Mellon


Quinn metsästä löytyy suurempaa ja pienempääkin rutakkoa, joista ihan jokaiseen ei ehkä kannata onkivapaansa heittää. Järviksi voi laskea vain harvan, sillä yksikään ei kovin isoksi ole ehättänyt kasvaa. Kuitenkin suurin järvistä tunnetaan nimellä Aodhá joka suurimman metsäaukean tavoin on haltioiden nimeämä. Aodhá sijaitsee syvällä Quinn metsässä ja on kooltaan niin suuri, että vastarannalle ei ihan ihmisen silmin tarkasti näe. Vesi on kirkasta ja puhdasta, viileää kovin usein. Järvi on niin syvä, ettei kukaan voi olla varma mitä sen pohjassa on.... Ellet sitten satu olemaan taruolento, joka siellä pohjassa asustaa. Aodhá on järvistä myös kalarikkain, siinä asustaa paljon niin tavallisia kuin taruolennoksi lueteltavia kaloja, joista osa on vain kulkumatkalla järven poikki Meinradia seuraillen. Muodoltaan järvi on soikeahko ja Meinrad joku laskee siihen toisesta päästä ja toisesta päästä jatkaa matkaansa metsän halki kohden Aear merta.
Talvisin järvi jäätyy kauttaaltaan niin paksusti, lukuun ottamatta niitä alueita, joilla Meinradin virta pitää jäät ohuina.

Valvoja: Crimson

Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti Ke Touko 22, 2013 10:10

Mellon

//Aksuttarelle varattu.

Lelacã

Aurinkoko? Se oli ollut piilossa koko päivän. Pilvien taakse se oli jäänyt jo varhain aamulla, eikä ollut uskaltanut tulla vieläkään esille. Mutta se ei juurikaan haitannut, jos oli matkalla kohti Aodhán synkempiä vesiä, siellä puut varjostivat järven pintaa pitkälti eikä valo päässyt haittamaan niin silmiä kuin suimujakaan. Tai melkein pois mädäntynyttä ihoa.

Aluskasvillisuus tallaantui pienelle mytylle, kun valtavan käärmeen ruumis lipui hitaasti niiden ylitse. Lelacã oli viettänyt jo monta unetonta yötä. Kevät oli koittanut Cryptin metsiin ja ne suorastaan kuhisivat ihmisiä niin kukkia ihailemassa kuin piilostaan kavunneita eläimiä metsästämässä. Käärme rapsutti yhdellä kuudesta kädestään leukaansa silmä puoliummessa. Hän inhosi ihmisiä. Tai inhosi nykyään. Miksei kaikki voisi olla niinkuin ennen? Lelacã laski venyvän leukansa pitkään haukotukseen ja hänen haarakas kielensä kävi ilmaa maistelemassa. Vaikka hän olikin väsynyt, hän oli silti varuillaan. Kuka tiesi mitä pöheiköstä voisi rynnistää esiin.

Käärme saapui Aodhá järven aukealle ja tunsi pilvien läpi tunkevan heikon auringon valon heikon lämmön. Hän kohotti katseensa taivasta tiiraamaan, eikä nähnyt pilvien lisäksi juuri mitään. Ei edes lintuja, vaikka niiden siritys kantautuikin selvästi taakse jäävästä lehtimetsästä. Moinen meteli sai Lelacãn pään särkemään. Hän levitteli kaulustaan venyttelyn omaisesti ja lähestyi tummaa vettä, josta puskivat esille ohuet kaislat. Ylitse puhaltava kevyt tuuli sai ne keinumaan kuin tanssien, sekä veden pinnan pienelle aaltoilulle. Ja taas kun tuuli laantui, ne seisahtuivat kuin olisivat alkaneet tarkkailla metsää. Lelacã laski kätensä maahan ja kiersi painavan häntänsä vierelleen, laskien sitten kädettömän yläruumiinsa kohti vettä ja tuijotti hetken kaislojen heijastuksista kirjavaa pintaa. Hän tuskin näki omaa outoa naamaansa, mikä oli hyvä. Lelacã kauhaisi vettä suuhunsa leuka kiinni loksahtaen. Suurin osa vedestä valui revenneen ihon muodostamien reikien kautta takaisin järveen, mutta käärme voisi viettää siinä reunalla niin paljon aikaa kuin itse halusi. Hänellä ei olisi kiire mihinkään niin kauan kun hän saisi olla yksin.

Lelacã nosti pian yläruumiinsa takaisin pystyasentoon ja kääntyi katsomaan kohti puita sekä pensaita. Hän ei nähnyt, haistanut tai kuullut mitään, joten käärme kumartui kauhaisemaan vettä vielä kerran suuhunsa, ennenkuin valmistautui lähtöön. Oli yllättävää, miten paljon järvivesi saattoikaan virkistää väsynyttä mieltä. Lelacã lähti luikertelemaan hitaasti pitkin järven rantaa, kun hänen näkökentälleen osui jokin hahmo, mitä ei kaukaa saattanut tunnistaa lajilta. "Ihminenkö? Haltiako?" käärme ajatteli ja heilautti häiriintynesti häntäänsä. Mutta hahmo oli liian pieni ollakseen toinen edelle mainituista lajeista. "Eikai se kääpiö voi olla?" Lelacã tuumaili itsekseen. Hän oli kuullut huhuja siitä, miten kolmas osapuoli oli astunut sotaan. Vaikkei Hector yleensä ollut hirveän utelias minkään asian suhteen, alkoi nyt hänen kiinnostuksensa palaa. Mitä harmia voisi koitua, jos kävisi vain vilkaisemassa lähempää? Lyhyt vilkaisu vain. Lelacã painoi kauluksensa alemmas samoin kuin koko yläruumiinsa. Hän laski kätensä maata vasten ja lähti hitaasti outoa hahmoa kohti. Hyvin hitaasti.

//Sanoinhan että aloitan vielä tämän päivän aikana ~o~
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Avatar

Monarkki

Viestit: 13810

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Touko 31, 2013 2:13

Hecate

Kaunis päivä. Hecaten mielestä kaikki päivät olivat kauniita, kunhan ei saanut vihaista sutta niskaansa. Satoi tai paistoi, Hecate nautti säästä. Ei se oikeastaan osannut edes olla huolissaan säästä, paitsi talvisin, jos kovat pakkaset meinasivat jäädyttää ahterin kiinni kiveen.
Tänään metsänhenki teki sitä, mitä joka päivä: Hankki ravintoa. Lauman lähdettyä Manasses saarille, oli Hecate yksi niistä harvoista, jotka jäivät jälkeen. Metsänhenki ei tuntenut käsitettä muutto, eikä oikeastaan kyennyt jättämään metsää taaksensa. Hecate ei tosin tiennyt, mitä itselleen olisi tapahtunut, jos metsästä olisi poistunut pidemmäksi ajaksi. Ei hän tajunnut mahdollisia vaaroja, eikä osannut arvata, mikä voisi mennä pieleen. Olento tiedosti vain sen, että jos oli liian kauan pois metsästä, alkoi hän tuntea olonsa uupuneeksi, kuihtuneeksi.

