Ilo tavata

[Aksutar]

Roswellille oli muodostunut suhteellisen selvä kuva kreivistä. Tai siltä se ainakin kuulosti, sarvipäisen käyden listaamaan mielipiteensä nuoresta Fortescuen kreivistä. Henryn ollen aikalailla samoilla linjoilla, vaikka ei hän voinutkaan kreiviä asioista kritisoida. Hän taisi yhtälailla olla kokematon tietyillä osa-alueilla, kuten sotilaallisissa toimenpiteissä. Vaikka Fritz ja Artania häntä kovasti olivat koittaneet opettaa, kumpikin omalla tavallaan…
”Lukuun ottamatta hänen ennakkoluuloista, pelokasta suhtautumistaan ei-ihmisiin, hän on ihan mukava. Ehkä turhaan yrittää tehdä vaikutuksen omaisuudellaan, mutta muuten ihan mukava”, Henry hymähti. Kuningas oli käynyt sulkemaan silmänsä hetkeksi, nauttien siitä lämmöstä jota kylpy soi. Toisaalta olisi ollut mukava vain jäädä tänne pidemmäksikin toviksi, mutta ennemmin tai myöhemmin heitä odotettiin aamiaispöytään, joten ikuisuuksiin hän ei voinut kylvystä nauttia – ja kylpykin taitaisi ennen pitkään viiletä.
”Tarina lohikäärmeestä on kuitenkin outo. En haluaisi epäillä häntä suoriltaan, mutta olen nähnyt Ajankiitäjän… ja tässä tapauksessa taidan kallistua enemmän Fritzin puoleen, hän kun vaikuttaa tuntevan sen lohikäärmeen paremminkin. Kenties kreivillä on lohikäärme… mutta ei itse Ajankiitäjä”, Henry jatkoi, teorioiden omiaan, samalla kun otsaansa pyyhkäisi kostealla kädellä.

Pirusta puheen ollen. Ilman minkäänlaista varoitusta, ilmaantui vanha, rupisen ruma ihmismies yllättäen Fortescuen kartanon ruokasaliin. Ilman mitään sen suurempia teatraalisuuksia tai taikatemppuja, mies vain yllättäen istui pöydän ääressä, Garrettin paikalla.
”Etkö ajatellut edes yrittää kutsua minua paikalle?”, Marduk kysyi heti paikalle ilmestyttyään, puhutellen itse kreiviä, joka paikalla oli hääräämässä palvelijoiden tiellä. Valkeahapsinen, silmätön vanhus virnisti, rujot kasvonsa kääntäen Garrettin puoleen.
”Minut kun niin kovasti haluttaisiin nähdä vieraittesi osalta!”


//EI PÄÄTYNYT! VALHEITA! //

[Sands]

"No, hänhän on kestittämässä kuningasta," Roswell naurahti vastaukseksi pojan tuumiin siitä, kuinka kreivi yritti kovasti tehdä vaikutusta… Kaikella omaisuudellaan. Tosin, olipa Henry sitten kuningas tai ei, olisi samoja piirteitä toisesta varmasti löytynyt. Sehän kuului kuvioihin näissä piireissä. Eipä se demonia kiinnostanut sen enempää, kuin kuningastakaan. Sormi kävi niiden mietteiden aikana löysäämässä kaulusta ja avaamaan edes pari nappia, ettei olo aivan niin tukalaksi ja kuumaksi kävisi vesihöyryn keskellä.

Mutta samaan asiaan molemmat heistä olivat kiinnittäneet huomiota. Jotain outoa tässä tosiaan oli, kun kreivi Fortescuen käytös lohikäärmettä kohtaan otettiin huomioon. Roswell nyökkäsi kuunnellessaan.
"Itse en ole kyseistä lohikäärmettä tavannut, mutta olen yrittänyt etsiä tietooni mahdollisimman paljon. Lähellähän kyseinen yksilö Nahoria olisi, mutta niin voimakas ja vanha lohikäärme ei kuulosta sellaiselta, joka haluaisi kreivin ratsuksi. Mutta miksi sitten sepittää tällainen tarina? Hänhän ei ole edes näyttänyt meille lohikäärmettään, saati tehnyt siitä mitään numeroa…"


Ruokasalissa oli kova kuhina aamiaisvalmisteluissa. Vaikka illallinen tietenkin oli ollut suurempi ja näyttävämpi, täytyi aamiaisellakin olla selvästi kreivin mielestä montaa eri sorttia ja vain parasta. Ja mikäänhän ei tietenkään tulisi täydelliseksi ilman Garrettin itsensä läsnäoloa. Palvelijat varmasti olivat eriä mieltä, mutta niinpä kreivi siellä kukkona tunkiolla ohjeista ja hääräsi tekemättä kuitenkaan mitään töitä.

Kunnes kaikki loppui, kuin seinään. Lähellä oli, ettei palvelijoiltakin tippuneet astiat käsistä säikähdysten keskeltä. Kreivikään ei heti löytänyt sanoja suustaan katseen vihdoinkin löytäessä turhankin tutuksi käyneen, silmättömän vanhuksen tuolissaan istumassa, kuin tilanteessa ei olisi mitään outoa. Garrett ei edes löytänyt närkästystä, suunkin ollessa unohtunut auki tuon tuijottaessa. Kaikkihan tässä tilanteessa tosin oli pielessä! Noin vain joku ilmestyi hänen saliinsa kuin taikaiskusta, läpi vartijoiden – ja ehkäpä kaikkien onneksi olikin se, ettei kukaan ollut löytänyt ääntään huutaakseen vartijoita paikalle.

