Tervetuloa kotiin, hurjapää [sovittu]

Splinter

Pitäen kättä ilmassa, Splinter hymyili kauniille lohikäärmeellensä, joka "pörhisti" suomujansa, nauttien auringon lämmöstä päästäen pienen iloisen äänähdyksen.
"Tiedän, tiedän... Frederic... Tämä on viimeinen kirje. Ole kiltti ja vie se Arathetille.", velho puheli pienelle liskolle, joka katsoi häntä lyhyen hetken ajan ennen kuin levitti kaikki siipensä, lähtien lentoon, pieni kotelo selässään. Katsoen sen perään, velho tunsi pienen piston sisällänsä. Katse laskeutui satamaan. Ei kestäisi edes minuutteja ja hän olisi kohta taas kotimaassaan, tässä sodan riepottelemassa ja runtelemassa maassa... mutta koti se oli silti. Vetäen syvään henkeä, hän nautti tuosta tutusta hajusta - ainakin se tuntui tutulta. Montako vuotta siitä oli? Kaksi? Kolme? Laiva saapui viimein satamaan, nuorukaisen katsoen sitten kapteenia. Kun hän oli lähtenyt, hän oli liittynyt merirosvojen joukkoon siksi hetkeksi. Mutta pienen haaverin takia, oli Splinter vaihtanut kesken matkan kauppa-laivaan että pääsisi paremmin maihin. Sillä ei ollut väliä kuka sataman aluetta hallitsi, jos oli rosvojen kyydissä.. kai hänellä oli ollut liian kova kiire edes ajatellakseen sitä.

Lankku laskettiin, ja velho odotti kiltisti, kunnes pieni nostalgian puuska iski. Hänhän ei odottaisi enää sekunttiakaan! Sen enempää miettimättä, hän varmisti että tavaransa olivat hyvin mukana, ennen kuin otti vauhtia, hypäten laivan laidan yli, tähdäten laiturille. Kyllähän hän osui, mutta jälkitärähdys tuntui kyllä ja pitkään koko kehossa.
"Ai jai jai...", oli hiljainen mutina, ennen kuin nuori mies nousi koko mittaansa. Laivan miehistö tuijotti silmät pyöreinä mitä tuo idiootti oli juuri tehnyt, mutta Splinter vain vilkutti heille iloisesti.
"Kiitos kyydistä!", tuo vielä huikkasi, ennen kuin kirjaimellisesti juoksi laituria pitkin suoraan maihin. Hänen pitäisi päästä korkealle, jonnekkin, minne tahansa että saisi nähdä maisemaa paremmin. Kuin tilauksesta, oli muutama laatikko pinottu talon vierustalle, ja Splinterhän käytti noita apuna kivutakseen katolle kuin mikäkin vuori-kauris. Juosten katon harjannetta pitkin, hän pysähtyi aivan sen lopussa, katsoen talon katolta avautuvaa maisemaa. Hänen silmänsä suorastaan kimalsivat, koti-ikävä oli ollut mahdoton! Ja sen tajusi vasta nyt, vasta nyt kun hänen jalkansa olivat Cryptin maaperällä, keuhkot täynnä sen ilmaa...
"POIKA! ALAS SIELTÄ!", joku tietysti huomasi nuorukaisen kiipeilyn. Eipä se kumma ollut, ei hän sitä ollut koettanut piilottaa. Splinter virnisti hiukan, taisi innostus viedä nuorukaisen vain mukanaan?
"Anteeksi anteeksi! Tulen alas, pieni hetki!", tuo huikkasi takaisin alas, katsoen sitten mihinkä voisi laskeutua ilman että rikkoisi luita tällä kertaa...

[[ Sovittu peli Akuman kanssa - katsotaan kuinka hyvin kirjoittaminen sujuukaan enää... ]]

[Aksutar]

Black

Satama. Voi kuinka Black vihasikaan sitä suolaista tuulahdusta, mikä mereltä aina puhalsi. Kuitenkin, tänään ei auttanut muu, kuin hankkiutua satamaan, tuohon kalankatkuiseen kyläpahaiseen, jos mieli saada ensimmäisen mahdolliset, harvinaiset raaka-aineet. Oli niitä jo odoteltukin toista kuukautta, eikä niiden saapumisesta edes mitään varmuutta ollut. Kuitenkin, tummiin pukeutunut, huppupäinen velho oli saapunut satamaan odottamaan kauppalaivaa, jolta moiset raaka-aineet olisi pitänyt löytyä. Odotellessaan oli velho kuluttanut aikaansa satamakylän torilla, josta lähinnä löytyi kalaa ja muita meren antimia, eikä mitään mielenkiintoista velholle. Tietenkin sitä olisi voinut katsoa jotain mielenkiintoista, uniikkia ja kaunista lahjaksi puolisolle, mutta juuri nyt velho ei ollut sillä tuulella. Muutenkin suhde oli takkuillut, eikä Black tietenkään älynnyt, että odottamaton, kaunis lahja olisi saattanut parantaa välejä. Ei hän tietänyt niin hyvin naisten ajatusmaailmaa, eikä oikeastaan edes välittänyt. Naiset, ja noiden tunnekuohut.

Black kuitenkin loppujen lopuksi sai haluamansa maksua vastaan. Ulkomailta tuodut raaka-aineet taikajuomia varten ostettiin kalliilla hinnalla suoraan satamasta ja pistettiin varmaan talteen vyöllä roikkuvaan nahkapussukaan. Kun haluttu oli saatu haltuun, alkoi huppupäinen velho tehdä lähtöä tummanpuhuvan, pelottavan ratsunsa kanssa. Darkoa taluttaessaan jokin kuitenkin osui velhon silmäkulmaan. Toinen maagi Tumma katse kävi selaamaan lähistöllä olevia henkilöitä nopeasti, kiinnittäen huomionsa lopulta nuoreen miehenalkuun, joka kävi katolle pomppimaan. Tuon aura suorastaan huusi magiaa, mikä sinänsä oli piristävä vaihtelu tähän tavallisten kuolevaisten massaan. Hitaasti huppupäinen jatkoi matkaansa kyseisen rakennuksen vieressä, jonka katolle tuo tuntematon nuormies oli loikkinut. Mitä lie katolla teki, ei se Blackille kuulunut. Tosin, joku kävi huutamaan tuolle mukulalle alas tulemista, johon mokoma vastasi tulevansa alas piakkoin Tyhmäkö tuo oli?

