos oli mennyt naimisiin velhon kanssa, eikä kertonut haavoistaan ystävälleen joka voisi auttaa asiassa?

"hän ei voi sille mitään.." Lily sanoi lähes itkien, vaikka sisimmissään tiesi että Black voisi ihan hyvin ottaa enemmän lääkkeitään ja olla nukkumatta hänen vierellään kun tiesi saavansa yöllisiä kohtauksiaan.
Rudyard painoi uuden suudelman Lilyn huulille, jolloi tytön poskea pitkin vierähti pieni kyynel, jota tuo ei voinut enää pidätellä.
"Tee se" Lily totesi kuiskaten Rudyardin viimeiseen lauseeseen, samalla kun painoi pienen suudelman Rudyardin suupieleen ja heti perään toisen tämän huulille, pitäen silmänsä yhä kiinni.

[Ros]

Rudyard

Rudyard joutui nielemään kiukkunsa. Hän ei voisi ryhtyä huutamaan siitä, että velho voisi nukkua erillään vaimostaan, jos ei osannut pitää itseään kurissa. Hän olisi voinut sanoa paljon muutakin, mutta puri mieluummin kieltään kuin tiuski Lilylle. Tämä ei ollut tytön syytä eikä jossittelu parantaisi prinsessan mieltä yhtään.
Tyttö oli jo tehnyt päätöksensä olla kertomatta eikä punatukka voinut muuta kuin alistua tuon päätökseen, vaikka henkisesti vaatikin oikeutta.

Sotilas antoi Lilyn painautua lähemmäs itseään, hymyili melankolisesti tuon huulien painautuessa huulilleen. Hän saattoi ajatella itsestään, mutta pienen hetken ajan hän ainakin voisi kuvitella, että oli se, joka kykeni lievittämään Lilyn tuskaa.
Mies halusi kuvitella olevansa se, joka pystyisi.
Rudyardin kädet hiipivät tytön selälle, tuskin koskettaen tuota. Kevyesti kuin perhonen laskeutuessaan kukan terälehdille. Mies kumartui hieman ja suukotti kevyesti tytön korvaa ennen kuin aloitti laulun.
Laulu oli hiljainen, lähes kuiskaten laulettu. Sanoilla ei ollut väliä ja kuiskauksina suuriosa niistä muuttui pelkäksi melodiaksi - hurmaavaksi, lempeäksi rytmiksi.
Muutaman sanan pystyi luonnollisesti erottamaan joukosta punatukan hiljaisesta laulusta, jos vaivautui kuuntelemaan sanoja melodian sijaan. Jälkimmäinen oli kuitenkin näistä kahdesta mielenkiintoisempi ja kauniimpi.

Kalpea käsi silitti tuskin tuntuvin vedoin tytön selkää. Hyväili haavoja, joita hän ei pystynyt näkemään, silitti vammoja joista hän ei vielä äsken ollut ollut tietoinen. Välillä laulu keskeytettiin pieneksi hetkeksi, jotta Rudyard ehtisi painaa suukon tytön ohimolle, hiuksiin, sievälle kaulalle.

[Aksutar]

Lily

Rudyardin nostaessa kättään jälleen ylemmäs Lilyn selällä, tyttö oli varma että tuon kosketus sattuisi. Mutta ei, Rudyard kosketti hänen selkäänsä niin hellästi kuin mahdollista. Lily tiesi - tai halusi ainakin uskoa - ettei Rudyard satuttaisi häntä missään tapauksessa, toisin kuin eräät.
Tyttö ei vaivautunut avaamaan silmiään Rudyardin alkaessa laulamaan. Vaikka Rudyard lauloikin lähes kuiskaten, Lily pystyi kuulemaan tuon äänen täydellisesti. Sanoihin hän ei keskittnynyt niin paljoa, vaan pelkkään kuuntelemiseen. Jo Rudyardin ääni sai Lilyn hymyilemään pienesti ja tuntemaan olonsa lämpimän turvalliseksi. Jokainen suudelma minkä mies antoi sai aikaan pienen punan tytön poskille. Tuntiessaan suudelman kaulallaan, Lilyn posket helahtivat entistä punaisemmiksi ja tuo päästi pienen äänähdyksen, avaten samalla silmänsä.
Lilyn kädet nousivat Rudyardin hartioille, joihin tyttö tarrautui kuin hukkuva oljenkorteen.

