Ilo tavata

[Aksutar]

Siinä missä Garrett, vilkaisi Henry myös sivusilmällä demonin puoleen kreivin sanojen välistä. Kuunnellen kuitenkin hiljaa, mitä aatelilla oli sanottavanaan. Ja se mitä kreivi kertoi, kävi kyllä järkeensä hänen mielessään. Mutta kuten olettaa saattoi, Fritz ei jakanut tätä hyttysteoriaa, eliitin tuhahtaen lähes halveksuvasti kreivin lopetettua. Huitaisten huiviinsa nopeasti loput juomastaan, kunnes pikari täräytettiin pöytää vasten ja eliitti nousi sijoiltaan.
”Kun nuo epäihmiset päättävät viimein puukottaa selkäänne, ette tule minulle itkemään seurauksista”, Fritz varoitti, osoittaen kreiviä, katsoen kreiviä, mutta puhui monikossa. Henryn kyllä tietäen tasan tarkkaan, mitä mieltä Constantine oli demonista neuvonantajana. Mutta, ennen kuin kukaan ehätti mitään kenraalille vastaan sanoa, oli eliitti mitäänsanomattoman kumarruksen kera kääntynyt kannoillaan, poistuen paikalta.

Henry katsoi hetken eliitin perään, ennen kuin huokaisi syvään.
”Katson, että eliittini pahoittelee käytöstään vielä ennen, kuin vierailumme täällä päättyy”, Siniverinen sanoi, voiden vain pahoitella uudestaan ja uudestaan omasta puolestaan.
”Hän on valitettavasti täysin eri ääripäässä, mitä tulee epäihmisten ja muiden olentojen hyväksymiseen liittolaisina ja ystävinä”, Siniverinen jatkoi, toki oltuaan varma, ettei kenraali itse ollut enää kuuloetäisyydellä, ”Ja jos totta puhutaan, en tiedä onko hän enää oikea henkilö eliittikenraalin virkaan”.
”Eliittinne on vain tylsistynyt. Lähettäkää hänet joukkoineen hirviöiden perään, hän pysyy kiireisenä ja tyytyväisenä… Mutta katsokaa, että hän pysyy kaukana Mor vuorilta”, Marduk yllättäen hymisi, katsellen yhä suuntaan, johon eliittikenraali oli marssinut, ”Ja jos hyvin käy, saa hän surmansa kunniallisesti tehtävää suorittaessa… eikä teidän tarvitse häntä asemastaan riisua ja aiheuttaa lisää sisäistä eripuraa hoviinne, kaupunkiinne”.


// .. Niin, varaskin vielä! Kuinka demoni oikein kehtaa! //

[Sands]

Demoninkin katse kävi kuningasta vilkaisemassa, kuin tuntien toisen katseen kasvoissaan sillä sekunnilla. Roswell kuitenkin pysyi hiljaa tässä tilanteessa, juoden teetään keskustelua kuunnellen. Ehkäpä pahin oli jo ohitse. Kreivi oli närkästynyt kyllä, mutta ei ollut sentään heittänyt kenraalia pihalle. Fritz kyllä lähti näköjään mieluummin omin tein, kenraali kun ei erityisesti tainnut pitää keskustelusta, missä olikin yllättäen joutunut altavastaajan rooliin. Kahden aatelismiehen oudoista otuksista oli aika hankala keskustella, jos ei ollut valmis antamaan yhtään periksi.

Garrettin kasvot olivat kovin ilmeettömät, silmien seuratessa kenraalin poistumista paikalta. Leipä oli löytänyt tiensä pienelle lautaselle kreivin hämmentäessä kuppia kuumaa teetä lusikalla, ennen kuin toi sen huulilleen. Pieni hm kuului kupin takaa kuninkaan vakuuttaessa, että kenraali tulisi kyllä vielä pahoittelemaan käytöstään. Sietäisikin.

Mutta kreivi ja kenraali jakoivat enemmän mielipiteitä, kuin hän varmasti kuninkaan kanssa jakoi. Hänellä ei ollut demonia korkeassa asemassa! Fortescuet olivat aina olleet kuninkaan liittolaisia, ja eliittikenraalitkin olivat vanhoja ja arvostettuja. Tilanne oli aivan hullukurinen. Mitenhän hänkin oli tähän päätynyt?

