Splinter
Splinter painoi päänsä alas, kun Lucas nousi. Hän kyllä pystyi aistimaan miehen pettymyksen... tämän takia hän ei olisi halunut tavata veljeään vielä. Juuri tämän takia.
"Huuda jos haluat...", hän mutisi, ja oikein odotti että häntä lyötäisiin tai jotain. Jotenkin tuntui siltä että olisi ansainnut sen. Vaikka periaatteessa ei ollut, hän oli ollut yksin, ja tarttunut siihen käteen, joka oli apua tarjonnut. Oliko se niin väärin, jos avun antaja oli ollut haltia? Haltia josta oli tullut Splinterin parhaimpia ja varmasti luotettavampia ystäviä.
"Mutta se ei muuta mitään.", hän kuitenkin sanoi, ja nosti katseen hangesta vihdoin, uhmakkaana. Haastakoon vain, kertokoon mikä siinä oli väärin, ja Splinter kertoisi suoraan mitä oli tapahtunut! Hän oli mennyt sellaisesta elävästä helvetistä läpi, että Lucas ei varmasti kestäisi sellaista elämää kovin montaa päivää. Tuo oli ehkä etsinyt häntä, mutta nytkin tuo oli ollut vain huvittelemassa ja pelleilemässä pitkin metsiköitä, häiriköiden ihan rauhallista kansaa tuosta noin vain. Splinter ponkaisi maasta seisomaan, ja vaikkei hän ollutkaan läheskään yhtä pitkä kuin veljensä, huomasi heti ettei kannattanut aliarvioida tätä pentua. Varsinkaan kun tämä pentu osasi taikoa vaikka mitä kivaa lumesta heidän ympärillään. Velhonalku puri huultaan, ettei alkaisi huutamaan. Sen hän olisi mieluusti tehnyt, huutanut suoraa kurkkua kohti taivasta. Helpotti kummasti oloa, mutta piti vältellä ylimääräistä huomiota.
Kauan odotettu tapaaminen ||Rakki
Kirjoittaja Yan » 16 Tammi 2010, 00:10
Lucas
Nyt kun tuo sen meni sanomaan, Lucaksen teki tosiaan mieli yhä enemmän huutaa tuolle. Hän halusi vastauksia, hän halusi tietää mikä helvetillinen asia oli saanut Lucaksen pikkuveljen haltioiden puolelle. Kasvojen väritön ja mitäänsanomaton ilme muuttui yhä vain kivisemmäksi ja kovemmaksi kun Splinter kävi uhmakkaana puolustamaan itseään ikään kuin veljeään vastaan. Se sai jopa Lucaksen veren kiehumaan yli, vaikka tämä suuttui äärimmäisen harvoin. Hän ei sanonut mitään, mutta ilmeestä näki että Splinter oli mennyt niihin asioihin, jotka saivat Lucaksen kiihtymään.
Hän puristi kätensä nyrkkiin. Häntä teki mieli lyödä, läimäistä tuota oikein kunnolla kasvoille monta kertaa kuin muistuttaakseen, että tuo oli ihminen, eikä haltia. Ja että tuo olisi voinut elää miltei normaalia elämää ilman haltioita, jos sitä hemmetin maagia ei olisi ollut.
Maa Lucaksen jalkojen alla alkoi jäätyä, ja tämän ympärille alkoi kasvaa pieniä ja hieman isompiakin jäisiä piikkejä. Hän ei itse huomannut miten viha vaikutti jääntekemiseen, mutta ei hän siihen keskittynytkään. Kauas jää ei kuitenkaan kerennyt levitä, kun Lucaksen ilme lopulta muuttui tuskaiseksi. Se kuvasti puhdasta henkistä kipua ja tuskaa, jota hän koko joutuessaan käymään pikkuveljeään vastaan. Tuntui kuin tuhannet jäiset piikit olisivat lävistäneet hänet samanaikaisesti. Miehen tuskanirvistyksestä näki, että kaikesta vihasta huolimatta, hän tiesi, että vaikka mitä tapahtuisi, se ei enää muuttaisi menneitä. Kohtalo oli jo puuttunut peliin.
Nyt kun tuo sen meni sanomaan, Lucaksen teki tosiaan mieli yhä enemmän huutaa tuolle. Hän halusi vastauksia, hän halusi tietää mikä helvetillinen asia oli saanut Lucaksen pikkuveljen haltioiden puolelle. Kasvojen väritön ja mitäänsanomaton ilme muuttui yhä vain kivisemmäksi ja kovemmaksi kun Splinter kävi uhmakkaana puolustamaan itseään ikään kuin veljeään vastaan. Se sai jopa Lucaksen veren kiehumaan yli, vaikka tämä suuttui äärimmäisen harvoin. Hän ei sanonut mitään, mutta ilmeestä näki että Splinter oli mennyt niihin asioihin, jotka saivat Lucaksen kiihtymään.
Hän puristi kätensä nyrkkiin. Häntä teki mieli lyödä, läimäistä tuota oikein kunnolla kasvoille monta kertaa kuin muistuttaakseen, että tuo oli ihminen, eikä haltia. Ja että tuo olisi voinut elää miltei normaalia elämää ilman haltioita, jos sitä hemmetin maagia ei olisi ollut.
Maa Lucaksen jalkojen alla alkoi jäätyä, ja tämän ympärille alkoi kasvaa pieniä ja hieman isompiakin jäisiä piikkejä. Hän ei itse huomannut miten viha vaikutti jääntekemiseen, mutta ei hän siihen keskittynytkään. Kauas jää ei kuitenkaan kerennyt levitä, kun Lucaksen ilme lopulta muuttui tuskaiseksi. Se kuvasti puhdasta henkistä kipua ja tuskaa, jota hän koko joutuessaan käymään pikkuveljeään vastaan. Tuntui kuin tuhannet jäiset piikit olisivat lävistäneet hänet samanaikaisesti. Miehen tuskanirvistyksestä näki, että kaikesta vihasta huolimatta, hän tiesi, että vaikka mitä tapahtuisi, se ei enää muuttaisi menneitä. Kohtalo oli jo puuttunut peliin.
- Yan
Kirjoittaja Dogster » 16 Tammi 2010, 16:38
Splinter
Splinter edelleen tuijotti haastavasti veljeään, 'antaa tulla' tyyliin. Tämä pikkuveli taisikin olla hieman rajumman puoleinen kaveri, vaikkei hänen voimansa ihan samalla tavalla heittelehtineet tunnepuuskissa. Tai kyllä ne heittelehtivät, kasvoivat voimakkaammiksi, mutta eivät samalla tavalla riistäytyneet käsistä, tai toimineet itsekseen. Kieli koulimattomuudesta, tai ainakin näin Splinterille oli taottu päähän.