Lily odotti että Rudyard saisi laulunsa loppuun, jonka jälkeen seurasi pieni hiljaisuus. Lopulta Lily naurahti pienesti, tiukentaen otettaan Rudyardista.
"onnittelut" Lily sanoi nostaen katseensa mieheen "veit minulta jalat alta."
Lily jätti mainitsematta että Rudyard oli oikeasti onnistunut helpottamaan Lilyn kipua, sillä hän piti tuota itsestään selvyytenä. Eihän Rudyard ihmeparantamisiin kyennyt niin kuin papitar, mutta omalla tavallaan tuo toi hetken helpotusta prinsessalle.
"Minun täytyy päästä istumaan." Lily lisäsi vaivautuneesti naurhataen.

[Ros]

Rudyard

Sirot kädet kietoutuivat Rudyardin hartioille. Prinsessa painautui miestä vasten kuin tuo olisi ollut hukkuvan viimeinen pelastus. Mies oli tavallaan tyytyväinen tähän, hän rakasti sitä, kuinka Lily tukeutui häntä vasten. Hän rakasti tytön kosketusta ja yksinkertaisesti sitä, että tuo oli lähellä häntä.
Mies kohotti kulmiaan tytön todetessa hänen vieneen tuolta jalat alta. Siihen vaadittiin muutakin kuin komeat kasvot ja hyvä käytös joten sotilas saattoi onnitella itseään.
"Se on suuri kunnia minulle", mies totesi nauraen lyhyesti. Hän huomasi, että oli onnistunut lievittämään tytön tuskia. Hän ei pystynyt parantamaan ketään, hänellä ei ollut maagisia kykyjä mutta hän uskoi pystyvänsä vähentämään henkistä tuskaa. Hän uskoi pystyvänsä auttamaan prinsessaa. Tuo oli ehkä naiivi luulo, mutta Rudyard halusi kerrankin olla naiivi.

Rudyard nosti tytön käsivarsilleen hellästi, varoen koskettamasta tuon selkään voimakkaasti.
"Vien sinut hevosten luo", mies totesi hymyillen ja suukotti tytön otsaa. Hän oli onnellinen, pitkästä aikaa hän pystyi sanomaan olevansa koko sydämestään iloinen. Lilyn seura sai ihmeitä aikaan - miten ihastuminen saattoi ollakaan näin ihanaa?
Sotilas kantoi Lilyn ratsujen luo, huomaten tuon samalla yllättävän kevyeksi. Hoikka ja hauras neito painoi tuskin mitään ja vaikkei sen olisi pitänyt tulla yllätyksenä, Rudyard oli yllättynyt.
"Oletpa sinä kevyt", mies totesi hymyillen.

[Aksutar]

Lily

Lily naurahti lyhyesti siinä missä Rudyardkin, mutta ei lisännyt tuon sanoihin enää mitää. Se todellakin vaati jo jotain muutakin kuin komeat kasvot, jotta sai prinsessan kehräämään.
Rudyardin nostaessa Lilyn käsivarsilleen, tyttö kietaisi kätensä tuon kaulan ympäri. Hän ei ihan ollut odottanut tällaista siirtoa herralta, mutta ei kyllä pistänyt pahakseenkaan. Siitä oli jo aikaa kun joku oli viimeksi Lilyä kantanut ja yleensä tyttö ei pitänyt siitä että joku kantoi häntä, sillä se viesti että Lily olisi ollut itse liian heikko kävelläkseen.. eikä Lily yhäkään halunnut näyttää olevansa millään tapaa heikko, vaikka todellisuudessa sitä olikin, fyysisesti ainakin. Hän oli kokenut jo paljon, joten henkisesti hän osasi olla vahva tarpeen tullen.
Rudyard kantoi hänet takaisin hevosten luo ja totesi samalla Lilyn olevan kevyt. Tyttö naurahti pienesti ja kohautti olkapäitään.
"Kai sekin on suhteellista.. mutta monet ovat sanoneet samaa" Lily totesi pienesti hymyillen.