No, Garrett tiesi, eikä halunnut muistella sitä. Pakkohan hänen oli aina olla kuninkaan puolella eliittikenraalin sijaan – etenkin, kun hän nyt oli jäänyt velkaa lohikäärmeelle.
"Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin, Teidän Majesteettinne," kreivi aloitti, laskien kuppinsa pöydälle,
"Minäkään en halua nähdä kaikenlaisia… Otuksia vilisemässä ympärilläni. Mutta nyt olemme sodassa. En voi väittää vastaan, etteikö voimakkaista liittolaisista ole hyötyä, kunhan asia osataan hoitaa oikein ottein ja kaikki tietävät paikkansa ja osansa. Jos tämä estää edes niiden hemmetin suippokorvien värväävän voimakkaita olentoja omiin riviinsä…"



((…Hetken aikaa sitten ne eivät edes olleet kenraalin vaatteita…))

[Aksutar]

Katseet kääntyivät takaisin kreiviin, Fortescuen kertoessa, ettei halunnut kuitenkaan ihan kaikenlaisia ”otuksia” nähdä ympärillään. Ymmärrettävää kaiketi, Henryn jälleen nopeasti vilkaisten sivusilmällä demoninsa puoleen. Hänellä selvästi oli erilainen käsitys siitä, kuka tässä pöydässä oli vaarallisin ja voimakkain taho. Oli jopa osin huvittavaa, kuinka tyynenä Fortescue oli Ajankiitäjän seurassa, kun taas eilen kreivi oli vähällä pyörtyä sarvipäisen tähden. Tosin, olihan se totta, ettei Henry tiennyt kaikkea mihin Roswell pystyisi, mutta kovin harmittomalta sarvipäinen loppupeleissä vaikutti.

”Aiotteko ottaa osaa sotaan, nyt kun teillä on… noh, legendojen mukaan valtakunnan suurin lohikäärme”, Henry lopulta kysyi sen kysymyksen, mihin varmasti eliittikenraalikin olisi halunnut kuulla vastauksen, mutta Fritz oli typeryyttään nyt marssinut pois paikalta.
Ja sen kysymyksen myötä Marduk käänsi pienesti virnuilevan huomionsa herraansa, kallistaen päätään pienesti. Hänellä olisi kyllä vastaus tuohon, mutta kysymystä ei esitettykään hänelle…


// Et nyt puutu ristiriitoihin, sinä näpistelijä. Tyrmiin tuollaiset varkaat kuuluvat //

[Sands]

Teekuppi oli demonin huulilla, joka ei näyttänyt olevan moksiskaan keskustelusta ympärillään. Olihan tuo tottunut jo vaikka ja mihin. Kreivi taasen joutui vihdoinkin kuulemaan sen kysymyksen, mitä oli jo odottanut koko tapaamisen ajan – no, odottaen kauhuissaan enemmänkin, eikä niinkään innoissaan. Sota, ja miten siihen hän pääsisi nyt osallistumaan, kun hän oli saanut näin kuninkaan uskollisena alamaisena oikein voimakkaan liittolaisen.

Ehkä olikin hyvä, ettei kenraali ollut vieressä huutamassa. Tai ehkäpä se olisi ollut hyvä syy loukkaantua ja siten olla sen enempää kommentoimatta tilanteeseen.

Garrett vilkaisi Mardukin suuntaan. Mokoma lisko näytti pitävän tästä, eikä käynyt mitään siihen itse . Sanomaan. Eipä tietenkään. Eihän tuolle oltu puhuttu.
"Haluaisinko tällä hetkellä uskoa mitään niin tärkeää lohikäärmeen kynsiin? En erityisemmin. En ratsastaisi haasteellisessa maastossakaan ratsulla, mitä en tunne," kreivi aloitti – olihan tuo toki tuonut jo aiemmin mielipiteensä esille näistä otuksista. Olihan siinä osa totuuttakin, hän oli tavannut Mardukin kovin kummallisissa merkeissä, eikä oikeastaan tuntenut liskoa kovin hyvin. Strateginen sotasuunnitelma Marduk tukipilarina? Mitähän siitäkin oikeasti seuraisi…
"Nahor on myös erilaisessa asemassa, mitä tulee kotikaupunkiinne, Teidän Majesteettinne. Emme ole samalla tavalla linnoitettu, ja ne pirulaiset ovat aivan lähistöllä," Garrettin katse kävi hetkellisesti vilkaisemaan demonin suuntaan. Olikohan se ollut oikea sana tässä seurassa.

