Takaa-ajettu

//Jeps elikkä peli on vapaa kaikille… Jos tahdotte niin mukaan vaan!//

Exile

Piilopaikan vehreästä katosta tipahteli muutamia vesipisaroita alas kylän kivisille kaduille. Oli vasta satanut ja ilma oli tavallista raikkaampi ja kevyempi, mikä teki pitkien helteitten jälkeen hyvää yhdelle jos toiselle. Tähän joukkoon lukeutui lukuisten muitten lisäksi myös Exile, joka kyyhötti meluisan kapakan nurkalla seuraavaa uhriaan. Kuinka toisilla on aikaa juhlia? Sateesta märkä nuorukainen ajatteli turhautuneena ja nousi heiluen pystyyn. Hänen jaloissaan ei ollut sateen alusta alkaen kiertänyt enää veri kunnolla, mutta nyt se saisi taas virrata vapaasti pitkin nuorukaisen uupuneita jalkoja.
“Missä se kirotun hevonen on, kun sitä eniten tarvitsee!” Exile huudahti haltiakielellä tavallista hiljempaa kuin hänen äänensä olisi sallinut ja pörrötti hiuksiaan, jotta ne eivät näyttäisi aivan hänen päätään myötäileviltä sateen jälkeen. Täytyihän hänen karismansa olla kunnossa, kun ylimääräistä rahaa voisi olla pian tiedossa.

“Herra, miten olisi kullattu koru vaimollenne? … Entäpä te nuorimies, ostakaa tästä kaunis kaulaketju tulevalle naikkosellenne? Ääh kauppa ei suju tänään…” Exile huokaili tahollaan ja katsoi kädessään roikkuvaa kultaista ketjua. Hän oli saanut sen typerän halvalla eräältä vanhalta kauppiaalta, jonka oli aikaisemmin matkallaan tavannut. Korulla oli kuulemma paljon tunnearvoa, mutta ei Exilen kaltaiselle miekkoselle. Hänelle koru oli pelkkä riivattu kohde, josta hänen täytyisi päästä mitä pikimmin eroon.
“Anteeksi sir, mutta puhuitteko juuri tuosta korusta kädessänne?” Tutkaileva vanhemman puoleinen mies kysyi pyöreää linssiä kädessään pyöritellen. “Tyttären tyttäreni on jo pitemmän tovin toivonut vastaavaa korua itselleen. Jospa suostuisitte myymään sen minulle.” Mies jatkoi ja sai Exilen silmissä syttymään kirkkaan valon. Vihdoin! Exile ajatteli nopeasti. Nyt jos koskaan olisi tilaisuus päästä ketjusta eroon.
“Tottahan toki herra. Myyn sen teille ilomielin.” Nuorukainen tokaisi ja ojensi korun nähtäväksi miehelle. “Koru ei suinkaan ole rihkamaa, vaan kevyesti ja kauniisti kullattu. Voitte olla varma etten uskaltaisi huiputtaa noin arvovaltaisen näköistä herraa en suinkaan. Voitte varmistaa asian vaikka viereisen kulman sepältä jos tahdotte.” Exile vakuutteli ja hymyili ystävällisesti herralle, joka pyöritteli ketjua kädessään hyväntuulisena. “Korulla on myös syvää tunnearvoa minulle.”
“Tunnearvoa?” Mies ehtyi kysymään ja katsoi Exileä kulman alta.
“Tarkoitan siis, sir … koru on kiertänyt suvussani jo pitemmän aikaa, mutta nyt rahan toivossa minun on luovuttava siitä.” Exile keksi nopeasti hätävalheen ja mies näytti nielevän sen täydestä. Herrasmies vain nyökkäsi tahollaan ja jatkoi hymyilemistään.
“Otan sen. Paljonko pyydätte siitä?” Mies sujautti ketjun rintataskuunsa ja kaivoi vyöltään ruskean pussukan, mikä sisälsi arvattavasti paljon kultakolikoita. Exile korjasi asentoaan ja heilautti käsiään.
“27 kultakolikkoa…” Nuorukainen katsoi kun herra pyysi pientä saattopoikaansa laskemaan rahat, jonka jälkeen tuo ojensi pussin takaisin herralleen ja vakuutti sen sisältävän tiettävän summan. Herra ojensi pussin Exilelle, joka avokätisesti hymyillen otti sen vastaan.
“Kiitän herraa! Toivottavasti tyttärenne tytär mieltyy koruun!” Exile kiitti ja kumarsi.

Nuorukainen huokaisi. Hetken hän oli jo jännittänyt että herra olisi perunut kauppansa ja jatkanut matkaansa, mutta onneksi tuossa Exile oli ollut väärässä. Nyt hänellä oli taas hieman taskurahaa muutamaan tuoppiin, joita hän oli jo pitemmän maustellut muistikuvana suussaan. Exile tarkisti pussin sisältävän varmasti rahaa, jonka jälkeen asetti sen takkinsa poveen turvaan turhanpäiväisiltä taskuvarkailta. Jos hän nyt menettäisi ansaitsemansa rahat, hän saisi vain paiskia lisää töitä sen eteen. Exile lähti astelemaan pois jo hieman hiljentyneen kapakan nurkalta, kohti pientä ulkopaikkakuntalaisten kojua kunnes pysähtyi äkisti.
“Voihan sateen pieksemät ruusut..” Haltia manasi haltiakielellä tajutessaan seisovansa vesilammikossa nilkkojaan myöten. Exile pomppasi lammikosta sen viereen ja katsoi harmistuneena nahkaisia saappaitaan. Tätä menoa hän joutuisi kustantamaan itselleen uudet, jos lätäköissä meinasi pikkulasten tavoin hyppiä.

//Tänne nyt ainakin Juketsu jos tulisit ja muut ovat edelleen tervetulleita. Aloitus hieman sukka mutta jospa tuosta nyt pystyisi jatkamaan.//

Skeithin valmistautumiset varmasti tulevaan sotaan johtivat demonin haltija kylään. Kylässä olisi varmasti paljon tietorikkaita kirjoja, joista oppia lisää magiaa. Uuten innoituksena tämä muinainen peto oli innostunut myös nyt alkemiasta, joka tarjosi ainakin yhden kirjan mukaan ties mitä, mitä vain pystyi kuvittelemaan. Siitä oli otettava selvää, ja varmasti kirjastoista tai vähän salaisemmista paikoista voisi alkemiaa käsittelevä kirja löytyä. Magiaa käsittelevät kirjat taas olivat sutkot yleisiä, joten niiden eteen ei tarvinnut tehdä paljoa työtä, mutta Skeith oli jo lukenut niitäkin läjäpäin, joten uusien, lukemattomien, kirjojen löytäminen voisi olla tuskaista. Mutta aikaa oli vielä paljon, todella paljon.

Hyvissä ajoin ennen kylää, ja muiden näkemättömissä, Skeith otti haltijamuotonsa esiin. Pitkät vaaleat hiukset hulmusivat, kun ne ilmestyivät miesdemonin peitteeksi. Samalla vaatteet syntyivät piilottamaan demonin todellisen ruumiinrakenteen, koko muuttui paljon pidemmäksi, ja lopuksi silmät vaihtuivat aidoiksi, kirkkaan vihreiksi ja ystävällisiksi silmiksi. Nyt Skeithin todellinen minä olisi piilossa ja kirjojen hankinta, sun muu keruu, voisi alkaa. Demoni siis asteli kylän pienistä porteista sisään ja katsoi, kuinka sateenjälkeinen aurinko paistoi kirkasta, mutta hentoa valoaan, joka sai vesipisarat kirkkaan kimalteleviksi. Lätäköistä näki taivaan, aina kun veden pintaa ei rikkonut joku ohikulkija. Keneltä voisin kysyä ensin? Täytyy löytää joku järkevän ja asiallisen näköinen henkilö. Skeith liikkui miettelijäänä ja etsi väen seasta oikeanlaista seuraa.