Monet olivat myös sanoneet ettei prinsessa tarvisi niin suurta hevosta kuin Jim. Tuohan oli enemmänkin sotaratsu kuin hennon prinsessan pikku koni. Jim oli jo lopettanut ruohon mussuttamisen ja seisoi tyynen rauhallisesti paikoillaan, käännellen korviaan aina satunnaisten äänien suuntaan.
Lily odotti kiltisti että Rudyard päästi hänet alas sylistään, vaikka prinsessa olisikin mielellään viettänyt pidemän aikaa siinä. Enää tyttöä ei heikottanut niin paljoa, mutta sitli hän otti tukea Jimistä ja varovasti nousi tuon selkään, tällä kertaa ihan omin avuin.
"Eihän sinulla ole mikään kiire takaisin..?" Lily kysyi äkkiseltään vilkaisten Rudyardiin.
Toivottavasti ei olisi.. Lilyllä ei ainakaan ollut kiire takaisin tylsään arkeen ja muurien sisälle. Hän halusi vielä ratsastaa, pitkään. Totta kai hän halusi myös kokea vauhdin hurman jälleen.. siitä oli todella pitkä aika kun hän oli viimeksi antantu Jimin nostaa käyntinsä suoraan laukaksi ja antaa pinkoa minkä kintuistaan pääsi.. Se ei ollut sovelias tapa ratsastaa, mutta minkäs teet jos tyttö halusi tuntea tuulen hiuksissaan.

[Ros]

Rudyard

Mies ei päästänyt prinsessaa heti sylistään ratsujen luo päästyään. Hän olisi mieluusti pidellyt tuota sylissään pidempäänkin, neito kun ei painanut paljoakaan. Valitettavasti mies ei voinut tehdä niin, mutta hän painoi kepeän suukon Lilyn suupieleen ennen kuin päästi tuon käsivarsiensa suojasta.
He olivat tulleet tänne ratsastamaan. Rudyard olisi mieluusti järjestänyt tästä salaisen hetken kuherrella, mutta tiesi että prinsessa halusi oikeasti päästä ratsastamaan. He voisivat viettää aikaa yhdessä ja sotilas voisi päästä uudelleenkin pitelemään neitoa käsivarsillaan, mutta hänen olisi vietettävä mielensä jälkimmäisen kanssa.
Lily tosiaan rakasti ratsastusta. Sen takia he olivat alunperin lähteneet ratsastamaan.

Punatukka loi huvittuneen katseen tyttöön tuon varmistaessa, ettei hän joutuisi lähtemään pois kesken kaiken. Jos hän joutuisi menemään, se tarkoittaisi myös sitä, että toinen joutuisi palaamaan arkeensa.
"Minä lupasin viedä sinut ratsastamaan", mies totesi pehmeästi. "Joten olen varannut koko päivän sinulle, varmuuden vuoksi. Jos haluat viettää koko sen ajan kanssani, minulle ei tule kiirettä muualle."
Jos Lily haluaisi viettää koko päivän ratsailla, se sopisi Rudyardille paremmin kuin hyvin. Hän ei voisi syleillä tyttöä, mutta hän voisi tuntea tuon lämpimän läsnäolon.
Punatukka nousi hevosensa selkään - se ei ollut liikahtanut tänä aikana laisinkaan, seisonut aloillaan ja odottanut isäntänsä palaavan takaisin. Mies tarkasteli hetken mietteliäästi kaukaisuutta. Joskus oli vaikea tietää, mitä Lily halusi, joskus taas hieman helpompi.
"Haluaisitko laukata hieman?" mies kysyi hymyillen pienesti. Tuo oli varmasti yksi niistä asioista, mitä prinsessa ei olisi saanut tehdä. "Yritän pysyä tahdissasi."

