Uimaharjoittelua [sovittu]

[Akselmo]

Hun-Tra

Hun-Tra nappasi kopin keihäästä mutta huomasi että Ea oli hukkua. Hun-Tra sukelsi veden alle ja huomasi Ean "putoavan" veden alla. Hun-Tra otti tuota selästä kiinni ja nosti pintaan. Sitten hän ui tuon kanssa melkein rantaan asti ja rauhoitteli Eaa: "Ei hätää, ei hätää... Noin olisi voinut käydä kelle tahansa. Sinun kannattaisi opetella tässä pinnan alla uimista, tässä ei voi hukkua ja Splinter on lähellä. Sitten kun opit sen, voit vasta uida syvemmissä vesissä." Hun-Tra odotti vähän aikaa ja sitten lähti takaisin syvempiin vesiin. Onneksi keihäs ei ollut uponnut, (vaikkei se haittaisikaan) koska se oli suurimmaksi osaksi puuta. Hunu nappasi keihäänsä ja lähti etsimään kaloja. Mitä syvemmälle hän meni, sitä enemmän isompia kaloja siellä oli.
Hunun taidot olivat kyllä ruostuneet. Hän ei saanut millään kaloja kiinni, mutta monen monituisen yrityksen jälkeen hän sai yhden ison monnin kiinni. Tästä riittää kaikille ja vähän ylikin. Hän mutisi ja nousi pintaan, heiluttaen keihään päässä olevaa kalaa nauraen.

[Dogster]

Splinter

Splinter oli juuri nousemassa takaisin rannalle, kun Ea sattui kokemaan aikamoisen traumaattisen kokemuksen: tuo meinasi hukkua!
”En minä noin syvästä kohdasta puhunut!”, poika parkaisi, samalla kun ponkaisi taas veteen, ja lähti uimaan kovalla vauhdilla noita kahta kohden. ”Ea!”, hän yritti saada jotain vastausta kun uiskenteli tuon vierellä. Hitto, hiton hitto, hittojen hiton hitto! Poika oli lievästi sanottuna paniikissa. Mutta Tooru veti tästäkin huumoria:
’Ajattele positiivisesti, jos hän on hukkunut, voit antaa hänelle tekohengitystä! Saat ensisuukkosi siinä sivussa!’
Tietysti Splinter sivuutti tuollaiset puheet nopeasti. Pahuksen Tooru, mitä se pelleili tällaisella ajalla!?

Kohta he pääsivät rannalle. Splinter vilkaisi huolestuneena Eaan… tuo nimittäin taisi olla vihainen pojalle. Tai sitten mieli teki tepposet pojalle jälleen.

[[Sry lyhyt]]

[Yan]

Ea

Vesi vain tunkeutui keuhkoihin. Vaikka Ea kuinka oli yrittänyt, paniikki ja pakokauhu sai hänestä vallan, jolloin hän ei ollut tajunnut edes yrittää pidättää hengitystään. Vielä suurempi kauhu iski haltiaan, kun pelkkä kirkas jokivesi huuhtoi hänen hengitysteitään uuteen uskoon. Haltiat eivät olleet kaloja, eikä kiduksia löytynyt, mikä oli tässä tapauksessa hengenvaarallista. Pinta tuntui olevan vain yhä kauempana, kunnes tutun olennon kädet tarttuivat neidon selästä kiinni ja vetivät tämän pintaan. Hän oli pinnan yläpuolella, missä oli ilmaa. Hän pystyi hengittämään jälleen!... Vai pystyikö? Keuhkot olivat edelleen täynnä vettä, eikä happi kiertänyt. Olo oli mitä epämiellyttävin, eikä raajat toimineet melkein ollenkaan. Ea ei nähnyt eteensä juuri mitään, kaikki värit olivat sekaisin. Hän ei ollut edes varma oliko hänen silmänsä auki. Luultavammin ei.
Melkein täysin veltto haltian ruumis lysähti selälleen rantahiekkaan, mutta kääntyi hitaasti kyljelleen ja yski ainakin yli litran verran vettä ulos keuhkoistaan. Olo oli nyt suorastaan oksettava. Silmät olivat täynnä vettä ja niitä kirveli, henkeä oli vaikea vetää sisään samaan aikaan kun yski edelleen vettä ulos ja muutenkin haltiatarta huimasi ja maailma pyöri silmissä - tai hän oletti niin, sillä pelkkä silmien edessä pyörivä värimelska ei ollut mikään selvin näky. Hän kuuli kuitenkin yllättävän selvästi Hun-Tran äänen, joka rauhoitteli tätä. Voiko enää ihminen rauhallisempi olla, kun maailmantaju on kaikonnut jonnekkin olemattomiin, eikä ollut vielä hetkeen perillä yhtään mistään. Haltia nieleskeli hetken ja hengitti katkonaisesti kunnes avasi suunsa: "Horjahdin... vahingossa... anteeksi." Puhe oli katkonaista niissä kohdissa, missä hän veti henkeä jottei pyörtyisi. Häntä oksetti edelleen, eikä sen pahemmin huimauskaan ollut laantunut juuri ollenkaa. Kuinka hän oli saattanut olla niin kömpelö? Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei hän oikein ollut perillä siitä mitä oli kaikenkaikkiaan tapahtunut.