"Vuoret tuovat meille suojaa. Tämän lohikäärmeen uskoisin myös tekevän saman, vaikken voi täysin sellaiseen luottaakaan. Mutta siitä huolimatta haltioita on käyskennellyt maillani. Miten käy, jos teen itsestäni suuremman maalitaulun? Jos viemme lohikäärmeeni jonnekin sotatantereelle, jättäen Nahorin oman onnensa nojaan? Se suippokorvien muka-kuningas on sairas! Varmasti aivan pelkkä kosto olisi syytä tehdä vaikka ja mitä!"



((Demoni voi edelleen silminnäkijöiden kera kertoa, kuinka kenraali ne itse oli lattialle heittänyt…))

[Aksutar]

Myös siniverinen kävi siemaisemaan teetään, samalla kun odotti kreivin vastaavan kysymykseensä. Ja se vastaus oli tietenkin kattava, mutta Henry ei ollut aivan vakuuttunut siitä. Kenties hän myös peilasi nyt jo vähän Fritziä, tietäen – tai ehkä lähinnä arvaten – mitä eliitti tähän vastaukseen olisi tuuminut. Mutta hän ei haluaisi olla niin ilkeä, saatikka suorasanainen, kuin eliitti. Jos hän halusi kyseenalaistaa kreivin, pitäisi hänen tehdä se hienovaraisemmin.
”Mutta jos tarve tulisi, jos se olisi sodan kannalta ratkaiseva siirto, käyttäisittekö lohikäärmettä eduksemme?”, Kuningas kysyi, sivuuttaen ainakin toistaiseksi Fortescuen kommentit Cúthalionista.

Marduk myhäili hiljaisesti, tarkkaillen niin siniveristä kuin aatelia. Mutta toistaiseksi Ajankiitäjä jatkoi kiltin lemmikin rooliaan, eikä puhunut, ellei puhuteltu. Olihan tilanne sinällään jopa huvittava, kaksi voimakasta, ikivanhaa olentoa istuivat hiljaa nuorten isäntiensä ääressä, kun nuo keskustelivat heistä.


//Valheellisia ne todistajat, kyllä ne totuuden kertovat kun Consta vähän mulkaisee heitä rumasti. Ja Totuushan on että Roswell varasti ne vaatteet, eikö niin? //

[Sands]

Kreivi nojasi tuolissaan ja näytti antavan tuolle kysymykselle hieman enemmän mietintäaikaa. Ehkäpä tuo jopa näytti hieman rauhoittuneen aikaisemman purkauksensa jälkeen. Moni olisi voinut murtua paineen alla, mutta kenties jopa lohikäärme, joka tiesi isäntänsä voimattomuuden tämän tilanteen päättämisessä, näki tuon oikeasti suunnittelevan jotain.
"Ah. Sukuni on aina ollut sukunne palveluksessa ja se jatkuu aivan kuten ennenkin, tietenkin. Se ei toki ole se, mitä tällä hetkellä mietin, olkaa huoleti, Teidän Majesteettinne," Garrett avasi suunsa huomattuaan olevansa ehkä vähän turhankin kauan hiljaa omissa mietteissään. Sehän jos mikä näyttäisi kovin epäilyttävältä, kun kyseessä oli tällainen kysymys!

"Ja se tietenkin tarkoittaa, että teen velvollisuuteni. Haluan niistä suippokorvista myös eroon mahdollisimman pian ja tämän sodan loppumaan. Nahorilla ei ole ollut helppoa. Minullakaan ei ole ollut helppoa. Se röyhkeys ja julmuus ja järjettömyys, mitä olen joutunut todistamaan…"
Kreivi näytti taas kerran ajautuvan aiheesta toiseen, kasvojen käydessä jännittyneemmiksi tuon muistellessa vihoissaan tapahtumia. Mies näytti kyllä huomaavan sen itsekin, katseen taas palautuessa kuninkaan puoleen hymyn kera.
"Pahoittelen, ajatukseni veivät minut mennessään. Niin. Uskoisin löytäväni käyttöä lohikäärmeelleni… Vaikka ne ovatkin kovin laiskoja ja jääräpäisiä otuksia."