[Aksutar]

Lily

Prinsessa ei olisi pistänyt pahakseen vaikka he olisivatkin kuherrelleet pidempään, kuitenkin oli todennäköisempää päästä useammin ratsastamaan kuin viettää hetkiä Rudyardin kanssa. Mutta Lily ei ollut ajatustenlukija, eikä todellakaan kehdannut ehdottaa mitään tuollaista. Hän myöskin pelkäsi Rudyardin ajattelevan hänet pelkkänä porttona, mikäli Lily turhan ystävälliseksi kävisi. Se oli osasyy miksi Lily pysytteli milellään hiljaa eikä itse koskaan uskaltanut tehdä aloitetta, kenenkään suhteen. Joskus pienetkin ystävällisyyden osoitukset tulkittiin väärin ja tuloksena oli epämieluisat huhut ja juorut.
Rudyard kertoi että oli luvannut viedä Lilyn ratsastamaan, joten oli varannut koko päivän käyttöönsä. Lilyn kasvoille nousi lempeän iloinen hymy. Heillä oli siis koko päivä aikaa, riippuen aivan siitä miten Lily sen halusi. Kerrankin hän saisi päättää aikataulun.
"Hyvä niin.. mieluusti vietän koko tämän päivän sinun kanssasi" Lily vastasi hymyillen, samalla kun katseli kuina Rudyard nousi hevosensa selkään.

Rudyardin seuraava kysymys sai Lilyn vilkaisemaan miestä kysyvästi, mutta samalla iloisesti hymyillen.
"Toki.. jos ratsusi pysyy perässä" Lily vastasi pienesti naurahtaen ja vilkaisi Jimin päälle, jonka korvat kuuntelivat tarkkaan heidän puheitaan. Se selvästi tiesi mistä puhuttiin, vaikkei näyttänytkään sen parempia älyllisyyden merkkejä.
Lily käski Jimin liikkeelle ja muutaman rauhallisen käynti askeleen jälkeen Lily komensi tuon nostamaan laukan. Siltä sijoiltaan Jim nosti käyntinsä laukkaan, jättäen näin välistä ravi vaiheen kokonaan pois. Harva hevonen osasi tuota käskystä, joten Lily oli erittäin ylpeä Jimistä, joka oli oppinut laukan noston melko nopeasti.
Joten Jim lähti kiitämään uskomattoman nopeasti nurmea pitkin. Sen laukka oli tasainen, mutta samalla erittäin nopea. Olihan Jim kuitenkin sen verran iso hevonen. Sillä hetkellä Lily ei kiinnittänyt mihinkään muuhun huomitaan, kuin siihen hetkeen. Hetkeen jona tuuli puhalsi hiuksiin, nostattaen ne ilmaan. Sitä tunnetta Lily oli kaivannutkin...
Hetken Lily antoi Jimin laukata suoraan eteenpäin, kunnes veti ohjista ja hidasti tämän vauhtia muutaman kilometrin jälkeen. Jim olisi jaksanut jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään, mutta totteli nyt kiltisti ja hidasti laukkansa raviksi ja lopulta takaisin käynniksi.