Normaalisti Black olisi vain antanut asian olla, mutta nyt hän ei kyennyt. Ei, kun kyseessä oli toinen maagi. Tyhmä, kenties naiivi ja uusi valtakunnassa. Black päästi irti ratsunsa ohjista, käsien hevosta muistuttavaa demonia pysymään paikoillaan, samalla kun katosi itse paikalta, kuin tuhka tuuleen.
Huppupäinen mies ilmestyi tämän nuorukaisen taakse, vain muutaman askeleen päähän, ennen kuin avasi suunsa lähes saman tien, kun katolle oli ilmestynyt.
Oletko tyhmä vai etkö vain tiedosta sitä, että katolla hyppely herättää kysymyksiä valtakunnassa, jossa muutenkin jahdataan massasta poikkeavia yksilöitä seipäin? Black kävi kysymään yllättävän rauhallisella äänellä, antaen tumman katseensa laskeutua määrätietoisen arvostelevasti nuorukaiseen.
Sinut voidaan vielä hirttää katolla hyppelystä. Niin vainoharhaiseksi tämä valtakunta on käynyt


// holy sh*t, kukaan kutsu muo enää Akumaks. Häpeä. Se on Aksu! //

Splinter

Nuoren oranssit silmät katselivat yhä kaikkein parasta kohtaa, kun hän tunsi jotain, aivan selkänsä takana. Sanat eivät yllättäneet häntä, eivät oikeasti, mutta tuo kuitenkin kiepahti silmät tavallista suurempina. Askeleet kuitenkin olivat huolellisia, eikä nuori ollut putoamisen vaarassa - tuon tasapaino oli huomattavasti parantunut viimeisten vuosien aikana.
"Mitä, oikeasti?", velho räpäyti silmiänsä, vasta nyt tajuten mitä toinen sanoi. Tuon katse tuntui painostavalta, muttei se ollut mitään mihinkä hän ei olisi jo tottunut. Hermostunut naurahdus karkasi häneltä. Vai että sellaista nykyään... Olisi kai sitä pitänyt odottaa, jännitteet olivat varmasti yhä pinnassa. Oranssien silmien katse kävi vanhemman läpi nopeasti, ja se mitä hän pystyi kertomaan että kyseessä oli laji-toveri - velho. Tosin varmasti huomattavasti edistyneempi mitä Splinter, olihan tuolla ikä etunansa.

"Taisin antaa innostukselle vallan...", tuo naurahti, katsoen sitten taas maisemia, huomattavasti rauhallisemmin. "Palasin vasta matkalta, enkä malttanut pysyä matalana. Kaipasin takaisin.", tuo viimein selitti, katsoen sitten takaisin vanhempaan mieheen. Tuo ei näyttänyt siltä että ymmärtäisi sellaisia asioita kuin nuoruuden into, ainakaan samassa määrin mitä Splinter. Joskus sitä energiaa vain kertyi niin paljon ettei sitä voinut hallita, ja tälläisinä hetkinähän oli sallittua antaa sen näkyä, vai?
"Harva on ehtinyt taakseni noin nopeasti tosin.", puheenvaihto, Splinteriä kiinnosti tämä pitkä tummiin pukeutunut. Tosin ihmekkös tuo, kun kerta tuostakin pystyi aistimaan magian, ja vieläpä oli pystynyt ilmestymään Splinterin taakse tyhjästä...
"Uskallanko nimeä kysyä?"

[[ Anteeeeeeks ;A; ]]

[Aksutar]

Kapea kulma kävi hienoisesti kohoamaan pojan sanojen myötä. Tuo myönsi innostuneensa vähän liikaa saapuessaan satamaan, kertoen samalla juuri palanneensa matkalta takaisin Joten valtakunta oli tuttu, hyvä. Luulisi tuon ikäisen tietävän sodan olevan käynnissä, tai no, mistä Black tiesi oranssisilmäisen tarkkaa ikää. Nuorelta tuo näytti, korkeintaan kaksikymppiseltä, mutta velhoilla nyt oli tapana leikkiä magialla jos toisellakin tai yksinkertaisesti vain omata pidempi ikä, mitä tavallisten ihmisten Olihan hänkin viisikymmentä, vaikkei siltä todellakaan näyttänyt
Kertaakaan ei velho käynyt räpäyttämään silmiään, nuorempaa tarkkaillessa alati. Ihmiseltä tuo näytti, jos maagisia kykyjä ei laskettu. Ei siis ollut mitään kunnollista syytä käydä epäilemään toista viholliseksi, vaikka sekin tietenkin kävi mielessä. Toisaalta, ei ollut kuninkaan velhon tehtävä vartioida satamaan saapuvia muukalaisia, vartijoillehan siitä maksettiin!

Nulikka kävi kuitenkin huomauttamaan, että harva oli hänen taakseen ehättänyt näin nopeasti. Velho kävi tuhahtamaan moiseen huomautukseen sen pahemmin kommentoimatta asiaa, eiköhän nuorempikin aistinut sen painostavan auran, mikä vanhemmasta velhosta lähti. Kattokassinen kävi myös kyselemään nimeä, esittäytymättä itse sen pahemmin. Huppupäinen katsoi hetken hiljaisuudessa nuorempaa velhoa, avaten sitten viimein suunsa. Mitä sitä peittelemään, todennäköisesti nulikka olisi vastauksen saanut jos olisi joltain vartijalta mennyt kysymään.
Black. Kuninkaan velho Kuului nimi ja titteli, velhon kumartuessa lähemmäksi nuorempaa Ja sinuna hyppäisin katolta alas. Nyt
Noiden sanojen jälkeen kävi Black kääntymään kannoillaan, kävellen muutaman askeleen alaspäin kohti katon reunaa, ennen kuin katosi ja ilmestyi selvästi kadulle, mustan ratsunsa viereen ja lähti hitaan rauhallisesti jälleen taluttamaan petoa katua pitkin eteenpäin.