"No? Etkö aio sanoa mitään?", hän lopulta tokaisi, hän halusi päästä vuodattamaan toiselle mitä oli tapahtunut, mitä pahaa hänen elämässä oli käynyt. Sen takia hän yritti saada toisen syyttämään itseään. Ja omakin olo olisi helpottunut, jos tuo olisi syyttänyt oikeista asioista. Hän veti päätään hartioiden väliin, ja näytti siltä kuin olisi minä hetkenä hyvänsä voinut loikata kimppuun.
"Vai veikö kissa kielesi?", hän yritti vielä härnätä, kun kuuli jotain. Jossain lähellä radahti. Katse siirtyi heti sinne, haastavan katseen muuttuen odottavaksi ja hieman ehkä ihmetteleväksi. Mitä siellä oli? Haltia? Splinter ehkä halusi veljensä suuttuvan, mutta ei todellakaan halunut että tuo joutuisi ammutuksi haltioiden toimesta. Splinter otti pari askelta eteenpäin, ja jäi odottamaan.
Splinter edelleen tuijotti haastavasti veljeään, 'antaa tulla' tyyliin. Tämä pikkuveli taisikin olla hieman rajumman puoleinen kaveri, vaikkei hänen voimansa ihan samalla tavalla heittelehtineet tunnepuuskissa. Tai kyllä ne heittelehtivät, kasvoivat voimakkaammiksi, mutta eivät samalla tavalla riistäytyneet käsistä, tai toimineet itsekseen. Kieli koulimattomuudesta, tai ainakin näin Splinterille oli taottu päähän.
"No? Etkö aio sanoa mitään?", hän lopulta tokaisi, hän halusi päästä vuodattamaan toiselle mitä oli tapahtunut, mitä pahaa hänen elämässä oli käynyt. Sen takia hän yritti saada toisen syyttämään itseään. Ja omakin olo olisi helpottunut, jos tuo olisi syyttänyt oikeista asioista. Hän veti päätään hartioiden väliin, ja näytti siltä kuin olisi minä hetkenä hyvänsä voinut loikata kimppuun.
"Vai veikö kissa kielesi?", hän yritti vielä härnätä, kun kuuli jotain. Jossain lähellä radahti. Katse siirtyi heti sinne, haastavan katseen muuttuen odottavaksi ja hieman ehkä ihmetteleväksi. Mitä siellä oli? Haltia? Splinter ehkä halusi veljensä suuttuvan, mutta ei todellakaan halunut että tuo joutuisi ammutuksi haltioiden toimesta. Splinter otti pari askelta eteenpäin, ja jäi odottamaan.
- Dogster
Kirjoittaja Yan » 16 Tammi 2010, 17:02
Lucas&Ea
Mikään mitä Splinter sylki suustaan veljelleen, ei saanut tätä käymään tuon kimppuun. Se olisi vihoviimeinen teko joka Lucas tekisi, jos hän kävisi taistelemaan omaa pikkuveljeään vastaan. Toisaalta, tuo ei ollut enää niin kakara, etteikö Lucas olisi voinut leikkiin ryhtyä, mutta miehen viimeiset itsehillinnän rippeet pitivät. Jos aivan väistämätön tarve tulisi, hän ei perääntyisi asiasta, mutta nyt ei kyseessä ollut ihmisten ja haltioiden välinen sota. Vain sen tapahtuman nimissä Lucas olisi saattanut käydä veljensä kimppuun, mutta ei nyt. Ilme pysyi yhä tuskaisena, oranssien silmien tuijottaen toisiin uhmakkaisiin samanlaisiin silmiin. Lucas avasi toisen kätensä nyrkistä ja ikäänkuin imi jään takaisin itseensä, tuijottaen yhä Splinteriä silmiin.
Ja silloin hänkin kuuli sen. Se oli rasahdus joka kuului hyvin läheltä, arvatenkin Splinterin takaa, suoraan sieltä minne Lucas käänsi katseensa veljensä silmistä. Lumisten pensaiden lomasta asteli solakka valkoihoinen haltiatar, mustien pitkien hiusten kehystämillä kasvoillaan jäätävä ilme. Naisen vihreät silmät tuijottivat haukkamaisen tarkasti Lucaksen oransseihin silmiin, eikä mies voinut olla päästämättä matalaa vihaista murinaa hampaidensa lomasta.
Ea katsahti Splinteriin hieman kysyvästi ja käänsi sitten katseensa takaisin Lucakseen. "Pysyhän nahoissasi ihminen. Eihän tässä ruumiita haluta", haltiatar tokaisi värittömästi silmät kiiluen. Mies tuoksui harvinaisen hyvälle Ean nenään. Ajatellen siis siltä kannalta, että naisen vampyyriveri heräili pikkuhiljaa ja kiinnitti huomionsa täysin Lucakseen, jonka aromikkaan veren tämä saattoi haistaa ihonkin läpi.
Lucas pyöräytti päätään murhanimoisen näköisenä ja irvisteli vihaisena haltialle. Hän ei kertakaikkiaan voinut sietää tuota olentoa pätkän vertaa. Syvä murina jatkui yhä voimakkaampana ja oranssit silmät säkenöivät vihasta.
Mikään mitä Splinter sylki suustaan veljelleen, ei saanut tätä käymään tuon kimppuun. Se olisi vihoviimeinen teko joka Lucas tekisi, jos hän kävisi taistelemaan omaa pikkuveljeään vastaan. Toisaalta, tuo ei ollut enää niin kakara, etteikö Lucas olisi voinut leikkiin ryhtyä, mutta miehen viimeiset itsehillinnän rippeet pitivät. Jos aivan väistämätön tarve tulisi, hän ei perääntyisi asiasta, mutta nyt ei kyseessä ollut ihmisten ja haltioiden välinen sota. Vain sen tapahtuman nimissä Lucas olisi saattanut käydä veljensä kimppuun, mutta ei nyt. Ilme pysyi yhä tuskaisena, oranssien silmien tuijottaen toisiin uhmakkaisiin samanlaisiin silmiin. Lucas avasi toisen kätensä nyrkistä ja ikäänkuin imi jään takaisin itseensä, tuijottaen yhä Splinteriä silmiin.
Ja silloin hänkin kuuli sen. Se oli rasahdus joka kuului hyvin läheltä, arvatenkin Splinterin takaa, suoraan sieltä minne Lucas käänsi katseensa veljensä silmistä. Lumisten pensaiden lomasta asteli solakka valkoihoinen haltiatar, mustien pitkien hiusten kehystämillä kasvoillaan jäätävä ilme. Naisen vihreät silmät tuijottivat haukkamaisen tarkasti Lucaksen oransseihin silmiin, eikä mies voinut olla päästämättä matalaa vihaista murinaa hampaidensa lomasta.
Ea katsahti Splinteriin hieman kysyvästi ja käänsi sitten katseensa takaisin Lucakseen. "Pysyhän nahoissasi ihminen. Eihän tässä ruumiita haluta", haltiatar tokaisi värittömästi silmät kiiluen. Mies tuoksui harvinaisen hyvälle Ean nenään. Ajatellen siis siltä kannalta, että naisen vampyyriveri heräili pikkuhiljaa ja kiinnitti huomionsa täysin Lucakseen, jonka aromikkaan veren tämä saattoi haistaa ihonkin läpi.