Tänään Hecate oli päättänyt hankkia ravinnoksi kalaa. Kerta järvi oli sulanut ja vesi jo kohtuullisen lämmintä, kalan hankkiminen olisi helpompaa. Siitä olikin jo pitkä aika, kun takkutukkainen oli saanut minkäänlaista kala ravintoa.
Heti aamusta Hecate oli suunnannut kulkunsa järvelle ja alkanut etsiä sopivaa paikkaa metsästämiselle. Tietenkään tuo ei käyttänyt mitään kalastusvälineitä, sillä se ei osannut. Onkivapa ja verkko olivat hänelle täysin tuntemattomia käsitteitä. Niinpä Hecate oli linnoittautunut rantakiville kyttäämään veteen, kaislojen sekaan. Kaloja lipui ohitse silloin tällöin, mutta metsänhenki ei pitänyt mitään kiirettä hyökkäyksensä suhteen. Se istui kyykyssä kivellä, täysin liikkumattomana ja kyttäsi veteen. Vartin, toisenkin. Minuutteja kului tunnin ajan, toistakin, kunnes Hecate vihdoista viimein syöksähti salamana veteen.
Pieni, punatukkainen olento katosi loiskahduksen kera veden alle toviksi. Pian likomärkä metsänhenki nousi kuitenkin pinnalle, suussaan suuremman kokoinen taimen. Kala purtiin elävältä puhki ja asetettiin kivelle viereen, ennen kuin metsänhenki hypähti takaisin veteen. Tätä menoa jatkui hyvän tovin, välillä metsänhengen noustessa pintaan kala suussa ja välillä tyhjin käsin.

Lopulta, kun Hecate oli tyytyväinen saaliiseensa, jäi metsänhenki märkänä ja lähes ilkosillaan istuskelemaan kivelle. Se alkoi syömään saalistaan kivellä istuskellen, heilutellen lyhyitä, paksuja jalkojaan vedenpinnan tuntumassa. Kivi oli osin värjäytynyt punaiseksi kalojen verestä, Hecaten välittämättä sotkuisuudesta.
Metsänhenki keskittyi sottaiseen ruokailuunsa, pureskellen sekä rustot että lihat sellaisenaan. Kala syötiin raakana, sen kummemmin nirsoilematta tai miettimättä.
Yllättäen sokeansilmät havaitsivat liikettä silmäkulmassa. Nopeasti takkutukkainen käänsi kasvonsa liikkeen suuntaan, huomaten mitä oudoimman otuksen lähestyvän. Valkeat silmät tuijottivat apposen auki tuota outoa, käärmemäistä olentoa, metsänhengen jähmettyessä paikoilleen, puolikas kala roikkuen suussa. Hetken näytti jopa siltä, että Hecate oli järkytykseltään valmis loikkimaan pakoon.

Yllättäen olennon käsi kävi terävästi laskeutumaan kala kasalle vieressään. Yksi suurempi taimen napattiin käteen ja käytiin ojentamaan kohden outoa, uutta tuttavaa. Mikä muukaan syy tuolla olisi tulla lähemmäksi, kuin houkutteleva ruoka? Ainakin näin Hecaten mielestä.


// Ja viimeinkin täällä! //
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti La Kesä 01, 2013 9:27

Lelacã haistoi vahvasti helposti erotettavan kalan tuoksun ja kallisti päätään. Vähän matkan päässä istuskeleva punainen karvakasa, tai miltä se takaapäin näytti, oli ilmeisesti tiedoton käärmeen läsnäolosta. Lelacã katsoi lievästi punertavaa kiveä ja pientä kalapinoa. Ihmiset eivät vetäisi vedestä nostettua ravintoa tuohon tapaan suuhunsa, eivätkä liion omanneet niin eriskummallista tukkaa, ainakaan Hectorin aikoina. Käärmeellä ei ollut siis pienintäkään hajua, ketä hän oli lähestymässä. Lelacã asettui varovaisesti vähän lähemmäs ja nuuhkaisi ilmaa, yrittäen tunnistaa tuoksuista toisen lajia, mutta epäonnistui yrityksessä. Joko kalan tuoksu oli liian vahva, tai sitten hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ketään samankaltaista. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti todennäköisemmältä. Ylitse puhaltava tuuli enteili sadetta, samoin tummuneet pilvet jotka alkoivat kertymään kauempana. Jäisi nähtäväksi, ohittaisiko kuuro järven, vai tulisiko juuri ylitse.

Lelacã hivuttautui vielä vähän lähemmäs punatukkaa, yrittäen nähdä edes vilauksen tämän kasvoista, ennenkuin ottaisi etäisyyttä jälleen. Paksun, vaikkakin märän, tukan takaa oli kuitenkin vaikea erottaa juuri mitään, etenkin kun tämä istui selkä käärmettä kohden. Lelacã oli juuri kallistumassa vähän sivulle, kun ykskaks olennon pää kääntyi häntä kohti katsomaan. Verellä tahriintuneet suupielet sekä lakananvalkeat silmät eivät olleet mitenkään normaali ilmestys, vaikka Cryptillä asuttiinkin. Raju värähdys iski Lelacãn läpi päästä häntään ja säikähtänyt, pieni kiljahdus karkasi hampaiden takaa. Käärme perääntyi oitis muutaman metrin kauemmas yllättävästä näystä ja yritti hillitä tärinäänsä, kiertämällä häntänsä ympärilleen. Lelacã katsoi hyvän hetken ihmeellistä ilmestystä edessään, eikä osannut reagoida. Hän punnitsi mielessään paikalta karkaamisen ja paikallaan olemisen vaihtoehtoja, mutta epävarmana ollessaan koko aivomassa oli silkkaa toimimatonta mössöä. Kaunis piste i:n päälle oli se, että tämä olento ei tainnut tietää mitä "säädyllinen pukeutuminen" tarkoitti.

Lelacã tuijotti toista silmä suurena ja aivan hievahtamatta. Ehkä se menisi pois jos hän ei liikkuisi? Niinkuin karhut. Olento ojensi häntä kohti suurta kalaa, jota Lelacã ei käynyt tunnistamaan, kalamiehiä kun ei koskaan ollut ollut. Käärme tapitti toista vielä hetken aikaa, ennenkuin siirsi hitaasti häntänsä takaisin taakseen ja lähti hyvin hitaasti lähemmäs, kunnes saattoi ojentaa ylimmän kätensä eteenpäin ja napata kalan itselleen. Lelacã palasi takaisin taaemmas ja katsoi tyytyväisesti ruokaa. Ateriointi ei koskaan voisi olla pahasta, joten käärme nakkasi suurehkon kalan suuhunsa. Hän pureskeli tuskin kolmea kertaa kun kala oli kadonnut omille teilleen. Käärme nuolaisi kerran hammasrivistönsä läpi ja tunsi olonsa jo paljon turvallisemmaksi.
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Avatar

Monarkki

Viestit: 13810

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Kesä 01, 2013 6:37

Siinä missä Hecate näytti olevaan uudesta tuttavuudesta, oli myös tämä uusi, outo olento kovin hämmentynyt Hecatesta. Henkiolento ei kuitenkaan osannut reagoida mitenkään käärmemäisen olennon pelokkaisiin reaktioihin, vaan jatkoi toisen tuijottamista. Jokseenkin Hecate tunsi olonsa harvinaisen turvalliseksi, isomman olennon esittäessä selvästi pelon merkkejä metsänhenkeä kohtaan. Hecate ei todellakaan halunnut pelotella ketään, mutta oli jo vuosisatojen aikana tiedostanut olevansa harvinaisen outo näky, ainakin joidenkin mielestä.
Hecate ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan, vaan piti kalaa ojennettuna kohti varovaisesti lähestyvää olentoa. Varmasti jollakulla muulla olisi hälytyskellot soineet tuon käärmemäisen hirviön lähestyessä, mutta tuttuun tapaansa Hecate ei osannut pelätä tätä näkyä, ennen kuin se päälle yrittäisi käydä.

Ehkä pieneksi yllätykseksi, kävi tämä tuttavuus ottamaan kalan vastaan nätisti ja perääntyi sitten. Hecate kävi hymyilemään paljastaen oman, vinohkon torahammas rivinsä. Vähän kuin hai olisi yrittänyt hymyillä nätisti. Sen jälkeen Hecate jatkoi oman kalansa syömistä, pistellen sen poskeensa mahdollisimman nopeasti. Kun kala muutaman sekunnin jälkeen oli tuhottu, käännähti metsänhenki ympäri, istumaan kasvot kohti tätä uutta tuttavuutta. Uusi kala poimittiin käteen ja käytiin jälleen ojentamaan kohden käärmehirviötä, Hecaten käydessä jälleen hymyilemään leveästi.
Hecate tarjoaa Olento kävi myhisemään rohisevalla äänellään, tarjotessaan yhä kalaa toiselle.