//Sori taas näin myöhänen vastaus 8(//

[Akselmo]

Hun-Tra

Hunu ui keihäänsä kanssa rannalle päin, viskasi kalan rantahietikolle ja juoksi äkkiä lähimpään pusikkoon housujensa kanssa. Ne olivat jo melko kuivat koska olivat kuivanneet auringossa. Housut päällään hän talsi takaisin toisten luo.
Kun Hunu kuuli haltian anteeksipyynnöt hän sanoi: "Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, meidän syytähän tämä oli." sitten hän istahti Ean viereen ja katsoi tuota silmiin. "Ömh.. Tarvitsetko jotain?"
Taivas oli täynnä tummia pilviä. "Näyttää siltä että kohta sataa, ei ihme kun on ollut niin kuuma päivä." Juuri kun hän päätti lauseen kuului ukkosen jyrinää. "Ahaa, tänään ei voi enää uida.. Paistan tuon kalan äkkiä." Hun-Tra sanoi ja kävi hakemassa kalan. Se sätki vielä vaikka olikin seivästetty. Hun-Tra otti puukkonsa ja kopautti kalaa monta kertaa puukon väärällä päällä että se lopettaisi sätkimisen. Sitten hän perkkasi kalan ja peitti perkeet hiekkaan. "Voisitko Splinter tehdä nuotion?" Hunu kysyi. Ja sitten hän kääntyi Eaan päin. "Syötkö raakana tämän kalan vai..? En suosittele kyllä syömään kalaa raakana koska siinä voi olla matoja.." Hunu katseli sitten hätääntyneenä ympärilleen. Missähän Tara on..?

//Kauhia inspisvajaus, aaaghfghfgh

[Dogster]

Splinter

Splinter pyöriskeli ympyrää rantahietikolla, ja yritti keksiä, miten auttaisi Eaa. Tuo kuitenkin näytti saavansa henkensä taas kulkemaan, ja poika saattoi huokaista helpotuksesta. Hän koski varovaisesti Ean olkaa.
"Minä tässä pahoillani olen... En ehtinyt huutaa sinulle, minne asti kävellä.", hän tavallaan pyysi anteeksi, ja virnisti vielä pahoittelevasti. "Anteeksi.", hän toisti vielä, kunnolla tällä kertaa. Hän istuutui naisen vierelle, ja yritti auttaa niin hyvin kuin mahdollista, kuten esimerkiksi auttamalla tuon asentoon, johon tuo näytti pyrkivän. Ja opetuksetkin hiipivät pikkuhiljaa mieleen, Splinterin onnistui laittaa Ea oikeaoppiseen kylkiasentoon, jossa tuo pystyi oksentamaan kaiken ulos, mutta ei tarvinnut pelätä, että hän nielaisisi kielensä tai jotain. Poika silitteli tuon hiuksia lohduttuvasti.
"Kohta helpottaa, lupaan sen.", hän sanoi rauhoittelevasti, ja katsoi sitten Hun-Tran tuomaa kalaa.
"Kuule, nyt ei ole nälkä...", poika totesi hiljaa, ja katsoi sitten merkittävästi Hunua. Kuka nyt ihan heti haluisi syödä mitään, varsinkin kun Ea oli aika surkeassa kunnossa? Oksentamisen jälkeen harvoin maistui ruoka. Myrsky pilviä näkyi taivaalla, ja Splinter kumartui uudestaan haltian viereen.
"Kuule, pystytkö nousemaan? Muuten kastut kohta uudestaan..."