Lyhyen ajan käveltyään Skeith pysähtyi pienen kojun eteen, joka möi kaikkea rihkamaa. Mutta rihkaman seassa oli jotain, joka pisti silmiin. Tai no tarkemmin tämä esine oli myyjän takana pienessä puulootassa, jossa se makasi punaisessa samettityynyllä. Se oli magiaa käsittelevä kirja, eikä halvimmasta päästä. Skeith astui myyjää lähemmäs.
"Anteeksi, mutta paljonko tuo kirja maksaa?" Skeith kysyi asiallisesti.
"Hm? Ai tämä? Ei se ole myytävänä, enään. Ja vaikka se olisikin, niin se maksaisi aivan liikaa teille, jos ette ole vähintään aatelistoa" Myyjä vastasi demonin kysymykseen.
"Kelle tämä kirja sitten olisi menossa?"
"Sitä en voi kertoa"
"Onko tuosta kopioita mahdollisesti?"
"Ei. Tämä on ensinmäinen ja viimeinen painos"
"Noh.. Kiitos kumminkin" Skeith sanoi pettyneenä ja katosi pienelle varjon peittämälle kujalle, jonka muodostivat kaksi vähän isompaa taloa. Kuja näytti olevan hyvin vähän käytetty, koska maa oli ruohon peitossa, eikä askelien painaumia siinä näkynyt.

Tahdon tuon kirjan.. Tarvitsen jonkun.. Jonkun, jonka voisi huijata tai palkata hakemaan tuo kirja puolestani. Skeith mietti ja hyppäsi hiljaisella ja nopealla hypyllä katon reunaa vasten, kiiveten siitä katolle. Hypyn aikana Skeith oli muuttanut muotoaan. Hänen ihonsa tummeni hieman ja vaatetus vaihtui hieman tummanpuhuvampaan, metsästäjämäiseen asusteeseen, jossa oli huppu, joka peitti kasvot. Huppu oli vain muodollinen seikka, koska eihän demonin tarvinnut peitellä kasvojaan, koska oli luonut jo päälleen muita hämäävän illuusion, joka yhdisti demonivoimia, joiden avulla skeith pystyi muuntautumaan. Skeith oli nyt kyykyssä katon reunalla. Hänen läsnäoloaan tuskin pystyi kukaan aistimaan, syy siihen voisi olla moniselitteinen taikka sitten todella yksinkertainen. Ehkä se liittyi myös osittain demonin olemassaoloonkin itsessään.

Yhtäkkiä Skeithin silmään pisti eräs henkilö, joka vasta sai myytyä jotain aatelismiehen näköiselle herralle. Ehkä tuossa olisi sopiva kohde palkattavaksi taikka huijattavaksi, riippuen todella paljon siitä, oliko tämä henkilö viisas vai typerä. Skeith pudottautui kujalle uudestaan ja lähti varjostamaan tätä hahmoa, joka käveli määrätietoisen näköisenä kohti tiettyä paikkaa. Skeith katseli tätä haltijaa huppunsa alta varjostaen tätä sinne minne menikin. Nyt pitäisi keksiä lähestymistapa.. En voi vain kävellä suoraan hänen juttusilleen. Skeith piti hienovaraisuutta avaimena onnistumiseen tälläisissä "tehtävissä". Oli odotettava oikeaa aikaa ja paikkaa, ja vasta sitten aloitettava jututtaminen ja manipuloiminen. Jos kaikki menisi hyvin, saisi Skeith tuon arvokkaan opuksen jo seuraavana päivänä. Sen jälkeen tarvitsisi vain selata läpi kirjastot sun muut kirjakaupat, ja ehkä myös jotkut vain-henkilökunta-paikat. Tieto on voimaa..

Exile

Märin saappain nuorukainen marssitti itsensä pienen kannon luokse, joka nousi kivisen kadun laidasta mitä parhaiten. Toivottavasti tämä ei vie koko päivää. Exile huokaisi päästyään väkijoukon tiimellyksen ohitse ja laski katseensa kantoon. Mies poimi toisen saappaistaan jalastaan, tyhjensi sen vedestä ja asetti sen jalkaansa. Nuorukainen toimitti täysin saman toimen myös toiselle saappaalle. Tämä esti huomattavan paljon nahan pilaantumista, mikä taas säästäisi Exilen varoja. Ennen saappaitten takaisin asettamista jalkoihinsa, Exile tutki ne perusteellisesti. Haju oli tietenkin mitä etovin, mutta näkyviä vaurioita ei onneksi ollut. Nahka oli kantojen ympäriltä hieman haalistunut ja kulunut, mutta se tuskin menoa haittasi. Uusia saappaita ei tarvitsisi ostaa vielä pitkään pitkään aikaan.

Vihdoin. Exile oli saanut laahattua itsensä tuolle kojulle, jolle aikaisemmin oli aikonut. Hän raivasi tiensä tavallista törkeämmin kaiken tuon roinan eteen ja tutkiskeli sitä arvioivasti. Korut myyvät huonosti rihkamaa kun ovat. Toisaalta, niistä saisi huiputtamalla hyvän hinnan. Miten olisi kangas.
“Paljonko pyydätte tästä?” Exile nosti yhden reunan kankaista hyppysiinsä ja hieroi sormiaan sitä vasten katsoessaan samalla nuorta myyjätärtä silmiin terävästi.
“Setä! Täällä olisi asiakas!” Tyttö huudahti hymyillen ja poistui kojun reunalta astelevan miehen tieltä.
“20 kultarahaa sinulta.” Mies totesi tylysti ja hymyili viekkaasti Exileä tutkiskellessaan. Hänen silmissään poika saattoi vaikuttaa rikkaalta, ja näinhän asiat todella olivatkin. Exile vain oli turhan pihi omaisuutensa kanssa ja siksi kaipasi vain lisää mammonaa ympärilleen.
“13.” Nuorukainen sanoi hymähtäen ja nojasi nyt kojun pöytää vasten.
“15. Ota tai jätä.” Mies totesi hieman ärtyneempään sävyyn. Hän oli selvästi olettanut saavansa kynittyä nuorelta mieheltä enemmänkin rahaa, jossa oli kuitenkin viiden kultakolikon verran hävinnyt. Exile nappasi kankaan kainaloonsa, läiskäsi aikaisemmin saamistaan kolikoista 15 myyjän kouraan, kumarsi ja poistui paikalta leveästi virnistäen.

“Se oli helppoa.” Haltiakielellä puhuva nuorukainen totesi ja etsi katseellaan sopivaa paikkaa asettua aloilleen jälleen hetkeksi. Aikaisempi kanto vaikutti mitä loistavimmalta paikalta. Exile suuntasi matkansa sitä kohti ja otti kasvoilleen ovelan virneen, joka saisi ohikulkijat kiinnostumaan miekkosesta. Pojan onnistuikin kerätä puoleensa katseita, niin vieroksuvia kuin kiinnostuneita, muttei antanut kumpienkaan häiritä itseään. Saavuttaessaan määränpäänsä, tuon lyhyen kannon pätkän jolla herra oli aikaisemmin tovin viettänyt, Exile istahti kannolle ja nosti kangasrullan syliinsä esille. Tästä voisi pyytää rutkasti. 30 kultarahaa kuulostaa aatelisen suulla vielä vähältä. Exile tuumi hetken mietteissään ja raaputti päätään näyttääkseen sen myös muille.