((Voi olla, että lähtevät katseet muualle kiertämään. Kumpihan on pienempi paha, demoni vai kenraali…))

[Aksutar]

Jälleen kerran miellyttävä vastaus, joka lupaili tukea lohikäärmeen kera, mutta muistutteli myös sukujen uskollisuudesta. Ja se vastaus oli täydellinen Henryn mieleen, vaikkei siniverinen pitänytkään siitä, miten kreivi haltioista puhui ja mainitsi haluavansa heistä eroon. Se ei ollut Henryn tavoite. Hän halusi sodan päättyvän ja kansojen elävän sovussa… mutta ottaen huomioon, kuka haltioiden kuninkaana oli, sellainen tuskin tulisi järjestymään vielä pitkään toviin.
Henry huomasi kyllä sen pienen muutoksen aatelissa, kreivin unohtuen hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Hän saattoi vain kuvitella, mitä kreivi oli joutunut kokemaan. Tuntien Aranin, ei Fortescue varmastikaan ollut päässyt helpolla.

”Suotta pahoittelette”, Henry hymähti pienesti, suoden kreiville ymmärtäväisenpahoittelevan katseen.
”Mitä käyttöä lohikäärmeellenne löydämme, sitä voimme miettiä sitten myöhemmin”, Henry vakuutteli. Toki, olisihan lohikäärmeelle heti käyttöä, jos sen usuttaisi hyökkäämään haltioiden kaupunkiin, mutta se taitaisi olla aikalailla itsemurhaisku. Puhumattakaan niistä siviileistä, jotka siitä kärsisivät…
”Olen kuitenkin iloinen ja otettu, että lohikäärmeenne liittyi seuraamme”, Katse kääntyi kreivistä hymyilemään liskoon, ”Olisin tietenkin kiinnostunut todistamaan todellisen olemuksesi, mutta se ei liene sopiva sisätiloihin”.
”Sen näytän, jos isäntäni niin käskee”, Marduk myhäili, vilkaisten kreiviin, ”Mutta nauttikaa nyt aamiaisestanne ensin”.


// Kyllä se demoni jää tässä tilanteessa niin pieneksi pahaksi, jos kenraali suuttuu //

[Sands]

"Niin. En minäkään olettanut sen kartanolleni tulevan Teidän Majesteettianne tapaamaan," Garrett myhäili ja kääntyi takaisin teensä puoleen. Kuningas näytti olevan tyytyväinen, ja kukapa tietää mitä suunnitelmia kreivikin oli tähän sattunut keksimään Mardukin pään menoksi. Ajatus siitä, miten helposti haltioita voisikin saada pois päiviltä voimakkaan liskon avulla oli toki huumaava…

Kreivi laski teekupposen takaisin pöydälle huuliltaan, eikä tuolla näyttänyt olevan mitään erityistä kiirettä nousta pöydästä ennen kuin aamiainen olisi kunnolla syöty. Kuningas ja lohikäärme saivat vaihtaa sanoja ja esittää toiveitaan, Garrett kyllä kuunteli.
"Mikä ettei," tuo tuumi kuninkaan pyyntöön nähdä käärmeen oikea olemus – Marduk kun osasi myös leikkiä mukana ja antaa isäntänsä tehdä sellaiset päätökset. Garrett kuitenkin lisäsi nopeasti.
"Ei kartanon sisällä."

Kukapa olisi koskaan uskonut Nahorin kreivin kohtelevan itse yhtä vanhimmista kuin mitäkin koiraa.



((No niin, oikeasti. Mutta voi olla vähän pelottavampi niille, jotka eivät ole siitä vielä aivan varmoja.))

[Aksutar]

Kaiketi Henryn pitäisi olla entistä otetumpi, että lohikäärmeistä vanhin oli itse päättänyt tulla häntä tapaamaan kartanolle. Tosin, kreivin sanat nostivat myös mieleen kysymyksen siitä, eikö lohikäärme olisi välttämättä tullut, vaikka kreivi olisi käskenyt? Tosin, eipä Henry tiennyt miten kreivi olisi edes voinut kutsua lohikäärmeen luokseen, kaiketi lohikäärmeellä ja sen isännällä oli jonkinlainen maaginen tai mystinen yhteys?