// Saat anteeksi. Tämän kerran. Nih! //

Splinter

Nuori kallisti päätänsä hiukan tuon tuijotuksen ja auran alla, näyttäen enemmän uteliaalta kuin pelokkaalta. Mikä oli kyllä totta. Olihan Splinter toki varuillaan, olihan hän nyt mahdollisen vihollisen seurassa, mutta ei hän suoranaisesti pelännyt toista... vaikka tuosta huokuikin uhkan tuntu. Mutta vain hullu alkaisi riehumaan keskellä kylää, vai mitä?

Kuninkaan velho. Kunikaan velho!? Splinter tunsi jotain hyytyvän vatsansa pohjalla. No, ainakin nyt selvisi miksi toisen aura tuntui niin painostavalta - tuohan paini kokonaan eri sarjassa Splinteriin verrattuna! Ennen kuin nuori ehti sanomaan mitään, tuo jo katosi, ja ilmestyi uusiksi alas. Hetken aikaa nuoren päässä surisi. Olisiko hänen sopivaa edes jutella noin korkea-arvoisen hepun kanssa? Pitäisikö tuota teitillä vaikka vihollisten olikin? Arpinaama nielaisi sitten, ja juoksi perään, taiteillen itsensä alas maan kamaralle - muutaman ihmisen katsoessa ihmeissään miten joku kehtasikin loikkia noin korkealta - suoraan Blackin viereen.
"Näin, alhaalla ollaan.", tuo tarkasti matkatavaransa vielä, ennen kuin nyökkäsi itsellensä. Mielessään hän päätti olla teitittelemättä - olihan hän tähänkin asti puhunut Blackille kuin kenelle tahansa muullekkin henkilölle. Tosin jos velho siitä sanoisi tottelisi nuori...
"Olen Splinter. Pelkkä matkaaja tällä hetkellä...", nuori viimein esitteli itsensä, tehden sitten pienen virneen.
"Anteeksi etten teititellyt... Minulta on jäänyt kaikki korkeassa asemassa olevat henkilöt näkemättä edes kerran, joten en tunnistanut...", Splinter naurahti sitten kevyesti, hiukan nolostuneesti. Katse osui sitten Blackin ratsuun...

"Mikä TUO on?", kysymys tuli hiukan töksähtäen, mutta silmistä paloi kyllä uteliaisuus ja kunnioitus - Splinter kyllä tunnisti hevosen kuin hevosen, mutta tuo ei ollut mikään tavallinen polle! Tajutessaan kuinka tökerösti hänen kysymys olikaan tullut, nuori peitti nopeasti suunsa näyttäen sekä pahoittelevalta että äärimmäisen nolostuneelta.

[[ Minä ehkä mutta Splinter ei jos se käyttäytyy yhtään lapsenomaisemmin :I ]]

[Aksutar]

Ei aikaakaan kun marakatti kävi laskeutumaan katolta, lyöttäytyen yhä velhon seuraan. Ihme sinällään, yleensä kaikki välttivät hänen seuraa, mutta toisaalta, mitä toinen velho nyt toista pelkäisi? Syytä tietenkin olisi, jos ei pelätä niin kunnioittaa, mutta ehkä se kunnioitus oli myös toisinpuoleista. Ehkä. Ihan pienesti vain.
Poika kuitenkin esitteli itsensä Splinteriksi, mainiten olevansa vain matkaaja. Nulikka myös kävi pahoittelemaan teitittelyn puuttumista, mihin Black vastasi pienesti tuhahtaen.
Jos olisin odottanut teitittelyä, olisinko hyppinyt katolla kuin pahainen mielipuoli? Mikäli odotti korkea-arvoista kohtelua, kannatti myös käyttäytyä kuin nuo, mikä tarkoitti tietenkin sivistyneesti kadulla kulkemista nokka pystyssä ja tekemällä asustuksellaan selväksi, että omasi asemaa ja rahaa. Black nyt ei tehnyt mitään noista, vaan kulki lähes mitäänsanomattomassa mustassa kaavussaan, hupullisen viitan kera. Tosin, ne jotka velhon tunsivat tai tiesivät, kävivät tunnistamaan kuninkaan hovivelhon juuri tuosta tutusta asukokonaisuudesta.

Yllättäen pikkuvelho kävi kummastelemaan Darkoa, joka antoi verenpunaisten silmiensä kääntyä heti Splinterin puoleen. Ratsu teki selväksi sen, että ymmärsi puheen olevan itsestään ja kävi päästämään ilmoille pienen, hirnahduksen ja tuhannen tuskaisen sielun kiljunnan välimuotoa muistuttavan äännähdyksen, samalla kun paljasti kidassaan ammottavat terävän hammasrivistön.
Hevonen Black kävi vastaamaan kylmän rauhallisesti, Darkon tehtyä pienen esittäytymisen itsestään. Eiköhän se ollut kaikille selvää, ettei tuo otus tavallinen hevonen ollut, mutta Black ei nähnyt tarpeelliseksi alkaa puhumaan demonistaan, samalla kun matka jatkui rauhalliseen tahtiin pois satamakylästä, maantielle, kohti Aroja.
Mikä ihme saa nuoren maagin palaamaan valtakuntaan, missä on puhkeamassa pahemman asteen vainot jälleen Black aloitti, pitäen katseensa menosuunnassa, aivan kuin olisi puhunut lähinnä itsekseen Vai oletko muka ollut autuaan tietämätön viimevuosien tapahtumista?
Kun kylän reuna tuli vastaan, pysäytti velho ratsunsa hetkeksi, vain noustakseen tuon selkään, jotta matka voisi jatkua. Black oli velho, ei samoaja, ei hän aikonut kävellä pitkää matkaa takaisin kaupunkiin.