Ja hyvä niin. Eihän Garrett halunnutkaan mitään sellaista tapahtuvan kuninkaan vierailun aikana. Ei, kun hän tunsi tunkeilijan. Kreivi vihdoinkin sai jotain aikaiseksi, kipittäen vanhuksen luo hyvin nopein askelin ja lyödessä kätensä pöytää vasten, aivan kuin hän ei olisi enää kyennyt kannattelemaan itseään pystyssä.
"S-Sinä! M-Miksi sinä… Ethän voi vain–" Garrett sopersi jotain. Ehkä se närkästys oli vihdoinkin löytymässä, mutta muutakin löytyi äänestä ja kasvoilta. Ehkä huolta? Pelkoa?
"K-Kuningas! Kuningas ja lohikäärmeenkaataja ovat täällä!"


Roswellin rento olemus oli muuttunut hetkessä. Hän ei edes ollut aivan varma, milloin oli noussut jaloilleen, mutta niin siinä oli käynyt. Karvatkin suorastaan olivat pystyssä kovin tumman paineen ollessa ilmestynyt kartanoon sisälle. Demonin katse pysytteli ovessa ja tuon kaikki aistit tekivät parhaansa yrittäessään saada selville, mitä oven toisella puolella oikein tapahtui. Oliko Henry vaarassa?



((Silminnäkijöitä löytyy.))

[Aksutar]

Kuningasta. Henry hymähti pienesti sille toteamukselle. Siniverinen ei vieläkään ollut tottunut titteliinsä, vaikka kruunauksestaan oli jo pidempi tovi. Ehkä siihen tottuisi sitten myöhemmin… tai ei koskaan.
Mitä tuli Ajankiitäjään, Henry hymisi myöntävästi Roswellin tuumailuille. Tilanne oli kinkkinen, eikä Henry haluaisi ajatella Fortescuea valehtelijana. Mutta kreivillä ei myöskään ollut hirveästi todisteita puolellaan, muuta kuin silminnäkijöiden lausunnot. Mutta osasiko tavallinen kansa oikeasti erottaa tavallisen lohikäärmeen yhdestäkään vanhimmasta?

Aatoksiinsa hetkeksi uppoutunut siniverinen ei sanonut mitään toviin, kunnes raotti silmiään ja vilkaisi Roswellin puoleen, kuullessaan tuon liikkuvan. Sarvipäinen seisoi kohden ovea, aivan kuin vahtikoira, joka oli kuullut jonkun liikkuvan sen takana. Henry kurtisti kulmiaan pienesti ja nojautui paremmin istumaan.
”Kaikki kunnossa?”, Siniverinen kysyi, silmäillen demonin puoleen.


AH kuinka huvittava Garrettin ja muidenkin reaktio häneen olikaan. Marduk virnisti leveämmin, päätään pienesti kallistaen, kun kreivi lähemmäs harppoi ja kätensä pöydälle lyöden. Soperrellen sanojaan, vanhuksen käyden sukimaan partaansa huvittunut virne kasvoillaan.
”Kuningas? Se poika on jo tavannut minut, olemme hyvissä väleissä. Frtiz? Veikkaisin, ettei hän ole niin mielissään minut nähdessään. Mutta saisipahan todisteensa siitä, ettet valehdellut”, Marduk hymisi, ”Onko se sitten hyvä asia Fritzin silmissä, sitä en osaa sanoa. Se paksukalloinen vanhus lienee vain etsivän syitä vihata sinua…”.
”Ah, mutta hienoa… saavuin sopivasti aamiaiselle!”


// Nimeä yksikin //

[Sands]

"Nnnnh!" Garrett ynisi turhautuneena, ja istahti alas tuolille pöydän ääreen. Ei tietenkään sille omalleen, käärme kun oli ahterinsa siihen jo iskenyt varmasti aivan tahallaan, mutta eipä sen suhteen toisesta kuulunutkaan mitään vikinöitä. Kreivillä näytti tällä hetkellä olevan niin paljon muita murheita, ettei löytänyt enää energiaa siihen. Tuo kävi hieromaan ohimoitaan – kasvoja kun hän ei voinut koskettaa ilman, että levittäisi meikkinsä.

Palvelijoille kuitenkin heilautettiin kättä jättämään heidät hetkeksi rauhaan, ennen kuin kattausta jatkettaisiin.
"Kenraali varmaan haluaa sinut hengiltä, ja kuningas olettaa minun osallistuvan sotaan sinun avullasi. Voiko tämä enää edes loppua hyvin?"


Roswell oli tuijottanut ovea jo tovin. Se sama tunne oli yhä läsnä – mutta kenties se ei ollut liikkunut. Ulkoa ei myöskään kuulunut mitään huutoja. Se oli parempi merkki, kuin vaihtoehto. Mutta kuuluiko oven takaa oikein mitään? Hänellä kesti aikansa, ennen kuin uskoi kuulevansa jotain puhetta. Sanoista hän ei saanut selvää, eikä puhujistakaan… Mutta jos elämä kartanossa jatkui normaaliin tapaan, tarkoittiko se tulijan olevan ystävällinen?