Joka tapauksessa, siinä tuo lohikäärme nyt oli. Valmiina näyttämään tosimuotonsa, sikäli mikäli isäntänsä vain käskisi. Ja siihenhän Fortescue oli suostumassa, mutta ei sisätiloissa. Henryn naurahtaen pienesti niille sanoille.
”Sehän olisi varmasti katastrofaalista”, siniverinen hymähti, viimeistellessään kevyttä aamiaistaan, ”En usko edes, että mahtuisit sisätiloihin siinä muodossa”.
”Totta”, Marduk myhäili, ”rikkoisin enemmän kuin vain koristevaasit sivupöydiltä”.


// Se on sitten heidän häpeä, kun kenraali passittaa mokomat tyrmiin valehtelusta //

[Sands]

Kreivi tuumaili asiaa nostaessaan leipänsä takaisin käteensä syödäkseen sen loppuun. Kuningas näytti olevan lopettamassa aamiaistaan tältä osin, joten hän ei myöskään voinut hidastella liikaa. Lohikäärme näytti kiinnostavan Henryä – miksipäs ei kiinnostanut, olihan se sentään voimakas, mahtava lohikäärme. Ruokaa oli katettu aikamoinen määrä niin pienille syöjille, mutta se löytäisi kyllä tiensä jonkun nälkäisen suuhun. Mitään ei hukattu – talvisaikaan etenkään.

"Pelkään, ettei lumi suojaa puutarhani kasveja tarpeeksi. En halua, että tuhoat niitäkään," Garrett lopulta sanoi. Molemmat heistä, niin hän kuin käärme itsekin, tiesivät kyllä, kuinka suuren tilan tuo oikeasti tarvitsikaan! Kukaan muu Nahorissa ei vielä ollut nähnyt sitä, kreivin pitäessä tietenkin paljon nätimmästä ulkomuodosta sen ruman ja vanhan liskon sijaan. Kartanoa ei toden totta enää olisi olemassakaan, jos Marduk sisällä kasvaisi. Mutta ei hänen puutarhansakaan tainnut riittää!
"Ehkäpä sinun pitäisi ottaa hieman… Pienennetty muoto. Miniatyyrit ovat kovin suosittuja näinä päivinä," tuo jatkoi tuumaillen – ja silmäili kuninkaan reaktiota. Pienempi muoto lähellä, vaiko kauemmas lähteminen tilanpuutteen takia keskellä talvea… Senhän Henry saisi itse päättää, kuningas kun oli.

Roswell näytti olevan tyytyväinen siihen, ettei häneen kiinnitetty paljoa huomiota tämän keskustelun aikana. Kaikki muu varasti huomion, joten tuo oli päässyt vähällä. Aamiaiseksi oli riittänyt vain se kuppi teetä. Demoni kävi hieman nojaamaan kuninkaan puoleen puhuakseen pojalle.
"Kenties meidän on aika hakea takit."



((Roswell ei anna kenenkään mennä tyrmään, kun totuutta vain puhuvat. Kenraali voi kohta alkaa änkyräksi.))

[Aksutar]

Katseet kääntyivät jälleen kreivin puoleen, Fortescuen ollen huolissaan puutarhastaan, joka lumen alla lepäsi. Marduk virnisti leveämmin, ajankiitäjän nyt suorastaan haluten talloa pari kukkapuskaa kuoliaaksi ihan vain kiusallaan. Mutta ehkä hän ei sitä tekisi. Henry puolestaan hymähti nyökäten, antaen kreivin ja lohikäärmeen keskustella rauhassa. Garrettin ehdottaessa, että lohikäärmeensä ottaisi jonkinlaisen pienemmän muodon, johon Ajankiitäjä naurahti.
”Se oli alunalkaenkin ajatukseni”, Vanhus myhäili, ”Kenties se sama, jolla jo ratsastitte. Todellinen muotoni, sillä en ole liikkunut pitkiin aikoihin. Se lepää tällä hetkellä Mor vuorten rinteillä, kolossaalinen kehoni ei oikein sovi valtakuntaanne muuallekaan”, lohikäärme kertoi, herättäen tietenkin jälleen Henryn mielenkiinnon. Joten, tämä humanoidimuoto ei varsinaisesti ollut edes Oraakkeli itse, jos tuon todellinen keho oli jossain muualla? Tai jotain sinne päin… Ei Henry ymmärtänyt ihan kaikkea, mutta ei myöskään tohtinut kysyä, kun Roswell jo nojautui lähemmäs ja ehdotti takkien hakemista.