[[Ja nääin, ei mikää huippu, mutta toivottavasti kelpaa! ^^]]

[Yan]

Ea

Pikkuhiljaa yököttävä tunne alkoi laantua, ja haltiatar vain makasi kyljeltään rantahiekassa hengittäen syvään sisään ja ulos, tuijottaen kuin tyhjää. Päässäkään ei enää pyörinyt niin pahasti kuin äskettäin, mikä olikin hyvä merkki. Ea vilkaisi Splinteriin ja hymyili hieman typertyneen näköisenä. "Juu, ei tässä kuolemaa olla tekemässä..." Haltia kompuroi mahdollisimman nopeasti ylös, vaikka tasapaino ei ollutkaan ihan kohdallaan. Hetken aikaa tyttö huojui paikoillaan, kunnes suoristi selkänsä ja pyyhkäisi litimärät hiukset pois kasvoiltaan. "Ei se mitään", Ea osoitti sanansa Splinille ja kääntyi sitten Hunin puoleen jatkaen: "Voin minä ihan hyvin syödä. Ja raakana mieluusti." Vaikka haltianeidon olo ei ollutkaan vielä täysin kohdillaan, ei se häntä syömästä estäisi. Ja toinen asia miksi hän vastasi niin, oli se ettei hän halunnut olla mitenkään loukkaava Hun-Traa kohtaan, sillä piti tuosta. Liskomies oli harvinaisen mukava olento, ja se että uo oli vielä pelastanut Ean hengen, teki tähän vaikutuksen.
Haltia vilkaisi itsekkin taivaalle, missä tummat pilvet vyöryivät joen yli. Kaksikko oli oikeassa, kohta sataisi oikein kunnolla, vaikka ei sillä niin väliä ollutkaan, sillä Eahan oli jo valmiiksi kastunut. Nainen lähti astelemaan lyhyin askelin kohti metsän reunaa, jossa puut kasvoivat niin tiheässä, ettei vesisade niiden oksiston lomasta hirveästi tulisi läpi.

//Lyhyttä 8(//

[Akselmo]

Hun-Tra

Hun-Tra puhahti Splinterille. "Selvä." ja käveli sitten vähän kauemmaksi. Hän erotteli kalasta osan, nyppi pois suurimmat ruodot ja laittoi lihanpalat pienelle kankaanpalalle. Ean annos on valmis. hän tuumasi. Sitten hän meni kauempaa etsimään puita. Kankaanpalan lihoineen hän jätti pienelle kivelle Ean viereen. Ei hän muunlaistakaan alustaa taikka esinettä keksinyt, mihin nuo lihat voisi laittaa. Poimiessaan risuja hän mietti menneisyyttään. Hänen mielessään pyöri sanat "Miksi ja miten." Ja missä hemmetissä Tara on?! Sitten Hunu kuulikin rapinaa. Tarahan se siellä juoksi, tosin hän näytti olevan hädässä. Jokin lintu yritti napata Taraa. Hun-Tra ei aikonut menettää lemmikkiänsä noinvain, vaan nappasi Taran ennenkuin lintu ehti käydä syöksyyn. Sitten Hunu pisti Taran housuntaskuunsa. "Ei sinun sietäisi juoksennella missä sattuu.." Hän nuhteli Taraa. Samalla Hun-Tra huomasi Ean kävelevän metsässä. Hän meinasi kysyä mitä haltia siellä etsi, muttei sanonut sitten mitään.
Kerättyään risut hän palasi takaisin Splinterin luokse. Hän pisti risut maahan ja sytytti ne tuluksillaan. Sitten haki pannun ja alkoi paistamaan kalaa. "Paras kokata mahdollisimman nopeaa, sade alkaa minä hetkenä hyvänsä. Onneksi on teltta." Hän hymähti itsekseen.