// Splinter saa vielä katua moista >:| //

Splinter

"Hmm... et varmaank-", nuorukainen oli vastaamassa Blackin kysymykseen, kun yllättäen hevonen - tai ainakin lähes-hevonen - päästi yhden kammottavista äänistä mitä nuorukainen oli kuullut, ja näytti suoraan sanoen siltä kuin se aikoisi napsaista Splinterin naaman kitaansa siinä samalla! Nuori velho otti automaattisesti yhden askeleen taaksepäin, automaattisena reaktiona. Okei, hän oli normaalisti rauhallinen vaaran edessä, mutta jos se tuli yllättäen niin kyllä hänkin säikähti! Pikkuisen. Ihan vähän vain.
".... Aivan.", se oli ainoa kommentti jonka nuori pystyi tähän hätään sanomaan.

Matka oli suhteellisen hiljainen, kun Black heitti viimein sen kysymyksen, jota Splinter osasi jo odottaakkin. Hän tulisi varmaan kuulemaan tuota kysymystä paljon, jos alkaisi poissa-oloaan selittämään. Pieni huokaisu karkasi nuoren velhon huulilta, samalla kun hän painoi käden alaselkäänsä vasten, tuntien kahden aseen kahvat sormiaan vasten nopeasti.
"Suoraan sanottuna... Tiesin mitä täällä tapahtuu. Minulla oli kirje-toveri täällä päin.", tuo alotti, yrittäen keksiä vain miten sanoisi nopeasti asiat ilman että joutuisi paljastamaan liikoja.
"Sanotaanko vain että ulkomailla asiat eivät menneet sen paremmin. Joten palasin että voisin suojella sitä viimeistä henkilöä joka tällä hetkellä vielä merkitsee minulle jotain.", hän sitten viimeisteli, vetäen kätensä pois. Khonsun aseet olivat... yllättävän raskas taakka. Mutta hän oli tosissaan. Toki, hän oli tavannut vaikka ketä matkallansa, mutta yksikään ei ollut tullut hänelle todella läheiseksi... tai tärkeäksi. Tai luottamuksen arvoiseksi. Katse seurasi kun Black kipusi "hevosensa" selkään...
"Toivon vain ettei hän mene tekemään mitään tyhmää kuten haastamaan jotakuta sotilasta vastapuolelta tietämättä mitä on vastassa, tai ratsastamaan vihollis-alueen halki yksin tai muuta sellaista."

[Aksutar]

Arathet, Black


Pikkuvelho ei onneksi sen pahemmin jäänyt ihmettelemään Darkon rotua saatikka kyseenalaistamaan sen alkuperää, tyytyen Blackin antamaan vastaukseen. Tai no, selvästi asia jollain tasolla kiinnosti tai kenties vaivasi poikaa, mutta tuo ymmärsi antaa asian olla. Matka kuitenkin jatkui yhdessä, eikä Black oikeastaan nähnyt syytä häätää Splinteriä seurastaan. Eipä tuosta haittaa ollut ja mitä ilmeisimmin heillä oli sama määränpää. Tietenkään Black ei ajatellut, että ihmisvelho saattaisi olla haltioiden puolella. Olihan se mahdollista, mutta tässä tapauksessa se tuntui niin häviävän pieneltä mahdollisuudelta.
Splinter kävi kertomaan omistavansa kirjeenvaihtotoverin Cryptistä ja palasi lähinnä suojellakseen sitä viimeistä henkilöä, josta enää välitti. Rakkaudelle, ritarillisuudelle ja nössöilylle allerginen velho (tietenkin, se allergia ei pätenyt hänen omalla kohdallaan) olisi voinut saman tien oksentaa moisen avautumisen johdosta, mutta piti suunsa kiinni ja kasvot kohti menosuuntaa.
Lieneekö ystäväsi sitten niin typerä? Oli ainoa tokaisu vanhemmalta velholta Splinterin toivoessa, että ystävänsä ei mitään typerää menisi tekemään. Tumma katse pysyi yhä menosuunnassa, josta lähestyi toinen huppupäinen ratsastaja, ruskealla ratsulla.

Tietenkin Art oli lähtenyt vastaan saatuaan kirjeen! Oli vaarallista liikkua yksin, eikä haltia viitsinyt ketään muuta lähettää paikalle eihän Splinter heitä olisi edes tuntenutkaan vaan lähti itse liikkeelle. Onneksi hänellä sattui olemaan vapaapäivä juuri tänään, vihdoista viimein. Olihan se mukavaa viettää vapaapäivänsä ulkona, hyvällä säällä ja vielä samalla reissulla tavata Splinter vuosien jälkeen. Art tuskin malttoi odottaa!
Normaalisti haltia ei matkustanut hevosella tai minkään muunkaan ratsun selässä mutta tällä kertaa oli neuvonantaja päättänyt tehdä poikkeuksen. Ihan vain siksi, että ehättäisi Splinteriä vastaan ja jos tarve tuli, pakenemaan. Art ei kuitenkaan ollut tyhmä, vaan haltia ratsasti tavallisella, lähes mitäänsanomattomannäköisellä kylmäveristammalla, samalla kun oli peittänyt korvansa hupun alle. Hupullinen viitta koreampien haltiavaatteiden yllä piilotti hyvin koko miehen olemuksen ja koska viitta oli hevosen tapaan melko huomiota kiinnittämätön, oli Arathet saanut matkata kaikessa rauhassa, vaikka vastaan oli tullutkin muutama satunnainen kulkija, joista ainakin muutama oli nähtävästi ihmisiä. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt yksinäiseen, huppupäiseen ratsastajaan sen pahemmin huomiota, kun tuokaan ei suonut muille huomiota. Tietenkin Art oli ottanut mukaan miekkansa, mutta piti ne visusti piilossa viitan alla.