Lucas pyöräytti päätään murhanimoisen näköisenä ja irvisteli vihaisena haltialle. Hän ei kertakaikkiaan voinut sietää tuota olentoa pätkän vertaa. Syvä murina jatkui yhä voimakkaampana ja oranssit silmät säkenöivät vihasta.
- Yan
Kirjoittaja Dogster » 16 Tammi 2010, 17:41
Splinter
Splinter odotti edelleen, että kuka sieltä puskasta tulisi. Sieltä tuli... Ea! Splinterin ilme vaihtui odotuksesta yllättyneeksi, ja sitten ilahtuneiksi. Olihan ea hänen kaverinsa! Tai ainakin poika itse laski tuon ystäväkseen. Velho otti muutamia juoksuaskeleita, tuon luokse.
"Hei.", hän sanoi iloisesti, ja hymyili sitten silmät kiinni tuolle. Ja sitten muistui isoveli... Poika kääntyi heti, katsoen kuinka tuo näytti siltä, että hyökkäisi Ean kimppuun. Splinter asettui heti väliin. Ja hänenkin ilmeestä pystyi lukemaan, mitä hän ajatteli.
"Sinä et Ean kimppuun käy.", hän totesi heti, vahtien veljensä jokaista liikettä. Hän ei antaisi sitä anteeksi, jos Lucas kävisi Ean kimppuun, vaikka tuo olikin hänen veljensä. Hän ei pystyisi siihen. Ja pikkuvelhoahan ei kannattaisi vihollisekseen saada! Nythän hänestä ei ollut paljoa vaaraa, mutta ei sitä tietäisi kun hän vähän kasvaisi.
Ja teitysti Splinter ei osannut aavistaa, että Ea haistoi Lucaksen veren... Mutta heidän veri varmasti haisi samanlaiselta, kun kerran olivat niin läheistä sukua? Splinter tosin ei jaksanut enään välittää siitä että olivatko he sukua vai ei, hän kaivoi kaiken sen kaunan jota kantoi ihmisiä kohtaan, ja käytti sitä. Ja lopputulos oli tämä, joku joka pystyi taistelemaan jopa veljeään vastaan.
Splinter odotti edelleen, että kuka sieltä puskasta tulisi. Sieltä tuli... Ea! Splinterin ilme vaihtui odotuksesta yllättyneeksi, ja sitten ilahtuneiksi. Olihan ea hänen kaverinsa! Tai ainakin poika itse laski tuon ystäväkseen. Velho otti muutamia juoksuaskeleita, tuon luokse.
"Hei.", hän sanoi iloisesti, ja hymyili sitten silmät kiinni tuolle. Ja sitten muistui isoveli... Poika kääntyi heti, katsoen kuinka tuo näytti siltä, että hyökkäisi Ean kimppuun. Splinter asettui heti väliin. Ja hänenkin ilmeestä pystyi lukemaan, mitä hän ajatteli.
"Sinä et Ean kimppuun käy.", hän totesi heti, vahtien veljensä jokaista liikettä. Hän ei antaisi sitä anteeksi, jos Lucas kävisi Ean kimppuun, vaikka tuo olikin hänen veljensä. Hän ei pystyisi siihen. Ja pikkuvelhoahan ei kannattaisi vihollisekseen saada! Nythän hänestä ei ollut paljoa vaaraa, mutta ei sitä tietäisi kun hän vähän kasvaisi.
Ja teitysti Splinter ei osannut aavistaa, että Ea haistoi Lucaksen veren... Mutta heidän veri varmasti haisi samanlaiselta, kun kerran olivat niin läheistä sukua? Splinter tosin ei jaksanut enään välittää siitä että olivatko he sukua vai ei, hän kaivoi kaiken sen kaunan jota kantoi ihmisiä kohtaan, ja käytti sitä. Ja lopputulos oli tämä, joku joka pystyi taistelemaan jopa veljeään vastaan.
- Dogster
Kirjoittaja Yan » 29 Tammi 2010, 18:39
Ea
"Ei tässä mitään Splinter. Anna olla vain", Ea hymyili pojalle rauhallisesti ja käänsi sitten katseensa Lucakseen uhkaavasti. "Anna tulla vain jos siltä tuntuu. Mutta luulempa, että sinä olet meistä kahdesta se joka loppujen lopuksi maassa makaa!" Ei ollut juuri lainkaan Ean tapaista käyttäytyä kyseisellä tavalla. Haltiatar suorastaan härnäsi miestä, joka kiehui raivosta hänen edessään, valmiina millä hetkellä tahansa listimään naisen. Ea oli ennenkin tapellut ihmisiä vastaan, jotka eivät pitäneet yhtään haltioista ja jopa pari kertaa hävinnytkin, joten tyttö ei leikitellyt asialla. Mies saattaisi oikasti olla vaaraksi ja jopa listiä Ean, mutta tässä asiassa neito tapansa mukaan ei kääntänyt selkäänsä ja yrittänyt 'Puhumalla asiat selviksi' -tekniikkaa, mikä suoraansanottuna oli surkea. Eihän se koskaan toiminut ihmisten ja haltioiden välillä, eiköhän se oltu jo todelttu aika karvaasti.
Ea tiesi, että oli enää sekunneista kiinni kun mies kävisi hänen kimppuunsa välittämättä vaikka haltia olikin nainen. Siitä piirteestä tämä tyttö piti, sillä hänen periaatteisiinsa oli aina kuulunut, että jos ei mies suostunut sen paikan tullen tappelemaan naista vastaan, nainen tulisi iskisi mieheltä pään pois. Omapahan on miehen vika jos ei typeriltä periaatteiltaan tajua tapella kun tarve. Ea veti teräksisen säilänsä esiin ja astui toisella jalallaan askeleen eteenpäin. "Ja turha säästellä lihaksia poika, tai olet samantien kumossa!", hän huusi miehelle valmiina tuon ensimmäiseen siirtoon.
Lucas
Veri kiehui Lucaksen suonissa kun hän huomasi miten pikkuveli kävi puolustamaan tuota saastaista olentoa. Jos niin voisi tapahtua, miehen korvista olisi varmaan noussut savua, sillä viimeisetkin itsehillinnän rippeet vetelivät viimeisiään. "Väisty sivuun Tomas, tai teen sulle saman ku tolla akalle!", Lucas huusi veljelleen vihan sokaisemana. Hän ei enää piittaisi, jos tuo oli päättänyt viettää elämänsä noiden otusten puolella Lucas myös kohtelisi tuota yhtenä heistä, ainakin suurimmaksi osaksi. Lucaksella ei ollut minkäänlaisia aseita mukanaan, koska ei oikeastaan juuri koskaan niitä tarvinnut, mutta onnetar oli tällä kertaa suonut katseen myös hänen suuntaansa, sillä ympärillä oli vettä niin paljon lumen muodossa, että siitä hän saisi tehtyä itselleen kaiken sen mitä tarvitsisi.