[Ros]

Rudyard

Mies ei voinut olla hymyilemättä lempeästi huomatessaan, kuinka onnellinen tyttö oli hänen seurassaan. Heidän välillään oli paljon sellaista, mitä he olivat jättäneet sanomatta - molemminpuolinen kiintymys, joka osoitettiin vain teoilla - mutta oli hyvä, että löytyi jotain sanottavaa.
"Minäkin vietän mieluusti päivän sinun kanssasi", punatukka totesi ratsaille noustuaan ja käänsi katseensa tyttöön. "Oikeastaan uskallauduin ottamaan meille hieman syötävää mukaan mahdolliistaakseni sen, ettemme joutuisi lähtemään kesken pois nälän vuoksi."
Rudyard oli ajatellut lähes kaikkea. Mitään vilttejä hän ei ollut sentään ottanut mukaan sen varalta, että he joutuisivat yöpymään kahdestaan. Aivan niin optimistinen hän ei ollut tämän retken suhteen eikä muutenkaan haluaisi rasittaa prinsessaa vaatimalla tuolta mitään.
Tästä kaikesta johtuen miehen kasvoille oli kuitenkin ilmestynyt jälleen onnellinen hymy. Jos he vain jaksaisivat, kotiin ei tarvitsisi palata ennen iltaa. Kukaan ei osaisi huolehtia Lilystä tai jos joku olisi huolissaan, Rudyard saisi syyt luultavasti niskoilleen, ei prinsessa - joka tosin ottaisi ne omalle vastuulleen.

Punatukka naurahti tytön sanoille. Hän oli vilkaissut Jimiä useamman kerran ja hevosiin tottuneena osasi jo sanoa siitä jotakin. Se oli rauhallinen ratsu, tottelevainen olento jonka saattoi antaa kantaa noin arvokasta neitoa. Se oli sotilasratsu, josta oli koulutettu prinsessalle hevonen ja vaikkei se oletettavasti päässyt ulos, käytettäväksi, niin usein kuin olisi ansainnut, se oli varmasti voimakas.
Huomattavasti voimakkaampi, kuin Rudyardin siro ratsu. Mies ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään, etteikö hänen hevosensa olisi ollut näistä kahdesta se nopeampi.
Jos he laukkaisivat pitemmän matkaa, hän jäisi jälkeen mutta lyhyellä matkalla hän olisi voittaja.
"Ainakin voimme yrittää", mies totesi ja seurasi prinsessaa. Hän pysytteli tarkoituksella Lilyn rinnalla, välillä muutaman askeleen jäljessä. Ei kuitenkaan jäänyt epäselväksi, etteivätkö hekin olisi päässeet nopeasti eteenpäin.

Ratsastaessaan Jimin vierellä punatukka ei voinut olla ihailematta sen tasaista laukkaa. Tuo oli kuin luotu sotilashevoseksi.
"Olen yllättynyt", mies totesi pysähdyttyään, nauraen sitten. "Olen aliarvioinut teidät molemmat."

[Aksutar]

Lily

Lily hymähti pienesti Rudyardin kertoessa ottaneensa hieman syötävää mukaan. Lily ei moista ollut edes ajatellut, mutta hyvä että Rudyard oli. Vaikka Lily olikin odotettua fiksumpi - ei, prinsessan ei oletettu olevan kovinkaan fiksu - ei hän aina osannut ajatella kovinkaan pitkälle asioiden suhteen. Se johtui lähinnä siitä ettei hänen yksinkertaisesti tarvinnut huolehtia omista asioistaan, sitä varten oli palvelusväki. Tosin kuten oli jo huomattu, Lily tykkäsi ottaa joskus asiat omiin käsiinsä, vaikka se ei ollut tarpeellista prinsessalle.
Rudyard pysyi ratsunsa kanssa ihan hyvin Jimin vauhdissa. Rudyardin hevonen näytti kyllä nopeammalta, mutta pidemmällä matkalla se varmasti olisi jäänyt jälkeen. Jim oli vankkarakenteinen ja vahva hevonen, joka pystyi menemään pitkälle ja lujaa. Siinä mielessä se ei ollut hyvä "vapaa-ajan" ratsu, sillä tuon voima ja taidot tuntuivat menevän hukkaan.