// tästä tuli nyt ruokatunti //
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti Su Heinä 28, 2013 11:37

Hetken aikaa Lelacã katsoi punatukan mielenkiintoista irvistystä, ja mietti ottaisiko sen uhkana vai ei. Mutta kun uutta kala käytiin tarjoamaan, ei hän saattanut siitä kieltäytyä ja ojentui jälleen eteenpäin suomukkaan itselleen saadakseen. Olennon äkillinen puhe, vähän kummallisessa muodossa, sai kyllä käärmeen nielemään melkein väärään kurkkuun ja tämä hätkähti hieman, ottaen pari liukua taaemmas. Oliko olento juuri esittäytynyt hänelle?
"Osaat puhua?" hän sihisi kieli ptikällä yllättyneenä, mutta se taisi kuulostaa toisen korviin enemmän rikkinäiseltä viululta kuin puheelta. Lelacã nuolaisi nenäänsä ja risti kaikki kätensä, kallistellen päätään ja silmäillessään uutta tuttavuuttaan. Hän halusi tutustua tähän paremmin, mutta tiesi sen olevan vaikeaa, kerta tämä ei tainnut olla mikään suurikielivelho. Vaikka mistä sitä tiesi, eiväthän he olleet kuin tuijottaneet toisiaan pari hassua hetkeä.
"Ymmärrätkö minua? Oliko nimesi He-cate?" Lelacã kyseli ja tuli vähän lähemmäs, kieli ilmaa lipoen kuten käärmeille oli tapana. Lisäksi hän vilkaisi vihjaavasti kalakasaa ja toivoi voivansa napata vielä yhden kalan itselleen, ihan vain varmuuden vuoksi. Ei tässä oltu nääntymään tultu, eihän?
"Tuota... Aiotko syödä nuo kaikki?" hän kysyi varoen ja osoitti kalapinoa, silmä kiinni punatukan huomiota herättävissä valkoisissa silmissä. Mutta ei toinen sokealta vaikuttanut kyllä laisinkaan. Mielenkiintoista, toden totta.

Käärme kiersi pitkän ruumiinsa suurelle rullalle viereensä ja väräytteli kaulustaan pariin kertaan. Oliko hänellä kylmä, vaikkei päivä ollut edes pitkällä? Ja sitäpaitsi oli keskikesä. Lelacã maisteli ilmaa kielellään hetken aikaa, yrittäen aistia jotain normaalista poikkeavaa. Punatukkaisen, Hecateksi esittäytyneen, ilmestyksen lisäksi hän saattoi haistaa vain tuulen mukana tulevat tuoksut metsästä.

//Mä oikeasti yritin keksiä jotain D:
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Avatar

Monarkki

Viestit: 13810

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Syys 10, 2013 1:52

Punapäinen metsänhenki kävi kallistamaan päätään kalaa syödessään, kuultuaan tuon olennon mitä ilmeisimmän kommunikointiyrityksen. Johtuiko kenties siitä, että Hecate itse oli eläimellinen ja kykeni joidenkin eläinten kanssa kommunikoimaan, vai jostain muusta, mutta hengettärestä tuntui siltä, että hän oli jokseenkin ymmärtänyt, mitä käärmeolento oli sanonut. Siinä vaiheessa, kun otus kävi omalla oudolla kielellään toistamaan Hecaten nimeä, kävi metsänhenki nyökyttelemään päätään vimmatusti, aivan kuin olisi muka ymmärtänyt koko kysymyksen. Todellisuudessa se taisi vain ymmärtää oman nimensä tuosta oudosta ääntelystä ja reagoi siihen nyökkäämällä.
Hengetär ei liikahtanutkaan olennon tullessa lähemmäs, vaan jatkoi kalan raadollista mässyttämistä, tuijottaessaan samalla uutta tuttavaansa. Tietenkin tarkkanäköinen metsänhenki huomasi käärmeolennon vilkaisun kalakasaan, mutta oli turhan kiireinen syödessään omaa osuuttaan, ettei omatoimisesti käynyt tarjoamaan mitään "vieraalle". Lopulta käärmeolento kuitenkin kävi osoittamaan kysymyksen - tai, ilmeisesti se oli kysymys - kera kalakasaa. Hecate käänsi päätään kalapinon puoleen, käyden ojentamaan jälleen toisen käsistään kalojen puoleen. Suurehko kala napattiin pinosta ja käytiin ojentamaan jälleen tarmokkaasti käärmeolennon puoleen.

"Heca--te jakaaa" Metsänhenki kävi narisemaan, samalla kun kasvoille levisi ruotojen ja kalanpalojen koristama virnistys. Se ei tuntunut edes tiedostavan vaaraa, jonka moinen outo otus saattoi aiheuttaa. Eihän Hecate yleensä, vasta sitten, kun kimppuun yritettiin käydä, niin hengetär lähti pää viidentenä jalkana juoksemaan pakoon kiljuen.
"Kuka... se on?" Hengetär kävi kysymään tuttavalta, toiveena ymmärtää edes jotenkin tuon kommunikoinnista tuttavan nimi. Olisi sentään jotain, millä kutsua käärmeolentoa. Hecate kun ei ollut hyvä keksimään nimiä ja todennäköisesti vahingossa alkaisi nimittämään toista loukkaavalla nimellä. Vahingossa, tietenkin.

// voi pikkusta >: Pitäiskö vetää extempore action tähän jostain? Btw tajusin vasta nyt että pelaan sun ja Agnan kanssa pelejä, missä syödään.... //
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti Pe Loka 11, 2013 10:17

Lelacã ei edes kunnolla odottanut, että tarjottu kala asettui hänen kohdalleen, kun käärme napsaisi sen pyrstöstä kiinni ja heitti suuhunsa, pitkä leuka venyen ensin ammolleen ja loksahtaen sitten kiinni, hampaat kalan kirjavia suomuja jauhaen. Lelacã heilautteli pariin kertaan häntäänsä vähäsen molemmille sivuille, yrittäen ilmaista iloaan, hymyileminen kun ei oikein häneltä enää luonnistunut. Käärme oli ilahtunut saadessaan punatukan puheista sellaista selkoa, että kalasaalis oli jaettavaksi.
"Minä kiitän", hän sihisi, vaikka olikin saanut jo sellaisen käsityksen että edes tämä kummallisen näköinen olento ei häntä käynyt ymmärtämään. Käärme yritti näyttää niin ystävällismieliseltä, kuin suinkin. Hän laski kauluksensa matalalle ja asetti alimmat käsiparinsa ruumiinsa viereen maahan, samalla kun ojensi ylimpää ottamaan varovaisesti itseleen uutta kalaa.

Hecaten seuraava kysmys sai käärmeen hölmistymään hetkellisesti, joka johtui vain kysymyksen kummallisesta muodosta.
"Kuka on kuka?" hän kysyi ja vilkaisi varovaisena taakseen, kuin odottaen että metsästä rynnistäisi esille villiintynyt hirvi tai ehkä jopa karhu. Hectorilta kului tovi tajuta, että kysymys koski häntä itseään. Käärme yritti saada kasvoilleen jotain huvittuneen irvistyksen tapaista, mutta se jäi kuihtuneiden suupielien epämääräiseksi värinäksi:
"Minä olen Lelacã", hän esittäytyi varoen. "Le-la-cã." Tavutus oli vain varuiksi, ihan josko Hecate ehkä pystyisi ne poimimaan, mutta se lieni vain toiveajattelua. Käärme vilkaisi hiekkaista alustaa, jonka päällä hänen ruumiinsa kiemuralla lepäsi. Hän nosti kätensä ja ojensi yhden sormensa, kirjoittaessaan maahan nimensä tikkukirjaimin, jokseenkin aika sottaisesti.
"Lelacã", hän sihisi vielä ja osoitti kirjoittamaansa nimeä. Hän tunsi olonsa yllättäen aika turvalliseksi ja luottavaiseksi. Hecate ei, yllättävästä ulkonäöstään huolimatta, osoittanut olevansa uhka käärmeelle. Lelacã katsahti pitkäkyntisiä sormiaan ja palasi pohtimaan omaa ulkonäköänsä, joka vielä monien vuosien jälkeenkin karmi häntä itseään. Ja vaikka miltä hän itse näytti ja poti yksinäisyyttä, jopa vielä hänkin sortui ennakkoluulojen valtaan.