Haltianaikkosen härnäys lietsoi vain Lucaksen kuumina kiehuvia tunteita, eikä miehellä ollutkaan minkäänlaista aikomusta antaa tuolle armoa. Nainen tai ei, kun oli kyse haltiasta se ei merkannut Lucakselle mitään ja tuon miekan esiinveto vahvisti kaikki tunteet tuota olentoa kohtaan. "Hah! Sehän nähdään sitten kun vedät viimeisen hengenvetosi!", Lucas vastasi naisen raivokkaaseen huutoon. Taisto oli alkanut.
"Ei tässä mitään Splinter. Anna olla vain", Ea hymyili pojalle rauhallisesti ja käänsi sitten katseensa Lucakseen uhkaavasti. "Anna tulla vain jos siltä tuntuu. Mutta luulempa, että sinä olet meistä kahdesta se joka loppujen lopuksi maassa makaa!" Ei ollut juuri lainkaan Ean tapaista käyttäytyä kyseisellä tavalla. Haltiatar suorastaan härnäsi miestä, joka kiehui raivosta hänen edessään, valmiina millä hetkellä tahansa listimään naisen. Ea oli ennenkin tapellut ihmisiä vastaan, jotka eivät pitäneet yhtään haltioista ja jopa pari kertaa hävinnytkin, joten tyttö ei leikitellyt asialla. Mies saattaisi oikasti olla vaaraksi ja jopa listiä Ean, mutta tässä asiassa neito tapansa mukaan ei kääntänyt selkäänsä ja yrittänyt 'Puhumalla asiat selviksi' -tekniikkaa, mikä suoraansanottuna oli surkea. Eihän se koskaan toiminut ihmisten ja haltioiden välillä, eiköhän se oltu jo todelttu aika karvaasti.
Ea tiesi, että oli enää sekunneista kiinni kun mies kävisi hänen kimppuunsa välittämättä vaikka haltia olikin nainen. Siitä piirteestä tämä tyttö piti, sillä hänen periaatteisiinsa oli aina kuulunut, että jos ei mies suostunut sen paikan tullen tappelemaan naista vastaan, nainen tulisi iskisi mieheltä pään pois. Omapahan on miehen vika jos ei typeriltä periaatteiltaan tajua tapella kun tarve. Ea veti teräksisen säilänsä esiin ja astui toisella jalallaan askeleen eteenpäin. "Ja turha säästellä lihaksia poika, tai olet samantien kumossa!", hän huusi miehelle valmiina tuon ensimmäiseen siirtoon.
Lucas
Veri kiehui Lucaksen suonissa kun hän huomasi miten pikkuveli kävi puolustamaan tuota saastaista olentoa. Jos niin voisi tapahtua, miehen korvista olisi varmaan noussut savua, sillä viimeisetkin itsehillinnän rippeet vetelivät viimeisiään. "Väisty sivuun Tomas, tai teen sulle saman ku tolla akalle!", Lucas huusi veljelleen vihan sokaisemana. Hän ei enää piittaisi, jos tuo oli päättänyt viettää elämänsä noiden otusten puolella Lucas myös kohtelisi tuota yhtenä heistä, ainakin suurimmaksi osaksi. Lucaksella ei ollut minkäänlaisia aseita mukanaan, koska ei oikeastaan juuri koskaan niitä tarvinnut, mutta onnetar oli tällä kertaa suonut katseen myös hänen suuntaansa, sillä ympärillä oli vettä niin paljon lumen muodossa, että siitä hän saisi tehtyä itselleen kaiken sen mitä tarvitsisi.
Haltianaikkosen härnäys lietsoi vain Lucaksen kuumina kiehuvia tunteita, eikä miehellä ollutkaan minkäänlaista aikomusta antaa tuolle armoa. Nainen tai ei, kun oli kyse haltiasta se ei merkannut Lucakselle mitään ja tuon miekan esiinveto vahvisti kaikki tunteet tuota olentoa kohtaan. "Hah! Sehän nähdään sitten kun vedät viimeisen hengenvetosi!", Lucas vastasi naisen raivokkaaseen huutoon. Taisto oli alkanut.
- Yan
Kirjoittaja Dogster » 31 Tammi 2010, 20:47
Splinter
Splinter arvasikin, että nyt kävisi huonosti... Mutta vihan kanavointi auttoi. Splinter edelleen seisoi siinä välissä, ja veti toisen sirpeistään takin alta esiin.
"Se ei ole Ean syy, että minut vietiin pois!", tuo vielä karjaisi Lucakselle, ennenkuin asettui niin että voisi tarvittaessa puolustautua. Eaan hän ei antaisi toisen koskea...
"Ei ole Ean syy, ettei minulla ollut ketään jäljellä! Ja se ei ole Ean syy, että ainoa joka halusi auttaa minua, eikä lakaissut minua maton alle kuin roskan, oli haltia!", Splinter yllättäen karjaisi, antaen vihdoin äänessään kuulua jotain... omituista. Se kuullosti syytökseltä, puolustukselta. Lucaksen ja Splinterin, tai pitäisikö sanoa Tomaksen, yhteisellä kielellä huudetut sanat vaikuttivat Splinteriin omituisella tavalla, aivan kuin joku olisi avannut tulpan auki kylpyammeesta.
"Voitko muka syyttää minua!?", kielenvaihdos, ja yllättäen näytti siltä, että se joka tässä ensin hyökkäisi, tulisi olemaan pikkuveli.
"Voitko syyttää minua siitä, että se joka minut lopulta pelasti siitä helvetistä, sattui olemaan haltia, etkä SINÄ!?", tuo karjaisi viimeisen sanan kuin olisi halunut jo kauan huutaa suunsa tyhjäksi, päästä kertomaan miltä hänestä oikeasti tuntui. Tunteet jotka hän oli padonnut sisäänsä olivat viittä vaille räjähtämispisteessä. Ja samassa hän syöksähti. "Sinä et tajua mistään mitään!", tämä, oli syytös. Ja nyt, vaikka hän oli pelännyt koko ajan, että veljensä vihasi häntä, hän sai vihdoin mahdollisuuden kertoa omat tuskansa. Sen mitä hän oli pelännyt kaikkein eniten.
"Minä pelkäsi Lucas, tajuatko!? Minä pelkäsin, kun minulla ei ollut ketään, joka olisi suojellut tai auttanut minua! Ei ketään, kelle kertoa miltä minusta tuntuu! Tiedätkö miltä tuntuu, kun kuulee, että perheensä on tapettu viimeiseen henkeen, tai että miltä tuntuu, kun ei muista mitään perheensä kasvoista!? Tai se kun joutuu tappamaan muita ihmisiä pelkästä sanasta!? Tiedätkö mitä menin läpi!? Minä halusin kuolla Lucas, minä yritin kerran jopa tappaa itseni!", hyökkäys keskeytyi, ja poika laski kätensä, tipahtaen polvilleen. Hän näytti yksinkertaisesti järkyttyneeltä, mitä hän oli juuri kertonut Lukelle!? Kyyneleet alkoivat valumaan alas poskia, ja poika peitti kasvonsa palaneisiin käsiinsä. palamista oli kyllä mahdoton nähdä hanskojen takia...