Väkijoukko oli tähän aikaan päivästä sankka ja katu vilisi sopivia asiakkaita. Exilellä oli nyt erityisesti haussa rikkaat aateliset naiset palvelijattarineen, jotka varmasti olivat kauniista tummansinisestä kankaasta enemmän kuin kiinnostuneita. Exile muisteli kuinka nuoruudessaan monet naiset olivat himoinneet tummia kankaita ja maksaneet niistä mitä tahansa saadakseen ne. Tuolloin Exile vielä sai juosta sisartensa juoksupoikana rahoja laskemassa. Nuorukainen nousi edustavasti seisomaan ja nosti painavan kangas rullan pystyyn kannon päälle saadakseen sen paremmin näkyville. Kangas olisi pian myyty. Exilen luokse olikin jo pyrähtänyt muutamia naisia kangasta arvioimaan. Useat asiakas ehdokkaat olivat hänen silmissään pelkkää halpaa huijattavaa. Kuitenkaan yhtä hän ei ollut vielä huomannut; tuota huppuun sonnustautunutta kookasta miestä.

Kohde oli pysähtynyt tyhjentämään runsaita vesivarastojaan kengistään. Tätä odotellessa Skeith muka kiinostuneena räpelsi yhden kojun tavaroita katsoen väkijoukon läpi terävällä ja harjaantuneella katseellaan tuota haltijaa. Tuo näytti vielä tarkastelevansa jalkineitaan, kait hänellä ei ollut rahaa, joten tavaroista piti pitää huolta. Ei.. Se ei ollut sitä. Piheyttä? Luultavimmin, koska tuo haltija ei näyttänyt missään määrin köyhältä. Skeith laski esineen ja lähti varjostamaan toista, kun tämä taas otti askelia johonkin suuntaan.

Kesti hetken, jos toisenkin, kunnes tuo Skeithin varjostama henkilö kiinostui ostamaan jotain. Hetken päästä ostokseksi selvisi kangas. Tumma kangas, josta kumpikin yritti saada muokattua itselleen sopivan hinnan. Myyjä tahtoi aina päästä hyvin voitolle ja ostaja taas saada tavaran pilkkahintaan. Skeith tunsi olonsa kärsimättömäksi. Hän tahtoi saada kontaktin mahdollisimman nopeasti, koska vihasi olla väkijoukon keskellä. Nämä yli ylpeät humanoidit saivat Skeithin vain toivomaan välillä sodan alkua ja molempien rotujen tuhoa, mutta ajatus heidän hyödyllisyydestä hänelle rauhoitteli demonin mieltä. Haltija tai ihminen, yhtä helppo huijata, ja sitä kautta saada itselleen se, mitä tahtoikin.
Nopeasti kumminkin tuo seurattava sai ostettua kankaansa ja jatkoi matkaansa. Skeith seurasi hiljaa perässä ilman aiheuttamatta kummempaa huomiota muiden silmissä. Nähtävästi tämä henkilö palasi kannon luokse, jonka luona vasta tyhjensi kenkänsä vedestä. Tunne tilaisuuden lähestymisestä varmistui. Vielä vähän aikaa, ja suunnitelma ottaisi tuulta alleen.

Tuo haltija alkoi myymään kangastaan, niinkuin möi kelloaan. Hän siis osti halvalla ja möi vieläkin kalliimmalla. Sinäänsä kiinostavaa, koska hän voisi jäädä todella vähän voitolle, joka ei olisi siis kannattavaa. Paitsi jos hän myös varastaisi tavaraa.. Silloin suunnitelma onnistuisi varmasti paremmin. Ja kaupantekijäkin kun tuo oli, niin raha motivoisi tätä todella paljon. Hölmön kultaa hän luultavasti vain saisi hän.
Väki alkoi kertyä tuon haltijan ympärille. Paljon naisia. Naiset siis pitivät erityisesti kankaista? Värin taikka sisustuksen takia. Aina oli uutta opittavaa. Mutta nyt avautuisi tilaisuus. Skeith asteli väkijoukon läpi kylmästi ja asetti vasemman kätensä haltijan vasemmalle olkapäälle, jolloin demoninen energia saattoi aiheuttaa pienen kylmän taikka vain viileän tunteen haltijassa. "Tulehan neuvottelemaan hinnasta tuonne syrjempään?", Skeith sanoi hieman mysteerisesti ja katsoi toista silmiin. Tarkasti katsoen haltija voisi nähdä varjon peittämältä kasvolta silmät, jotka olivat päättäväiset ja varmat, lujat. Siltikään ne eivät kertoneet tälle kuolevaiselle pelon aiheesta. Skeith suoristautui ja valmistautui menemään jonnekkin syrjäisempään paikkaan, jotta neuvottelut voisivat alkaa. Pallo oli siis heitetty nyt haltijalle ja kaikki riippui nyt siitä, kuinka hölmö, tiedostamaton taikka rahan ahne toinen voisi olla.

Exile

Exile katsoi huvittuneena väkijoukon paljoutta ja levitteli hieman kangasta vapaalla kädellään näytiksi. Samettisen pehmeä tummansininen kangas siis edelleenkin oli huudossa ja mikä parasta, yksi yksilö löytyi juurikin nuorukaisen hallusta.
“Paljonko nuorimies pyytää kankaasta?” Eräs pitkään laahukseen sonnustautunut nuori nainen keräsi rohkeuttaan tarpeeksi kysyäkseen asiasta Exileltä. Mies katsoi tätä ensin arvioiden, sen jälkeen hienoisesti kumartaen ja loi naisen silmiin lempeän katseen.
“En liikoja kaltaiseltanne kauniilta naiselta.” Exile sanoi ja kumarsi jälleen. Typerä mielistely oli aina hyväksi kauppaa tehdessä. Se saisi asiakkaan mieltymään kauppiaaseen ja ehkei tinkimäänkään tulevassa kaupassa niin paljoa. Tämän Exile tiesi kokemuksen pohjalta, ja osasi aina varautua siihen seikkaan.

Yllättäen Exile tunsi kylmän kosketuksen vasemmalla olkapäällään ja sen jälkeen sanat kantautuivat hänen korviinsa. Ne olivat kuin kylmää jäätä, mutta se ei saanut kauppiasta pelon valtaan.
“Tulehan neuvottelemaan hinnasta tuonne syrjempään?” Exile kuuli vieressään seisovat huppupäisen miehen suusta ja tunsi nyt tuijotuksen ohimollaan. Haltia nuorukaisen ilme vaihtui ovelasta mietteliääksi. Kannattaisiko miehen tarjoukseen tarttua vai jättää kokonaan huomiotta? Se voi olla ansa … mutta menköön. Exile pääsi lopputulokseen tavallista nopeammin epäilyistään huolimatta. Exile kumarsi naiselle, joka vielä parivaljakkoa katsoi ihmetellen, ja hymyili hieman.
“Anteeksi, suonettehan.” Nuorukainen lausahti ja kääntyi nyt huppupäistä miestä kohti.