Tovin jo matkattuaan, kävi Art vihdoista viimein näkemään tiellä taas kulkijoita, joista toinen mitä lähemmäksi huppupäinen haltia pääsi alkoi vaikuttaa erittäin tutulta ja mieluisalta näyltä. Siinä missä Arathet tunnisti Splinterin, kävi hän myös tunnistamaan toisen noista hahmoista, eikä voinut sanoa olevansa turhan innoissaan tuosta miehestä.
Myös Black kävi tähystämään vastaantulevaa ratsastajaa, sillä tuon liikehdintä kävi yllättäen hermostuneeksi. Kyllä vampyyriverta omaava velho huomasi heti, jos toisen käytös muuttui Välimatkaa näiden ratsastajien ja pikkuvelhon välillä oli enää noin viitisentoista metriä, kun yllättäen Black pysäytti ratsunsa ja sillä samalla sekunnilla katosi demonin selästä teille tietämättömille.
Art hätkähti nähtyään velhon katoamisen eikä tarvinnut kahdesti arvata, miksi velho noin oli tehnyt. Art pudotti hupun päästään ja avasi suunsa huutaakseen Splinteriä juoksemaan ja äkkiä, kun vanhempi velho olikin yllättäen ilmestynyt seisomaan Arathetin ratsun selkään, iskien nyt sauvastaan muodostamansa miekan haltian kylkeen.

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Art päästi ilmoille parahduksen, käydessään iskun ja kivun voimasta tipahtamaan ratsailta. Siinä samassa oli Black hypähtänyt Arathetin perään, kuitenkin hevonen, jolla Art oli ratsastanut, kävi puolustamaan isäntäänsä. Kauaa ei tuo tamma ehättänyt kavioillaan pelotella velhoa kauemmaksi, kun Darko oli liittynyt sillä punaisella sekunnilla taisteluun, käyden hevosen kimppuun kuin mikäkin peto, näiden kahden ratsun käydessä ottamaan yhteen.
Art oli ehättänyt vetäistä miekkansa esiin, kaikesta kivusta huolimatta, samalla kun yritti kammeta itsensä ylös. Se ei kuitenkaan onnistunut, velhon käydessä pamauttamaan haltian paineaallolla kauemmaksi, Artin miekkojen lentäessä sen sileän tien teille tietämättömille. Art itse jäi maahan makaamaan lähes liikkumattomana, koettaen kasata ajatuksiaan ja tajuntaansa äskeisen iskun voimasta, veren käydessä nyt näkyvästi tahrimaan haltian vaatteita.
Black puolestaan lähti hitaan jäätävästi lähestymään metrien päässä makaavaa haltiaa. Tietenkin hänellä oli kaunoja tätä haltiaa kohtaan niin henkilökohtaisesti, kuin yleisestikin. Viisainta olisi viedä tuo elävänä vangiksi, mutta Black ei ollut varma, halusiko säästää Arvaenin hengen


// hups. Tässä, ota tiivistetty versio siitä, mitä tapahtui //

Splinter

"Ei, ei hänen pitäisi - minä olen meistä kahdesta se joka tekee typeriä tempauksia.", nuorukainen naurahti vastaukseksi, tietäen että se oli vain ja ainoastaan totta. Arathet oli se järkevä kaveri, joka sentään osasi ajatella kaiken läpi, toisin kuin Splinter joka suorastaan syöksyi vaaraan. Melkoinen kaksikko he olivatkin... Katse nousi ylös kun hän kuuli kaviot, valmiina väistämään mikäli joku nuori hurjapää oli laukkaamassa kohti. Ruskea hevonen... Splinter oli jo ottamassa askelta sivuun, kun huomasi silmäkulmastaan Blackin katoavan oman ratsunsa selästä. Yhdistäen kaksi asiaa toisiinsa, katse ponnahti samantein ratsastajaan, joka oli jo pudottanut hupun päästään. Silmät laajenivat, haltia oli helppo tunnistaa vaikka tuon hiukset olivatkin nyt astetta lyhyemmät. Miten Splinter olisi muka pystynyt unohtamaan nuo kasvot? Mutta se mikä nuorta velhoa järkytti oli ilme noilla kasvoilla. Ja mikä järkytti enemmän oli seuraava näky - Black tuon takana, miekka käsissään.

Arathetin parahdus, tuo veri joka lensi ilmoille, ääni mikä kuului kun tuo tipahti maahan... Se kaikki tuntui niin surrealistiselta. Tapahtuiko tämä kaikki muka oikeasti? Seuraava isku kuitenkin pamautti todellisuuden tajun nuoren päähän. Tämä ei ollut harha - tämä tapahtui oikeasti! Arathet oli hänen edessään, ja Black oli selkeästi aikeissa tappaa tuon! Sen enempää asiaa miettimättä, edes harkitsematta sitä tosi asiaa ettei varmaan Blackille pärjäisi, nuori syöksähti. Lähestulkoon epäinhimillisen nopeasti, tuo oli asettunut Blackin ja Arathetin väliin, vetäen aseensa vyöstään, alaselän alueelta esiin.
"Ei askeltakaan!", tiukka komento, silmät kaventuen, lähes tulkoon palaen vihasta. Kuinka tuo kehtasi. Kuinka tuo kehtasi koskea Arathetiin! Toinen tikareista nostettiin eteen sivuttain, valmiina taistoon. No, turha varmaan esittää enää kumman puolella hän olikaan.
"Mikä surkea päivä ruveta tappelemaan...", tuo mutisi, ollen kiitollinen kuitenkin siitä tosiasiasta että ilmankosteus - näin lähellä merta - ainakin oli korkea. Se helpottaisi asioita, eikö? Ainoa mikä tässä harmitti oli se ettei hän voinut nyt irroittaa katsetta toisesta velhosta tarkistaakseen Artin tilan.
"Art? Pysytkö hengissä?", oli pakko luottaa sanalliseen vastaukseen...