Murtuminen oli tapahtunut. Tästähän Aran oli maininnut, ettei tunteitaan sovi padota sisäänsä. Nyt kun hän oli saanut sanottua se, mitä hän oli hävennyt, pelännyt, ja inhonnut itsessään, hän tunsi itsensä heikoksi jälleen. Miksi hän oli kertonut sen, miksi!? Hän ei ollut kertonut siitä kenellekkään, kuinka oli kerran yrittänyt tappaa itsensä, pudotautumalla korkealta... Mutta hän oli selvinnyt, eikä mestarikaan ollut huomannut mitään oppilaassaan, lievää ontumista kummempaa. Ei jaksanut pistää edes merkille.
"En halua... en halua enään taistella... en jaksa...", tuo nyyhki hiljaa, yrittäen sitten vetää itsensä kasaan. Hän tunsi olonsa niin pieneksi, kun istui polvillaan siinä veljensä edessä.
"Minä en halua taistella Lucas!", tuo sitten huusi, painaen kädet korvilleen. Hän ei halunnut, miksi hänen pitäisi taistella omaa veljeään vastaan!? Hän oli haltioiden puolella, koska haltiat olivat auttaneet häntä, mutta hänestä ei ollut soturiksi. Hän vihasi tappamista, toisten satuttamista. Hän ei kyennyt siihen.
Splinter arvasikin, että nyt kävisi huonosti... Mutta vihan kanavointi auttoi. Splinter edelleen seisoi siinä välissä, ja veti toisen sirpeistään takin alta esiin.
"Se ei ole Ean syy, että minut vietiin pois!", tuo vielä karjaisi Lucakselle, ennenkuin asettui niin että voisi tarvittaessa puolustautua. Eaan hän ei antaisi toisen koskea...
"Ei ole Ean syy, ettei minulla ollut ketään jäljellä! Ja se ei ole Ean syy, että ainoa joka halusi auttaa minua, eikä lakaissut minua maton alle kuin roskan, oli haltia!", Splinter yllättäen karjaisi, antaen vihdoin äänessään kuulua jotain... omituista. Se kuullosti syytökseltä, puolustukselta. Lucaksen ja Splinterin, tai pitäisikö sanoa Tomaksen, yhteisellä kielellä huudetut sanat vaikuttivat Splinteriin omituisella tavalla, aivan kuin joku olisi avannut tulpan auki kylpyammeesta.
"Voitko muka syyttää minua!?", kielenvaihdos, ja yllättäen näytti siltä, että se joka tässä ensin hyökkäisi, tulisi olemaan pikkuveli.
"Voitko syyttää minua siitä, että se joka minut lopulta pelasti siitä helvetistä, sattui olemaan haltia, etkä SINÄ!?", tuo karjaisi viimeisen sanan kuin olisi halunut jo kauan huutaa suunsa tyhjäksi, päästä kertomaan miltä hänestä oikeasti tuntui. Tunteet jotka hän oli padonnut sisäänsä olivat viittä vaille räjähtämispisteessä. Ja samassa hän syöksähti. "Sinä et tajua mistään mitään!", tämä, oli syytös. Ja nyt, vaikka hän oli pelännyt koko ajan, että veljensä vihasi häntä, hän sai vihdoin mahdollisuuden kertoa omat tuskansa. Sen mitä hän oli pelännyt kaikkein eniten.
"Minä pelkäsi Lucas, tajuatko!? Minä pelkäsin, kun minulla ei ollut ketään, joka olisi suojellut tai auttanut minua! Ei ketään, kelle kertoa miltä minusta tuntuu! Tiedätkö miltä tuntuu, kun kuulee, että perheensä on tapettu viimeiseen henkeen, tai että miltä tuntuu, kun ei muista mitään perheensä kasvoista!? Tai se kun joutuu tappamaan muita ihmisiä pelkästä sanasta!? Tiedätkö mitä menin läpi!? Minä halusin kuolla Lucas, minä yritin kerran jopa tappaa itseni!", hyökkäys keskeytyi, ja poika laski kätensä, tipahtaen polvilleen. Hän näytti yksinkertaisesti järkyttyneeltä, mitä hän oli juuri kertonut Lukelle!? Kyyneleet alkoivat valumaan alas poskia, ja poika peitti kasvonsa palaneisiin käsiinsä. palamista oli kyllä mahdoton nähdä hanskojen takia...
Murtuminen oli tapahtunut. Tästähän Aran oli maininnut, ettei tunteitaan sovi padota sisäänsä. Nyt kun hän oli saanut sanottua se, mitä hän oli hävennyt, pelännyt, ja inhonnut itsessään, hän tunsi itsensä heikoksi jälleen. Miksi hän oli kertonut sen, miksi!? Hän ei ollut kertonut siitä kenellekkään, kuinka oli kerran yrittänyt tappaa itsensä, pudotautumalla korkealta... Mutta hän oli selvinnyt, eikä mestarikaan ollut huomannut mitään oppilaassaan, lievää ontumista kummempaa. Ei jaksanut pistää edes merkille.
"En halua... en halua enään taistella... en jaksa...", tuo nyyhki hiljaa, yrittäen sitten vetää itsensä kasaan. Hän tunsi olonsa niin pieneksi, kun istui polvillaan siinä veljensä edessä.
"Minä en halua taistella Lucas!", tuo sitten huusi, painaen kädet korvilleen. Hän ei halunnut, miksi hänen pitäisi taistella omaa veljeään vastaan!? Hän oli haltioiden puolella, koska haltiat olivat auttaneet häntä, mutta hänestä ei ollut soturiksi. Hän vihasi tappamista, toisten satuttamista. Hän ei kyennyt siihen.
- Dogster
Kirjoittaja Yan » 06 Helmi 2010, 17:53
Ea
Haltiatar oli ollut jo täysin valmiina hyökkäämään, kun hän jähmettyi paikoilleen Splinterin tehessä oman päätöksensä. Pojan sisukkuus ja itsepuolustusvaisto, sekä rohkeus käydä seisomaan veljensä sanoja ja tekoja vastaan, oli se mikä teki tällä kertaa naiseen vaikutuksen. Täysin uusi puoli tuli esille Splinteristä, se osa, jota Ea ei ollut koskaan nähnyt. Oli raakaa, melkein syndäntä riipivää kuunnella noiden kahden veljesten taistoa keskenään. Ea ei laskenut miekkaansa, mutta ei tehnyt pienintäkään elettä edes puolustautuakseen. Eihän veljien pitäisi tapella keskenään! Hehän olivat... perhettä!