Mietteet olivat saaneet demonin hiljaiseksi. Niihin mietteisiin hän olisi varmasti voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, jos kuninkaan ääni ei olisi tuonut häntä takaisin tähän hetkeen. Roswell katsoi olkansa yli, hymy palautuessa tuon huulille. Mitäpä hän tuohonkin sanoisi. Oliko tässä vaaraa, vai ei? Väärään lopputulokseen tuleminen olisi kuninkaalle ikävää… Tai kohtalokasta.
"Tunnen… Jotain," sarvipää aloitti. Hänen oma epävarmuutensa oli selvää. Demoni se ei ollut. Se oli jotain, mitä hän ei ollut ennen tuntenut.
"Jotain suurenmoista. En tiedä, onko tämä se kreivin lohikäärme, saati sitten yksi vanhimmista…"

…Ja jos se ei ollut, miltähän ne vanhimmat sitten tuntuisivat?



((Sitten Roswell nimeää monta palvelijaa, jotka olivat näkemässä Constan matkan demonin makuuhuoneeseen ja rysähdyksen sänkyyn ja änkyröinnit. Olivat mukana auttamassakin, mutta eihän kukaan sitä kenraalia sieltä minnekään saanut. Demonin kainaloon vain halusi käpertyä illan päätteeksi.))

[Aksutar]

Vanhus naurahteli matalalta seuraillessaan kreivin ahdinkoa. Oli selvää, ettei hän kokenut kovinkaan suurta sympatiaa nuorta kreiviä kohtaan. Ajankiitäjän kasvot pysyivät visusti Fortescuen puolessa, kreivin käyden hätyyttelemään palvelusväen pois tilasta nyt toistaiseksi.
”Ketä se kenraalinrähjä ei haluaisi hengiltä?”, Marduk tuhahti, nojautuen paremmin tuoliin jolla istui, kätensä nostaen ristiin syliinsä, ”Ja kuninkaasi tietää kyllä, ettemme me kolme aio ottaa osaa sotaan yhdenkään kuninkaan nimissä”.
”On moniakin vaihtoehtoja, kuinka tämä voi loppua. Tulevan polut ovat vielä kovinkin solmussa keskenään, ei ole yhtä varmaa vastausta siitä, miten käy. Läsnäoloni täällä on jo huomattu, Kuninkaan demoni aistii minut. Lähtisinkö siis pois? Nyt, kun kuninkaan neuvonantaja on kertonut herralleen minun olevan täällä… Eikös se antaisi törkeän kuvan sinusta? Sen sijaan, että olisit esitellyt minut kuninkaallesi, hääsitkin minut pois! Siitähän siniverinen poika vasta pettyisikin. Hän pettyisi sinuun, Garrett!”, Marduk sanaili, päätään pienesti kallistaen.


Roswell tunsi jotain. Henry kurtisti kulmiaan entisestään ja nousi ryhdikkäämmin istumaan ammeessa, demonin kertoen sen olevan jotain suurenmoista. Kenties kreivin lohikäärme? Tai yksi vanhimmista? Mikä ikinä se olikaan, oli se nyt saanut puoleensa sarvipäisen ja siniverisen huomion.
”Käy katsomassa”, Henry tokaisi ykskaks, samalla kun kauhaisi vettä paremmin kasvoilleen jälleen, ”Peseydyn sillä välin. Palaa kertomaan, mikä se on, mitä aistit. Tuskin mitään vaarallista, eiköhän vartijat olisi jo saapuneet tännekin mikäli kenenkään henki olisi uhattuna”, Henry pohti.


// No siis. Eihän tuollaiset juorukellopalvelijoiden puheita voi uskoa! Valehtelevat vain demonin mieliksi //

[Sands]

Roswell kääntyi katsomaan kuningasta tuon ehdotuksen myötä. Käydä katsomassa, mitä oven takana tapahtuikaan? No, sehän olisi antanut hänelle vastauksia, eikä demonin tarvitsisi pelätä enää mahdollista kaaosta. Mutta Henryn jättäminen yksin ammeeseen tuntui myös… Pahalta ajatukselta. Eihän hänestä paljon hyötyä olisi, jos joku päättäisikin hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta entä jos hän olisikin jossain muualla, kun kuningas joutuisi pulaan? Ehkäpä se ei ollut loogista, mutta sitä hän kuitenkin pelkäsi. Se ajatus sai Roswellin miettimään hetken, tuon aistien taas yrittäessä saada selkoa, oliko oven ulkopuolella turvallista. Vieläkään mitään erikoisempaa ei kantautunut tuon korviin.

"…Selvä. Tulen pian kertomaan löytöni," sarvipää vihdoin vastasi hymyn kera, ennen kuin astui ovesta ulos ja sulki sen perässään.


Garrett taas oli tuskissaan pöydän ääressä, nähden vain huonoja vaihtoehtoja, jotka varmasti pilaisivat koko vierailun. Ei, hänen koko maineensa!
"Totta kai kuningas olettaa minun tekevän sitten asialle jotain! Olenhan… Kesyttänyt sinut," kreivi vikisi, pitäen päätä käsissään ja nojaten vasten pöytää. Kenraali ja kuningas varmasti tekisivät jotain, jos tulisivatkin siihen tulokseen, että lohikäärmehän se kreiviä komensi! Vaikka eihän sekään nyt totta ollut. Mitä nyt hän vain… Oli Mardukille velkaa! Vähän! Tämä oli vain kiitollisuutta! Oikeastihan hän ei keneltäkään hyväksynyt tällaista käytöstä itseään kohtaan.