[Dogster]

Splinter

"Hunu, ei me tässä voida ruveta kokkaamaan.", Splinter sanoi ihmeissään, ja raaputti sitten nopeasti niskaansa. "Tai ainakaan ihan tässä... Sade ehtii tähän suunnilleen silloin kun saamme kalan paistetuksi, jos tuuli jatkuu tälläisenä.", velho mittalisi katseellaan sadepilviä kauempana, mutta naurahti sitten.
"Tosin, voidaanhan me yrittää rakentaa joku suoja tulelle.", hän virnisti, ja käveli metsään etsiäkseen pitkiä, paksuja oksia, jotka soveltuisivat jonkinasteen suojan rakentamiseen. Ja kohtahan tuo raahasi perässään kolmea, neljää pitkää karahkaa. Ei ollut vaikeaa hänelle, mutta tämä ei varmaan riittänyt? Velho meni takaisin, etsi lisää karahkoita, ja raahasi niitä sitten nuotiolle. Hän vai toivoi, että Hun-Tra auttaisi hieman.. tai jos tuo pystyttäisi teltan? Splinter katsoi pitkiä kepukoita, jotka hän oli käynyt noutamassa, ja alkoi jo väkertämään jonkinasteen suojaa. Tarvittaisiin vielä sellaisia oksia, joissa oli lehtiä tai neulaia kiinni, tai ehkäpä jopa saniaisia maasta?

[[ANTEEKSI!!! q_q tuli niin lyhyt, että jopa itseäni hävettää...]]

[Yan]

Ea

Johtuiko se ilmasta vai haltian osittaisesta vampyyriverestä, mutta ei mennyt kauaa kun tyttöä ei enää oksettanut tai huimannut, vaan hän oli taas oma normaali itsensä. Ea pysähtyi johonkin kohtaan metsässä ja vilkaisi yläpuolelleen puiden oksistoihin. Oksien lehdistö oli niin tiheää, ettei sadepisarat pääsisivät niistä läpi, ellei sitten vettä tulisi kuin saavista kaatamalla. Pari nopeaa juoksuaskelta ja haltiatar oli kiivennyt jo puuhun korkeille oksille, katkaisten niitä oksia, joissa oli paljon suojaavia lehtiä. Oli tietenkin pahasta, että Ea repi oksia suoraan puista, mutta tuo kuittasi ajatuksen lyhyesti hymähtämällä itsekseen ja suomalla itselleen pienen hymyn. Tuskin se nyt koko maailmaa tuhoaisi jos hän pari oksaa riipisi irti. Kyllähän aina metsiä riitti ja niissä puita, siitä ei kannattanut ottaa huolta.
Oksalta toiselle kevyesti kuin suloisin perhonen haltianeito siirtyi katkomaan suojaavia oksia, joista saisi kasattua hyvän katoksen. Kerättyään omasta mielestään aivan tarpeeksi hän vilkaisi alas okslata jolla sillä hetkellä seisoi. Maahan oli pudotusta varmaan viisi metriä ja olisi ollut täyttä hullutta jos ihminen olisi hypännyt sieltä alas. Mutta tämähän periaate ei laskenut Eaa hulluksi, sillä eihän tämä ollutkaan ihminen vaan haltia, jolla kaiken lisäksi virtasi verissään puoliksi vampyyrien voimat ja kestävyys. Niimpä kädet täynnä oksia tyttö otti lyhyesti vauhtia ja hyppäsi pitkälle alas maahan, saamatta naarmuakaan. Polvet koukussa hän laskeutui melkein äänettömästi maahan, suoristautui ja lähti takaisin kohti rantaa.