”Lienee aiheellista, kyllä. Pyytäisitkö palvelijaa tuomaan takkini ovelle”, Henry ohjeisti neuvonantajaansa, joka hänen osaltaan sai poistua suorittamaan tehtäväänsä, siinä missä Henry jäisi vielä kreivin ja lohikäärmeen seuraan.
”Kiitän aamiaisesta, se oli maittava kuten oletettu”, Siniverinen kiitti kreiviä jälleen, vilkaisten sitten tuon lohikäärmeeseen, ”Lienemme valmiita siirtymään pihalle?”.
”Lienemme, kaiketi?”, Marduk hymähti, vilkaisten Garrettiin, ”Menenkö odottamaan pihalle, vai?”.



//Kenraali on jo änkyrä ja kohta se Roswellkin on siellä tyrmässä, kun valehtelijoita tuolla lailla hyysää //

[Sands]

Kreiviltä tuli suorastaan varoittava katse liskon virnuiluihin – varmasti tuokin tiesi, mitä toinen suunnitteli, eikä siihen suostuttu lainkaan! Puutarhan oli parempi pysyä koskemattomana. Mutta mitä tuli lohikäärmeen muotoon ja todelliseen kehoon… Garrettkään ei oikein ymmärtänyt sitä. Olihan hän jo maininnut, miten ei oikein ymmärtänyt taioista mitään, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus. Eipä häntä erityisemmin kiinnostanut epäihmisten temput, mihin hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa. Teekupponen kohosi jälleen huulille.

Roswell nyökkäsi kuninkaalle pienesti käskyn saadessaan, ja nousi ylös. Kuten yleensäkin, kuninkaalle kumarrettiin, kuten myös kreivillekin. Mardukin sai pienen kumarruksen osakseen, mutta tässä tilanteessa ne suuremmat kumarrukset oli parempi säästää aatelistolle – kreivin suututtaminen ei olisi erityisen järkevää.
"Kiitokset aamiaisesta," demoni kävi vielä ilmoittamaan, ennen kuin lähti pois ruokailusalista tehtäväänsä suorittamaan. Takit löytäisivät kyllä tiensä oikeaan paikkaan.

Kreivikin laski lopulta tyhjän teekupin alas. Aamiainen näytti olevan nyt päätöksessä, kuninkaankin kiittäen siitä.
"Ah, olen otettu, että vaatimattomat tarjoiluni olivat Teidän mieleenne, Teidän Majesteettinne," Garrett vastasi suorastaan automaattisesti – kenties nämäkin olivat niitä repliikkejä, jotka oltiin ulkoa opeteltu. Kaikki ei kyllä ollut mennyt aivan niin, kuin niissä harjoituksissa…
"Niin. Voisimme toki astua takapihalle," tuo jatkoi, nousten ylös pöydästä. Palvelijat olivat jo tulossa puhdistamaan pöytää ja hakemaan käytetyt astiat ja syömättömät ruoat. Kreivi alkoikin suunnata kohti takaovia, vaikka eipä tuolla näyttänyt olevan mitenkään kiire minnekään.
"Ehkä on parempi, ettet mene itsenäsi minnekään," Garrett käänsi katseensa lohikäärmeeseen – muistihan tuo sen aikaisemman virnuilun! Siihen hän ei halunnut antaa toiselle mitään mahdollisuutta.
"Ja toivon, ettei kenraali häiritse lohikäärmettäni ulkoilun aikana."



((Taas kerran. Ja taas kerran Henry joutuu hakemaan demoninsa tyrmästä. Siellä se hengaa muiden palvelijoiden kanssa.))