“En tiedä mitä suunnittelet tahollasi, mutta en anna sen pilata tätä tilaisuutta.” Exile lausahti haltioitten kielellä muukalaiselle, olettaen että tuo osaisi vastata siihen arvolleen sopivalla tavalla. Sivusilmällä tämä kuitenkin katsahti vielä naisen perään, joka neuvotteli palvelijattarensa kanssa selvästi tästä kaupasta. Exile ei ehtinyt kääntää katsettaankaan kun nainen jo tuli vetäisemään häntä hihasta.
“Anteeksi herra, mutta luovun kaupasta. Rahamme tuskin riittävät tuohon kauniiseen kangas kappaleeseesi, mutta toivomme että saat sen myytyä hyvällä omallatunnolla.” Nainen niiasi ja poistui nopeasti paikalta väkijoukon sekaan. Exile ei voinut kuin tuijottaa suu ammollaan hetken paikallaan.
“Vai hyvällä omallatunnolla… TAI SIIS TARKOITAN TUOTA… heh heh…” Exile ehti jo sanoa, kunnes muisti miehen vieressään ja kääntyi jälleen tämän puoleen.

“Pilasit kauppani joten … ei kai auta muu.” Nuorukainen totesi hieman lannistuneena kulmiensa alta eikä vastannut miehen katseeseen. “Seuraa minua.” Exile tuumasi jo hieman piristyneenä ja nosti päätään pieni hymy kasvoillaan. Haltia otti tähtäimeensä pienen syrjäisen kadun kulman, nosti kangas rullan olkapäälleen ja lähti astelemaan tuota synkeän näköistä yksinäistä nurkkaa kohti. Saavuttuaan paikalle väkijoukon lävitse typerästi poikkoillen, Exile laski kankaan talon seinää vasten ja lausahti toivottavasti lähistöllään olevalle muukalaiselle.
“Et varmasti ole kankaan perään. Arvasinko oikein?” Exile lausahti ovelasti hymyillen haltioitten murteella.

Lähes täydellistä! Haltia otti, ja suostui demonin sanoihin. Pieni hymyn virne kävi miehen kasvoilla, mutta sitä tuskin erotti varjoisesta kasvoista. Nopeasti haltia sivuutti kauppansa, mutta kohteliaasti. Skeith katsoi sivusta, ja toivoi, että he pääsisivät asiaan mahdollisimman nopeasti.

Haltia lausahti jotain haltiakielellä, mutta ei turhaan Skeith ole näiden kuolevaisten seassa kuljeskellut ja lukenut kirjojaan. "Saat vielä parhaimman mahdollisen työsopimuksen, jos vain nyt tulet", Skeith tokaisi takaisin haltijakielellä, jonka aksenttikin oli kylään sopiva. Mutta liian täydellisyyttä hän varoi, koska se voisi pilata suunnitelman. Saattoihin tämä haltija olla nimittäin tästä kylästä ja varmasti epäilisi liian täsmällisyyttä, koska ei olisi ennen nähnyt miestä täällä päin.
Pian kummiskin nainen tuli vielä ilmoittamaan, että ei tahdokkaan ostaa kankaan palasta. Syy oli täysin pimennossa Skeithille, koska jotenkin tuollainen hätäinen syy, minkä nainen antoi, ei tuntunut siltä oikealta syyltä. Mikseivät humanoidit voi vaan sanoa asioita suoraan? Onneksi tämä pieni tilanne oli hyvin nopeasti ohi, mutta Skeithin kohde ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.

Kaksikko käveli syrjempään muista, sinne minne kukaan ei edes vahingossakaan kääntänyt katsettaa. Yksinäinen kadun kulma sopi erittäin hyvin neuvottelulle. Kukaan ei ollut häiritsemässä.
Haltija oli ilmeisesti tajunnut demonin lauseista, että kyse ei ollut kankaasta, mies vain hymyili pientä hymyään, jonka saattoi erottaa näin suorassa kontaktissa. "Olet oikeassa, mutta ensin kerrothan, mitä olet valmis tekemään kullan eteen? Mukavan määrän kultakolikoita", Skeith sanoi katsoen määrätietoisesti haltijaa. Vain harva pystyi vastustamaan kullan kimallusta ja sen suomia oikeuksia. Kulta nosti statusta, ja kaikki tahtoivat sitä. Mitä enemmän, sen parempi. Skeithillä oli sitä, mitä muut siis tahtoivat, ja se toimi täydellisesti. "Jos olet kiinostunut tienaamaan hieman ei-niin-rehellisesti, kuten muutenkin taidat tehdä, seuraa minua. Mutta ensin kerrothan nimesi, koska meillä tulee olemaan luultavasti pitkä keikka. Minua voit kutsua.. Skeithiksi", Demoni sanoi itsevarmasti painottaen nimeään, jotta se jäisi hyvin muistiin, kun kerta sen kertoikin jollekulle. Hän ei pelännyt käyttää oikeaa nimeään, koska kukaan ei muutenkaan tiennyt sitä. Haltia oli siis ensinmäisiä, jotka saivat kuulla tuon nimen.

Exile

Nuorukainen virnisti. Tottakai hän oli oikeassa. Heti kun hän oli nähnyt muukalaisen, hän tiesi ettei kyse ollut pelkästä kankaasta. Kuka mies nyt kangasta haluaisi ostaa? No, ehkä joku, mutta tämän huppupäisen kylmät väreet nostattavan miekkosen aikeet saattoi haistaa jo varhain. Exilen kaupankävijän karaistunut katse kertoikin hänen jokaisesta asiakkaasta jotakin, vaikkeivät he sitä itse tienneetkään. Tuskin aikaisempi herrakaan tyttären tyttärelleen tylsää ketjua olisi ostanut. Vain miehet käyttävät tylsiä koruja, joissa ei ole timantteja tai muita jalokiviä. Naisille kuului kimallus. Jos herra missään tapauksessa menisi antamaankin ketjun tytölle, Exile laskeskeli miehen olevan vainaa moisen tempauksen jälkeen.

Exile katsoi arvioivasti itseään selvästi pidempää muukalaista, joka hetki sitten oli esittäytynyt Skeithiksi. Lienikö se herran oikea nimi vai vain pelkkä peite, siitä ei Exile jaksanut haastaa riitaa. Hän piti pääasiana, että saattoi kutsua toista nimellä. Sana Muukalainen kun ei kovin tuttavalliselta kuulostanut kenenkään suusta sanottuna. Exile vielä tuumaili herran aikaisempaa kysymystä. Mitä olisinkaan valmis tekemään kullan eteenhmm. Jo pelkkä ajatus kultakolikoista olisi erittäin houkutteleva tarjous. Olihan nuorukaisella varoja lainata vaikka jokaisen kulmakunnan köyhimmistölle, mutta pihi kun oli, ei hän moista olisi sallinut.
Riippuu, mitä vastaan olet kolikoitasi kaltaiselleni luovuttamaan? Exile hymähti ja suoristi selkänsä, samalla kun nosti takkia paremmin ylleen. En ole halpaa työllistettävää, ettäs sen tiedät.