"Jos teille vain mitenkään sopii, aloitan nyt ja heti jonkinlaisen suojan rakentamisen, ettei teidänkään tarvitse kastua aivan litimäriksi", haltia sanoi viimein hymyillen, saavuttuaan kaksikon luokse. Hän laski kasan keräämiään runsaslehtisiä oksia hiekalle ja vilkaisi sitten uudestaan noihin kahteen. "Haenko minä, vai tuleeko jompikumpi mukaani hakemaan tukipilareita katokseen?", hän kysyi ja katsahti kumpaakin kysyvästi. Ei siis sillä, etteikö hän olisi muka yksin saanut hommaa hoidettua, mutta olihan se nyt kohteliasta kuitenkin kysyä.

[Akselmo]

Hun-Tra

Hun-Tra sanoi Ealle "Voit käyttää minun telttaani avuksi. Siitä saa hyvän laavun. Ja minun pitää tehdä nyt ruokaa joten en pääse mukaan.." Hän sanoi hiljaa ja kokkaili. Hunu otti hieman suolaa repustansa ja ripotteli sitä kalan päälle. Hänellä oli myös vähän korppujauhoja että saisi kalan nahalle rapean pinnan. Kalan tuoksu alkoi leijailla ympäri paikkaa. "Toivottavasti tämä tuoksu ei tuo petoeläimiä paikalle.." Sitten hän kohensi tulta nakkelemalla lisää puita. Ensimäiset pisarat tulivat jo taivaalta. "Tässähän tulee kiire.." Onneksi kala oli melkein kypsä jo.

//Anteeksi että kesti vastata, inspiraatiovajausta ollu niin ei ole keksiny mitään.. :S (ja taas lyhyttä >.<)

[Dogster]

Splinter

Splinter mutristi huuliaan, ja osoitti niitä paksuja oksia, jotka oli kovalla vaivalla raahannut tänne.
"Eikö nuo muka kelpaa?", hän kysyi hieman harmistuneena, mutta talssi sitten takaisin metsään kiukkuisena. Höh, no ei sitten, jos kerran hän oli niin pieni että häntä edes huomattu! Joskus oli inhottavaa olla kakara... Poika potkaisi kiukkuisena kiveä, joka kolahti puskaan. Ja puskasta nousi jotain... Splinter ei edes huomannut mitään, kunnes tuo jokin ärjäisi. Pikkuvelho loikkasi ilmaan, ja kiepsahti kauniisti ilmassa ympäri nähdäkseen mitä vastaan hän olikaan. Mikä tuo olikaan, se oli ISO! Näytti karhulta.. mutta yksikään kerhu ei ollut noin iso! Velho huudahti kauhuissaan, mutta kun tuo sitten läymäytti, heitti Splinter kuperkeikan eteenpäin, ettei osuisi. Mitä pirua, mitä hän oli muka NYT tehnyt!?

Karhu hakkasi edelleen, tai ainakin yritti, ja karjui niin että joelle asti ainakin kuului. Splinter taas väisteli minkä jaksoi, tehden voltteja, hyppyjä ja kiepsahduksia ettei häneen vain osuisi. Apua hän ei huutanut, mistä lähtien hän olisi apua pyytänyt keneltäkään? Ei koskaan, vaikka olisi ollut mahdollisuus! Velho puri hammastaan, ja väisti taas uuden iskun kumartumalla, ja tarrasi sitten tuon tassuun, käyttäen niitä näkymättömiä lihaksiaan, ja hyökkäsi suoraan kohti tuon karhun päätä. Jos hän pääsisi niskaan, ei tuolla olisi mahdollisuuksia! Mutta toinen tassu iski suoraan ylhäältä alas, ja...
"UAAAAAAAAGH!!!"
Verta levisi joka paikkaa, ja pojan ruumis tömähti maahan... Karhu laskeutui neljälle tassulle, ja nuuhki veritahraista poikaa, jonka silmät olivat kiinni.