[Aksutar]

Nopea hymy käväisi Henryn kasvoilla, kreivin jälleen kerran puhuen kovinkin vaatimattomasti tarjoiltavistaan. Jos Henryltä kysyttiin, ei tässäkään kattauksessa ollut mitään vaatimatonta, mutta asiasta ei sen enempää huomauteltu. Siniverinen nousi sijoiltaan, ottaen kävelykeppinsä matkaansa, samalla kun Fortescue ehdotteli takapihalle siirtymistä. Siihen kehotukseen Henry vain nyökkäsi, eipä hänellä mitään lisättävää ollut. Mitä taas tuli lohikäärmeeseen, ei Fortescue halunnut liskonsa liikkuvan yksikseen ja siihenkös Marduk virnisti jälleen pienesti.
”Kuten haluatte”, Lohikäärme myhäili, samalla kun pöydän äärestä oli noussut, aikeinaan seurata kreiviä kuin hai laivaa.

”En usko, että hänestä on enää harmia”, Henry hymähti, kun eliittikenraali tuli puheeksi, ”Pysykööt poissa, kerta ei osaa käyttäytyä”, siniverinen lisäsi, aikeinaan kyllä katsoa, että joku pitäisi kenraalin kauempana, mikäli tuo vielä paikalle pyrkisi ärisemään. Mutta, jos Fritz lupasi käyttäytyä ja pitää suunsa kiinni, ei Henry nähnyt syytä kieltää eliittiä olemasta paikalla. Mutta toistaiseksi näytti siltä, ettei eliittiä tulisi näkymään pidempään toviin missään.


// JÄLLEEN KERRAN! Henry on jo niin lopen uupunut tähän, että hän taitaa ottaa Constalta pois oikeuden passittaa ketään hovin jäsentä tyrmiin. Ja siitähän Consta ei pidä //

[Sands]

"Niin," kreivi tuumi. Kenraali pysykööt poissa, jos ei osannut käyttäytyä, siitä he molemmat olivat samaa mieltä! Kävely oli rauhallista tuon suunnatessa suurten ikkunoiden ohi kohti ovia, jotka johtivat takapihan puutarhaan. Lohikäärme sai seurata perässä, mutta kuningasta tietenkin odotettiin vierelle. Hanget heijastivat aamuauringon kirkkaana ja valkoisena sisälle asti, eikä siitä kukkivasta kukoistuksesta ja väriloistosta ollut keskitalvella tietoakaan. Kylmyyskin hohkasi ikkunoista – lämmintä ei ollut odotettavissa.

Viesti oli kuitenkin mennyt perille ja pian palvelijat toivatkin tarvittavat takit tullessaan aatelismiehille. Roswellkin saapui omansa kanssa pian Henryn vierelle, valmiina kylmempään ilmaan. Kreivi antoi hienon, kiiltäväkarvaisen turkiksensa sujahtaa päällensä palvelijoiden avittamana – no, itse juuri mitään tekemättä. Garrett odotti kaikkien pukeutuvan, ennen kuin kävi avaamaan lasiset ovet ulos. Kylmä tuulahdus iski vasten kasvoja hetkessä, kovalla työllä lämmitetyn ilmankin kadotessa ulkoilmaan.

Katettu, kivinen terassi odotti, kaartuen miltei koko kartanon pituudelta. Kesäisin kovassakin käytössä oleva, varmasti, mutta näin talvena sillä ei tehnyt kenelläkään mieli istuskella. Merkkejä puista ja pensaista näkyi lumikinosten alla, ja olihan vanhat reitit läpi pihan ja puutarhan yhä pidetty auki ja enimmät lumet luotu pois kulkureiteiltä.
"Kenties emme vietä täällä kovin paljoa aikaa," kreivi sanoi, hengityksen huurtuessa ilmassa. Kylmä tuntui kovin ikävältä näin aamutuimaan.
"Valitse jokin paikka, missä et tuhoa kasveja tai rakennuksia."



((Demoni on jo tottunut, ottaa hyvinkin rauhallisesti nämä tyrmäreissut. Ja tällä kertaa hänellä oli vielä hyvää seuraakin mukana. Älä ota kenraalilta pois sitä ainoaa asiaa, mistä tuo pitää. Tai ehkäpä joka kerta kenraalinkin pitäisi mennä tyrmään demonin luo, kun toisen sinne passittaa…))

[Aksutar]

Ei aikaakaan, kun palvelijat toivat kreiville ja kuninkaalle takit ulkoilua varten, Roswellin myös palaten paikalle valmiina happihyppyyn. Henry tunsi sen mukavan jännityksen vatsanpohjassa, harvoin sitä pääsi näkemään lohikäärmeitä lähituntumalta, puhumattakaan sitten itse Oraakkelista… Vaikkei kyseessä ilmeisesti ollut lohikäärmeen tosimuoto.
Takit puettiin ylle, jonka jälkeen nelikko astui pihalle, aamuauringon ja hangen suorastaan häikäisten silmiin. Eipä kartanon piha-alueita taidettu pahemmin käyttää näin talvella, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Silti, olisi ollut harmi, jos lohikäärme vahingossa talloisi koskemattoman hangen alla olevia istutuksia.

”Lienee hyvä ajatus”, Henry hymähti, Fortescuen mainitessa, etteivät he kovinkaan kauaa täällä viipyisi. Vaikka Henry pitikin talvesta ja kylmästä ilmasta, ei hän välttämättä haluaisi heti aamutuimaan kylvyn jälkeen pihalla tuntikausia viipyä.
Siinä missä muut pysähtyivät terassin tuntumaan, Marduk jatkoi matkaansa ohi kolmikon, hymähtäen vain terävästi Garrettin kehottaessa häntä valitsemaan paikan, missä ei tuhoaisi kasveja saatikka rakennuksia. Katseet seurasivat, kuinka humanoidimuotoinen lohikäärme teki tiensä kauemmas kartanosta, kohden avoimempaa maastoa, jossa nyt ei ainakaan tahallaan talloisi mitään tai ketään alleen. Jos joku päättäisi seurata häntä, se olisi heidän oma ongelma, jos jäisivät jalkoihin!

Kun etäisyyttä oli tarpeeksi, kävi Marduk muuttamaan muotoaan sen suuremmin viivyttelemättä. Tuuli nousi yllättäen pihamaalle, pyörittäen puuterilunta mukanaan pyörteeksi lohikäärmeen ylle, joka sen hetken hohkasi kirkasta, valkeaa valoa, humanoidimuotonsa kadoten ja tilalle kasvaen sen suurehkon, nelisiipisen joutsenliskon. Sen kuusisarvisen kruunun kohoten kauniina pedon päälaella, kultaisen, painovoimaa kumoavan harjan liehuen siinä tuulenvireessä tovin. Lohikäärme levitteli siipiään, samalla kun päästi ilmoille matalankumisevan, rauhallisen karjahduksen, jonka myötä se kääntyi ympäri – nyt paremmin kohden kolmikkoa kartanon terassilla. Ja vaikka näyttikin aluksi siltä, että peto kääntyisi miten sattui, huomasi siitä silti selvästi, että se katsoi tarkkaan minne suuria käpäliään asetteli ja minne pitkällä, vahvalla hännällään huitoi. Sen silmätön pää laskeutui lähemmäksi terassin kolmikkoa, pedon pitäen matalanrauhallista murinaa, lopulta puhaltaen mukavanlämmintä ilmaa sieraimistaan.

Henry oli sanaton. Lohikäärmettä hän oli odottanut ja lohikäärmeen hän nyt näki, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt mitään tällaista. Toisaalta, kaiketi sen olisi pitänyt olla itsestään selvyys, että Oraakkeli lohikäärmemuodossaan oli erilainen kuin muut lohikäärmeet. Sen tasainen, simpukankuorta muistuttava ja silmätön päälaki oli kyllä yllätys…
”Jos en omin silmin sitä näkisi, olisi tätä vaikea kyllä uskoa…”, Henry hymähtikin, kenties puhuen ennemmin itsekseen, samalla kun lohikäärmeen valtavaa päätä katseli… Ja olihan se omalla tavallaan myös pelottavaa, olla nyt näin lähellä noin suurta petoa. Heistä ei jäisi kuin karrelle palaneet jäänteet, jos lohikäärme nyt päättäisi hönkäistä.


//Henry alkaa olla kyllästynyt siihen, että saa tulla hakemaan demonin sieltä. Mutta ehkä hän antaa kenraalin pitää sen oikeutensa sitten, mutta tuo on hyvä idea – Consta saa luvan mennä demonin kanssa tyrmille aina, kun hänet sinne on passittamassa. Niin, siellä sitten istuu ja itse vahtii demonia. Constahan ei siitä pidä //