Nuorukainen kääntyi katsomaan kangas rullaa. Hänen täytyisi saada se säilöön, jos nyt ryhtyisi Skeithin palvelukseen. Tosin ajatus siitä, mitä herra tahollaan suunnitteli Exilen päänmenoksi, ei houkuttanut. Ehkä nuorukaisen täytyisi jäädä kylän liepeille kangastaan myymään, kuin lähteä tuiki tuntemattoman henkilön matkaan suunnittelemaan kepposia. Samassa kangas rulla romahti poikittain kadulle.
Pahus! Exile parahti ja kiirehti nostamaan rullaa takaisin ylös.
Olen valmis lähtemään mukaasi, kunhan saan tämän pois tieltäni. Exile nyökkäsi kohti kangasta ja katsahti miestä hiustensa alta. Jotain karmivaa tuossa hepussa oli, mutta mitä, sitä Exile ei saanut päähänsä.

Korean ja rikkaan näköinen vanhahko nainen valkeassa mekossaan käveli juuri tuolloin Exile ohitse. Nuorukainen katsoi hetken paikallaan kunnes leveä virne levisi tämän kasvoille.
Rouva! Tarvitsisitteko komistusta valkeaan mekkoonne? Miten olisi laahus tai lantiolle hieman väriä antava huivi? Saatte halvalla tämän sinisen kankaan, jos tahdotte. Arpa oli heitetty. Rouva palvelijoittensa kanssa pysähtyivät ihailemaan kangasta ja Exile tuumi jo onnistuneensa.
Paljonka herra pyytää kankaasta? Vasemmalla puolella koria pitelevä palvelija kysyi viattomasti.
25 kultakolikkoa. Kangas on halvinta mitä saatatte tältä kylän osalta löytää. Exile naurahti ja katsoi arvioivasti seuruetta valheen heitettyään. Ei kestänyt kuin tovi kun kolikot kilisivät Exilen taskussa ja kangas oli tipotiessään. Vaikkei voitto ollut kaksinkertainen, kuin alkuperäinen summa, oli välittäjä siihen erityisen tyytyväinen.
10 kolikkoa voittoa pah no olen nyt vapaa töistäni. Kerro mitä haluat? Haltia nuorukainen kääntyi miehen puoleen ja hymyili. Voit kutsua minua Exileksi.

Skeith nyökkäsi, kun toinen halusi myydä kankaansa poissa. Miksi demoni sitä estelisi, koska tuon saisi myytyä nopeasti pois jaloista, ja sitten haltijalla ei ollut tekosyitä paeta tilannetta. Tai ei ainakaan yhtä uskottavaa. Ja nopeastihan haltija kankaan möi jollekulle rouvalle, joka palvelijansa kanssa tepasteli. Haltija näytti saavan ihan kelvollisen voiton kankaastaan. Pian.. Skeith ajatteli miettiesään kirjaa jo.

Haltija esittäytyä Exileksi hymyillen. Skeith otti hupun päältään, jonka alta paljastui sumeat silmät ja kasvot kuin sotilaalla. Palojälkiä ja muutama arpi. Skeith ei itsekkään varsinaisesti tiennyt, miksi juuri tälläiset kasvot loi tällä kertaa itselleen, mutta tärkeintähän oli vain peitellä identiteettiä. "Noniin.. Voimme vihdoinki aloittaa", Skeith tokaisi ja otti oikealla kädellään Exileä selästä ja työnsi tätä eteenpäin aina sen kojun luo missä näki sen kirjan. Tovin käveltyään kaksikko oli sopivan matkan päässä, sen verran kaukana, että kojulta tuskin annettaisiin huomiota sinne, missä kaksikko seisoi. "Katsohan ystäväiseni, Exile, Näethän tuon kirjan?", Demoni sanoi katsoen kirjaa, kuin syötävää. "Tuon kirjan minä tahdon, mutta tässä onkin sitten se dilemma: myyjä ei myy tuota kirjaa minulle, eikä myöskään suostu kertomaan kuka sen osti. Kirja on ensinmäinen ja viimeinen painos, jokseenkin siis harvinainen, mutta tavalliselle väelle täyttä roskaa. Jos sinä haalit käsiini tuon kirjan, palkitsen sinut ruhtinaallisesti. Puhutaan.. 45 kultakolikkoa, mutta jos keikkasi onnistuu täydellisesti saat vähän boonusta", Demoni sanoi hymyillen kääntäen katseensa haltijaan. "Kirjan nimi on.. Ad infinitum. Enempää sinun ei tarvitse kirjasta tietää" Skeith tokaisi vielä ja mietti hetken. "Niin ja.. Jos kerta hoidat keikkasi todella hyvin, palkkaan sinut paremmin hommaamaan tuon kirjan edeltävän osan", Skeith vielä sanoi ohimennen katsoen haltijaa siihen malliin, ettei tahtonut tältä perusteluja kirjojen haluamiseen.

Skeith katsoi taivaalle. Noin kahden tunnin päästä tulisi pimeä. Näin kauan eläneenä luonnossa, tunsi ja näki, milloin aika vaihtui. Myöskin tietenkin vuodenaikaan katsomatta. Skeithillä oli kehittynyt lähes täydellinen sisäinen kello. Pian tähdet ja kuu valaisisivat taivasta, ja näyttäisivät tiet uudessa valossa. Pimeyden turvin Haltija voisi hyvin varastaa kirjan vaikkapa, jos ei muuta keksisi keinoksi. Ja miksikö Skeith ei itse kirjaa vaikkapa veisi? Aluksikkin sen takia, että oli helpompaa käyttää jotain muuta hyväksi ja toiseksi, että ei tarvitsisi taistella turhaan, jos jäisi kiinni. Oli siis yksinkertaisempaa ja helpompaa pistää joku muu hoitamaan tälläisen likaisen työn. "Jos mahdollista, tuo minulle tuo kirja huomenna. Odotan sinua kylän läntisellä kukkulalla huomen aamulla rahojesi kanssa. Jos minua ei näy heti, elä pelkää silti mennä sinne, koska olen siellä varmasti silti", Demoni sanoi. Jos asiat olisivat selvät, menisi Skeith hoitamaan muita omia hommiaan. Aika oli rahaa, ja tieto voimaa. Kaikki oli suhteessa aikaan. Kaikki pelasivat nyt ajan kanssa, peläten sotaa.

//Nyt ois ihan ok tilanne tulla jonku muun mukaan kans. Taikka sitten seuraavien viestien aikana. Rohkeasti vain!//

//voihan sitä yrittää.//
Leonardo käveli kylässä, vilkuillen ympärilleen huomaten pimeän tekevän tulojaan, katsellen ympärilleen ja katsellen kauniita haltioita kulkevan ohitse kävelee kaduilla. Kun huomaa yhden naisen, kumartuu tuota kohden ojentaen kättään tuolle, ja pian siihen ilmestyy kukkasia. ''Kelpaavatko kukat?'' Leonardo sanoo naiselle hymyillen. Nainen ojentaa kultakolikon miehelle, joka pyörittelee sitä sormissaan ja pian se katoaa.

Mies katselee kojuja ihastellen erilaisia loitsuja. Mies huomaa pian hienon pienen opuksen, jonka avulla pystyi sekoittamaan erilaisia taikoja.
''Mitähän tuo opus maksaisi?'' Leonardo kysyy kauppiaalta. ''Mmh.. Sinullehan se maksaisi 30 kultakolikkoa'' Kauppias sanoo, huomaten Leonardon olevan rikkaan näköinen. Leonardo nappaa opuksen käteensä, napsauttaen sormiaan jolloin rahat ilmestyvät kauppiaalle.