***

Hecaten seurassa tunnit kuluivat nopeasti kuin minuutit, ja ennenkuin käärme sitä kunnolla edes tajusi, oli olennon kalasaalis syöty loppuun ja kaksikko saattoi vain nuoleskella sormiaan puhtaaksi. Aamupäivän aurinko oli vaihtanut paikkaansa taivaalla, ja aloittanut jo hiljalleen laskunsa kohti lepoa. Pimeää ei tulisi ennen myöhäistäiltaa kesäpäivinä, mikä oli hyvä. Käärme oli nimittäin alkanut juuri nauttia olostaan. Lelacã vapautti häntänsä rullasta, joka edelleen oli hänen vierellään pysynyt, ja venytteli sitä taivuttelemalla sitä puolelta toiselle, ojentaen sitten kätensä eteenpäin. Hän näytti Hecatelle peukkua, kuin sanoakseen, että ruoka oli maistunut ja kumarsi sitten harmaalla yläruumiillaan vähäsen, kiittääkseen ateriasta. Se, miten Hecate nämä eleet tulkitsi, jäi tämän omaksi asiaksi. Lelacã ei oliis vielä tänä aamuna varmastikaan uskonut tapaavansa ketään uutta ystävää, mutta nyt hän oli kuullut Hecatelta jo monenmoista, sen verran kuin sai tämän asioista selvää. Käärmeelle oli valjennut osia Hecaten omalaatuisesta elämästä, sen verran minkä Hector näistä selkoa otti. Hän nyrpisti nenäänsä heti kun haltioista käytiin puhumaan, sen verran vähän heistä piittasi, niinkuin myös ihmisistä, omista rotuveljistään. Jos heitä nyt enää sellaisiksi saattoi kutsua, viime aikoina kaikki olivat näyttäneet hänelle vain kylmää miekan terää tai kovaa nuolen kärkeä. Käärme päätti vaieta menneisyydestään jopa Hecatelle, joka hänelle niin avoimesti kertoi omaa tarinaansa. Ei Lelacã edes tiennyt, mistä olisi aloittanut ja miten olisi moista kertonut. Kyllä hän oli saanut kerrotuksi olevansa oikeasti ihminen ja ettei ollut enää varma, tulisiko siitä olla kovinkaan ylpeä.
"Haltioita ja ihmisiä. Molemmat käyttäytyvät nykyisin yhtä typerästi", Hector sihisi itsekseen ja suuntasi katseensa taivaalle lyhyeksi hetkeksi.
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Avatar

Monarkki

Viestit: 13810

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 26, 2013 5:23

Re: Mellon

Hecate, Constantine

Hengetär käänteli päätään kuin mokomalla koiranpennulla, sokeasilmäisen yrittäessä ottaa selvää oudon otuksen sihinöistä. Eipä Hecate muutenkaan ymmärtänyt pahemmin, puhuttiin sitten mitä kieltä tahansa. Kyllähän hengetär tunnisti joitain sanoja, mutta eipä mokomasta pahemmin ollut fiksuun keskusteluun.
"LE!" Oli kuitenkin ainoa äännähdys, minkä metsänhenki päästi suustaan, käärmeolennon yrittäessä selvästi kertoa, kuka oli. Maahan kirjoitetusta nimestä ei pahemmin ollut apua, sillä ei Hecate osannut lukea. Hyvä jos edes tiesi, mitä kirjaimet olivat.
"Se on... Le" Tyytyväisenä omaan päätelmäänsä Hecate kävi nyökyttelemään, päättäen nyt, että olento oli nimeltään Le. Tai rodultaan Le. Tai Le muuten vain. Hecatelle oli oikeastaan muuta yrittää uskotella, hengen käydessä jatkamaan kalojen mutustelua mitä eläimellisimmällä tavalla.

---

Ajankulu oli jokseenkin absurdi ajatus hengettärelle, joka osasi vain kertoa koska oli aika mennä nukkumaan ja milloin tulisi pimeää. Hecate ei täten osannut sanoa kuinka kauan kaksikko oli viihtynyt kaloja mussutellen ja sosialisoiden toistensa kanssa, mutta juuri nyt hengetär kaiveli ruotoja hampaankoloistaan pitkillä kynsillään, eikä tuolla selvästikään ollut hajuakaan pöytätavoista.
Hecate ei tiedostanut lähestyviä humanoideja, ennen kuin uusi ystävä alkoi käyttäytyä omituisesti. Varovaisesti Hecate vilkuili ympärilleen, käyden nyt nousemaan koko lyhyeltä rangaltaan seisomaan ja ihmettelemään ympäristöä. Äkkiäkös silmä kuitenkin paikansi metsän siimeksestä saattueen. Selvästi ihmisiä, ratsain, lähestyivät järveä....

Constantine oli oman rykmenttinsä kanssa ollut suorittamassa tehtävää. Yhtä ihmisten kylistä oli vainonnut metsälohikäärme jo pidemmän aikaa, joten paikalle oli lähetetty lohikäärmeentappajista kuuluisin. Homma oli hoidettu ja nyt eliittiryhmä oli palaamassa kaupunkiin.
Kokopanssaroitu saattue oli matkannut jo pitkään ja ajatuksena oli pitää tauko järvellä, antaa hevosten juoda ja levätä, ennen kuin matkaa olisi jatkettu. Jokseenkin hiljainen saattue saapui metsän reunalle ja lähestyi järveä, hevosten kuitenkin pysähtyessä Constantinen antaessa käskyn. Tietenkin silmiin pisti mitä oudoin kaksikko järven rannalla. Punatukkainen... tyttö? Sekä... mikä ikinä tuo olento olikaan.
Muutaman miehen suusta karkasikin ääneen lausuttu "Mikä hitto tuo on"- porukan ihmetellessä, mikä olento noin ruma saattoi olla. Se ei muistuttanut mitään tunnettua olentoa, eikä kukaan äkkiseltään osannut edes arvata, mikä se saattaisi olla.
"Oli mikä oli, lienee parempi pistää se kylmäksi" Constantine kävi lopulta toteamaan miehille, vetäessään esiin valtavan tapparansa ja käski hevosensa kevyeen raviin, lähestymään tuota kaksikkoa.
Sillä samalla sekunnilla, kun ihmiset olivat lähemmäksi tulleet, kävi Hecate laskeutumaan nelinkontin kuin kettu konsanaan ja alkoi sähistä ihmisille, kuulostaen erittäin häiriintyneeltä kissalta....