Kasvot nousivat katsomaan silmätöntä vanhusta tuon mainitessa demonin.
"E-Ei kai demoneilla voi sellaisia kykyjä olla. …Eihän?" Garrett kysyi, äänessä niin epäuskoisuutta kuin huolestuneisuutta. Jos kuningas tiesi jo, koska se demoni tiesi… Eihän hänellä enää ollut mitään mahdollisuutta yrittääkään piilottaa Mardukia! Se pieni toive, ettei tilanne ollut niin, katosi nopeasti askelten myötä. Askeleet lähestyivät hitaasti viherhuoneen puolelta, Mardukin takaa, mutta kreivi näki tulijan helposti. Tuo suoristi selkäänsä vaikuttaakseen vähemmän onnettomalta, mutta katse seurasi sanattomasti sarvipäisen neuvonantajan tuloa ruokasaliin. Hetkeksipä heidän katseensa kohtasivatkin, saaden Garrettin sydämen suorastaan nytkähtämään, mutta demonia selvästikin kiinnosti enemmän valkohapsinen vanhus.

"Kreivi Fortescue. Hyvää huomenta. Tulin vain tarkistamaan tilanteen Hänen Majesteettinsa puolesta," Roswell avasi suunsa pysähtyessään lähelle kaksikkoa ja antaen kreiville kumarruksen. Kreivi itse näytti vain kiusaantuneelta yrittäessään pitää hymyn huulillaan, löytäessään itsensä kovin hankalassa tilanteessa lohikäärmeen ja demonin kynsissä. Demoni kävi tosin vilkaisemaan sivulle noustessaan, katsoen vanhaa miestä… Joka näytti tällä hetkellä istuvan kreivin tuolissa, nyt kun hän muisteli edellistä illallista.

Hymy oli Roswellin huulilla, niin kuin aina tuntuikin olevan. Mutta olihan ilmassa jonkinlaista jännittyneisyyttä. Hän ei tuntenut tätä miestä, mutta tunsi enemmän, kuin kukaan varmasti osasi olettaakaan. Kumpikaan heistä ei ollut tehnyt mitään aggressiivista liikettä, ja demoni halusi sen jatkuvankin. Heti, kun kreiville oltiin annettu ne tarvittavat kohteliaisuudet, kiinnittyi hänen kaikki huomionsa vanhukseen.
"Emme tavanneet eilen. Roswell, Hänen Majesteettinsa Henryn neuvonantaja."



((Kenraali taitaa kaikki nimetä juoruilijoiksi tätä menoa…))

[Aksutar]

Roswell poistu, hetken harkittuaan asiaa. Henry ymmärsi kyllä demonin empimisen, ollen lähellä mainita ääneen, että kyllä hän pärjäisi sen hetken yksinkin. Ei hän ammeeseen hukkuisi, toivottavasti.
Demonin sanoihin hän kuitenkin nyökkäsi hymähtäen ja jahka sarvipäinen oli poistunut, kävi Henry peseytymään kunnolla, päättäen olla pitkittämättä tätä prosessia turhaan, vaikka lämpimässä kylvyssä olisikin voinut viihtyä vielä pitkäänkin.


Marduk naurahti muutaman kerran hyvinkin huvittuneena, Garrettin muistutellessa, kuinka huhujen mukaan kreivi oli kesyttänyt vanhimman. Niin, niinhän se oli. Mutta mitään Ajankiitäjä ei asiaan sanonut, kreivin jo seuraavaksi kauhistellen demonin mahdollisia kykyjä.
”Eihän?”, lohikäärme toisti kreivin perässä virnistäen, päätään pienesti kallistaen, kun viherhuoneesta lähestyivät askelet. Ja kukapa muukaan sieltä paikalle saapui, kuin se piru itse. Marduk pysyi sijoillaan kovinkin rentona, rujot kasvonsa kääntäen hitaasti demonin puoleen kun tuo tarpeeksi lähelle saapui ja saattoi nähdäkin vanhuksen tuolilla. Asiallisesti sarvipäinen tervehti kreiviä ensin, tehden myös selväksi, että oli nimenomaan tarkistamassa tilannetta siniverisen puolesta, ennen kuin demonin huomio kääntyi lohikäärmeeseen.

Hillitty virne pysyi silmättömän kasvoilla, sarvipäisen demonin käydessä esittelemään itsensä.
”Mm’mmh, Kuuluisa Scarlingtonin demoni”, Oraakkeli myhäili, ”Olen jo kuullut sinusta paljon. Pidän, mitä teit Cúthalionin linnalla. Poika on onnekas, kun sinut tyrmistä äkkäsi mukaansa ottaa”.
”Uskon sinun tietävän jo, kuka olen”, Marduk tokaisi, kasvojaan kääntäen hitusen Garrettin puoleen, aivan kuin vihjeenä keksiä nyt äkkiä joku valhe demonille, ellei tuo halunnut sarvipäisen tietävän vanhuksen olevan itse Oraakkeli.