Lily vilkaisi naurahtaen Rudyardiin tuon kertoessa olevansa yllättnynyt.
"Hyvä että vielä voimme yllättää" Lily totesi vinosti hymyillen, samalla kun laski suitset alas ja alkoi setvimään hiuksiaan. Hiukset olivat astetta sekaisemmin äskeisen laukan jälkeen, mutta ihmekkös tuo.
"Mutta et itsekkään ratsasta huonommin. Mutta tuo ei liene yllätys" Lily totesi samalla kun sai hiuksensa jonkinlaiseen järjestykseen ja otti jälleen kiinni ohjista.
He olivat jo melko kaukana kylästä, mutta silti täysin turvallisilla alueilla. Metsän reunoilla ei liikkunut yhtäkään taruolentoa saatika haltiaa tähän aikaan vuorokaudesta.. sehän olisi ollut suora itsemurha noille.
"onko hevonen sinun omasi..?" Lily kysyi vilkaisten Rudyardin siroa ratsua.

[Ros]

Rudyard

Sotilaan odotettiin ajattelevan pitkälle. Hänen odotettiin suunnittelevan kaiken etukäteen, ajattelevan sanomisiaan mutta silti vastaavan nopeasti ja muutenkin olevan harkitsevuuden ja älykkyyden perikuva. Strategina häneltä odotettiin paljon ja vaikkei kiivas punatukka aina pystynyt siihen, hän oli huomannut yleensä täyttävänsä odotukset. Nytkin Rudyard oli se, joka oli miettinyt mitä he tulisivat tänäaikaa syömään.

Mies naurahti tytön todetessa olevansa tyytyväinen, että he pystyivät vielä yllättämään. Hän nyökkäsi hienoisesti.
"En usko, että tulee aikaa, jolloin et pystyisi yllättämään minua", punatukka totesi. Tyttö ryhtyi selvittelemään tuulen sekoittamia hiuksiaan. Ele sai toisen huokaisemaan onnesta, hän ei ollut kiinnostunut miehekkäistä naisista vaan Lilyn kaltaisista neidoista, jotka maskuliinisista piirteistään - omapäisyydestä ja halusta seikkailla - huolimatta olivat silti naisekkaita. Rudyard rakasti sitä, että neito olevansa nainen ja hyväksyi tuon täysin.
Mies nyökkäsi puoliksi kuunnellen tytön sanat siitä, että hän oli hyvä ratsastamaan. Hänen katseensa oli kiinnittynyt tuon siroihin eleisiin.

Punatukka kumartui taputtamaan hevostaan.
"Kyllä, se on minun", mies totesi ja loi kultaisien silmiensä katseen tyttöön lähes haastavana. "Se on liian siro sotaratsuksi, mutta minun kaltaistani miestä ei tulla koskaan lähettämään todelliseen taisteluun. On parempi pitää minut jossain turvassa, en usko että uhraamiseni taistelussa auttaisi lainkaan."
Poskille nousi pieni puna miehen tajutessa kuinka puolustelevaan sävyyn hän puhui Lilylle.
Moni epäili Rudyardin kykyjä eikä aivan turhaan. Hän ei ollut heikko, mutta hänen poikkeuksellisen hyvästä kyvystään suunnitella ansoja ja hyökkäysmuodostelmia oli enemmän hyötyä, jos hän oli elossa.
"Anteeksi", mies kuiskasi ja naurahti matalalla äänellä. "Osuit arkaan paikkaan."