// AAAAAAAAAAAANTEEEEEEEEEEEEEEKSIIIIIIIIIIIIIIIII //

(( 2.6.2014 Myö vetäisen hahmoni pois kerta on vähän hiljaista VAIKKA ME TÄSTÄ PUHUTTIIN JUURI EILEN mutta silti. Ota yhteyttä yksärillä tai skypessä sit jos ja kun haluat jatkaa peliä! ))
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti To Heinä 31, 2014 2:07

Re: Mellon

Lelacã kallisti päätään sivulle kuin pöllö, keinutellen häntäänsä hitaasti huvittuneena puolelta toiselle, kun kuunteli kuinka pieni nainen yritti saada hänen nimensä lausutuksi. Käärme nyökkäsi uuden lempinimensä hyväksytyksi ja huomasi saavansa pitkästä aikaa pienen naurahduksen kuivasta suustaan ylös.
"Le", hän toisti istekseen ja painoi yläruumiinsakin lepäämään maata vasten, raajat koukistuen ruumiinsa rinnalle rentoutuneena. "Hyvä on." Käärme venytteli vähän raajojaan ja avasi suunsa ammolleen päästääkseen syvältä kurkustaan kalanhajuisen hönkäyspilven mukana myös makean haukotuksen. Lelacã huomasi Hecaten käyvän pystyyn ja kohotti itseksin päänsä ylös, taittaen kaulustaan takakenoon.
"Mitä nyt?" hän sihisi hiljaa ja tunsi raajojensa jännittyvän uudestaan. Hän kohottautui niiden avulla takaisin pystyasentoon ja kiersi häntänsä sivulle, maistellen kielelleen järven läheistä ilmaa. Hän ei pystynyt kosteuden myötä erottamaan oman ja Hecaten tuoksunsa lisäksi vielä paljoakaan muuta, mutta kuuli pian hiljaisia ääniä, ja nyrpisti nenäänsä sihahtaen ärtyneesti. Lelacã nenään tunki ikävän tuttu tuoksu ja hän sihahti ääneen:
"Ihmisiä." Hän oli jo ehdottamassa että he poistuisivat mitä pikimmin takavasemmalle, kun ihmispartio saapui joen rannalle näköetäisyydelle. Lelacã otti pari perääntyvää työntöä käsillään, ja painoi sekä päänsä että kauluksensa alas, kuin yrittäen vielä viimehetkellä maastoutua pois näkyvistä. Hän kuuli heidän keskustelevan jostain, mutta hän ei erottanut sanoja tarpeeksi selvästi osatakseen sanoa mistä, mutta heihin päin he ainakin katsoivat.
"Hecate", hän sihisi hiljemman puoleisesti. "Meidän on parempi-", mutta lyhyehkö punatukkainen neiti loikkasikin nelinkontin ja alkoi sähisemään. Lelacã tuijotti tätä ainoalla silmällään erittäin hämmentyneenä ja oli jo todeta, että hänhän eläimellistyi ihan silmissä.

Ihmiset olivat lähteneen johtajansa käskystä eteenpäin ja Lelacãn nähdessä näiden johtajan uhmakkaan olemuksen ja valtavan teräaseen, hän ei ollut enää varma miten päin olisi ollut. Raju värähdys kävi käärmeen läpi aina päästä hännänpäähän asti ja tämä painautui entistä paremmin maata vasten. Hän kurkkasi Hecatea, joka näytti siltä ettei lähtisi paikalta livohkaan. Yrittäen lakkauttaa värinänsä, Lelacã käski itseään kohottamaan päänsä maan mullasta ja ottamaan enemmän esimerkkiä monta kertaa pienemmästä ystävästään joka kissan tavoin sähisi oman tilansa säilyttämiseksi. Ainakin Lelacã oletti, että tämä puollusti itseään tällä eleellä. Hän siirsi silmänsä ratsuväkeen ja muistutti itseään, että hän söi heidän ratsunaan toimivia hevosia toisinaan lounaaksi. Hän katsoi, montako ratsastajaa oli tulossa ja nielaisi kerran kuuluvasti. Lelacã kurkkasi epäluuloisesti Hecatea ja tiesi jo valmiiksi, että tästä tulisi seuraamaan jotain pahaa, mutta päättäen olla perääntymättä niin kauan kuin hänen ystävänsä pysyi rannalla. Hän kiersi häntänsä Hecaten eteen ja loi tähän vielä huolehtivan katsahduksen. Vaikka pieni olento olikin häntä uhmakkaampi, oli silti Lelacãn silmissä selvää, ettei tällä olisi mahdollisuutta partiota vastaan. Toisinkuin hänellä, valitettavasti, saattoi jopa olla. Käärme kohotti eturuumiinsa ylös ja nosti ylimmän käsiparinsa maasta, kaulustaan levitellen. Hän päästi suustaan uhmakasta sihinää, ennekuin avasi suunsa karjahduksen ja kirkaisun väliseen mylväisyyn, joka säikäytti varmaan hänet pahemmin kuin ketään ihmisistä. Hän kohdisti katseensa suoraan näiden kärjessä ratsastavaan ihmiseen, ja puristi kynsillään maasta kiinni, jottei lähtisi pakenemaan paikalta.
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Avatar

Monarkki

Viestit: 13810

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Syys 21, 2014 11:39

Re: Mellon

Hecate ei käsittänyt kokoeroja. Olento ei edes tiedostanut olevansa harvinaisen pienikokoinen humanoidi, mikä toisinaan johti siihen, ettei tuo myöskään osannut pelätä silloin, kun isommat, selvästi uhkaavat olennot lähemmäksi tulivat. Tai no, osasihan Hecate pelätä, mutta ei perääntyä. Nytkään tuo takkutukkainen metsänhengetär ei näyttänyt minkäänlaisia aikeita perääntyäkseen, päinvastoin, se suorastaan otti haasteen vastaan, kun ratsukot kävivät lähestymään uhkaavasti. Nytkin Hecate olisi varmasti pysynyt paikoillaan sähisemässä ja hypännyt ensimmäisen lähelle tulevan ihmisen naamalle, ellei Le olisi tullut väliin ja keskeyttänyt metsänhengen keskittymiskyvyn. Sokeansilmät käännähtivät matomiehen puoleen, tuon käydessä kiertämään häntänsä pullukan eteen indikoiden täten, ettei tuon kannattanut heti ensimmäisenä hypätä mukaan kahakkaan. Jostain syystä Hecate ymmärsi ja tiedosti tämän vihjauksen ja pysyi paikoillaan, yhä uhmakkaana ja sähisten, mutta antoi Lelacãn ottaa johdon tämän kaksihenkisen komppanian kärjessä.

Ihmiset lähestyivät, varuillaan mutta varmasti. Constantine seuraili tarkkaan molempien olentojen eleitä ja liikkeitä. Selvää oli, että ne olivat kovin eläimellisiä. Aluksi isompi - se rumempi - otus näytti kovinkin pelokkaalta, hyvä ettei lähtenyt siltä seisomalta pakoon, mutta jostain tuo outo, tuntematon hirviö sai rohkeutta sen verran, että kävi asettumaan uhmakkaasti pienempänsä suojaksi, valmistautuen ottamaan vastaan kaiken, mitä tulevan piti. Typerä otus, joskin ota nyt selvää noiden järjenjuoksusta. Constantine halusi ne vain pois päiviltä, mahdollisimman nopeasti. Selvästi ne olivat taruolentoja, friikkejä ja täten mahdollinen uhka, varsinkin tuo isompi. Ties mitä karjaa ja paimenpoikia se pisteli poskeensa, mikäli tilaisuus tuli!
Kuitenkin, vaikka oletettavissa oli vastarintaa ja äännähtelyä, tuli tuon käärmemäisen olennon mylväisy yllätyksenä - ainakin ratsuille. Sillä samalla sekunnilla kun tuo karjahduksen ja kirkaisun välimuoto karkasi hirviön suusta, kävi yksi jos toinenkin ratsu vauhkoontumaan. Ne nousivat takajaloilleen, alkoivat tepastelemaan miten sattuu, osa jopa saman tien käänsi menosuuntansa toiseen suuntaan ja laukaten lähtivät poispäin tuosta otuksesta. Jopa Constantinen hevonen, joka yleensä niin kovin rauhallinen oli, kävi ottamaan muutaman aremman askeleen. Tamma ei enää suostunut menemään lähemmäs, vaan alkoi harottelemaan vastaan, siinä missä muut ratsut olivat vauhkoontuneet. Miehiä tipahteli satuloista ja lähti hakemaan hevosia, toiset auttoivat toiset ylös, vain muutama kääntyi kaaoksen keskellä seuraamaan kenraalia, joka kovin päättäväisesti tuota friikkikaksikkoa lähestyi.