//No varmasti ovatkin, jos tuollaisia valheita hänestä levittelevät! //

[Sands]

Roswell näytti kohottavan hieman kulmiaan vanhan miehen sanojen myötä.
"En tiennytkään olevani kuuluisa," demoni naurahti. Kyllähän sana kuninkaan neuvonantajasta oli kiertänyt ympäri valtakunnan hänen vastaanottaessaan kyseisen pestin, eihän sitä ihmisten joukossa hänenlaistaan kovin usein nähty – saati sitten hovissa. Mutta se ei ollut se, mikä häntä tässä eniten ihmetytti.
"Tiedätte paljon. Ehkäpä liikaakin. Näitä tietoja kun ei juurikaan levitetä. Teillä onkin aikamoinen kyky… Kuulla asioita," Roswell hymyili. Kreivi taasen näytti kovin hämmentyneeltä, tuon katseen poukkoillessa demonin ja liskon välillä juurikaan ymmärtämättä tätä keskustelua, mitä nyt hänen edessään käytiin.

"Voisin olettaa. En kuitenkaan pidä olettamisesta," sarvipää virnisti toisen toteamukselle. Kreivinhän lohikäärme oli huhujen mukaan yksi kolmesta Vanhimmasta. Se tunne, mikä vanhasta miehestä huokui, se voima ja paine… Selvästikään tuo ei ollut aivan kuka tahansa. Jos Cryptistä löytyi vielä tätäkin vahvempia sieluja, ei Roswell edes tiennyt, miten reagoida siihen. Tuo huomasi kuitenkin vanhan miehen kääntävän kasvonsa kreivin suuntaan, mikä sai myös demonin vilkaisemaan nuoreen aateliseen.

Garrett tietenkin oli antanut Mardukille kyseenalaistavan katseen – eikö mokoma ollut jo itsekin sanonut demonin tietävän ja kertoneen kuninkaalle?! Mitä toinen muka halusi hänen tekevän tai sanovan? Heidän molempien harmiksi, kreivi ei näyttänyt olevan erityisen hyvä valehtelemaan… Kun demonin pistävän terävä katse tuntui suorastaan läpäisevän hänet. Garrett kakisteli jotain ja kiemurteli paikallaan, eikä oikein onnistunut saamaan mitään aikaiseksi. Niinpä Roswell käänsi katseensa pian takaisin vanhuksen puoleen.
"Aioitteko jäädä aamiaiselle? Hänen Majesteettinsa haluaisi varmasti tavata teidät."



((Kenraali ei taitaisi uskoa, vaikka itse kuningas sanoisi nähneensä kaiken…))

[Aksutar]

”Kuulen tuota usein”, Oraakkeli hymisi, demonin mainitessa hänen tietävän paljon, ehkä liikaakin. Ymmärrettävä reaktio, varsinkin silloin, kun lohikäärme päätti toiselle salaisuuksia ladella heistä itsestään. Mutta toisinaan oli myös hauska pitää muut varpaillaan, eikä kertoa ihan kaikkea, mitä tiesi. Nuo saisivat sitten viettää yönsä miettien, kuinka paljon Ajankiitäjä oikeasti tiesikään ja kuinka paljon niistä salaisuuksista aikoi kertoa eteenpäin.

”Voit kutsua minua nimellä Marduk. Se lienee käytetyin nimistäni ihmisten keskuudessa. Oraakkeliksi myös nimittävät, kenties osuva titteli”, Ajankiitäjä jatkoi, demonin todetessa, ettei varsinaisesti halunnut olettaa kuka vanhus oli. Garrettin sanattomuus ja paniikki tässä tilanteessa saivat vanhimman jälleen virnistämään leveämmin, ennen kuin rujokasvoisen huomio kääntyi takaisin Roswelliin.
”Voit kertoa kuninkaallesi, että jään aamiaiselle. Voit myös kertoa, ettei hänen, tai kenenkään muun täällä tarvitse pelätä minua. Olenhan kesytetty”, Marduk virnisti sarvipäiselle.


// No ei kyllä uskoisi. Sillä pojalla on aika vilkas mielikuvitus muutenkin //

[Sands]

Roswell nyökkäsi miehelle, epäilysten vyyhdin purkautuessa ja muuttuessa oikeaksi tiedoksi. Olisihan sen toki voinut arvata, mutta hän oli iloinen, ettei toinen häntä siihen pakottanut. Hauska leikki joillekin, varmaankin, mutta ehkäpä he kaksi olivat jo turhan vanhoja siihen. Suurin epäilys oli osunut oikeaan, tähän nimeen hän oli törmännyt ennemminkin asioita tutkiessaan. Siihen hän aikoi epäilyt jättääkin. Olisihan toinen voinut tietenkin valehdella, hän kun ei itse pystynyt asian oikeaa laitaa todistamaan. Mutta toinen oli selvästikin voimakas. Mitään samanlaista hänellä ei ollut tullut Cryptissä vastaan koskaan. Mikäpä muu tämä henkilö olisi voinutkaan olla?