[Aksutar]

Yllättäen tämä uusi tuttava Kakara, jos Blackilta kysyttiin kävi astumaan haltian ja velhon väliin, saaden Blackin pysähtymään hetkeksi. Olihan mokomalla aseet, tuon lähelle ei ollut kovin fiksua käydä kävelemään. Oli kai hyvä alkaa nyt kyseenalaistamaan tämän maagin puolta, sillä mitä ilmeisimmin tuo tunsi haltia kuninkaan neuvonantajan, kerta tuon nimenkin tiesi.
Tappelemaan? Luuletko, että tästä mitään tappelua tulisi? Ei, sinä astut sivuun jos haluat henkesi säilyttää ja annat minun hoitaa velvollisuuteni, niin voit jatkaa matkaasi minne ikinä haluatkaan, marakatti Tienkin velhoille tuttuun tapaan, katsoi Black tätä nuorempaa maagia nenänvartta pitkin, aliarvioiden. Tuostako muka olisi hänelle vastusta?
Art kävi jälleen kampeamaan itseään pienesti ylös maasta, iskien kuitenkin toisen kätensä pian vasten kylkeään, säteilevän kivun ilmoittaessa olemassaolostaan. Päässä pyöri ja kaikki tuntui olevan kovin utuista. Niin myös Splinterin ääni.

Nuorimies saikin osakseen vain pienen ähkäisyn haltialta, jonka alati kalpenevat kasvot olivat hiusten peitossa. Art hengitti raskaasti ja epätasaisesti, kehon käydessä värisemään heikkenevän olotilan saattelemana.
Viimeinen varoitus Black kävi toteamaan kylmän rauhallisesti, samalla kun kävi sytyttämään toisen kätensä tuleen, ollen näin valmis heittämään ensimmäisen hyökkäyksen räkänokkaa kohden Väistä.
Taustalla ratsut ottivat yhä yhteen, Arathetin tamman pitäessä Darkoa kiireisenä. Demoni kuitenkin oli selvästi niskan päällä, mutta ei se tarkoittanut, että hevonen luovuttaisi helpolla.

Splinter

No, ainakin tuo pysähtyi. Se oli pääasia. Tosin koetti tuo Splinteriä komentaa, uhkaillen jo tuon henkeä ellei tottelisi. Eipä ollut yllätys oikeastaan.
"Ikävä kyllä en voi totella.", jäävelho naurahti kuivasti tuon vaatimuksiin, kuunnellen sivukorvalla Arathetin liikehdintää samalla. Ei kuullostanut hyvältä... Mutta ei tästä oikein voinut liikkuakkaan että pääsisi auttamaan ihan noin vain!
"Art, pysy hereillä nyt...", poika älähti haltiakielellä kun kuuli tuon ähkäisyn, tietäen jo että tästä tilanteesta ei selvittäisi ihan helposti. "Koeta painaa sitä haavaa kädellä, ja pysy aloillasi, tulen kohta auttamaan.", oli seuraavat sanat, ja Splinter pystyi vain toivomaan että mies oli sen verta tolkuissaan että tajusi ne. Vaikkei kyllä pikkuvelho ihan täysin niihin uskonutkaan...

Blackin käsi syttyi tuleen, mikä sai Splinterin irvistämään hyvin pienoisesti. No kiva. Tätähän tässä kaivattiin, tuli-maagi! No, ainakin nyt hän tiesi mitä odottaa, ainakin suurimmin osin.
"Turha luulla.", oli ainut vastaus samalla kun hän käänsi asetta kädessään nopeasti, että pääsisi nopeammin heittämään vahvan tuulenpuuskan tuon niskaan sillä sekunnilla kun nuo lieskat lähtisivät liikkeelle - ei hän voinut tulta jäälläkään torjua. Miten tuon kimppuun kannattaisi edes käydä!? Tällä hetkellä Splinter todella toivoi että hänen partnerinsa olisi ollut siinä vierellä auttamassa, olisi kummasti auttanut - hän oli se puolustava persoona, eikä hyökkääjä! 'Splinter, rauhoitu, sinulla on homma hoidettavana - ystäviä ei jätetä vaikka henki menisi.', oli hiljanen komento itselle ennen kuin hän rauhoittui...

[Aksutar]

Velhon kulma kävi kohoamaan tylyn halveksuvasti, nuoremman miehen ilmoittaessa, ettei aikonut väistää mitä ilmeisemmin ystävänsä edestä. Tuskin tuo olisi haltiaa suojellut, ellei olisi tuntenut tuota. Selvästi nulikka puhutteli neuvonantajaa nimellä Vaikkei Black kunnolla osannutkaan haltiakieltä, kyllä hän tunnisti nimiä ja yksittäisiä sanoja. Art puolestaan koitti parhaansa mukaan selvittää päätänsä, päästä tilanteen tasalle ja ennen kaikkea pysyä hengissä. Vieläkään ei haltia kyennyt vastaamaan Splinterin puheisiin, vaikka kuulikin, mitä nuorimies sanoi.
Pienesti kaljupäinen kävi kallistamaan päätään, hymähtäen huvittuneena, nuoren maagin pitäen pintansa. Ei tuo aikonut väistää, vaikka oma henki saattoikin olla vaarassa. Black ei mielellään taistellut toisia kaltaisiaan vastaan, mutta mikäli asetelma oli tämä, ei hänelle jätetty muuta vaihtoehtoa. Omatpahan olivat pojan hautajaiset. Tosin, hautajaisia ei tulisi, Blackin polttaessa ruumiit pelkäksi tuhkaksi tuuleen.

Jos välttämättä haluat kuolla Black kävi lopulta hymähtämään ja sillä samalla sekunnilla päästi ensin toisesta, eteen ojennetusta kädestään tulipallon kohden nuorta maagia.
Hyökkäys ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan hieman peruuttaessaan kävi velho heilauttamaan toista kättään suuressa kaaressa vierellään, luoden valtavan tuli seinän eteensä. Toinen kädenliike, aivan kuin työntävä ele ja tämä seinä lähti uskomattomalla nopeudella lentämään kohden nuorta velhoa ja tuon takan ylös pyrkivää haltiaa.
Black pysytteli kuitenkin itse kauempana. Hän oli velho, etätaistelija, ei lähellä hyppelevä soturi. Tosin, jos hän pääsi yllättämään, ei hän myöskään aikonut jättää tilaisuutta käyttämättä, kuten äsken haltian suhteen. Kun tuliseinä oli lähetetty liikkeelle, kävi velho jatkamaan hyökkäyksiään, siirtyen takaisin tulipalloihin, tähdäten nuoreen maagiin mikäli tuo vielä elossa oli ja välillä myös haltiaan. Siinähän koitti suojella itseään ja ystäväänsä alati lentäviltä loitsuilta.