Oli kamalaa katsella ja kuunnella noita kahta. Solvaukset ja tunnustukset syöksyivät ilman halki kuin terävät miekat, jotka vuoronperään iskivät toisiaan suoraan sydämeen. Vaikka hän ei ymmärtänyt puoliakaan noiden kahden puheesta vieraan kielen vuoksi, haltatar saattoi vain kuvitella, miltä noista kahdesta tuntui. Hän ei halunnut sanoa mitään, hän ei halunnut tehdä asialle mitään. Sillä hän pelkäsi, että jos tekisi jotain, se saattaisi olla jotain mitä hän myöhemmin joutuisi katkerasti katumaan. Naista hirvitti edelleen, miten hänen hyvä ystävänsä lopulta murtui kuin suuri pato, joka ei enää pystynyt pitämään tulvaa aisoissa. Sanat vain ryöppysivät toisen suusta, ja haltialla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa vierestä ja yrittää olla puuttumatta.
Lucas
Viha tuota haltiaa kohtaa oli räjähdyspisteessä, eikä asiaa auttanut yhtään se, että Splinter kävi puolustusasemaan. Lucas oli raivosta sekaisin. Hän ei halunnut kuunnella veljeään, hän uskotteli itselleen ettei häntä kiinnostanut, että hän ei välittänyt. Mutta ei hän voinut tukkia korviaan siltä, mitä Splinter sanoi. Toisaalta Lucas olisi halunnut repiä nuo kummatkin palasiksi siltä seisomalta, mutta jokin kuitenkin pidätteli häntä.
Jotenkin Lucas oli sisimmässään arvannut jo tämän, mutta yhä se saattoi yllättää hänet kuin selän takana vaaniva vihollinen, joka iski suoraan sydämeen kun silmä vältti. Tomaksen syytökset kohdistuivat nyt häneen, ja se oli se, mikä tuhosi miehen sisältäpäin kokonaan. Tätä hän oli koko elämänsä ajan pelännyt ja vaikka hän oli siihen kuinka yrittänyt valmistautua, se iski niin lujana ja tymäävänä, ettei Lucas voinut sille mitään. Hän ei voinut tehä mitään, sillä kaikki se voima mitä hänellä oli ollut katosi. Hän oli epäonnistunut veljenä, epäonnistunut ihmisenä. Oli vaikeaa kuunnella miten pikkuveli puhui suunsa ja mielensä tyhjäksi kaikesta mitä hän oli halunnut sanoa. Mutta kaikki ne sanat muuttivat Lucasta sitä mukaa kun ne tulivat ilmi. Viha alkoi syövyttämään tuon mieltä kuin voimakas happo, eikä Lucas pystynyt hallitsemaan sitä. Hän oli tehnyt kaikkensa veljensä ja perheensä vuoksi, mutta nyt hänestä tuntui ettei se riittänyt. Hänen mieleensä syöpyivät ajatukset siitä, että häntä syytettiin ja väheksyttiin kaiken sen jälkeen mitä hän oli kokenut ja tehnyt. Aivan kuin Splinter olisi halunnut sanoa, miten paljon HÄN oli kestänyt, mutta miten kaikki Lucaksen kokema ei ollut mitään siihen verrattuna, Viha kalvoi miehen mieltä. Hän vihasi veljeään, ja hän vihasi itseään. Hän ei tiennyt kumpaa hän vihasi enemmän, mutta sen hän tiesti, ettei pääsisi luultavasti koskaan siitä vihasta eroon. "Luuletko tosissasi etten minä tieä mistään mitään, tai että en ole itse kokenut yhtään mitään? Luuletko että istuin kaikki nämä vuodet paikoillani huvittelemassa kavereiden kanssa ja viettämässä helppoa elämää?!", nyt oli Lucaksen vuoro asettua taas puolustusasemaan. Hän ei voinut itsekään pidätellä sitä. Hän katsoi miten hänen pikkuveljensä kyynelehti hänen eessään, ja sanoi ettei halunnut tapella. Jokin oli kuitenkin naksahtanut Lucaksen päässä, eikä hän osannut enää sääliä tuota. Oli hänen vuoro huutaa ja kertoa kaikki. "Jos sinä tosiaan luulet että olet ainoa olento jolla ei ole ollut helppoa, niin olet väärässä! Tajuatko? VÄÄRÄSSÄ!", Lucas karjui täyttä kurkkua, pitäen hädin tuskin taukoa sanoissaan. "Minä olin se, joka yritti pelastaa perheensä kuoleman kourista! Minä olin se joka syöksyi oman henkensä kaupalla palavaan taloon, vain jotta voisi pelastaa ainoan veljensä joka hänellä oli jäljellä! Minä olin se joka ei antanut koskaan itselleni anteeksi, sitä että se helvetin maagi varasti ainoan pikkuveljeni minulta ja muulta perheeltäni! MINÄ olin se, joka etsi SINUA maailman ääriin kestäen kaiken sen tuskan ja epätietoisuuden! Tajuatko yhtään mitä tein vuoksesi? Olin valmis antamaan henkeni, jotta saisin sinut siltä maagilta takaisin!" Sanat ryöppysivät miehen suusta ja viimein hän veti henkeä. Hän katsoi veljeään alaviistoon vihasta vääristynyt ilme kasvoillaan. Hän vihasi itseään, hän ei voinut sille mitään. Hän ei saisi vihata veljeään. Hän ei saisi vihata tuota haltiaa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään. Hän ei saisi vihata sitäkään haltiaa, joka oli hyväksynyt Splinterin hoiviinsa. Mutta silti hän vihasi. Nuo kaikki olivat riistäneet hänen veljensä pois hänen luotaan. Ja nyt Lucas tunsi olonsa mitättömäksi. Hän tunsi olonsa hyätyksi ja tarpeettomaksi. Karu totuus iski kuin salama taivaalta kun hän tajusi sen. Häntä ei ollut kukaan kaivannut tässä maailmassa samalla tavalla kun hän oli kaivannut veljeään.
Lucas nosti katseensa tuohon haltiaan tuskan irvistys kasvoillaan. Hän ei saattaisi jäädä enää tänne. Haltiat olivat pitäneet hänen veljestään aikaisemmin huolta, joten pitäisivät ne luultavasti edelleenkin. "Auta hänet pystyyn", hän sanoi haltiattarelle ja käänsi katseensa pois. Sitten hän kääntyi ympäri, kuopaisi maasta vauhtia, muuttui suureksi valkoiseksi naaliksi ja katsahti vielä kerran veljeään oransseilla silmillään, joista valuivat melkein huomaamattomat kyyneleet, ennen kuin pinkaisi voimattomaan juoksuun. Pois noien kahden luota, pois pilaamasta veljensä elämää yhtään sen enempää, kadoten noiden näköpiiristä lumisten pensaiden taakse.