"Ilo tavata, viimeinkin," sarvipää vastasi, antaen pienen kumarruksen myös vanhalle lohikäärmeelle. Katseensa nostaessaan se pysyi toisen kasvoissa, kuin katsellen silmiin, joita ei ollut. Hymy kävi hetkellisesti levenemään toisen mainitessaan olevansa kesytetty.
"Tietenkin," Roswell hymähti. Ehkäpä he molemmat… Muiden silmissä.
"Vien viestinne perille. Tapaamme uudestaan pian," demoni jatkoi. Kreivi tuskaisena joutui jo läpsäyttämään kätensä yhteen saadakseen palvelijat liikkeelle.
"Kiirettä! Pöytä on vielä puolessa välissä ja seuraamme liittyy uusi ruokailija."

Se oli sillä selvä. Garretthan tietenkin löysi syyn olla näreissään palvelijoille, vaikka itse oli ensiksi heidät pois komentanutkin. Demoni taasen lähti takaisin kohti pesuhuonetta kumarruksen saattelemana, jättäen kreivin ja käärmeen taakseen. Garrett taas näytti siltä, ettei tiennyt mihin tässäkin joutuisi.
"Ja mitä nyt? Tiedät kyllä, mitä sinulta – minulta – tullaan pyytämään…"

Roswell taasen koputti pesuhuoneen oveen, haluten saada vastauksen, ennen kuin sitä avaisi.
"Teidän Majesteettinne?"



((Kenraali ei itse vain tahdo uskoa mitään. Sieltähän se aamulla heräsikin demonin vierestä. Ja katso mikä hieno title drop pelissä hi hi huu.))

[Aksutar]

”Viimeinkin”, Marduk naureskeli demonin sanoille, siihen kumarrukseen suoden pienen nyökkäyksen vastaukseksi. Vaikka demoni oli loppupeleissä vain demoni muiden joukossa, oli tuo silti kunnioitusta ansaitseva otus. Ainakin lohikäärmeen silmissä.
”Maltan tuskin odottaa”, Vanhus myhäili, demonin pian poistuen viemään viestiä kuninkaalle. Silmättömän kasvojen seuraten demonin puoleen kunnes tuo poistui, huomionsa palaten sitten kreiviin.
”Sinä totta kai kieltäydyt!”, Archelaus naurahti, kreivin kysellessä mitä he tulisivat tekemään sen oletettavan kysymyksen suhteen, ”Keksit jonkun erihyvän syyn, miksi”, hän virnisti, aikoen kyllä oman sanansa sanoa tarpeen vaatiessa. Mutta oli hauskaa kiusata aatelista tällä tavoin.


Sillä välin, kun Roswell oli poissa, oli Henry toden totta peseytynyt nopeasti ja jo hankkiutunut ylös ammeesta. Olihan se riskaabelia yhden jalan kanssa, ties vaikka liukastuisi tai menettäisi tasapainon ja päänsä löisi ammeen reunaan surkein seurauksin. Mutta onneksi hän oli jo taitava tässä! Henry osasi olla varovainen, eikä tehdä liian hasardeja liikkeitä ilman seuraa ja apua.
”Tule vain!”, Henry huikkasi sarvipäiselle, kuullessaan koputuksen ja tutun äänen ovelta. Henryn istuskellen ammeen reunalla, kuivaillen itseään, kun Roswell sisään saapui.
”Ei ilmeisesti mitään hälyttävää?”, Siniverinen tiedusteli.


// Ei muista heränneensä sieltä kyllä, ei. Consta ei myönnä mitään. JA HIENO TITLE DROP OLI HIHI. VIIMEINKIN //

[Sands]

"K–" Garrett ei edes saanut sanoja suustaan ulos lohikäärmeen täysin absurdin ehdotuksen jälkeen,
"K-Kieltäydyn?! Kuninkaan toiveista ei noin vain kieltäydytä!" Tuo suhahti heti, kun vain sai jotain sanoja sanotuksi, äänentasonsa laskien. Palvelijat olivat saaneet käskyn ja lähestyivät taas pöytää, mikä ei mahdollistanut erityisen tarkkaa keskustelua Mardukin kanssa. Palvelijathan tiesivät kreivistä vaikka kuinka monta salaisuutta… Mutta osaa niistä varjeli hänkin päätymästä kenenkään muun tietoon.

Ja käärmehän tästä yritti tehdä mahdollisimman hankalan. Kreivi hieroi taas kerran ohimoitaan. Lautasia ilmestyi taas pöytään myös ensimmäisten ruokien kera, jotka kestäisivät odotuksen. Kaikenlaisia leipiä ja levitteitä, suolaista ja makeaa. Paljoa tuoretta ei ollut näin talvisaikaan tarjolla, mutta sadonkorjuun tuotoksia oltiin säilötty eri tavoin myöhemmin nautittavaksi. Lihoja ja kaloja löytyi, niin suolattuja versioita kuin vähän tuoreempaakin, kylmänä tosin. Keittiö oli valmis valmistamaan lämpimät ateriat pyydettäessä.