Splinter

Tästä ei tulisi helppoa... Mutta onneksi Splinter oli törmännyt vähän useampaan tulen hallitsijaan - joka kummasti näytti olevan varsin suosittu elementti - ja osasi odottaa ainakin joitain peruskikkoja. Tosin nyt oli vastassa kuninkaan velho, joka tuskin tyytyisi "peruskikkoihin"... mutta toivossa on hyvä elää.

Ensinmäinen tulipallo väistettiin, Splinterin syöksähtäessä eteenpäin. Etä-taisteluun hän ei alkaisi kaljun kanssa, silloin iskisi varma häviö. Tuliseinä kuitenkin iski vastaan, ja epäröimättä hän iski kantapäät maahan jarrutukseen, tuoden molemmat kädet eteen luodakseen pienimuotoisen tornadon, rikkoakseen tuon seinän ­- ja samalla toivoen että puuska olisi tarpeeksi vahva estämään toiset mahdolliset pienemmät tulipallot, jos sieltä jotain tulisi...

Ja niinhän sieltä tulikin! Splinterin kannat tekivät nopean käännöksen, ja käyttäen luontaista nopeuttaan, hän yritti päästä tulipallojen ja Arathetin väliin - hän ei antaisi haltialle käydä enää yhtään mitään!
"Noinko heikko olet, että pakko käydä maassa makaavan kimppuun!?", tuo ärähti, ladaten käteensä uuden varauksen seuraavaa pientä tornadoa varten, kaiken varalta.
"Etkö muka pysty voittamaan nuorempaasi ilman että käytät halpamaisia temppuja!? On siinäkin kuninkaan velho, ihmekkään että olette häviöllä!", tuo jatkui ilkkumistaan, toivoen että vetäisi Blackin huomion itseensä maassa makaavan haltian sijaan, ennen kuin syöksähti taas, terät valmiina sivaltamaan.
"Suorastaan naurettavaa! Tuollaisen voittaminen olisi vain tahra maineessa!"

[Aksutar]

Pentu pärjäsi, ainakin vielä. Mikään mitä tuo teki ei kuitenkaan saanut velhoa liikauttamaan yhtään lihasta kasvoissaan, kaljupäisen katsellessa harvinaisen ilmeettömänä nuoremman poukkoilua. Vasta siinä vaiheessa, kun pentu alkoi inisemään heikkoudesta ja maassa makaavan kimppuun hyökkäämisestä, revähti velhon kasvoille pirullinen virne, silmien käydessä selvästi vaihtamaan väriä.
Heikko? Kuka täällä maassa makaa, kuka tässä on heikko? Velhon ääni oli selvästi korkeampi, mitä aikaisemmin, jokseenkin kaksiääninen. Tietenkin Seth halusi ottaa osaa taisteluun, sellainen kun kerrankin oli taas tarjolla. Velho oli viettänyt turhankin monta kuukautta vain oleskellen hovissa, sekös Sethiä kismitti. Siellä kun ei voinut vapaasti riehua

Art oli saanut kammettua itsensä ylös, vaikka pystyssä pysyminen oli selvästikin vaikeaa haltialle. Neuvonantaja piti selkänsä kumarassa, toisella kädellä pidellen toista vuotavaa kylkeään ja toisella otti tukea polvestaan. Haltian hengitys kävi entistä raskaammaksi, Artin keskittyessä lähinnä pysymään tajuissaan. Nyt ei ollut hyvä hetki menettää tajuntaansa.
Splinter älä Arathet antoi telepaattisen viestin kaikua nuoren velhon tajuntaan Älä yllytä sitä.
Kyllähän Art tiesi velhon toisesta puolesta ja hänellä itsellään oli vain huonoja kokemuksia tuosta persoonasta. Tämä taisi olla vain yksi lisää listassa Meni kyllä kärkipäähän.

Velho kävi nauramaan mitä ivallisimmin Splinterin jatkaessa ininäänsä.
Halpamaisia? Olisit nähnyt haltioidenkuninkaan tantereella, tietäisit mitä hän on tehnyt, arvaisitpa edes mitä kaikkea minä ja pieni ystäväsi tiedämme itse haltioiden ah-niin-jalosta kuninkaasta. Ota siitä selvää ja tule sitten kertomaan, kuka on halpamainen. Ai mutta, ethän sinä tiedä mitään, kun olet poissa ollut. Sääääli, olet jäänyt paljosta pois Seth kävi lurittelemaan, samalla kun ne pitkät, hopeanvalkeat hiukset kävivät laskeutumaan kaljusta päästä esille. Samaan aikaan velho myös ponnisti hitaasti ilmaan, lähtien leijailemaan noin parin metrin korkeudessa kaksikon ympärillä. Mitä tuli ilkkumisiin ihmisistä yleensä ja näiden häviöstä, ei Seth näyttänyt välittävän. Seth ei oikeastaan välittänyt kummastakaan sodan osapuolesta, mutta hänellä oli henkilökohtaiset kaunansa henkilön jos toisenkin kanssa. Joten, pilkat ihmisistä menivät tässä tapauksessa kuuroille korville.