Mies lähti tallustelemaan kohti paikkaa missä demoni ja haltia ovat ja huomaa niiden keskustelun, lähtien kävelemään kohti. Nostaa sauvaansa, jonka punainen safiiri alkaa hehkua ja mies katoaa ilmestyen demonin ja haltian luo. ''Liikenisikö teiltä paria kolikkoa?'' Leonardo kysyy, yrittäähän aina saada rahaa vaikka onkin rikas ja sen ulkoapäin voi huomata, viimeistään sauvan safiirista. Mies heilauttaa kättään molempia kohti ja siihen ilmestyy kaulaketju jossa on timantti jonka sisällä näkyy puhaltava tuuli. ''Haluaisitteko kenties ostaa tämän arvokkaan korun mielitietylle?'' Mies kysyy virnistäen.

//Olisko tää hyvää pituutta?//

Exile

Välittäjä kilisteli hetken rahapussia kädessään, kunnes tyytyi tunkemaan sen takaisin takkinsa poveen turvaan. Kyllä raha tälle kelpasi, mutta nyt hänen olisi tehtävä hieman enemmän sitä vastaan. Skeith laski huppunsa. Exile katsoi hetken epäillen Skeithin ulkonäköä. Miehen kasvot olivat odottamattoman karun tuntuiset nuorukaisen makuun. Ehkäpä mies oli entinen sotilas tai muuten ollut aseitten kanssa tekemisissä aikaisemmin. Exile ei kuitenkaan jäänyt arvailemaan turhan pitkään. Mikä miehen tausta ikinä olikin, se varmasti jäisi pelkäksi arvoitukseksi välittäjälle. Yllättäen mies lähti työntämään häntä eteenpäin, luultavasti kohti paikkaa, jossa hänen haluamansa oli. Exile ei voinut kuin antaa askeltensa viedä eteenpäin soppaan, johon hän nyt oli nenänsä työntänyt.

Pian he saapuivat kojulle ja Skeith osoitti kirjaa ja kertoi siitä jotain oleellista. Exile raaputti päätään.
“Kirja?” Välittäjä tuumasi. Hän ei koskaan ollut itse kiinnostunut lukemisesta tai edes magiaan perehtymisestä ostaakseen itselleen yhtäkään kirjaa. Toki hän oli lueskellut omassa pienessä piilopaikassaan, vanhassa kartanossa, joitain pölyyntyneitä kirjoja ja ehkä osasi tempun jos toisenkin, muttei osannut hyödyntää taitojaan hyödyllisesti. Ad infinitum. Exile laskeskeli päässään yksi ynnä yksi ja kun vielä kuuli Skeithin etsivät kirjan edeltävää osaa, kertoi hän tuloksen kahdella.
“Hinta suhde kuulostaa lupaavalta.” Exile tyytyi vain tokaisemaan hymyillen samalla tahollaan kuin piru konsanaan.

Kuinka ollakaan Exile sai tehtävälleen rajoittavan ajan. Hänen siis olisi saatava tuo pahainen kirja ennen huomista. Kirottua! Exile parahti mielensä perukoilla ja puristi toista kättään nyrkkiin. No tehtävä oli mitä oli tehtävä. Hän ei noin vain kilisevästä luopuisi. Voisihan hän anoa pientä lisäaikaa. Ajatus sai kuitenkin jäädä myöhemmäksi. Välittäjä nappaisi tuon kirjan hyppysiinsä vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa. Näin hän aina uhosi itselleen ja se sai hänet tuntemaan mielihyvää. Tehtävä oli siis suoritettu ennemmin kuin kukaan olisi ehtinyt kissaa sanoa ja myöntää jälkeenpäin sanoneensa jotain vastaavaa.
“Voinhan aina yrittää parhaani. Exile sanoi itsevarmasti ja hymähti.
“Mutta mikset liittyisi seuraani saadaksesi haluamasi? Mieti, saisit kirjan sitäkin nopeammin, eikä sinun tarvitsisi odottaa huomiseen.” Exile yritti venyttää senttiä ja hymyili minkä kerkesi.

Yllättäen Skeithin ja Exilen keskusteluun oli pyrähtänyt kolmas pyörä. Exile katsoi tuon punaista silkkipuseroa lähes kuola valuen. Silkki oli seuraava mitä hän hankkisi. Siitä hän saisi omaisuuden. Välittäjän oli keskityttävä, jottei hän repisi paitaa toisen päältä ja karkaisi paikalta kuin mikäkin varas. Silkkiä siis.
“Mitä? Ensin pyydät kolikkoa ja sitten oletkin jo myymässä koruja? Tiedätkös taika humpuuki ei ole koskaan iskenyt minuun.” Exile sanoi kuin paraskin kaupankävijä, iski toiselle silmää ja katsoi sitten toista pitkin nenänvarttaan. Välittäjä ei ollut koskaan tyytyväinen ja piti itseään toissijaisessa asemassa, jos hänelle ryhdyttäisiin kauppaa tekemään. Mitähän tästäkin vielä tulee. Mies ajatteli ja pudisti päätään.

Exile iski nyrkin käteensä. Nyt olisi kirjan vuoro. Välittäjä kääntyi kohti kojua ja kauhukseen näki jotain, mitä hänen ei olisi tarvinnut nähdä. Silinteripäinen, mustaan pukuun sonnustautunut nuori herra kumarruksensa jälkeen lähti astelemaan Ad infinitum kourassaan hevosten vetämiin valkoisiin kärryihin.
“Ei voi olla totta!” Välittäjä parahti. Kärryt lähtivät liikkeelle, tosin eivät kovinkaan nopeasti, mutta riittävän nopeasti karistaakseen Exilen perästään jos tämä keksisi lähteä juoksemaan niitten perään. Haltia nuorukainen pälyili hetken ympärilleen, kunnes löysi ratsuksi sopivan hevosen. Nyt ei sovinnut kainostella nelijalkaisten nopeutta. Exileä tuijottava hevosen omistaja nousi vihaisen näköisenä tuoliltaan, mutta tuon ilme vääntyi armottomaan hymyyn kun Exile viskasi toiselle viimeiset käteisensä, jotka hänelle oli mukanaan. Haltia tiesi että päivän työ oli ollut turhaa, mutta minkä mahtoi. Hän saattaisi saada paremman summan saadessaan kirjan käsiinsä.
“Saat hevosesi vielä takaisin.” Exile lausahti hevosen selästä myhäillen ja käänsi sen nyt kohti Skeithiä, ratsastaen hitaasti tuota päin hevosen vikuroidessa vastaan.
“Ja sinä, Skeith, saat kirjasi.” Exile tokaisi hymyillen, käänsi hevosensa ja lähti ajamaan kärryjä takaa.

//Voihan Parainen *___* Pahoittelen näin aluksikin roolauksen pituutta! En tiedä mikä vimma kirjoittaa taas iski >___< Mutta tervetuloa Frances sinulle ja kiva kun saavuit peliin mukaan X) Järjestys on varmaan kaikille selvä?//

Kaikki näytti sujuvan erittäin hyvin. Haltija ei voinut vastustaa kullan arvoa, kuten demoni oli ennustanutkin. Mutta sitten Exile yritti kysellä Skeithiä mukaan ryöstöretkelle. "Minulla on.. Muita asioita hoidettavana", Skeith lausahti toiselle vastauksensa. Skeith pyrki saamaan paljon asioita tehtyä pienessä ajassa, koska aika oli kortilla. Koskaan ei voinut olla liian varautunut tulevaan, ja koskaan ei tiennyt, jos aika tulisi omalta osaltaan loppumaan. Siksi Skeith tarvitsi ulkopuolista apua myös tässä tilanteessa. Sillä aikaa kun Exile hankkisi tuota kirjaa demonille, pystyisi mies lisäämään tietojaan muualla.