Haltiatar oli ollut jo täysin valmiina hyökkäämään, kun hän jähmettyi paikoilleen Splinterin tehessä oman päätöksensä. Pojan sisukkuus ja itsepuolustusvaisto, sekä rohkeus käydä seisomaan veljensä sanoja ja tekoja vastaan, oli se mikä teki tällä kertaa naiseen vaikutuksen. Täysin uusi puoli tuli esille Splinteristä, se osa, jota Ea ei ollut koskaan nähnyt. Oli raakaa, melkein syndäntä riipivää kuunnella noiden kahden veljesten taistoa keskenään. Ea ei laskenut miekkaansa, mutta ei tehnyt pienintäkään elettä edes puolustautuakseen. Eihän veljien pitäisi tapella keskenään! Hehän olivat... perhettä!
Oli kamalaa katsella ja kuunnella noita kahta. Solvaukset ja tunnustukset syöksyivät ilman halki kuin terävät miekat, jotka vuoronperään iskivät toisiaan suoraan sydämeen. Vaikka hän ei ymmärtänyt puoliakaan noiden kahden puheesta vieraan kielen vuoksi, haltatar saattoi vain kuvitella, miltä noista kahdesta tuntui. Hän ei halunnut sanoa mitään, hän ei halunnut tehdä asialle mitään. Sillä hän pelkäsi, että jos tekisi jotain, se saattaisi olla jotain mitä hän myöhemmin joutuisi katkerasti katumaan. Naista hirvitti edelleen, miten hänen hyvä ystävänsä lopulta murtui kuin suuri pato, joka ei enää pystynyt pitämään tulvaa aisoissa. Sanat vain ryöppysivät toisen suusta, ja haltialla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa vierestä ja yrittää olla puuttumatta.
Lucas
Viha tuota haltiaa kohtaa oli räjähdyspisteessä, eikä asiaa auttanut yhtään se, että Splinter kävi puolustusasemaan. Lucas oli raivosta sekaisin. Hän ei halunnut kuunnella veljeään, hän uskotteli itselleen ettei häntä kiinnostanut, että hän ei välittänyt. Mutta ei hän voinut tukkia korviaan siltä, mitä Splinter sanoi. Toisaalta Lucas olisi halunnut repiä nuo kummatkin palasiksi siltä seisomalta, mutta jokin kuitenkin pidätteli häntä.
Jotenkin Lucas oli sisimmässään arvannut jo tämän, mutta yhä se saattoi yllättää hänet kuin selän takana vaaniva vihollinen, joka iski suoraan sydämeen kun silmä vältti. Tomaksen syytökset kohdistuivat nyt häneen, ja se oli se, mikä tuhosi miehen sisältäpäin kokonaan. Tätä hän oli koko elämänsä ajan pelännyt ja vaikka hän oli siihen kuinka yrittänyt valmistautua, se iski niin lujana ja tymäävänä, ettei Lucas voinut sille mitään. Hän ei voinut tehä mitään, sillä kaikki se voima mitä hänellä oli ollut katosi. Hän oli epäonnistunut veljenä, epäonnistunut ihmisenä. Oli vaikeaa kuunnella miten pikkuveli puhui suunsa ja mielensä tyhjäksi kaikesta mitä hän oli halunnut sanoa. Mutta kaikki ne sanat muuttivat Lucasta sitä mukaa kun ne tulivat ilmi. Viha alkoi syövyttämään tuon mieltä kuin voimakas happo, eikä Lucas pystynyt hallitsemaan sitä. Hän oli tehnyt kaikkensa veljensä ja perheensä vuoksi, mutta nyt hänestä tuntui ettei se riittänyt. Hänen mieleensä syöpyivät ajatukset siitä, että häntä syytettiin ja väheksyttiin kaiken sen jälkeen mitä hän oli kokenut ja tehnyt. Aivan kuin Splinter olisi halunnut sanoa, miten paljon HÄN oli kestänyt, mutta miten kaikki Lucaksen kokema ei ollut mitään siihen verrattuna, Viha kalvoi miehen mieltä. Hän vihasi veljeään, ja hän vihasi itseään. Hän ei tiennyt kumpaa hän vihasi enemmän, mutta sen hän tiesti, ettei pääsisi luultavasti koskaan siitä vihasta eroon. "Luuletko tosissasi etten minä tieä mistään mitään, tai että en ole itse kokenut yhtään mitään? Luuletko että istuin kaikki nämä vuodet paikoillani huvittelemassa kavereiden kanssa ja viettämässä helppoa elämää?!", nyt oli Lucaksen vuoro asettua taas puolustusasemaan. Hän ei voinut itsekään pidätellä sitä. Hän katsoi miten hänen pikkuveljensä kyynelehti hänen eessään, ja sanoi ettei halunnut tapella. Jokin oli kuitenkin naksahtanut Lucaksen päässä, eikä hän osannut enää sääliä tuota. Oli hänen vuoro huutaa ja kertoa kaikki. "Jos sinä tosiaan luulet että olet ainoa olento jolla ei ole ollut helppoa, niin olet väärässä! Tajuatko? VÄÄRÄSSÄ!", Lucas karjui täyttä kurkkua, pitäen hädin tuskin taukoa sanoissaan. "Minä olin se, joka yritti pelastaa perheensä kuoleman kourista! Minä olin se joka syöksyi oman henkensä kaupalla palavaan taloon, vain jotta voisi pelastaa ainoan veljensä joka hänellä oli jäljellä! Minä olin se joka ei antanut koskaan itselleni anteeksi, sitä että se helvetin maagi varasti ainoan pikkuveljeni minulta ja muulta perheeltäni! MINÄ olin se, joka etsi SINUA maailman ääriin kestäen kaiken sen tuskan ja epätietoisuuden! Tajuatko yhtään mitä tein vuoksesi? Olin valmis antamaan henkeni, jotta saisin sinut siltä maagilta takaisin!" Sanat ryöppysivät miehen suusta ja viimein hän veti henkeä. Hän katsoi veljeään alaviistoon vihasta vääristynyt ilme kasvoillaan. Hän vihasi itseään, hän ei voinut sille mitään. Hän ei saisi vihata veljeään. Hän ei saisi vihata tuota haltiaa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään. Hän ei saisi vihata sitäkään haltiaa, joka oli hyväksynyt Splinterin hoiviinsa. Mutta silti hän vihasi. Nuo kaikki olivat riistäneet hänen veljensä pois hänen luotaan. Ja nyt Lucas tunsi olonsa mitättömäksi. Hän tunsi olonsa hyätyksi ja tarpeettomaksi. Karu totuus iski kuin salama taivaalta kun hän tajusi sen. Häntä ei ollut kukaan kaivannut tässä maailmassa samalla tavalla kun hän oli kaivannut veljeään.