Silmät säpsähtivät auki, ja Splinter ponkaisi maasta, iskien toisen kätensä sormet suoraan tuon jätin silmään.
"Minusta niin helposti eroon pääse senkin mädäntynyt lihasäkki!!", tuo huudahti samalla, kun veti kätensä pois. Karhu nousi taas kahdelle jalalle, karjuen niin että tärykalvot oli puhjeta. Miten Splinter oli selvinnyt? Hän oli juuri nippanappa ehtinyt siirtää toisen olkapäänsä eteen, ja päänsä sijaan, oli olkapää nyt syvillä naarmuilla. Verta valui, ja Splinter arveli, ettei käsi toimisi kunnolla ellei saisi apua siihen... Mutta avun saanti oli nyt vähän kiven takana, ihan kuin hän voisi nyt pysähtyä sitomaan kätensä?

[[toivottavasti ei haittaa, että lisään jännitystä kehiin?]]

[Yan]

Ea

"Kiitos, siitä saa loistavan rakennusaineen!", Ea hymyili Hunille ja katsahti sitten hieman anteeksipyytävästi Splinteriin. "Hyviähän nuo ovat, toin nämä vain li- tai no antaa olla", nainen huokaisi hymyillen hieman kun tuo lähti kiukkuisena metsään. Ea kohautti olkiaan ja kumartui kaikkien niiden kerättyjen oksien ylle, kahmaisten ne syliinsä ja nostaen ylös. "Rupean asettelemaan näitä, hihkaise jos tarvitset minua", Ea lausahtu Hunille hymyillen ja asteli hieman kauemmas metsän reunaan päin, pysähtyen vähän matkan päähän Hunista ja rupesi asettelemaan painavia oksia niin, että niistä sai rakennettua suojan sadetta varten. Yksi oksa kerrallaan haltianeito pystytteli paksuja keppejä kosteaan hiekkaan ja lauloi samalla hyväntuulisesti, jotakin kauniilta kuulostavaa. Laulu ei ollut yleiskieltä, muttei paremminkaan haltiakieltä, joten vaihtoehdoksi ei jäänyt muuta kuin vampyyrien käyttämä kieli. Se kuulosti suurimmaksi osaksi erilaisten lintujen laululta, ja sitä se melkeimpä olikin mikä näkyi siinä, kuinka pikkuruisia pikkulintuja lähestyi sieltä täältä lähemmäs haltiatarta kuuntelemaan tuon laulua ja yhtymällä mukaan.
Kaamealta kuulostava huuto metsän suunnalta, juuri sieltä minne Splinter oli aikaisemmin lähtenyt, sai Ean säikähtämään, samoin kuin pikkulinnut jotka lensivät nopeasti pois paikalta. Ei vaatinut paljon aikaa kun haltia tiesi, että jokin oli pahasti pielessä, joten hän jätti rakennushommat sikseen, pinkaisten äkkiä nopeaan juoksuun äänen perässä. "SPLINTER!!" Ea yritti huutaa ja kuulla missä poika oli. Itseasiassa hän olisi luultavasti kuullut kyllä jos olisi vain hieman rauhoittunut, mutta adrenaliini oli kokahtanut naisen päähän niin nopeasti, ettei hän hätääntymiseltään kuullut yhtään mitään. Ainoa mikä sai lopulta Ean tekemään jyrkän jarrutuksen ja vaihtamaan suuntaa, oli tuoreen ihmisveren tuoksu, mistä ei edes hän voinut erehtyä. Vampyyri Ean sisällä heräsi jälleen täysiin voimiinsa havaittuaan sekin ihmisveren. Se oli päättänyt että kaiken tämän rääkin jälkeen, nyt oli tullut tilaisuus jolloin se puoli Easta painaisi haltiaveren päälle.

[Akselmo]