Constantine hyppäsi alas hevosen selästä vauhdissa, kerta koni ei halunnut itse lähestyä, oli käveltävä. Constantine ei todellakaan aikonut pakottaa ratsuaan lähestymään ja jos pollen kanssa olisi jäänyt tappelemaan, olisi siinä kulunut kallisarvoista aikaa ja peto olisi saattanut paeta.
Tappara käytiin ottamaan paremmin kahteen käteen, kenraalin ottaessa pari nopeampaa askelta päästessään tarpeeksi lähelle. Tuon jälkeen kävi valtava teräase heilahtamaan vaakasuorassa kohden suurempaa olentoa, tarkoituksena heti saman tien murjaista tuohon suurempaa vahinkoa pään tai rintakehän korkeudelle.
Sillä hetkellä kun tappara kävi heilahtamaan, päästi Hecate ilmoille korvia riipivän kiljaisun, jonka myötä pieni metsänhenki kävi hyökkäämään kohti lähelle tullutta panssarikolossia. Tosin, kovin onneton se hyökkäys oli, takkutukan käydessä iskemään hampaansa suurikokoisen miehen jalkaan, terävän purukaluston käydessä nirhimään mustaa panssaria ilman tuloksia....
Constantine ei välittänyt tuosta pienestä, sen fyysiset voimat eivät riittäneet satuttamaan häntä ja niin kauan kun se ei ollut tiellä, kaikki oli hyvin. Hänen tähtäimensä oli nyt lukittunut tähän käärmepetoon.


// A-AAHHHHHHH KATSO MITÄ TEIN VIIMEIN. HIRRRRRVEÄÄ KURAA MUTTA //
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti Su Syys 21, 2014 2:52

Re: Mellon

Sähisten ja päätään kallistellen, Lelacã katsoi suoraan paikallaan täpyyttävien hevosten silmiin, kertoen niille ettei niiden ollut turvallista tulla häntä lähemmäs. Saaliseläimet oli helppo säikäyttää, mutta ihmisten ylimielinen rotu oli aina ollut jääräpää luonteeltaan. Hän kauhaisi pari kertaa käsillään hiekkaa, niin että maahan jävät ohuet railot. Oli selvää, että tämä paksuun haarniskaan sonnustautunut ihminen ei säikähtäisi pienestä, eikä varmasti perääntyisi taistelusta helposti. Pelkkä tämän itsevarma olemus kertoi siitä. Loppukompanian kamppaillessa hevostensa kanssa taaempana, Lelacã uskoi kuitenkin omaavansa mahdollisuuden taistella tätä ihmistä vastaan. Käärme avasi suunsa uuteen, matalamman puoleiseen sähähdykseen kertoakseen rotuveljelleen ettei hänkään antautuisi kamppailutta. Hän painoi itsensä matalammaksi, valmistautuen ponnistamaan eteenpäin uhkaajan kimppuun, kun tämä tulisi tarpeeksi lähelle. Hän keskittyi vain ihmisten johtajaan, sillä tiesi että jos hän saisi korkea-arvoisimman kaadettua, muut levittäytyisivät kyllä, näin toimi ihmisvaisto. Lelacã jakoi kuitenkin johtajaansa seuraaville ihmisille katseensa ja näytti kieltään, hiljaa sihisten. Heistä käärmeen silmä siirtyi katsomaan tapparaa, jonka kärki ei näyttänyt järin ystävälliseltä. Lelacã tiesi, ettei hänen häntänsä läpi päässyt miekka, mutta melkein kantajaansa massiivisempaa asetta hän epäili. Perääntymättä kuitenkaan, Lelacã sähähti miehelle vielä viimeisen varoituksensa ennekuin häntäänsä apua käyttäen tämä ponkaisi eteenpäin, lähes yhtäaikaisesti kun hänen vastustajansakin kiristi vauhtiaan.

Käärme löi kaikki raajansa maahan niin että hiekat pöllähtivät lentoon, ja käänsi hetimmiten häntäänsä eteensä, puollustaakseen itseään teräaseen kärjeltä, joka uhkaavasti lähestyi hänen rintaansa. Hän lämäisi tapparan terän hännällään sivummalle niin, ettei se saattanut osua hänen rintaansa, ja kävi heti perään siirtymään aavistuksen verran kauemmas ihmisestä. Hecaten kova rääkäisy sai käärmeen hätkähtämään pahasti, ja hetken hän jo luuli pienempänsä saaneen miekasta selkäänsä. Käärme ehti nähdä vain punaisen hiuspehkon lennähtävän loppukompanian sekaan, kun Hecate alkoi taiteilemaan jonkun sotilaan jalkapanssarin kanssa.
"Hecate! Anna sen olla!" käärme sihisi tälle käskevän puoleisesti, toivoen ettei tuolle kävisi kuinkaan kun otti ison rykmentin hoitaakseen. Hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt mennä avuksi, mutta näki tärkeämmäksi pitää ihmisten johtaja kiireisenä. Hän ei näyttänyt olevan kiinnostunut Hecatesta juurikaan.

Lelacã kääntyi takaisin miehen puoleen ja kohotti ruumista kaulustaan levitellen. Se tuli puoliksi vaistomaisesti, eikä hän edes sisäistänyt tekevänsä uhkauksen merkkejä. Hän piti katseensa miehessä, ja kävi tämän kerran katseellaan läpi varpaista otsaan asti. Lelacã tiesi, etteivät hänen kyntensä tai hampaansa yksistään purisi paksun haarniskan läpi, mutta ainakin hän voisi yrittää murskata tämän kallon maata vasten, jos vain pääsisi niskan päälle. Hän piti silmällä myös tapparaa, ja tiesi että yksikin isku sen terästä pahaan kohtaan saattaisi tietää hänelle huonoa.

//HERRANJUMALA MINÄ KATSON MITÄ TEIT
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Avatar

Monarkki

Viestit: 13810

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Loka 05, 2014 5:24

Re: Mellon

Tietenkään Hecate ei kuunnellut Lelacãa, metsänhengen käydessä hyppelemään milloin kenenkin pärställe, joka tarpeeksi lähelle uskalsi tulla. Otus liikkui nopeasti ja vikkelästi, välistä jopa vaihtaen muotoaan eri eläimiksi, milloin siivekkääksi korpiksi, milloin maassa pyöriväksi siiliksi. Se raapi ja puri kaikkea, mihin pääsi käsiksi ja pian sotilaat saivatkin varoa kasvojaan, joiden puoleen teräväkyntinen pikkupiru yritti tähdätä. Se oli vikkelä, eikä kukaan tuntunut saavan pirulaisesta minkäänlaista otetta, saatikka sitten pystynyt vahingoittamaan tuota. Fritzin joukko oli tottunut taistelemaan suurien kohteiden kanssa, joten pienet ja vikkelät tuottivat aina vaikeuksia jokaiselle. Tosin, se oli vain ajan kysymys ennen kuin joku kävisi yllättämään henkiolennon ja pistäisi lopun tuolle hyppimiselle, moinen tilanne tulisi vastaan varmasti, kun sotilaat palasivat hevosiaan hakemasta ja rauhoittelemasta.