[Aksutar]

Lily

Lily hymyili pienesti miehen sanoille. Joskus tulisi vielä vastaan se aika jolloin Lily ei voisi enää yllättää tuota millään tavalla, mutta silloin he olisivat varmasti jo vanhoja ja ryppyisiä.. Rydyard ainakin, Lily itse ei tulisi vanhenemaan tippaakaan, ellei saisi pientä "lahjaansa" pois. Rudyardin huokaus sai Lilyn vilkaisemaan pienesti kohti miestä, mutta Rudyardin tapauttaessa hevostaan, tytön katse laskeutui tuon ratsuun. Lily ei voinut kiistää etteikö tuo näyttäny turhankin sirolta sotaratsuksi. Olisi sääli jos tuollainen hevonen lähetettäisiin sotaan, se tuskin tulisi kestämään sen kaiken paineen ja stressin, mitä siellä joutui kokemaan. Lily tosin ei tietänyt sodankäynnistä yhtään mitään, mikä oli vain oletettavaa prinsessalta. Eikä Lilyä sota edes kiinnostanut, missään mielessä. Hän oli rauhaa rakastava sielu.

Rudyardin poskille nousi pieni puna, joka sai Lilyn hymyilemään lempeästi. Miehen anteeksipyyntö meni tytöltä täysin ohi ja tuo pudistikin pian pienesti päätään.
"Hyvä.. Mitä pidempään pysyt hengissä sitä parempi... minulle.." Lily totesi kuiskaten viimesen sanansa lähes täysin äänettömästi.
Hän ei kehdannut sitä vielä ääneen myöntää, mutta todennäköisesti tyttö tulisi itkemään ääneen mikäli Rudyard nyt menisi ja kuukahtaisi. Ei tuo vielä saanut kuolla.. ja Lily oli vain helpottunut kuullessaan että mies ei todennäköisesti menisi itse taistelutantereelle.. toisin kuin lähes kaikki muut Lilyn tuntemat, mukaan lukien hänen miehensä.
"..tiesitkö että olet suloinen punastuessasi?" Lily kysyi nostaessa katseensa takaisin Rudyardiin, samalla kun tytön huulille nousi pieni hymy.

[Ros]

Rudyard

Punatukka ei pystynyt kuulemaan lähes äänetöntä kuiskausta, tuuli ulvoi liikaa ja tukki korvat kauniilla soinnullaan. Hän pystyi kuitenkin näkemään miten tytön huulet liikkuivat tuon sanoessa tuon yhden, lyhyen sanan. Hän pystyi arvaamaan mikä tuo sana oli, vaikkei ollut taitava lukemaan huulilta.
"Niin, olet oikeassa", mies totesi hymyillen hienoisesti. Oli imartelevaa, että tyttö toivoi hänen tuon itsensä vuoksi pysyvän hengissä. Siinä olisi hyvä syy jäädä tänne muiden miesten lähtiessä sotaan, jäädä puolustamaan rakkaitaan. Rudyardilla ei tällä hetkellä ollut muita suojeltavia kuin Lily.
"Ehkä siinä, että minut määrätään puolustamaan kaupunkia, on jotain hyvääkin."
Jos punatukka olisi tiennyt Lilyn aviomiehen poistuvan sotaan, hän olisi tullut toiveikkaaksi. Hän ei ollut kuitenkaan olettanut velhon lähtevän vapaaehtoisesti sotaan. Tosin Black oli muutenkin erilainen, kuin Rudyardin mielikuva velhosta oli.

Rudyard tuijotti tyttöä hämmentyneenä tuon todetessa hänen punastelunsa olevan suloista. Syvempi puna hiipi poskille.
"Kiitos", mies totesi hämmentyneenä hymyillen. "Olen kiivasluontoinen, punastun usein." Tietenkin osasyynä oli myös ohut, kalpea iho jolla punastus näkyi tehokkaammin kuin tavallisesti. Jos Lily piti siitä, se oli hyvä asia. Jos prinsessaa ei haitannut punastelu miehen ärtyessä ja vaivautuessa, se ei ärsyttäisi miestäkään.
"Sinä taas näytät kauniilta kun hiuksesi ovat hieman sotkussa", mies totesi tarkastellen katseellaan tuulen sekoittamia kutreja. "Lähes vaaralliselta - villiltä."