Hun-Tra

"Kyllä ne kelpaav.. Äh, sinne meni.." Hunu sanoi kun Splinter lähti kiukkuisena metsikköön. Minun pitäisi olla kiltimpi.. Hunu mietti. Kun Ea meni laittamaan laavua tai telttaa mikä lieneekään pystöön, Hunu sai kalan valmiiksi. Ean laulu kuulosti kauniilta joten Hunu ei itse viitsinyt laulaa. "Valmista." Hunu sanoi mutta se peittyi tuohon kiljaisuun mikä tuli metsästä. Siinä samassa kun Ea lähti pinkomaan metsikköön, Hunu nappasi keihäänsä ja lähti hänen peräänsä. Taas se mukula on vaikeuksissa.. Perkele.. Toivottavasti hänelle ei ole käynyt pahasti. hän mietti. Ihme kyllä, Hun-Tra pysyi Ean vikkeleiden askelien perässä.
Hun-Tra näki vilahduksen karhusta joka seisoi kahdella jalalla. Hun-Tra aavisti että Splinter oli tuolla. Hän heitti keihäällänsä tarkasti mesikämmentä selkään. Se osui ja upposi, samalla myös karhu huomasi Hunun ja lähti juoksemaan sitä päin. "Ea, mene auttamaan Splinteriä! Olen minä ennenkin karhuja kaatanut! HETI!" Hän ärjäisi ja lähti juoksemaan kumarassa terävät kynnet ojossa karhua kohti. Hän houkutteli karhua poispäin Splinteristä, jotta Ean olisi turvallista mennä auttamaan poikaa.

//Toimintaa tässä kaivattiinkin! :D

[Dogster]

Splinter

Splinter alkoi jo pikkuhiljaa huolestua, varsinkin kun näkökenttä alkoi hämärtyä reunoilta. jalat tuskin kestäisi nekään kauaa, ja kaikkein pahinta, Splinter häviäisi jollekkin, joka ei osannut edes puhua! Velho puri hampaitaan yhteen... Karhu alkoi taas akrjumaan, ja Splinter avasi suunsa taas, vaikka tiesi, ettei loukkauksillaan ollut vaikutusta.
"Senkin mätä takanedus!", poika karjaisi, mutta ei oikein keksinyt miten pääsisi tästä ongelmasta eroon. Ja sitten tuo oli taas iskemässä... Kun tuo karjaisi ihan eri tavalla, kuin äsken. Poika kohotti kulmiaan väsähtäneenä, ja katsoi kuinka karhu kääntyi ympäri, ja kuinka ton selässä oli keihäs... Joka oli kummallisen tutun näköinen! Hun-Tran keihäs! Karhu kääntyi, ja keskitti huomionsa liskomieheen, rynnäten tuota kohden. Yksisilmäinen jättiläiskarhu kuitenkin oli ovelampi kuin päältäpäin uskoisi: juuri kun näytti siltä että se olisi vain juossut suoraan päin, se nousikin kahdelle jalalleen jäällen, ja oli taas aikeissa käyttää murskaavaa voimaa tassuissaan.

"Varo!", velho huusi hädissään, ja vaikka olikin melkein pyörtymispisteessä, päätti hän tehdä erittäin tyhmän tempun.
Tooru, lainaa minulle nyt edes sen verran voimia, että kestän edes tämän hetken!, hän ajatteli, pistäen jokaisen voimanrippeensä tähän seuraavaan liikesarjaan: Hän loikkasi karhunselkään, pitäen yhdellä kädellä kiinni keihäästä joka törrötti mukavasti karhun selästä, kuin kivenlohkare kalliosta. Karhu ei tästä tempusta yhtään pitänyt, vaan alkoi huitomaan, yrittäen osua selässään roikkuvaan ihmiseen. Splinter piti vain hampaitaan kiinni niin hyvin kuin pystyi, ja yritti keksiä keinon saada keihäs irti yhdellä kädellä. Mutta lopulta ei jäänyt muuta vaihtoehtoa: Hän nojasi karvaiseen ja haisevaan selkään polvillaan, ja sitten yritti vetää itsensä suoraksi, pitäen keihäästä kiinni. Keihäs irtosi, ja pikkuvelho tipahti maahan selälleen. karhu nosti kuonoaan, ja karjui taas niin että maa tärisi.
"Mitäs pidit... Taljanahka?", poika huohotti, pitäen edelleen keihästä kädessään. Karhu kääntyi taas ympäri, ja velho virnisti. Näyttää siltä, että saavutin juuri rajani... Jaksan hädintuskin nousta seisomaan, saatika enään väistelemään..., oli viimeiset järkevät ajatukset, ennenkuin silmät pyörähtivät ympäri, ja poika pyörtyi siihen. Karjuvan karhun eteen.
Minusta... ei ollut muuhun...