Garrett päästi pitkän uloshengityksen tuskissaan. Ehkäpä tuolle oli vain hyvä, ettei ollut huomannut palvelijoiden miettivän, kattaisivatko kreiville paikan siihen, missä silmätön vanhus nyt istui, vai sitten tälle uudelle paikalle…
"Kenraali Fritz haluaa seuraavaksi sinun pääsi lisäksi myös omani tätä menoa…"


Roswell astui sisälle pesuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Henry oli pitänytkin kiirettä pesunsa kanssa, nyt jo kuivaten itseään ammeen reunalla. Demoni asteli toisen luokse ollakseen valmiina, jos häntä jossain tarvittaisiin.
"Hm. Mitenhän sen sanoisi," tuo hymähti toista katsellessaan. Selvästikään mitään pahaa ei ollut oven toisella puolella tapahtunut, muutenhan sarvipää olisi aivan erilaisella tuulella. Mutta jotain mielenkiintoista siellä selvästikin oli.
"Uusi vieras. Esitteli itsensä Mardukiksi. Voisin ymmärtää sen olevan totta – ja taidat itse voida sen vahvistaa pian. Hän aikoi jäädä aamiaiselle kanssamme," Roswell aloitti selityksensä hymyn kera,
"Se taitaa tarkoittaa sitä, että myös minä liityn seuraanne."



((Roswellhan sieltä vihdoin päästessään pois toisen vierestä toi kenraalille vettäkin päänsä selvittämiseen…))

[Aksutar]

”Eikö?”, Marduk myhäili, Garrettin tuskastellessa, kuinka kuninkaan toiveista ei noin vain kieltäydytty. Kuulosti kreivin ongelmalta. Joskin, ehkä hänen ei kannattanut stressata nuorta aatelia liikaa, ties vaikka pyörtyisi stressistä. Huvittuneen vanhuksen huomio kääntyi pöytään katettaviin tarjoiltaviin, lohikäärmeen hymisten mietteliäänä.
”Suloista, että luulet, ettei Fritz halua jo päätäsi vadille”, Lohikäärme naurahti, ”Hän pitää sinua epäilyttävänä”.
”Mmmm’m, ehkä minun pitäisi laittautua hieman paremmin”, Ajankiitäjä jatkoi lähes saman tien, aivan kuin Garrettin huolet mestauslavalle joutumisesta eivät olisi olleet tärkeä puheenaihe. Siinä samassa ilma vanhuksen yllä alkoi väreillä, kuin se olisi ollut kuumaakin, vaikkei näin ollut. Väreilyn läpi saattoi nähdä, kuinka alle aikayksikön rujo vanhus muutti muotoaan, hahmosta toiseen, käyden läpi kaikkia mahdollisia ”valeasujaan”. Silkkaa dramaattisuuttaan, tietenkin, hän olisi voinut ottaa haluamansa muodon suoraan.

Ja se muoto mihin hän päätyi, oli erittäin edustava. Keski-ikäinen, suoran ryhdin omaava mieshahmo. Hopeanvalkeat hiukset olivat nyt suorat ja siistit, yltäen kuvajaisen keskiselän tienoille. Kalpeaihoinen mies oli pukeutunut kauniiseen, kaapumaiseen asukokonaisuuteen, joka oli täysin valkea, kera hopeiden kirjailujen. Ja hänellä oli silmät, todella oudot sellaiset, koko silmien alueen ollen kauttaaltaan syvänsininen. Jos niitä olisi pysähtynyt tuijottamaan pidemmäksi hetkeksi, olisi saattanut huomata silmien värin häilyvän hienoisesti sinisen eri sävyissä.
Mutta sitten ne korvat. Pitkät, suipot, kuten haltioilla. Ja jos kokonaisuutta tarkastelit, oli koko illuusiomuoto aikalailla haltiamiehen tyylinen. Ruumiinrakenne, pituus, vaatteiden tyyli ja kuviot. Komeakasvoisen illuusion nyt kääntäen katseensa takaisin Garrettiin, ilmanväreilyn ympärillään loppuen. Ja hän virnisti, yhtä huvittuneenkujeilevasti, mitä aikaisemminkin.
”Tämä on hyvä”.


Hiuksiaan kuivaileva siniverinen piti katseensa demonissa, joka lähemmäs tultuaan vastasi hänen kysymykseensä. Uusi vieras oli saapunut, joka oli esitellyt itsensä Mardukiksi. Henry hymähti nyökkäyksen kera, tunnistaen tuon nimen kyllä yhdeksi, mitä Oraakkelista käytettiin. Mutta saattoihan kyseessä olla joku muu Marduk. Tämä mysteeri vieras aikoi kuitenkin jäädä heidän seuraan aamiaiselle. Se tieto sai Henryn kohottamaan kulmiaan pienesti, vilkaisten Roswellin puoleen.
”Sehän on hienoa”, Siniverinen hymähti, joskin pieni ahdistus asiasta nousi pintaan. Totta kai hän halusi tavata itse vanhimman, jos siihen oli tilaisuus, mutta nyt kun se tilaisuus oli ilmeisesti käsillä… Ei hän voinut olla ahdistumatta pienesti silkasta jännityksestä ja epävarmuudesta.
”Kyllä, haluan sinun liittyvän seuraamme”, Henry nyökkäsi nopeasti Roswellille, joka nyt myös tulisi aamiaispöytään. Saisi kyllä nähdä, mitä tästäkin seuraisi, jos Fritz paikalle saapuisi ja olisi aamusta äreänä…

”Et satu tietämään, missä kenraalini on?”, Henry kysäisikin, samalla kun nousi ammeen reunalta, viittoen Roswellia auttamaan häntä sen verran, että tuolille pääsi ja voisi pukeutua.