Kuin tyhjästä saapui kaksikon keskelle joku outo tyyppi. Hänellä riitti kyllä sananpartta ja tavaraakin myytäväksi. "Ei kiitos, en tarvitse tällä hetkellä mitään koristeellista", Demoni vastasi ja vilkaisi sivusilmällä tätä uutta tyyppiä. Aijempaan kysymykseen ei edes demoni kerennyt vastata. Vilkaistessaan Skeith huomasi, että tämä uusi tyyppi oli jonkin sortin maagi, joka oli pukeutunut erittäin hienostuneesti. Aateli? Rikkaan näköinen ainakin, mutta oliko tämä sattumaa? Jos Skeith saisi maagista jotain irti, olisi kohtalo tuonut demonille mainion sattuman. Maagit yleensä tiesivät vähän kaikkea sieltä täältä, ja jos sellaisen saisi kertomaan jotain magiasta, voisi nopeastikkin oppia lisää. Mutta taas toisaalta Skeith oli viisaampi kuin moni sunnuntaimagian käyttäjä, joten vain kokeneista maageista voisi olla demonille jotain iloa. Oli otettava silti selvää.

Mutta oikut eivät loppuneet tähän. Exilen silmään pisti jokin, joka sai Skeithinkin taas huomaamaan mitä ympärillä tapahtui parhaillaan. Silinteripäinen mies, palvelija, vei tuota arvokasta opusta vaunuun. Oli siis Exilen aika oikeasti toimia, jos hän halusi demonilta rahat. Ja niinhän haltija toimikin. Nopeasti tuo mies oli hommannut itselleen ratsun ja tuli vielä sanomaan Skeithille lupauksensa. Demoni nyökkäsi ja sanoi vielä perään: "Koska näyttää siltä, että kirja viedään kauas täältä, joudun tulemaan perään, mutta mene sinä edeltä. Kohtalo saattaa meidät vielä pian yhteen nuori haltija". Skeith lausui sanansa viisaan kuuloisena ja kääntyi katsomaan uutta kasvoa.

"Olet siis maagi? Sattumaa! Minä harrastan nimittäin myös taikuutta. Mitä sanoisit, jos menisimme kupposelle ja juttelisimme hieman? Olisi hienoa kuulla nimesi. Minun nimeni on Skeith", Skeith sanoi aloittaen nyt tämän uuden tyypin, maagin, kuulustelun, jos tämä sattuisikin vaikka tietämään jotain, mitä Skeith tarvitsisi tietää. Demoni vilkaisi pikaisesti ympärilleen ja etsi katseellaan paikkaa, jossa voisi nauttia jotain juomista. Mies ei ollut juonut mitään vähään aikaan, joten olisi hyvä saada vähän suunkostuketta muutenkin. "Tuo näyttäisi mainiolta paikalta", Skeith sanoi ja ohjasti Leonardoa sutkot kalliin näköiseen anniskelutupaan. Siellä ei olisi epämääräisiä korvia kuuntelemassa ja epäilemässä. Onni oli suosinut tänään demonia enemmän kuin olisi koskaan voinut arvata. Skeith oli mielissään päivän tapahtumista, jotka eivät varmasti vielä olleet läheskään loppuneet. Seuraavana päivänä olisi vielä löydettävä haltija, jos kirja vietiin toiseen kylään, mutta se oli vasta huomispäivän murhe. Nyt oli keskityttävä maagiin.

Leonardo


''Taikuus ei ole humpuukia, jos vain haluaisin niin kurkkusi olisi jo nyt auki, ja tietenkin olen maagi.'' Mies sanoo kadottaen helyt kädestään.
''Alkoipa tässä jo janottaa, joten mennään vain. Minä olen Leonardo, hallitsen tuulenmagiaa, entäs oletko itse erikoistunut minkään näköiseen elementtiin?'' Sanoo, pyöräyttäen sauvaansa teleportaten itsensä samantien paikan ovelle.

Mies törkkää oven auki ja löytää pian nurkkapöydän ja kävelee sinne, istuuduttuaan pöydälle katsoo onko demoni tulossa. Tilaa suunkostuketta, ja sen saapuessa liikuttaa sormeaan jolloin lasi melkein kuin leijuu miehen käteen ja pian juo lasistaan. ''Niin, oliko jotain erityistä mistä halusit puhua? Uskon että asia liittyy taikuuteen kun oletkin niin kiinnostunut asiasta.''
Sanoo tuolle hiljempaan sävyyn.

//Ääh pahoitteluni etten päässyt eilen vastaamaan … veljeni kun teki valtauksen ja niin mielellään olisi pitänyt minut poissa täältä tämänkin päivän, mutta nostin sotakirveen ja se siitä. Veli lensi pihalle ja minä koneelle ;D//

Exile

Haltia kannusti mustan lainahevosensa laukkaamaan vain hieman lujempaa, jotta pysyisi kärryjen perässä. Väkijoukon seassa kun tuppasi olemaan niin hankalaa ratsastaa. Ties kuka jäisi ison elukan jalkoihin ja siitäkös vasta soppa syntyisi. Sitä riskiä Exile ei nyt suostunut ottamaan. Jos joku loukkaantuisi, olisi se pelkkä turha hidastus kirjan saamiseksi. Kenties välittäjä jopa menettäisi koko kirjan sen sileäntie ja tuo merkkaisi vain sitä, ettei hän saisi myöskään rahojaan Skeithiltä. Vastaava tilanne täytyisi siis väistää. Exile oikaisi pienelle sivukujalle. Haltia tunsi kylän kadut niin hyvin, että osasi hyödyntää niitä liikkumiseensa mitä parhaimmin. Näin hän myös pääsisi mahdollisesti kärryjen edelle, mutta sitä välittäjä ei tavoitellut. Hän hyökkäisi kirjan kimppuun takaapäin. Salakavalasti ja hiljaa.

Välittäjä mustine hevosineen oli jättäytynyt vain hieman kärryjen jälkeen. Hän pysyisi vastaavalla tavalla salassa, eikä vaikuttaisi välttämättä siltä, että hän ravaisi kärryjen perässä. Harvoin kyllä kylän porteista katosi useampi henkilö kerralla, mutta tämä kerta saisi olla poikkeus. Kärryt kulkivat ongelmitta pienien porttien lävitse, ja hetken kuluttua Exile rynnisti - kuitenkin varovaisesti - niiden perässä. Onnistuin! Nuorukainen huudahti mielessään ja ratsasti yhä lujempaa kärryjä kohti. Kun tuo oli saanut näkyviinsä kärryjen kuskin, Exile katsoi kuskia totisesti.
“Pysäytä nämä vaunut!” Haltia huudahti toiselle. Käskyllä ei kuitenkaan ollut voimaa, koska kuski kannusti pelon vallassa hevosia laukkaamaan lujempaa.

Exile katsoi hölmistyneenä jäädessään jälkeen moiselle typerykselle. Kärryt hajoaisivat hyvinkin nopeasti, jos tuo ääliö jatkaisi hetkeäkään lujempaa tällaisella tiellä. Kapeat pyörät eivät kauaa kestäisi höykytystä. Eriasia olisi, jos kärry olisi varustettu autonrenkaitten kaltaisilla kumi kasoilla, mutta niin ei nyt ollut. Ja sen parempi välittäjälle. Hän saisi kirjan käsiinsä mahdollisesti nopeammin, ellei joutuisi heiluttamaan vielä miekkaansa saadakseen opuksen itselleen. Exile välttäisi moisen välikohtauksen enemmän kuin mielellään, mutta mitä saattoi odottaa kun maantierosvo hyökkäisi kimppuusi. Kaikkeen täytyisi varautua.