Hans ajatteli viedä hänet vangiksi Mutta nyt, taidamme tappaa hänet, ihan vain sinun kiusaksesi. Ensin pistämme sinut alas Sitten hitaasti teurastamme ystäväsi. Nyljemme elävältä Joten älä vielä kuole, Arathet Arvaen! Heti sanojensa jälkeen, kävi vanhempi velhoista nostattamaan paikalle valtavan, voimakkaan pyörremyrskyn, joka kävi heittämään alkuunsa vain pientä roskaa ja tomua ilmaan, mutta pikku hiljaa tuuli alkoi käydä niin voimakkaaksi, että seisominen tämän trombin sisällä alkoi olla hankalaa. Sen näki ensimmäisenä Arathetista, joka menetti tasapainonsa heti, kun tuuli yltyi.
Jälleen kerran hyökkäys ei jäänyt vain yhteen, Sethin käydessä nyt muodostamaan selkänsä taakse ilmassa yhä leijuessaan parven mustia, seipäitä. Silkkaa mustaa magiaa, pikimustien seipäiden käydessä hohkaamaan pienesti tummanviolettia valoa. Nämä, noin puolitoista metriä pitkät seipäät leijailivat parvena velhon takana, kunnes yhdellä käden liikkeellä antoi Seth näille seipäille luvan hyökätä. Yksi toisensa jälkeen seipäitä lähti lennähtämään kohden nuorempaa velhoa, tarkoituksena osua kohteeseen. Mikäli seiväs osui, sai nulikka osakseen haavan lisäksi myös pienen kirouksen, joka alkoi pikkuhiljaa aiheuttamaan pahoinvointia, näönsumentumista, harhoja ja lopulta tajunnanmenettämisen. Oireet kasvoivat, mitä useampi seiväs osuisi kohteeseensa.
Kaiken lisäksi, aina kun seiväs mätkähti kohteen sijasta maahan, kävi siitä kohtaa maasta, noin metrin halkaisijan kokoiselta alueelta syöksähtämään ylös kasa pienempiä seipäitä, enemmänkin piikkejä, jotka kuitenkin katosivat muutamassa sekunnissa
Tanssi poika tanssi. Sehän on teidän narrien hommaa. Luovuta jo, ennen kuin ystäväsi kuolee verenhukkaan.... Vai... Poltanko haavat umpeen?!

Splinter


Arathetin ääni kävi päässä, mutta joutui kokonaan ignooratuksi - Nuori velho oli päättänyt saada tuon hengissä pois, piti vain keksiä miten. Ilmeisesti toisen huomion vetäminen itseensä ei toiminut hyvin... entä suora hyökkäys? Muttei hän voinut siirtyä kauas Arathetistakaan, ottaen huomioon että toinen maagi osasi kadota ja ilmestyä uudestaan tyhjästä. Temppu jonka Splinter oli suuressa tyhmyydessään jättänyt oppimatta vielä...
"Ei pahalla, mutta en voisi välittää vähääkään toisten sanoista tai teoista mitä tulee toisiin henkilöihin. Arvioin jokaisen itse, omilla silmilläni, sen sijaan että nielisin syljen mitä toiset suustaan päästää.", Splin vastasi takaisin Blackin - joka nyt oli onnistunut pika-kasvattamaan itsellensä hiukset jostain - sanoihin tuon "kuninkaasta". Eipä Splinter ollut se kaikkein uskollisin henkilö Arania kohtaan, jos totta puhutaan - tuon lojaalius kuului vain ja ainoastaan Arathetille.

Sisällä kuohahti kun Black uhkasi Artin henkeä, mutta ulospäin ei nuorempi antanut sen näkyä. Tokihan se suututti, mutta nuori oli jo oppinut kauan sitten ettei se auttanut mitään.
"Niin niin, niinhän ne kaikki pateettiset rääpäleet uhoavat.", tuo murahti vastaan, pyöräyttäen silmiään päässän uhkauksille. Khonsua oli uhattu noilla sanoilla. Fredericiä oli uhattu noilla sanoilla. Jopa Splinteriä itseään oli uhattu noilla sanoilla.
"Keksisit jotain omaperäisempää!", oli viimeinen ilkku, ennenkuin tuuli yltyi. Nuori tuhahti, eikö tuo parempaa oikeasti keksinyt? Hän miltein eli ilmassa, lennossa, ja kovinkaan puhuri mitä maagit loivat eivät olleet mitään niihin vuoristotuuliin joissa nuori oli harjoitellut. Arathet tosin otti vähän ilmalentoa, mikä sai Splinterin kurtistamaan kulmiansa pienoisesti... Sitten tulivat seipäät. Mistä nuo olikaan tehty, tiesi jo jäävelho siltä seisomalta että osuman saaminen ei tietäisi hyvää! Varsinkaan kun ne päättivät lähteä leviämään jos eivät nimenomaan pieneen kohteeseensa osuneet - Splin teki väistöjä, voltteja, sekä aikamoisia taitoksia ettei yksikään varmasti osuisi nimenomaan häneen. Onnekseen hän oli ketterä, ja tottunut moiseen jo aikoja sitten... Tosin nyt kyllä teki mieli vähän revitellä, kun pääsi tappelun makuun pitkästä aikaa!
"Tanssisin kyllä mieluusti...", poika teki pienen kumarruksen kaljulle heti kun löysi sopivan kohdan tehdä niin, nostaen sitten päätänsä ilkkuvan katseen kera.
"Muttet ole ihan tyyppiäni.", oli jatko, ennen kuin hän nosti molemmat kätensä nopealla liikkellä, pysäyttäen seipäät ikään kuin näkymättömään seinään, pistäen ne kieppumaan kauemmas hänestä. Hän oli yksinkertaisesti luonut ohuen, mutta äärimmäisen kestävän tuulimuurin itsensä ja seipäitten väliin - ajoitus oli ollut tärkeä, muuri kun ei pysynyt paikalla kuin korkeintaan muutaman sekunnin. Mutta Black toi esille hyvän pointin... Kestäisikö Art siihen asti kun hän keksisi miten täältä pääsisi pois?
"Tsk, ihan niin kuin sinä niin mukava muka olisit! Ennemmin tulen itse vangiksi kuin annan sinun koskea Arathetiin!"

[[Kato setä sain kirjotettua sen viimein :I ]]