Constantine antoi joukkojensa pelleillä nyt pienemmän kanssa, kuten sanottu, hän oli keskittynyt täysin käärmemäiseen olentoon. Ensimmäinen isku kuitenkin tuli huitaistuksi sivuun, olennon selvästi tietäessä miten puolustaa itseään moisilta hyökkäyksiltä. Selvää oli, ettei tämä kammotus ollut ihan sieltä tyhmimmästä päästä. Hyvä, muutenhan tämä olisi ollut liian helppoa..
Sen pahemmin mitään mutisematta tai odottelematta, kävi Constantine hyökkäämään kohden petoa. Kenraali koitti tapparallaan saada iskua jos toistakin osumaan käärmepetoon, ollen myös valmiina torjumaan hyökkäyksiä toisen osalta. Toisaalta, Kenraalin panssari oli suunniteltu kestämään lohikäärmeenhampaita ja kynsiä, joten kenraalin epäili syvästi, ettei tästä olennosta ollut lävistämään hänen haarniskaansa. Yhteen ottaessaan Constantine pisti merkille jokaisen liikkeen, väistön, hyökkäyksen ja torjunnan, mitä peto teki. Kenraali alati analysoi toista ja pisti merkille jokaisen tavan toimia, koittaen taistelun lomasta löytää sitä heikkoa kohtaa, johon iskeä. Sellainen olisi ollut helpompi löytää, mikäli Constantinesta olisi löytynyt vauhtia enemmän, mutta järkälemäinen mies ei kyennyt kovin nopeisiin liikkeisiin kokonsa ja aseensa tähden.

Yllättäen kaksikon taistelua kävi häiritsemään korvia vihlova kiljaisu, joka lähti punahiuksisesta metsänhengestä. Yksi sotilaista oli viimein saanut kunnon otteen mokomasta pomppijasta, käyden nyt kovin kovakouraisesti lyömään maahan. Sillä samalla sekunnilla kun moinen kiljahdus oli ilmoille kajahtanut, otti Constantine mahdollisesta häiriöstä kaiken irti ja kävi kaikin voimin heilauttamaan tapparan vaakasuorassa liikeradassa kohden käärmepedon päätä, aikeina osua tuon kaulaan ja toivon mukaan myös lyödä koko pää irti moisen iskun voimasta.


// HERRANJUMALA TAAS! HITTAILIN VÄHÄN ANTEEKSI SORI MUTTA KUN BANAANI //
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti Ke Marras 05, 2014 10:17

Re: Mellon

Lelacã oli turhan pitkänmallinen kovinkaan vikkelään väistelyyn, joka niin sujuvasti näytti Hecatelta sujuvan. Onneksi ongelma näytti olevan jaettu, sillä tappara oli kokonsa ansiosta tappava ase, mutta vauhdikkaita lyöntejä siltä oli turha odottaa. Lelacã piti terää silmällä ja pyrki väistelemään sitä parhaansa mukaan, yrittäessään hahmottaa itselleen aukkoa iskeä. Pariin kertaan hänen ylimmät kätensä ojentuivat kuopaisemaan sotaherran haarniskan pintaa, mutta ilmoille ei päässyt kuin hiljainen riipinä ja panssariin jäi tuskin naarmuakaan. Kynsistä ei olisi tässä taistelussa siis apua, eikä varmasti sen puoleen hampaistakaan. Lelacãn ainoa ase oli hänen häntänsä ja sitäkin hän joutui käyttämään enemmän kilpenään puollustaessaan nahkaansa parhansa mukaan, mutta saaden silti pari kipakkaa viiltoa pitkään ruumiiseensa, jota oli hankala siirtää nopeasti kokomitaltaan. Käärme pyrki työntämään hännällä hyökkääjän kauemmas, jotta saisi laskea katseensa hetkeksi aikaa jälleen Hecaten puoleen. Hengettärellä ei näyttänyt olevan hätää, ketteräksi kun oli itsensä osoittanut, sensijaan ihmissotilaat näyttivät pahasti ärsyyntyneeltä tämän villin neidin riehuntaan. Lelacã olisi mielellään mennyt kopauttamaan pikkusotilaita jykevällä hännällään, mutta hänellä oli toinen tanssi tanssittavana.

Käärme liukui nopeasti taaemmas tapparan terältä, joka jälleen pääsi uhkaavan lähelle häntä. Lelacã näytti ihmiselle kieltään ja sähähti vihaisesti nostaen häntänsä ylös ja lyöden sen niin lujaa maata kohti kuin voimillaan pystyi. Hiekat kohosivat sankkana pölypilvenä ilmaan kun häntä painoi itselleen montun maahan, mutta viholliseen se ei ollut osunut. Lelacã kiskoi häntänsä takaisin taakse ja nosti sen kohti ilmaa kuin kalkkarokäärme, etsien näkyvyyttä huonontavan hiekkapilven seasta vihollistaan. kova, ja helposti tunnistettava rääkäisy jähmetti hänet kuitenkin tyysti. Käärme seisahtui niille sijoilleen ja laski kauluksensa taakseen, saadakseen näköyhteyden taaksensa.
"Hecate!" hän ulvahti kovaäänisesti, pulssi kiihtyen entisestään. Lelacã ei edes harkinnut kahdesti, kun ojensi häntänsä koko mitaltaan taaksepäin ja veti sen kerran maata pitkin niin että lakaisi sotilaita jaloiltaan. Käärme nosti häntäänsä ilmaa kohti ja oli valmis takomaan sotilaiden haarniskoista romumetallia ja ruumiista jauhelihaa, kun kylmän teräksen kosketus osui hänen poskeensa.

Lelacãsta tuntui usein, että aika mateli hitaasti, mutta nyt se tuntui jäätyneen. Kipu levisi aaltomaisesti hänen poskestaan kaulaa alaspäin ja hänen aistinsa huusivat apua. Käärme ei edes tajunnut mitä tapahtui. Sen pienen hetken hän unohti mitä hän oli ollut tekemässä. Lelacã sai todellisuudesta kiinni vasta kun huomasi makaavansa kyljellään maassa, maailma vinosti edessäpäin näkyen. Kipu sai hänen näkökenttänsä aaltoilemaan sumean ja kirkkaan välillä edestakaisin, ja oli vaikea saada tarkennettua katsetta mihinkään. Lelacã ei edes sisäistänyt mitä hän näki. Hän kuuli verensä virtaavan korvissaan, muttei varsinaisesti kuullut sitäkään. Ilmassa tuoksui veri. Lelacãn leuassa ei ollut tuntoa, mutta muuten hänen päänsä tuntui olevan tulessa. Saadessaan tajuntaansa hiljalleen takaisin, käärme hahmotti tilanteensa ja muisti, että hän oli keskellä taistelua. Käärme asetti värisevät kätensä alleen ja lähti työntämään itseään hitaasti ja vaivalloisesti jaloilleen. Hän tunsi lämpimän nesteen virtaavan suunsa ympärillä ja valuvan hänen kaulaansa pitkin alas. Pari punaista pisaraa osui hänen kätensä päälle. Lelacã sai katseensa kohdistettua vastustajaansa, mutta se harhaili ihmismiehestä tämän aseen terään, joka oli sekin peittynyt vereen.
"Kir--..rot-" käärme sai yskistyi veren mukana ulos suustaan, mutta puhuminen vihlaisi lujaan ja hän kyyristyi takaisin alemmas. Hän oli hävinnyt.




//HAHAHA. Olenpas kakka kirjoittamaan tällaista syvällistä syvällisyyttä. JA OLIN VARMA ETTÄ VATSAUKSESTA OLI KULUNUT LYHYEMPI AIKA HUPSISTA KEIKKAA SORI
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Avatar

Monarkki

Viestit: 13810

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Huhti 09, 2015 1:48

Re: Mellon

Constantine ei pahemmin ottanut yhteen tämänkokoisten ja näin nopeiden olentojen kanssa. Ei ainakaan yksin. Siispä se osuma, joka kohteeseen oli uponnut, oli jokseenkin yllätys itse eliittille. Fritz oli vain heilauttanut tapparaansa ja toivonut parasta, mutta tuntiessaan terän rysähtävän johonkin ja leikkaavan jotain irti, oli mies varma että oli ainakin osunut kohteeseen. Jahka valtavan terän liike pysähtyi, ehätti Fritz kunnolla vilkaista tuon hirviön puoleen nähdäkseen mitä oli saanut aikaan. Päähän hän totta vie oli osunut, mutta koko nuppi ei ollut lähtenyt irti. Harmi, mutta puolet kasvoista oli nyt tipotiessään. Ja sekös vasta pelotti. Nyt tuo jo valmiiksi rujonkaru otus näytti kahta kauheammalta, kenraalin käyden uudelleen harkitsemaan tilannetta. Selvästi isku oli aiheuttanut hirviössä kipua ja saanut tuon hetkeksi aloilleen, mutta riittikö se pysäyttämään tuon? Yleensä noin fataalit iskut riittivät kaatamaan pedon jos toisenkin, mutta tämä hirviö näytti yhä olevan elossa ja pyrkivän uudestaan liikkeelle. Ehkei sittenkään ollut paras vaihtoehto sännätä suuna päänä taistoon tuntemattoman hirviön kanssa. Ties mitä tuo osasi! Ties mitä tuo kesti!
Onneksi eliitillä oli sentään apujoukkonsa, jos tuo peto lähtisi päättömänä riehumaan.