// Täysiä valheita nyt sepittelet siinä. Rumaa tuollainen valehtelu //

[Sands]

Garrett kiemurteli tuolissaan. Mikään ei mennyt niin, kuin sen olisi pitänyt mennä tämän hyvin tärkeän vierailun aikana. Näkisiköhän hän enää huomista tätä menoa? Tulisiko hänestä jokin maanpetturi?!
"Ä-Älä edes vitsaile mistään tuollaisesta!" Kreivi vinkui sormien nykiessä siihen malliin, kuin olisivat saaneet suurtakin tyydytystä kiertyessään Mardukin kaulan ympärille ja puristaen niin kovaa, kuin pystyivät. Hän ei todellakaan halunnut edes ajatella, mitä kenraali hänestä mahtaisi kuvitella – jos se tarkoittaisi hänen tarunsa loppua!

Vanhus halusi laittautua. Se olikin ensimmäinen asia toisen suusta, mihin Garrett yhtyi. Lisko oli aina ollut niin hankala, ettei hän ollut edes tajunnut sitä ehdottaa itse – eihän toinen varmastikaan olisi siihen suostunut! Mutta näinpä olikin käynyt. Kreivi antoikin toiselle pienen nyökkäyksen. Kuningashan oli heidän vieraanaan. Ei tällainen likainen vanhus sopisi samaan pöytään heidän kanssaan!

Hänen olisi tosin pitänyt osata odottaa sen laittautumisen olevan taikojen avulla tehtyä. Ilma liskon ympärillä väreili kummasti tuon ottaen erilaisia olomuotoja, Garrettin kulmien kurtistuessa. Tässä hän istui ihmisten ilmoilla tällaista katselemassa. Mihin maailma olikaan mennyt?

Muoto, johon käärme vihdoin asettui, oli kyllä paljon paremman näköinen, kuin se rujo silmätön vanhus. Mutta kreivihän totta kai löysi jotain, mihin puuttua.
"H-Hetkinen! Ei todellakaan ole! Näytät haltialta! Haluatko sinä toden totta antavan aivan vääränlaisen viestin kuninkaalle?!"


Roswellkin antoi pojalle nyökkäyksen. Henryn reaktiossa ei ollut ainakaan paljoa innostusta, vaikka hienoksi toinen sitä kuvailikin. Ja demoni toden totta ei päässyt tästäkään ruokailusta pakenemaan, vaikka tätä ennen he sitä olivatkin yrittäneet. Olihan hän ajatellutkin haluavansa istuvan pöydässä nyt, kun tällainen vieras oli paikalla. Niin kuninkaan takia, kuin aivan omasta uteliaisuudestaankin – ja poika aivan samalla tavalla näytti haluavan hänet vierelleen.

Ehkäpä toista hermostutti. Roswell ei tiennyt, millainen suhde Henryllä oli tähän Mardukiin, joten oli hankala sanoa, mitä odottaa. Sarvipää asettui toisen tueksi pojan sitä pyytäessä reunalta noustessaan.
"Hm. En ole nähnyt häntä vielä tänään. Hän meni viettämään illan miestensä kanssa, joten en tiedä, pääsikö hän kartanoon asti sen jälkeen. On hyvin mahdollista, ettei kenraali Fritz ole vielä päässyt sängystä ylös. Haluaisitteko pitää hänet tästä tapaamisesta? Voisin kuitenkin olettaa hänen loukkaantuvansa, jos kuulee syyn."



((Demoni ei valehtele. Suurin osa kenraalin vaatteista on vielä hänen huoneessaan. Hän viikkasi ne toiselle jo valmiiksi.))

[Aksutar]

Virne lohikäärmeen kasvoilla kasvoi, kreivin käyden panikoimaan hänen uuden ulkomuotonsa myötä.
”Minkä viestin?”, Lohikäärme naurahti, päätään kallistaen, ”Olen siisti ja asiallinen, minulla on jopa silmät, joihin katsoa!”.
”Kuninkaasi tuo pöytään demonin, minkälaisen viestin hän sitten mielestäsi välittää?”, Ajankiitäjä hymisi, vaatetustaan katsellen ja hieman paremmin ojennukseen nykien, ”Vai pitäisikö minun olla lohikäärmeenä? Mennä pihamaallesi karjumaan ja pelottelemaan kartanosi väkeä”.


Roswell ei ollut varma, missä Fritz oli. Todennäköisesti vielä vuoteessa, ellei ollut aikaisin aamulla lähtenyt jo liikkeelle. Henry epäili sitä, vaikka Fritz olikin täsmällinen ja ahkera työnsä suhteen, ei vanhempi kenraali tuntunut vapaa-ehtoisesti hyppäävän heti aamusta liikkeelle.
”Minäkö pyytäisin häntä jäämään pois tapaamisesta Oraakkelin kanssa?”, Henry naurahti pienesti, vaatteitaan alkaen pukemaan, ”Luulenpa, ettei hän suostuisi pysymään poissa, vaikka käskisin teloituksen uhalla”, siniverinen hymähti, pian jalkaproteesiaan paikoille asetellen.
”Hän liittykööt seuraamme, jos haluaa. Uskoisin hänen osaavan käyttäytyä, kunhan Oraakkeli ei liikaa häntä henkilökohtaisesti ärsytä”.


// Demonit tunnetusti valehtelevat aina. Ne vaatteetkin olet varmasti varastanut hänen huoneestaan, jostain syystä //