Lucas nosti katseensa tuohon haltiaan tuskan irvistys kasvoillaan. Hän ei saattaisi jäädä enää tänne. Haltiat olivat pitäneet hänen veljestään aikaisemmin huolta, joten pitäisivät ne luultavasti edelleenkin. "Auta hänet pystyyn", hän sanoi haltiattarelle ja käänsi katseensa pois. Sitten hän kääntyi ympäri, kuopaisi maasta vauhtia, muuttui suureksi valkoiseksi naaliksi ja katsahti vielä kerran veljeään oransseilla silmillään, joista valuivat melkein huomaamattomat kyyneleet, ennen kuin pinkaisi voimattomaan juoksuun. Pois noien kahden luota, pois pilaamasta veljensä elämää yhtään sen enempää, kadoten noiden näköpiiristä lumisten pensaiden taakse.
- Yan
Kirjoittaja Dogster » 06 Helmi 2010, 18:36
Splinter
"Kyllä minäkin tiesin että sait kärsiä! Ja se on minun syytäni!", pääsi pojan suusta, kun tuo alkoi huutamaan nuorelle... Ääni tärisi, samoin kuin keho, jota Splinter yritti suojella käsillään, halaamalla itseään. Tosin ainut asia, johonka nyt sattui, oli psyyke.
"Mitä oikein luulit minun tehneen, kun tajusin ettei sinuun tai perheesi olisi koskettu pitkällä tikullakaan, ellen olisi syntynyt!?", tuo huusi takaisin, kyyneleet yhä virraten poskilla. Tämäkään totuus ei olisi koskaan selvinnyt, ellei hän olisi nähnyt painajaista... painajaista sen illan tapahtumista, Lucaksen silmin. Hän kyllä tiesi valmiiksi, mitä toinen oli joutunut kokemaan, mutta ainakin tuolla oli OLLUT joku. Toisin kuin Splinterillä, joka oli harjoitellut koko elämänsä vain kosto mielessään, Lucas oli voinut saada ystäviä, tuttuja, joitakuita joiden kanssa puhua ja jakaa tuskansa. Tuolla oli ehkä ollut rankaa, mutta entä teinipojalla, joka oli elänyt ihan oikeasti yksin, ja jolta oli kielletty kaikki kontaktit ihmisiin ja haltioihin?
"Jos en olisi... Jos en vain olisi syntynyt... tätä ei olisi tapahtunut...", tuo puhui sillä kielellä, johonka hänet oli opetettu. Kielellä jonka mestarinsa oli antanut...
"Ja minä ääliö autoin häntä! Autoin perheeni murhaaja monta vuotta, koska hän lupasi auttaa minua! Lupasi auttaa että voisin kostaa joskus sen, mitä luulin tapahtuneen perheelleni!", tuo alkoi taas huutamaan, painaen käsillään taas ohimoistaan. Tuntui siltä kuin hän räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä!
Mutta Lucas lähti, ennenkuin hän ehti kertoa, mitä hän halusi ihan tosissaan sanoa. Splinter nosti katseen valkoisesta maasta, ja katsoi valkoisen naalin perään.
"Minä....", puolirotuinen saoi, yritti vetää henkeä, ja nousi sitten ihan omin voimin, vaikka jaloissaan tuntuikin hieman huteralta.
"...kaipasin häntä.... aina siitä asti kun sain tietää että hän voi olla yhä elossa.", tunnustus tuli viimein, vaikkei isoveli ollutkaan kuulemassa. Käsi nousi, ja peitti toisen puolen naamasta, pyyhkäisten kyyneliä pois. Miksei hän kertonut sitä aiemmin?
"Minä vain... pelkäsin. En voinut edes etsiä häntä, olin varma että hän vihasi minua... Kuten varmaan nyt vihaakin...", tuo puhui samalla, pitäen katseen maassa. Toinen käsi roikkui velttona, ja olemus oli muutenkin väsyneen katkera. Hän oli vihainen itselleen, miksei hän ollut sanonut mitään!? "En näköjään osaa mitään oikein..."
"Kyllä minäkin tiesin että sait kärsiä! Ja se on minun syytäni!", pääsi pojan suusta, kun tuo alkoi huutamaan nuorelle... Ääni tärisi, samoin kuin keho, jota Splinter yritti suojella käsillään, halaamalla itseään. Tosin ainut asia, johonka nyt sattui, oli psyyke.
"Mitä oikein luulit minun tehneen, kun tajusin ettei sinuun tai perheesi olisi koskettu pitkällä tikullakaan, ellen olisi syntynyt!?", tuo huusi takaisin, kyyneleet yhä virraten poskilla. Tämäkään totuus ei olisi koskaan selvinnyt, ellei hän olisi nähnyt painajaista... painajaista sen illan tapahtumista, Lucaksen silmin. Hän kyllä tiesi valmiiksi, mitä toinen oli joutunut kokemaan, mutta ainakin tuolla oli OLLUT joku. Toisin kuin Splinterillä, joka oli harjoitellut koko elämänsä vain kosto mielessään, Lucas oli voinut saada ystäviä, tuttuja, joitakuita joiden kanssa puhua ja jakaa tuskansa. Tuolla oli ehkä ollut rankaa, mutta entä teinipojalla, joka oli elänyt ihan oikeasti yksin, ja jolta oli kielletty kaikki kontaktit ihmisiin ja haltioihin?
"Jos en olisi... Jos en vain olisi syntynyt... tätä ei olisi tapahtunut...", tuo puhui sillä kielellä, johonka hänet oli opetettu. Kielellä jonka mestarinsa oli antanut...
"Ja minä ääliö autoin häntä! Autoin perheeni murhaaja monta vuotta, koska hän lupasi auttaa minua! Lupasi auttaa että voisin kostaa joskus sen, mitä luulin tapahtuneen perheelleni!", tuo alkoi taas huutamaan, painaen käsillään taas ohimoistaan. Tuntui siltä kuin hän räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä!
Mutta Lucas lähti, ennenkuin hän ehti kertoa, mitä hän halusi ihan tosissaan sanoa. Splinter nosti katseen valkoisesta maasta, ja katsoi valkoisen naalin perään.
"Minä....", puolirotuinen saoi, yritti vetää henkeä, ja nousi sitten ihan omin voimin, vaikka jaloissaan tuntuikin hieman huteralta.
"...kaipasin häntä.... aina siitä asti kun sain tietää että hän voi olla yhä elossa.", tunnustus tuli viimein, vaikkei isoveli ollutkaan kuulemassa. Käsi nousi, ja peitti toisen puolen naamasta, pyyhkäisten kyyneliä pois. Miksei hän kertonut sitä aiemmin?
"Minä vain... pelkäsin. En voinut edes etsiä häntä, olin varma että hän vihasi minua... Kuten varmaan nyt vihaakin...", tuo puhui samalla, pitäen katseen maassa. Toinen käsi roikkui velttona, ja olemus oli muutenkin väsyneen katkera. Hän oli vihainen itselleen, miksei hän ollut sanonut mitään!? "En näköjään osaa mitään oikein..."
- Dogster
Paikallaolijat
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa