Kirjoittaja Aksutar » 21 Syys 2022, 09:20
Ei aikaakaan, kun palvelijat toivat kreiville ja kuninkaalle takit ulkoilua varten, Roswellin myös palaten paikalle valmiina happihyppyyn. Henry tunsi sen mukavan jännityksen vatsanpohjassa, harvoin sitä pääsi näkemään lohikäärmeitä lähituntumalta, puhumattakaan sitten itse Oraakkelista… Vaikkei kyseessä ilmeisesti ollut lohikäärmeen tosimuoto.
Takit puettiin ylle, jonka jälkeen nelikko astui pihalle, aamuauringon ja hangen suorastaan häikäisten silmiin. Eipä kartanon piha-alueita taidettu pahemmin käyttää näin talvella, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Silti, olisi ollut harmi, jos lohikäärme vahingossa talloisi koskemattoman hangen alla olevia istutuksia.
”Lienee hyvä ajatus”, Henry hymähti, Fortescuen mainitessa, etteivät he kovinkaan kauaa täällä viipyisi. Vaikka Henry pitikin talvesta ja kylmästä ilmasta, ei hän välttämättä haluaisi heti aamutuimaan kylvyn jälkeen pihalla tuntikausia viipyä.
Siinä missä muut pysähtyivät terassin tuntumaan, Marduk jatkoi matkaansa ohi kolmikon, hymähtäen vain terävästi Garrettin kehottaessa häntä valitsemaan paikan, missä ei tuhoaisi kasveja saatikka rakennuksia. Katseet seurasivat, kuinka humanoidimuotoinen lohikäärme teki tiensä kauemmas kartanosta, kohden avoimempaa maastoa, jossa nyt ei ainakaan tahallaan talloisi mitään tai ketään alleen. Jos joku päättäisi seurata häntä, se olisi heidän oma ongelma, jos jäisivät jalkoihin!
Kun etäisyyttä oli tarpeeksi, kävi Marduk muuttamaan muotoaan sen suuremmin viivyttelemättä. Tuuli nousi yllättäen pihamaalle, pyörittäen puuterilunta mukanaan pyörteeksi lohikäärmeen ylle, joka sen hetken hohkasi kirkasta, valkeaa valoa, humanoidimuotonsa kadoten ja tilalle kasvaen sen suurehkon, nelisiipisen joutsenliskon. Sen kuusisarvisen kruunun kohoten kauniina pedon päälaella, kultaisen, painovoimaa kumoavan harjan liehuen siinä tuulenvireessä tovin. Lohikäärme levitteli siipiään, samalla kun päästi ilmoille matalankumisevan, rauhallisen karjahduksen, jonka myötä se kääntyi ympäri – nyt paremmin kohden kolmikkoa kartanon terassilla. Ja vaikka näyttikin aluksi siltä, että peto kääntyisi miten sattui, huomasi siitä silti selvästi, että se katsoi tarkkaan minne suuria käpäliään asetteli ja minne pitkällä, vahvalla hännällään huitoi. Sen silmätön pää laskeutui lähemmäksi terassin kolmikkoa, pedon pitäen matalanrauhallista murinaa, lopulta puhaltaen mukavanlämmintä ilmaa sieraimistaan.
Henry oli sanaton. Lohikäärmettä hän oli odottanut ja lohikäärmeen hän nyt näki, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt mitään tällaista. Toisaalta, kaiketi sen olisi pitänyt olla itsestään selvyys, että Oraakkeli lohikäärmemuodossaan oli erilainen kuin muut lohikäärmeet. Sen tasainen, simpukankuorta muistuttava ja silmätön päälaki oli kyllä yllätys…
”Jos en omin silmin sitä näkisi, olisi tätä vaikea kyllä uskoa…”, Henry hymähtikin, kenties puhuen ennemmin itsekseen, samalla kun lohikäärmeen valtavaa päätä katseli… Ja olihan se omalla tavallaan myös pelottavaa, olla nyt näin lähellä noin suurta petoa. Heistä ei jäisi kuin karrelle palaneet jäänteet, jos lohikäärme nyt päättäisi hönkäistä.
//Henry alkaa olla kyllästynyt siihen, että saa tulla hakemaan demonin sieltä. Mutta ehkä hän antaa kenraalin pitää sen oikeutensa sitten, mutta tuo on hyvä idea – Consta saa luvan mennä demonin kanssa tyrmille aina, kun hänet sinne on passittamassa. Niin, siellä sitten istuu ja itse vahtii demonia. Constahan ei siitä pidä //