“Tämä on viimeinen varoitus!” Exile huusi vaunujen perästä kun hevoset vain kiihdyttivät vauhtiaan. Nyt olisi hyvä tilaisuus hyödyntää vanhoja poppakonsteja, joita Exile ihaili. Hän rakasti pientä keppostelua yli kaiken ja nyt hänellä olisi oiva hetki näyttää kyntensä. Exile loikkasi hevosensa selästä vaunujen takaosaan. Hevonen rynnisti ilman ohjastajaansa huimaa vauhtia vaunujen ohitse ja sai kuskin keskittymisen herpaantumaan. Samaan aikaan välittäjä oli selvittänyt reittinsä vaunujen katolta kuskin viereen.
“Lainaas niitä hetki.” Exile sanoi vienosti hymyillen ja nappasi ohjaksen toisen kädestä ja hidasti hevosten vauhtia, kunnes ne pysähtyivät hengästyneinä paikalleen. “Kiitän.” Exile tokaisi vielä kuskille, joka kauhusta vääntäytyneenä oli seinää vasten mahdollisimman kaukana haltia nuorukaisesta. Pyh. Säälittävä olento. Exile tuumi. Seuraavana olisi tuon pahaa aavistamattoman herran vuoro, joka kirja sylissään varmasti istui vaunujen uumenissa, miettien miksi kärryt olivat pysähtyneet.

//Frances, tiedäthän sitten, että sun hahmo ei voi tietää mun olevan demoni? Ku oot kirjottanu mun hahmosta demonina, mutta et kummiskaa sanonu Leonardolla mua demoniksi, niin päätin vaan varmistaa. =) //

"Tuulen magiaan? Hyvin mielenkiintoista, ystäväiseni, mutta jutellaan lisää, kun olemme istuuntuneet", Skeith sanoi. Maagi osasi ilmeisesti tempun jos toisenkin, kun pytyi teleporttautumaan paikasta toiseen. Välimatkan pituutta Skeith ei tiennyt, mutta taito oli varmasti todella hyödyllinen arkielämässä sekä taistelussa. Demoni otti muutaman hölkkä askeleen, ettei jäisi jälkeen Leonardosta. Kaksikko astui ovesta sisään.

Sisällä he löysivät pienen nurkkapöydän istuakseen, ja samalla tarjoilijaneito, hyvin viehättävä ja nuori, tuli ottamaan tilausta vastaan. "Ottaisin tuopin ja sen viereen vähän vettä", Skeith sanoi ystävällisesti
"Kyllä, herra. Entäs mitäs sinulle?", Tarjoilijatar sanoi Leonardolle.
Kun tilaus oli tehty tai ei, tarjoilijatar katosi tiskin takana olevan oven taakse. "Noniin..", Skeith tokaisi ja vei suunsa Leonardon korvan vierelle: "En tahdo sanoa tätä kovaan ääneen, mutta olen erikoistunut itseni muuntamiseen, ja illuusioihin. Olen kiinostunut myös sähkömagiasta ja alkemiasta, mutta en ole vielä päässyt opiskelemaan nuita kahta". Skeith vetäytyi sitten takaisin ja hymyili. Leonardo varmasti kuulisi nyt pienen koputuksen ja huomaisi, kun Skeith koputteli pöytää sormella, joka oli muuttunut pieneksi pikimustaksi teräksi. Terän leveys oli vähän paksumpi kuin sormen, ja pituutta noin sormen verran, jos ei vähän enemmän.

Tarjoilijatar palaa tiskin takaa ja tuo miehille juomat, jonka jälkeen niiaa ja katoaa toisen pöydän ääreen ottamaan tilausta vastaan. Hyvä, että Skeith kerkesi kiittää juomista. Koska paikka oli myös hyvin kallis ja arvostettu, otettiin maksu vasta jälkeenpäin vastaan. Demoni otti pienen hörpyn tuopistaan. "Kyllä. Kysymykseni tulevat liittymään magiaan", Demoni sanoi ottaen toisen hörpyn ja rennomman asennon, laittaen oikean käden penkin nojan päälle. "Tiedätkö mitään kolmesta legendaarisesta kirjasta? Jos et ole kuullut niistä, joka on hyvin mahdollista, koska sitä luullaan vai myytiksi, vaihtuu kysymykseni seuraavaan: Millä on mahdollista vahvistaa magiaa, ja tiedätkö paikkaa, missä olisi mahdollisimman paljon korkeakoulutetuille magian käyttäjille kirjoja?" SKeith kysyi kysymyksensä rennonoloisesti, mutta katsoi jatkuvasti vakavin katsein Leonardoa. Jos Leonardo ei tietäisi kolmesta kirjasta, ei tulisi Skeith kertomaan niistä. Hän tarvitsi ne kirjat, eikä antaisi kenenkään olla niiden edessä. Hän ei edes tajunnut, miten tälläisessä kyläpahasessa oli yksi niistä kirjoista. Mutta Leonardo pystyi varmasti vastaamaan kahteen toiseen kysymykseen, koska vaikutti kokeneelta magian käyttäjältä. Demoni jäi odottamaan vastausta, ottaen kolmannen kulauksen juomastaan.

// juu ei tiedä.//

Leonardo

''Kyllä, olen kuullut niistä kirjoista mutta en tiedä paljoa, olisi kyllä mielenkiintoista saada sellainen käsiini ja siitä olisin varmasti valmis tappamaankin.'' Sanoo lopun hiljempaa. ''Ja en usko että täällä koko saarella on mitään paikkaa mikä olisi täynnä maageja, joten uskon että siitä on turha haaveillakkaan, mutta olen kuullut eräästä voimakkaasta maagista.. Blackista.'' Sanoen hiljempaa lopun mutta ei rupeaisi kertomaan tuosta ellei tuo tietäisi mitään. ''Ja etkö ole kuullut yksinkertaisimmista voimia vahvistavista esineistä? Minulla on tämä sauva, pirun kallis mutta voimakas maagi on varastoinut siihen voimiaan jolloin se lisää minun voimiani.'' Vastaa tuolle heilauttaen metrin pituista sauvaansa jossa on punainen safiiri päässä. ''Tiedätkös, tuuli on erittäin hyvä taito osata. Voisin nytkin sivaltaa sillä kurkkusi auki etkä pakosta ehtisi huomata mitään, ei ainakaan kukaan tavallinen pulliainen voi.'' Sanoo vakavasti.
Juo kulauksen juotavastaan. Todellisuudessa jos Leonardo saa tietoja kirjoista, voisi mennä heti hakemaan ne itselleen, riittäisi että hän näkisi edes vilauksen ja saisi kopioitua mieleensä kaikki tiedot niistä.
''Jos sinulla on mitään tietoja kirjoista ja missä ne olisivat, olisin valmis tekemään yhteistyötä, minulle toki riittäisi että saisin kopioitua tiedot itselleni, en ole keräilijä tyyppiä. Et menettäisi mitään.'' Sanoo tuolle vielä.

// oli vähän lyhyemmän puoleinen ja samaan kasaan laitoin mutta en usko että turhan paljon haittaa on.//