Mutta, niin oli tuolla hirviölläkin. Se veren haju oli saanut Hecaten pomppaamaan ylös maasta ja syöksähtämään kohden tuota erillään riehuvaa kaksikkoa. Alta aika yksikön kävi punapäinen räyhänhenki mätkähtämään päin ihmiskenraalin kasvoja ja aivasti tuota päin. Kirjaimellisesti aivasti, antaen kaiken sen syljen ja lian mitä suussa oli mätkähtää päin toisen näköä. Samalla suusta humahti ilmoille mustanvihertävä, sankka savupilvi joka peitti koko tilanteen.
Constantine karjahti, tuntiessaan sen pikkupirun aivastuksen kasvoillaan. Se poltteli, mitä ikinä tuo olikaan tehnyt. Ote tapparasta kävi irtoamaan miehen repien metsänhengen irti itsestään ja hietti johonkin, kauas itsestään. Hecate ei pistänyt vastaan kenraalin repiessä hänet irti itsestään, vaan antoi miehen rauhassa heittää hänet kauemmas. Hengetär laskeutui jaloilleen ja kipitti lähes nelin jaloin äkkiä Lelacãn luokse, napaten tuota kädestä hetkeksi. Samaan aikaan Fritzin alaiset pyrkivät varovaisesti savuverhon sekaan kenraalinsa avuksi, mikä ikinä tuolla olikaan hätänä. Ei miehellä varsinaisesti hätää ollut, naamaa vain tulisi polttelemaan pari päivää, ehkä näkö heittelisi ja tuo vilustuisi. Tai jotain sinne päin, ei Hecate ollut varma millaisen kirouksen oli kenraalin päälle aivastanut! Se oli reaktio, itsepuolustusta, ei siinä ehtinyt pahemmin miettimään mitä teki! Ja vaikka olisikin miettinyt, tuskin Hecate olisi osannut langettaa mitään tiettyä kirousta tuon miehen ylle...
"Tule!", Kävi käsky torahampaisen suusta, joskin se käsky kuulosti ennemminkin eläimen rääkäisyltä mitä sanalta, "Tule!".
Noiden sanojen myötä Hecate pari kertaa väkisin kiskoi Lelacãa mukaansa, ennen kuin lähti nopeatempoisesti loikkien poistumaan paikalta, toivoen että loukkaantunut ystävä pysyisi vauhdissa mukana.


// HU-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHH SAINPAS VASTATTUA VIIMEIN WOOP //
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 1876

Liittynyt: Ma Kesä 27, 2011 12:17

Viesti Su Touko 10, 2015 11:29

Re: Mellon

Lelacãn silmissä pyöri kuin hän olisi joutunut hurrikaanin riepottelemaksi ja sitten kuninkaallinen ratsuväki olisi vielä jyrännyt ylitse ja pari katusoittajaa vetänyt balladin suoraan korvaan. Käärmeen katse sumeni ja kirkastui jälleen ja äänet kuulostivat epämääräisiltä. Hän kuitenkin tunsi kosketuksen kädessään ja katsoi Hecatea, joka käskytti häntä liikkeelle. Lelacã säpsähti valpastuen ja vilkaisi takaisin ihmisiin, jotka näyttivät olevan lievän sekasorron alaisina. Hän työnsi ruhonsa ylös omasta verilammikostaan, yrittäen pitää ajatuksensa koossa. Hän piti silmänsä Hecaten punaisessa hiuspehkossa ja melkein räpäyttämättä, sokeasti hän seurasi pienempäänsä. Tämä oli heidän ainut hetkensä paeta paikalta. Hänellä ei ollut hajuakaan, mitä Hecate oli tehnyt saadakseen tapparamiehen hetkeksi pois pelistä, mutta Lelacã oli aika varma että oli jäänyt siitä henkensä velkaa. Verta valui hänen kaulaansa pitkin alaspäin, aaltoillen harmaan ihon päällä punaisina vanoina kuin maali. Hän luikerteli niin nopeasti kuin pääsi Hecaten perässä puurajaan, pysähtyi hetkeksi ja katsahti taakseen. Hän katsoi miestä, joka johti joukkoaan ja painoi hänet mieleensä, löi kuvan tulella sieluunsa kiinni ja räväytti kerran kaulustaan, veltosti, mutta teki sen silti. Sen tehtyään käärme jatkoi hecaten seuraamista puiden lomaan kunnes metsä kätki heidät näkyvistä.

Vihdoin aluskasvillisuuden muttuessa tiheämmäksi ja järven tuoman veden hajun kadotessa laimemmaksi, Lelacã uskalsi hidastaa tahtiaan, ennen kuin lässähti luonnon suomalle sammalpedille maakaan, hengitys kurkussa vinkuen. Hänen leukansa roikkui puolinaisesti, veltosti paikallaan. Siinä ei ollut tuntoa, eikä sen puoleen enää mitään muutakaan. Luun ja jänteiden peittämä verinen mytty, Lelacã tiesi menettäneensä sen. Ajatus etoi häntä.
"Kiitos", hän kuiskasi sihisten. Hecate näytti olevan pääosin kunnossa sen verran kuin Lelacãn yhä huojuva katse salli hänen nähdä. Ainakin paremmassa kunnossa kuin Lelacã. Hänen sydämmensä jyskytti yhä ja keho tärisi. Verta oli levinnyt paljon, mutta hän selviäisi - hän käski itseään selvitä. Lelacã ei ollut tuntenut oloaan niin elämänhaluiseksi koskaan ennen. Hän kurkotteli ylimmällä käsiparillaan kohti irtonaista leukaansa, muttei yltänyt, ei ainakaan ilman että käpertyisi ja tällä hetkellä hän ei halunnut liikuttaa yläruumistaa vaadittua enempää.
"Hecate", hän sihisi hiljaa ja viittoi kohti leukaansa. "Vedä... vedä se irti."

Hänen korvissaan kohisi niin että kaikki muut metsän äänet olivat kadonneet ympäriltä, suurimman osan peitti hänen oma puuskutuksensa. Hän ei taistellut tavallisesti, eikä hän osannut tulkita tätä voitoksi tai häviöksi. Se oli ollut tasapeli hänen ja ihmisen välillä. Jos hän olisi ollut paremmassa kunnossa, Lelacã olisi voinut tuntea itsessään ylpeyttä, käydessään tappeluun pakenemisen sijaan. Hän lukitsi katseensa Hecateen ja veti syvään henkeä.
"Olit urhea", hän purlasi veren täyttämällä suullaan, edelleen tiedottomana ymmärtäisikö pieni punapää sanaakaan hänen puheestaan, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Käärme irvisti kun kipu vihloi hänen päätään jälleen ja hänen häntänsä kääntyi kippuralle.
"Some people just need a high-five...
Into the face...
With a chair..."


Seuraa:
toukansyöjälle
kaksinaamalle
maan matoselle
viulun vinguttajalle
keppikeisarille
mehumestarille
Seuraava

Paluu Järvet ja lammet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia